Suomen puolesta, Euroopan edestä, Venäjää vastaan? : Kansainvälinen vuorovaikutus ja yhteistyö vuoden 1899 kulttuuriadressissa

Abstract

The subject of this study is the Cultural address, a petition in which were collected more than 1,000 signatures from widely known personalities in various fields of science and culture. The work was completed in about two months in the spring of 1899. The signatures were gathered in nearly sixty cities in twelve different countries. The visually impressive address letters, laid out in alphabetical order of the countries, consist of petition texts and signatory lists.

The formal purpose of the petition was to put pressure on Russian Tsar Nicholas II to take into account the public demands and demonstrations made in Finland to cancel the so-called February manifesto. According to them, it restricted the legislative rights of the Grand Duchy based on its constitution. My research is the first comprehensive presentation on the topic and is based on extensive original source material. The purpose of the study is to find out how the address was implemented and what made it necessary and possible.

In my dissertation, the Cultural address is examined from the broader international as well as from a private and personal perspective. The purpose of the work is to bring the topic to the 21st century by releasing it from the aftermath of the traditional national Finnish historiography of the first decades of the 20th century and by giving it a thorough and object examination according the transnationalist research trend. As a result, the starting point of my research is that the address campaign, the external form of the petition and particularly the reasons for its successful implementation were not only related to the conditions in Finland and the dialogue between Finland and Russia, but also to wider international development and phenomena, as well as to to personal backgrounds and goals of the main protagonists behind the scheme. In line with the transnationalist research trend, the address is seen as a consequence and phenomenon of transnational interdepencies, interconnections and circulations. The address was originally conceived, the idea of it floated and the work followed up and combined by a few Finnish intermediaries, but its implementation depended almost entirely on the contacts and activity of several small, local and translocal groups. The actual petition texts of the addresses were also prepared by local connectors. Arguably, instead of a singular address, several local petitions would be a more suitable description of the Cultural address.

The dissertation assesses the address both as part of the current personal situation of those who implemented it, as well as the international public debate associated with it. The address was accompanied by a public debate on the Tsar's personality and his objectives for the Hague Peace Conference, as well as the general military-political situation in Europe and its reflections on Finland. As for the masterminds and implementers of the address, it was about keen interest in following international events and participating in the public debate about them. Even though having been named afterwards as “Cultural Address”, it was rather an international academic address that served in the interests of all its collaborators for efforts to promote the treatment of non-national issues such as fundamental human rights and to bring about international structures or bodies to promote them. In part, these were opportunities offered by increased communication and the press in the public debate in the late 19th century. As a project, the address also promoted the utilization of existing and construction of some new transnational networks based on professional grounds created contacts. Participation in the discussion on Finland's constitutional status did not explain or show up in the address as much as its Finnish designers had hoped.

The Cultural address was intended to put pressure on the Tsar to refrain from curtailing Finland's autonomous rights and renewing Finland's Conscription Act. In the European context of its origin, the address sought, above all, to protest to the addresses that had been drawn up throughout Europe in favor of the Tsar’s peace conference proposal. The aim was to question the sincerity of the Tsar’s reasoning and to demonstrate flaws and inconsistency of Russian policies between home and abroad in order to halt the growth of his personal popularity in Europe. In addition to the bold criticism of the sovereign, the measure was aimed at acquiring more visibility to the conditions in Finland in international news and, simultaneously, finding a perspective that would guarantee the support and enable building up of the connection sphere needed to implement the address. Against the tsar's policy and growing public support, there was a desire to present the opposite view of the widely known intellectuals of the era.

The roots of the address were more in the European public debate than in the internal situation in Finland. The Cultural address was not a joint project of artists and cultural celebrities, but above all of the so-called intellectuals: the European academic community and literary Hommes de lettres combined. Public petitions in the context of the current Dreyfus case served as a key model for this campaign, although addresses had been used by the European bourgeoisie as a tool for passive resistance and public provocation throughout the 19th century.

Indeed, the research is based in part on longer-term development. Increased interest in Finland's economic and professional connections with Western Europe, together with a growing interest in common European history and cultural heritage in academic circles on a European scale, created the conditions for supporting a distant minority culture such as Finland. The address offered its predominantly liberal supporters the opportunity to criticize Russia’s Monarch as part of a public critique of autocratism, conservatism, and cynical alliance politics of Great Powers.

