Kärsimys ja rakkaus : Cura animarum mundana

Show full item record


Title: Kärsimys ja rakkaus : Cura animarum mundana
Author: Peltomäki, Isto
Contributor organization: University of Helsinki, Faculty of Theology
Doctoral Programme in Theology and Religous Studies
Helsingin yliopisto, teologinen tiedekunta, systemaattinen teologia
Teologian ja uskonnontutkimuksen tohtoriohjelma
Helsingfors universitet, teologiska fakulteten
Doktorandprogrammet i teologi och religionsforskning
Publisher: Helsingin yliopisto
Date: 2021-01-29
Language: fin
URI: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-6779-8
Thesis level: Doctoral dissertation (monograph)
Abstract: Suffering is an inescapable part of life. However, how to view and attempt to relieve suffering is an ethically fraught question. The ways to relieve mental suffering are based on conceptions regarding the phenomenon: the origin of suffering, the experience of suffering and the means of relieving or becoming liberated from it. This study attempted to answer three research questions: 1. How is suffering relieved in the church (Evangelical Lutheran Church of Finland) and on what conceptions of suffering is this relief based? 2. What does the church teach about how its Christian members should offer help to their suffering neighbours? 3. How should suffering be relieved morally? I explored the understanding of suffering represented by the church indirectly by studying its practice of pastoral care, which is, by its definition, the practice of relieving suffering. This conceptualisation of pastoral care rests on studies of historical theology that view pastoral care as the Christian tradition of mental help, which connects, in terms of the history of ideas, to the general tradition of mental help and therapy. The aim was not to construct an exhaustive theology of the pastoral care practised by Christians that explains all the religious meanings suffering and its relief could embody. Instead, I focused on the core theology of such pastoral care by conceiving its sufficient and necessary conditions. Thus, I concentrated on exploring and shaping the kind of theology that should be shared within the whole church, and, for this reason, the theology and pastoral care of revivalist movements were excluded from this study. Instead of forging a normative theological scheme of suffering and pastoral care, the study aimed to describe the understanding of suffering that steers the relief of suffering in practice and its possible historical change. Nevertheless, to answer the third research question, by investigating suffering as an ethical question, I proposed a normative conclusion on the kinds of religious or other meanings that should not be attributed to suffering or its relief. The church teaches that pastoral is the task of all Christians. This teaching is founded on Luther’s theology regarding the so-called universal priesthood, which states that conveying and realising the gospel is not only the task of ordinated priests but also the responsibility of all Christians. Based on the idea of a universal priesthood, Christians are called upon to act as providers of pastoral care in their everyday lives and not only within the activities of their particular parish. For both priests and other Christians to act as providers of pastoral care, Luther required that this help concentrate on conveying religious content and meanings. For a Christian, this would mean comprehending the religious meaning of suffering and its relief, which I term Christian subjectivity. Here, the question was whether it is conceivable to expect this kind of Christian subjectivity from members of the church today in order for them to be seen as providers of pastoral care in their everyday lives. I approached this problem by concentrating on the history of the theology of pastoral care through an exploration of the kind of understanding of suffering present in the church today and how it relates to the question of