ADHD-diagnosoidut lapset opettajien puheessa

Abstract

ADHD:tä koulutuksen ja kasvatuksen kontekstissa on tutkittu jo melko paljon, mutta se, miten opettajat ymmärtävät ADHD-diagnoosin ja minkälaista kuvaa he puheissaan tuottavat ADHD-diagnosoiduista lapsista, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää minkälaisia merkityksiä opettajat ADHD-diagnoosille luovat ja minkälaista kuvaa opettajat ADHD-diagnosoiduista lapsista tuottavat. Puhetapojen tutkiminen on tärkeää, koska opettajilla ja heidän puhetavoillaan voi olla joko positiivinen tai negatiivinen vaikutus diagnosoitujen lasten hyvinvointiin ja oppimiseen.

Tutkielmani aineiston olen hankkinut e-lomakkeen kautta, johon on vastannut 70 varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksessa työskentelevää opettajaa. Lomakkeeseen vastaajat löytyivät sosiaalisen median kautta. Lomake muodostui avoimista kysymyksistä, joiden vastauksia analysoin diskurssianalyysin keinoin.

ADHD-diagnoosille muodostuneita tulkintarepertuaareja ja niihin liittyviä subjektipositioita paikansin yhteensä kuusi. Tulkintarepertuaareiksi muodostuivat diagnoosi todisteena lääketieteellisestä taustasta, diagnoosi ymmärryksen tarjoajana, diagnoosi käyttäytymisen selittä-jänä, diagnoosi tuen tarjoajana, diagnoosi mahdollisena leimana ja diagnoosi kyseenalaisena ilmiönä. Diagnoosi näyttäytyi näissä tulkintarepertuaareissa pääosin tarpeellisena ja hyvänä asiana, mutta diagnoosin mahdollisia negatiivisia vaikutuksia tuotiin myös esille. ADHD-diagnosoidulle lapselle tuotetuiksi subjektipositioiksi muodostuivat potilas, erilainen lapsi, häirikkö, tukea tarvitseva lapsi, leimattu ja tavallinen lapsi/väärinymmärretty lapsi. Opettajat kuvasivat ADHD-diagnosoituja lapsia pääasiassa ongelmien ja haasteiden kautta, mutta kirjoituksista välittyi myös empaattinen suhtautuminen lapseen. Toivon tämän tutkielman herättävän opettajia pohtimaan omia puhetapojaan ja diagnoosille annettujen merkitysten alkuperää ja seurauksia.

In the context of education, ADHD has already been studied quite a bit. However, the way that teachers understand the ADHD diagnosis and what kind of image they create in their speech about children diagnosed with ADHD has received less attention. The purpose of this thesis is to find out what kind of meanings teachers generate for the ADHD diagnosis and what kind of image teachers create about children diagnosed with ADHD. It is important to study the way teachers speak because the way they speak can have either a positive or negative impact on the well-being and learning of children diagnosed with ADHD.

I have collected the material for my thesis through an e-form, which has been answered by 70 teachers working in early childhood education and basic education. Respondents to the form were found through social media. The form consisted of open-ended questions and the data was analyzed using discourse analysis methods.

I identified a total of six interpretive repertoires for the diagnosis of ADHD: diagnosis as evidence of medical background, diagnosis as a provider of understanding, diagnosis as an explanation of behaviour, diagnosis as a provider of support, diagnosis as a possible label, and diagnosis as a questionable phenomenon. The diagnosis appeared to be mainly necessary and good in these interpretive repertoires, but the possible negative effects of the diagnosis were also brought up. A total of six subject positions were produced for a child diagnosed with ADHD: patient, different child, troublemaker, child in need of support, labelled child and ordinary child / misunderstood child. Teachers described children diagnosed with ADHD mainly through problems and challenges, but the writings also conveyed an empathic attitude towards the child. I hope this thesis will inspire teachers to reflect on their ways of speaking and to think about the origins and consequences of the meanings they have given to the diagnosis.