Therefore, the address was intended to be implemented in a European context, as the Tsar's peace conference proposal had provided an opportunity to do so, and because the collaborators of the petition had a common interest in international news, cooperation and networking. Through the address and the Finnish civic protests following the February manifesto referred to therein, it was possible to take part in various debates and address different audiences. This versatility and flexibility was the reason for the broad support and implementation of the address in a very fast timeframe. If the address was for the Finnish audience about the Tsar’s misconceivings of the Grand Duchy’s constitutional rights, for the international audience it was always not so. In fact, the message of the addresses has to put in each case both in national and international context. For the French intellectuels it could be internal criticism towards the military and financial alliance between Russia and France, for the British liberals a call for individual rights and a comment in the debate of Irish Home Rule, or for the Italian legal scholars a case study suitable for Institute of International Law. For the Swedish, Danish and Norwegian supporters the address manifested cultural, geographical and historical connections and the need of warranties for the neutral position of small countries. In many cases, the international address was about family relations and friendship.

In the end, the implementers of the address considered the project a success, regardless of whether the ruler had accepted the petition, as it could in any case promote the personal and ideological agenda of the collaborators and erode the positive public image of the tsar.

Tutkimuksen aiheena on kulttuuriadressi, johon koottiin yli 1000 tieteen ja kulttuurin eri alojen edustajien allekirjoitusta noin kahdessa kuukaudessa keväällä 1899. Allekirjoituksia kerättiin liki kuudessakymmenessä kaupungissa kahdessatoista eri maassa. Adressikirjelmä koostuu näyttävistä maakohtaisista vetoomusteksteistä ja allekirjoittajalistoista.

Vetoomuksen muodollisena tarkoituksena oli painostaa Venäjän tsaari Nikolai II:sta ottamaan huomioon Suomessa esitetyt vaatimukset niin sanotun helmikuun manifestin peruuttamiseksi. Niiden mukaan se rajoitti suuriruhtinaskunnalle sen perustuslakien mukaan kuuluvia lainsäädännöllisiä oikeuksia. Tutkimukseni on ensimmäinen aiheesta laadittu kokonaisesitys ja se perustuu laajaan alkuperäislähdeaineistoon. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten adressi toteutettiin ja mikä teki sen tarpeelliseksi ja mahdolliseksi.

Tutkimuksessa kulttuuriadressia tarkastellaan Suomen sisäisen tilanteen ja kansallisen historiankirjoituksen kysymyksenasettelun asemesta toisaalta laajemmasta kansainvälisestä, toisaalta yksityisestä ja henkilökohtaisesta näkökulmasta. Tutkimukseni lähtökohtana on, että adressin tavoitteet, muoto ja varsinkin syyt sen onnistuneeseen toteuttamiseen eivät liittyneet ainoastaan olosuhteisiin Suomessa ja Suomen ja Venäjän väliseen dialogiin, vaan laajempaan kansainväliseen kehitykseen, ilmiöihin ja malleihin sekä toteutuksesta vastanneiden henkilöiden henkilökohtaisiin taustoihin ja tavoitteisiin. Transnationalistisen tutkimussuuntauksen mukaisesti adressi nähdään ylikansallisen vuorovaikutuksen ja verkostoitumisen seurauksena ja ilmiönä. Adressi oli muutaman suomalaisen vaikuttajan ideoima, mutta sen toteutus oli lähes täysin useiden pienten, paikallisten ryhmien kontaktien ja aktiivisuuden varassa. Myös adressien vetoomustekstit laadittiin paikallisten vaikuttajien toimesta.

Tutkimuksessa arvioidaan adressia osana akuuttia ajankohtaista tilannetta sen toteuttaneiden henkilöiden ja siihen liittyneen kansainvälisen julkisen keskustelun osalta. Adressiin liittyivät tsaarin persoonasta ja Haagin aserajoituskonferenssiehdotuksesta käyty julkinen keskustelu sekä yleinen sotilaallis-poliittinen tilanne Euroopassa ja sen heijastusilmiöt Suomeen. Adressin ideoijien ja toteuttajien osalta kyse oli kiinnostuksesta kansainvälisten tapahtumien seurantaan ja osallistumiseen niistä käytyyn julkiseen keskusteluun. ”Kulttuuriadressi” oli ennemmin kansainvälinen akateeminen adressi, joka toimi yhteisenä nimittäjänä pyrkimyksille edistää yksilön perusoikeuksien tapaisten ei-kansallisten kysymysten käsittelyä ja niitä edistävien ylikansallisten rakenteiden luomista. Osittain kyse oli mahdollisuuksista, joita lisääntynyt tiedonvälitys 1800-luvun lopulla julkiseen keskusteluun tarjosi. Adressihanke edisti myös jo olemassa olleiden sekä uusien ammatillisten ylikansallisten kontaktiverkostojen hyödyntämistä ja rakentamista. Osallistuminen keskusteluun Suomen perustuslaillisesta asemasta ei selittänyt eikä näkynyt adressiin osallistumisessa niin paljon kuin sen suomalaiset ideoijat olivat toivoneet.