what the church teaches about how parishioners should offer help to their suffering neighbours. In order to achieve the aims of the study, multiple theological and philosophical methods were required. In exploring Luther’s theology, on which the Lutheran interpretation of pastoral care as the common task of all Christians is based, I exploited regressive systematic theological analysis, which aims to provide a conceptual explanation of a particular issue. I also investigated the history of the theology of pastoral care from the Reformation until the present day, concentrating on the theological ideas and conceptions that define the way pastoral care is practised. To explore the change in religiosity revealed by the history of the theology of pastoral care, I utilised studies on the history of ideas, the sociology of religion and the philosophy of religion. In the last part of the study, I concentrated on pastoral care as a philosophical and moral question. Using moral philosophical analysis, I constructed normative arguments on how suffering should be viewed and how it should be relieved. I employed qualitative empirical data to uncover how pastoral care is or could be performed by Christians in their everyday lives. I interviewed six parishioners and three priests. The data was analysed using a three-stage model: a description of the interviews, followed by an inductive and abductive analysis. The interviews offered insight into the help and support offered by parishioners to their relatives, close friends and acquaintances, the kind of values that steer their stance on offering help and support, and the way Christian belief relates to that stance. I explored the pastoral care practised by Christians as religious action and part of their religiosity. When defining religiosity, I exploited the idea of lived religion, which views religiosity as a construct of the conceptions, beliefs and actions represented by Christians themselves. In answer to the first and second research question, the analysis of the history of the theology of pastoral care indicated that Luther’s theology and understanding of suffering cannot be, and, in fact, has not been, adopted by the present-day church. This is because Luther constructed his theology of suffering within a strong climate of religiosity, where the existence of God was considered self-evident. By contrast, contemporary religiosity is characterized by secularisation and so-called disenchantment. Instead of Luther’s theology on suffering and the ways to relieve it, the present-day church has adopted a therapeutic approach to pastoral care. The contemporary pastoral care and relief of suffering shaped by the therapeutic approach appears fundamentally as moral action. This approach to and understanding of suffering are shaped by connections to so-called socially oriented Lutheranism, which characterises the contemporary church as a people’s church. In socially oriented Lutheranism, social action and functions based on loving one’s neighbour are understood to be means of conveying and realising the gospel. The interviews with parishioners revealed a religiosity that lacked the sense of Christian subjectivity that Luther required and held as a principle for Christian life. The historical development of ideas, namely disenchantment and the process of secularisation, explain how contemporary Finnish religiosity is formed. Studies of the Christian beliefs and practices of contemporary Finns indicate that the church cannot adopt the idea of Christian subjectivity to define its theology regarding religiosity and religious action if it wishes to maintain the idea of a people’s church. This idea demands that the theology of Christians and their religiosity must to be formulated to concern and involve all Christians who are members of the church. To answer the third research question, I examined the relief of suffering as a moral action through the concept of love. Further, I studied love as moral