Uupumus : mielen hyvinvoinnin horjuminen Suomessa

Abstract

Uupumuksesta puhuminen on yleistynyt, mutta aiheeseen liittyy edelleen hiljaisia kohtia. Uupumisen yleisyys jää edelleen arvailujen varaan. Yleisyydestä ei ole tutkimusta ja lukuja on vaikea saada diagnoosien perusteella, sillä uupumus ei itsessään ole sairaus vaan ”terveydentilaan vaikuttava tekijä”, joka voi olla liitoksissa esimerkiksi masennukseen.

Uupumuksesta puhuminen ja sen esittäminen tuottavat tietynlaista kuvaa uupumuksesta ja sen muotojen ilmenemisestä. Diagnostiikan kautta olisi mahdollista luoda legitiimi määritelmä uupumukselle, jolloin yhteiskunnallisesti todettaisiin uupumuksen olemassaolo. Arkikielessä ja mediassa muodostetaan tietynlaista narratiivia ja puhetapaa uupumuksesta. Puhetavoilla ja sanoilla luodaan suhtautumistapoja, hyväksyttäviä ilmaisumuotoja, ja niiden vakiintuminen määrittää, miten uupumuksesta puhutaan ja mitä siitä voi puhua.

Kulttuurin asettamat määritelmät voivatkin muodostaa erilaiset mielenterveyden kokemukset hyvinkin raskaiksi. Uupumuksen kokemukset koetaan epäsovinnaisiksi ja yksilön epäonnistumisiksi. Haastateltavat kuvasivatkin sitä ihannetta, joiden mukaan kokivat toimivansa, sekä sitä, mikä tätä kuvaa tuottaa. Ihanneyksilön kuva ja toimintatavat opitaan mm. kasvatuksen, julkisen keskustelun ja erilaisten kuvien kautta. Tämä ei tapahdu pelkästään yksilön mielessä, vaan myös kollektiivisten merkityksien luomisessa ja toisintamisessa.

Uupumuksen oireet ovat lomittaisia ja mystisiä. Kaikkia ei osata selittää tai liitetä alkuun uupumuksen oireiksi. Uupumus vaikuttaa näkökulmiin kehosta ja mielestä. Keho ja mieli onkin mahdollista nähdä monella eri tavalla ja tasolla kulttuurillisen kontekstin mukaan. Uupumuksen tuntemukset ovat pitkälti myös aistikokemuksia, ja erilaiset tavat hahmottaa maailma ja luokitella tuntemuksia vaikuttavat siihen, kuinka yksilö kokee ympäristönsä, kehonsa ja mielensä.