Kulttuuriadressilla haluttiin painostaa tsaaria pidättäytymään Suomen autonomisten oikeuksien karsimisesta ja Suomen asevelvollisuusjärjestelmän muuttamisesta. Toteuttamisympäristössään adressilla pyrittiin ennen muuta esittämään vastalause niille adresseille, joita ympäri Eurooppaa oli laadittu tsaarin rauhankonferenssiehdotuksen puolesta. Tavoitteena oli kyseenalaistaa tsaarin esitysten vilpittömyys ja lyödä kiilaa hänen henkilökohtaisen suosionsa kasvuun Euroopassa. Varsinaisen hallitsijakritiikin ohella toimenpiteellä pyrittiin Suomen tilanteen näkyvämpään kansainväliseen uutisointiin ja sellaisen näkökulman löytämiseen, joka mahdollistaisi adressin toteuttamiseen tarvittavan kannatuksen ja tukiverkoston muodostamisen. Tsaarin politiikkaa ja julkista tukea vastaan haluttiin esittää asiantuntija- ja vaikuttajapiirien vastakkainen näkemys. Adressin lähtökohdat olivat enemmän eurooppalaisessa julkisessa keskustelussa kuin Suomen sisäisessä tilanteessa. Kulttuuriadressi ei ollut taiteilijoiden ja kultturivaikuttajien, vaan ennen muuta eurooppalaisen akateemisen yhteisön ja kirjallisten vaikuttajien, niin sanottujen intellektuellien yhteishanke. Keskeisenä mallina ja esikuvana tällaiselle kampanjoinnille toimivat ajankohtaisen Dreyfusin tapauksen yhteydessä esitetyt julkiset vetoomukset, joskin adresseja vaikuttamisvälineenä oli käytetty porvariston passiivisen vastarinnan työkaluna jo aiemmin 1800-luvulla.

Tutkimus tukeutuukin osittain pitemmän aikavälin kehitykseen. Suomen taloudellinen ja ammatillisten yhteyksien kautta lisääntynyt kiinnostus ja kasvaneet kontaktit läntiseen Eurooppaan yhdessä eurooppalaisessa mittakaavassa akateemisissa piireissä yhteistä eurooppalaista historiaa ja kulttuuriperintöä kohtaan kasvaneen kiinnostuksen kanssa loivat edellytyksiä Suomen tapaisen etäisen vähemmistökulttuurin tukemiseen. Adressi tarjosi sen arvomaailmaltaan pääasiassa liberaaleille tukijoille mahdollisuuden Venäjän yksinvaltiaan arvosteluun osana yksinvaltiutta, konservatismia, asevarustelua ja liittopolitiikkaa kohtaan esitettyä julkista kritiikkiä.

Adressi haluttiin siis toteuttaa eurooppalaisessa ympäristössä, koska tsaarin rauhankonferenssiehdotus oli tarjonnut mahdollisuuden siihen ja koska adressin toteuttajilla oli yhteisiä intressejä ylikansalliseen vaikuttamiseen, yhteistyöhön ja verkostointiin. Adressin ja siinä viitattujen helmikuun manifestin jälkeisten suomalaisten kansalaisprotestien kautta voitiin osallistua erilaisiin debatteihin ja puhutella erilaisia yleisöjä. Tämä monikäyttöisyys oli syy adressin saamaan laajaan kannatukseen ja toteuttamiseen hyvin nopeassa aikataulussa.

Adressin toteuttajat katsoivat hankkeen onnistuneeksi siitä riippumatta, ottiko hallitsija vetoomusta vastaan, koska sen avulla voitiin joka tapauksessa edistää toteuttajien henkilökohtaista ja aatteellista agendaa sekä rapauttaa tsaarin myönteistä julkisuuskuvaa.