action with the concepts of recognition, agency, gift, reciprocity and otherness. I defined love as action based on respecting the agency and otherness of the other, in which relieving suffering is a morally fraught task. Moral action, which is based on respecting agency, requires love offered as a gift that fulfils the condition of reciprocity, where the giver does not regard herself only as a giver and the other only as receiver. This kind of love is based on time-love, not agape, the self-giving mode of love that has traditionally been held as the highest form of love in Christian teaching. To respect the object of love as a moral agent presupposes moral action to be worthy, which is based on the idea that the receiver of gifts could reciprocally give and become a giver. For action and love to be morally successful in terms of relieving suffering, suffering must be taken seriously. No attempt should be made to offer metaphysical explanations for suffering or claim that it fulfils some purpose. All theodicy-explanations should be rejected and, thus, antitheodicy should be adopted as the moral principal for adopting a stance on the suffering of other people. The present therapeutic pastoral care schema follows the antitheodicean approach to suffering. In a contemporary society characterized by disenchantment and secularisation, religious-oriented care, which focuses on explicitly conveying of gospel, is no longer an adequate way to relieve suffering. This is the background and motive for the adoption of the therapeutic approach that I term the therapeutic turn. The therapeutic turn embodies the idea of taking the experience of suffering seriously, and today’s pastoral care practices have been formed on this basis. An antitheodicean stance on suffering does not prohibit processing the meaning of one’s own suffering, but it does deny the moral right to explain the suffering of others by offering reasons for how suffering could in some way be viewed as positive or beneficial. Those who practise pastoral care as employees of the church must commit to promoting the good of a suffering other. Regarding the pastoral care practised by Christians in their everyday life, the normativity of the antiteodicean stance on suffering means that a lack of understanding of the religious significance of their moral action should not be seen as a problem. Instead, the absence of religious meanings can contribute to the kind of practice of relieving suffering that is not based on the compulsion to promote the religious good of the other. Love must be free and target the good of one’s neighbour. The manifold functions of pastoral care are described by two traditional concepts. Cura animarum generalis refers to general pastoral care performed in the pastoral work of church employees. By contrast, cura animarum specialis denotes pastoral care provided for those individuals in special need, such as prisoners and the sick. The idea of the pastoral care practised by all Christians, which is seen as part of general pastoral care, has received little attention. In addition to traditional concepts of pastoral care, we could establish a term for everyday love, caring and the relief of suffering by all Christians: cura animarum mundana. The key consideration that guides the conclusions of this study is the contextual nature of religiosity. The theological conceptions and practices of the church have always been constructed from the prevailing conditions that determine religiosity at a given time. The contextual nature of the principles that define how pastoral care is practised become more obvious and important in the pastoral care practised by Christians. The sufficient and necessary conditions for pastoral care practised by Christians must be formed in accordance with the conditions that determine how members of the church manifest their religiosity. Pastoral care as the practice of relieving suffering is both moral action and also part of lived religion, which is theologically founded on the religious meanings that Christians themselves attribute to suffering and its relief. Key words: Pastoral care, suffering, love, pastoral theology, Lutheran theology, Lutheran ethics, theological ethics.Kärsimys on väistämätön osa elämää. On polttava eettinen kysymys, miten kärsimykseen suhtaudutaan ja miten sitä pyritään lievittämään. Henkisen kärsimyksen lievittämisen tavat perustuvat kärsimystä koskeville käsityksille siitä, mistä kärsimys juontuu, mikä sen kokemus on ja miten sitä voidaan lievittää tai miten siitä voidaan vapautua. Tutkimuksen lähtökohtana oli kolme kysymystä: 1. Miten [Suomen evankelis-luterilaisessa] kirkossa pyritään lievittämään henkistä kärsimystä ja millaiseen käsitykseen kärsimyksestä kirkon kärsimyksen lievittämisen tavat perustuvat? 2. Mitä kirkko opettaa siitä, millä tavoin sen jäseninä olevien kristittyjen tulee tarjota apua kärsiville läheisilleen? 3. Miten kärsimystä tulisi moraalin kannalta lievittää? Selvitin kirkon edustamaa käsitystä kärsimyksestä epäsuorasti tutkimalla kirkon harjoittamaa kärsimyksen lievittämisen tapaa eli sielunhoitoa. Sielunhoidon määritteleminen kärsimyksen lievittämiseksi perustuu sielunhoitoa koskevaan teologianhistorialliseen tutkimukseen, jossa sielunhoito ymmärretään kristillisenä henkisen auttamisen perinteenä ja sen nähdään kytkeytyvän aatehistoriallisesti muuhun henkisen auttamisen ja terapian traditioon. Tavoitteenani ei ollut rakentaa kristittyjen harjoittamaa sielunhoidon teologiaa selittämällä, mitä kaikkia uskonnollisia merkityksiä kärsimykseen ja sen lievittämiseen voi sisältyä. Sen sijaan keskityin kristittyjen harjoittaman sielunhoidon teologian perusteisiin analysoimalla sen riittäviä ja välttämättömiä ehtoja. Tämän perusteella paneuduin sellaiseen teologiaan, jonka tulisi olla jaettua koko kirkossa, ja rajasin esimerkiksi herätysliikkeiden sielunhoidon teologian ja käytännön sielunhoidon tutkimuksen ulkopuolelle. Kärsimystä koskevan käsityksen ja sielunhoidon teologian normatiivisen rakentamisen sijaan tutkimuksen tavoitteena oli kuvata kärsimyksen lievittämistä ohjaavaa kärsimystä koskevaa käsitystä ja sen mahdollista historiallista muutosta. Pyrin kuitenkin esittämään kärsimyksen eettisen tarkastelun avulla normatiivisen tulkinnan, joka ohjaa millaisia uskonnollisia tai muita merkityksiä kärsimykseen ja sen lievittämiseen voi sisällyttää. Kirkko opettaa sielunhoidon olevan kaikkien kristittyjen tehtävä. Näkemys perustuu Lutherin niin sanottua yleistä pappeutta koskevaan teologiaan, jonka mukaan evankeliumin välittäminen ja toteuttaminen ei ole ainoastaan virkaan vihittyjen pappien vaan kaikkien kristittyjen tehtävä. Yleiseen pappeuteen perustuu myös se, että kristittyjen ajatellaan ainakin lähtökohtaisesti toimivan toistensa sielunhoitajina arkisessa elämässä eikä ainoastaan esimerkiksi nimenomaisesti seurakunnan tai sen järjestämän toiminnan piirissä. Lutherin mukaan sielunhoito ja kärsimyksen lievittäminen edellyttää uskonnollisten sisältöjen välittämistä. Kristityn tulee ymmärtää kärsimys ja sen lievittäminen uskonnollisina kysymyksinä. Kutsun tällaista asetelmaa kristilliseksi subjektiudeksi. Tutkimuksessani keskeiseksi kysymykseksi nousi, voidaanko nykypäivän kirkon jäseniltä vaatia tällaista kristillistä subjektiutta ja sen edellyttämää käsitystä heistä sielunhoitajina. Lähestyin ongelmaa teologianhistoriallisen tarkastelun avulla selvittämällä, minkälaista sielunhoitoa ohjaavaa kärsimyksen selitystä kirkko edustaa nykyisin ja miten se suhteutuu kysymykseen siitä, mitä kirkko opettaa seurakuntalaisten tehtävästä tarjota apua kärsiville läheisilleen. Tutkimustehtävä edellytti eri teologisten ja filosofisten tutkimusmetodien soveltamista. Hyödynsin Lutherin teologiaan perustuvan kristittyjen tehtävänä olevan sielunhoidon tarkastelussa systemaattisteologista regressiivistä analyysia, jossa tutkittava asia pyritään selittämään käsitteellisesti. Lisäksi tarkastelin sielunhoidon teologianhistoriaa reformaatiosta nykypäivään, missä keskityin sielunhoidollisten käytänteiden taustalla olleiden teologisten ideoiden ja käsitysten selvittämiseen. Tarkastelin sielunhoidon teologianhistorian kehityksessä ilmenevää nykyistä uskonnollisuutta ja sen historiallista muutosta aatehistoriallisen, kirkko- ja uskontososiologisen ja uskonnonfilosofisen tutkimuksen avulla. Tutkimuksen viimeisessä osassa keskityin sielunhoitoon filosofisena ja eettisenä kysymyksenä. Tein (moraali)filosofisen analyysin perustalta normatiivisia huomioita siitä, miten kärsimykseen tulee suhtautua ja miten kärsimystä tulisi sen perustalta lievittää. Lisäksi syvennyin empiirisen aineiston avulla siihen, miten sielunhoito tosiasiassa toteutuu tai voisi toteutua kristittyjen arkisessa elämässä. Haastattelin puolistrukturoidun menetelmän avulla kuutta seurakuntalaista ja kolmea pappia. Analysoin haastattelut kolmivaiheisen mallin avulla, joka muodostui aineiston kuvailemisesta, induktiivisesta analyysista ja abduktiivisesta analyysista. Haastattelujen avulla selvitin, miten seurakuntalaiset auttavat ja tukevat läheisiään ja pitävät näistä huolta, millaisia auttamiseen liittyviä arvoja heillä on, miten haastateltavat ymmärtävät kristillinen uskonsa ja miten se vaikuttaa heidän asenteisiinsa auttamista kohtaan. Lähestyin uskonnollisuutta niin sanotun eletty uskonto -tarkastelutavan mukaisesti, jossa uskonnollisuutta tutkitaan kristittyjen ilmentämien käsitysten, uskomusten ja toiminnan kautta. Tutkimuksen tuloksena on, että luterilaisen sielunhoidon teologian perustana olevaa Lutherin teologiaa ja kärsimystä koskevaa käsitystä ei ole todellisuudessa omaksuttu nykykirkossa eikä sitä voida myöskään omaksua. Lutherin selitys kärsimyksestä ja sen syistä edellyttää vahvaa kristillisen uskon omaksumista ja Jumalan olemassaolon totena pitämistä. Nykypäivän uskonnollisuutta taas leimaa maallistuminen ja niin sanottu lumouksen purkautuminen, joiden määrittämän maailmankuvan puitteissa Lutherin esittämä malli ei ole enää selitysvoimainen. Lutherin kärsimystä ja sen lievittämistä koskevan teologian sijaan kirkon sielunhoitoon on omaksuttu terapeuttinen lähestymistapa. Terapeuttisen lähestymistavan mukainen kirkon nykyinen sielunhoito näyttäytyy ensisijaisesti moraalisena toimintana. Terapeuttinen lähestymistapa ja sen omaksuma käsitys kärsimyksestä kytkeytyy nykyistä kansankirkkoajattelua leimaavaan niin sanottuun sosiaalisesti orientoituneeseen luterilaisuuteen, jossa lähimmäisen rakastamiseen perustuva sosiaalinen toiminta sinällään ymmärretään evankeliumin välittämisenä ja toteuttamisena. Seurakuntalaisten haastattelut ilmensivät sellaista uskonnollisuutta, jolta ei voi odottaa Lutherin edellyttämää kristillistä subjektiutta. Suomalaisen uskonnollisuuden muutoksen taustalla olevat aatehistorialliset virtaukset ja erityisesti lumouksen purkautuminen ja maallistumisprosessi selittivät nykyisen uskonnollisuuden muotoutumista. Tutkimukset tämän hetken suomalaisten kristillisistä uskomuksista ja tavoista vahvistavat, että kirkko ei voi omaksua kristillisen subjektiuden vaatimusta jäsentensä uskonnollista toimintaa koskevan teologian perustaksi, mikäli se haluaa pitää kiinni kansankirkkoajattelua määrittävästä periaatteesta, jonka mukaan kristittyjä ja näiden uskonnollisuutta koskeva teologia on rakennettava lähtökohtaisesti kaikkia kirkon jäseninä olevia kristittyjä koskevaksi. Vastatakseni tutkimuksen kolmanteen kysymykseen, tarkastelin kärsimyksen lievittämistä moraalisena toimintana, jota voidaan tutkia rakkauden käsitteen avulla. Tutkin rakkautta moraalisena toimintana hyödyntämällä rekognition, toimijuuden, lahjan, vastavuoroisuuden ja toiseuden käsitteitä. Määrittelin rakkauden toisen ihmisen toimijuuden ja toiseuden kunnioittamiseen perustuvana toimintana, jonka eettisesti painavana tehtävänä on kärsimyksen lievittäminen. Toisen toimijuuden kunnioittamisen varaan perustuva moraalinen toiminta edellyttää vastavuoroisuuden ehdon toteuttavaa lahjana annettavaa rakkautta, jossa subjekti ei pidä itseään ainoastaan lahjan antajana ja toista ainoastaan vastaanottajana. Tällainen rakkaus ei perustu kristillisessä perinteessä traditionaalisesti korkeimpana rakkauden muotona pidetylle uhraavan rakkauden agapelle, vaan kunnioittavalle time-rakkaudelle. Ansiokas moraalinen toiminta edellyttää kohteen kunnioittamista moraalisena toimijana, mikä perustuu ajatukselle, että lahjoitettavan hyvän vastaanottaja voi vastavuoroisesti antaa ja tehdä hyvää. Moraalin kannalta onnistunut toiminta ja rakkauden toteutuminen edellyttää, että kärsimys otetaan vakavasti eikä sitä pyritä selittämään jostain metafyysisestä syystä johtuvana tai jotakin tarkoitusta edistävänä. Siten teodikea-selityksen hylkäävä ja kärsimykseen mielettömänä suhtautuva antiteodikea-ajattelu on ainoa moraalisesti hyväksyttävä tapa suhtautua toisen ihmisen kärsimykseen. Nykyinen sielunhoidon terapeuttinen lähestymistapa noudattaa antiteodikealaista kärsimykseen suhtautumista. Sielunhoidon terapeuttisen lähestymistavan omaksumisen eli terapeuttisen käänteen taustalla oli lumouksen purkautuminen ja maallistumisprosessi, joiden vaikuttamana evankeliumin välittämiseen keskittyvää apua ei enää koeta mielekkäänä. Terapeuttinen käänne on merkinnyt sitä, että kärsivän ihmisen kokemus otetaan vakavasti. Antiteodikealainen kärsimykseen suhtautuminen ei kiellä kärsivän ihmisen oikeutta prosessoida kärsimyksensä merkitystä, mutta toisen ihmisen kärsimystä ei voi selittää eikä sille saa antaa yleistä selitystä, joka kytkisi kärsimyksen jonkin hyvän toteutumiseen. Sielunhoitajana toimivan kirkon hengellisen työn tekijän on kirkkoa edustaessaan sitouduttava kärsivän ihmisen hyvän edistämiseen. Kristittyjen harjoittaman keskinäisen sielunhoidon kannalta antiteodikealaisen kärsimykseen suhtautumisen normatiivisuus merkitsee sitä, että auttajalta ja rakkautta osoittavalta puuttuvaan käsitykseen toimintansa uskonnollisesta merkityksestä ei tarvitse suhtautua ongelmana. Sen sijaan auttamista koskevien uskonnollisten merkitysten puuttuminen mahdollistaa kärsivän läheisen hyvän edistämiseen keskittyvän auttamisen, jossa rakkautta ei sidota kärsivän uskonnolliseen hyvään. Rakkaus on siten vapaata ja etsii lähimmäisen hyvää. Sielunhoidon nähdään tyypillisesti toteutuvan kahden perinteisen sielunhoidon tehtävän kautta. Cura animarun generalis viittaa yleiseen sielunhoitoon, joka toteutuu seurakuntien hengellisen työn tekijöiden pastoraalisessa työssä. Cura animarun specialis tarkoittaa erityistä apua tarvitsevien kuten vankien ja sairaiden sielunhoitoa. Yleiseen sielunhoidon tehtävään sisältyvä kristittyjen harjoittama sielunhoito on jäänyt taka-alalle. Ehdotan, että perinteisten sielunhoidon tehtävien rinnalle tulee vakiinnuttaa kristittyjen arkista rakkautta ja kärsimyksen lievittämistä tarkoittava termi cura animarum mundana. Tutkimuksen keskeinen huomio on, että uskonnollisuus on konstekstuaalista. Kirkon sielunhoidon teologiset käsitykset ja käytännöt ovat rakentuneet vallitsevien uskonnollisuutta määrittävien seikkojen varaan. Sielunhoitoa ohjaavien periaatteiden kontekstuaalisuus korostuu kristittyjen harjoittaman sielunhoidon kohdalla. Kristittyjen harjoittaman sielunhoidon riittävät ja välttämättömät ehdot on muotoiltava niiden ehtojen mukaan, joiden puitteissa kirkon jäsenet ilmentävät uskonnollisuuttaan. Sielunhoito lähimmäisten kärsimyksen lievittämisenä on paitsi moraalista toimintaa myös elettyä uskontoa, joka teologisesti rakentuu sellaisten uskonnollisten merkitysten mukaiseksi, joita kristityt itse kärsimykselle ja sen lievittämiselle antavat. Asiasanat: Sielunhoito, kärsimys, rakkaus, teologia, pastoraaliteologia, luterilainen teologia, luterilainen etiikka, teologinen etiikka.
Subject: teologia
Rights: Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.

Files in this item

Total number of downloads: Loading...

Files Size Format View
peltomäki_isto_väitöskirja_2020.pdf 1.323Mb PDF View/Open

This item appears in the following Collection(s)

Show full item record