Pathways to Homicide : Social Disadvantage and Criminal Careers of Lethal and Non-Lethal Violent Offenders

Show full item record



Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0687-2
Title: Pathways to Homicide : Social Disadvantage and Criminal Careers of Lethal and Non-Lethal Violent Offenders
Author: Suonpää, Karoliina
Other contributor: Helsingin yliopisto, valtiotieteellinen tiedekunta
Helsingfors universitet, statsvetenskapliga fakulteten
University of Helsinki, Faculty of Social Sciences, Department of Social Research
Sosiaalitieteiden tohtoriohjelma
Doktorandprogrammet i socialvetenskap
Doctoral Programme in Social Sciences
Institute of Criminology and Legal Policy
Publisher: Helsingin yliopisto
Date: 2021-11-19
Language: en
URI: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-0687-2
http://hdl.handle.net/10138/335778
Thesis level: Doctoral dissertation (article-based)
Abstract: Criminal history and experiences of strain and disadvantage are well-documented correlates of violence, but little is known on whether such factors distinguish between homicide offenders and other (non-lethal) violent offenders, and whether those factors are associated with the severity of violent crime. Using three large offender samples from Finland, this study applied a variety of statistical methods to examine pathways to lethal and non-lethal violence, life-course outcomes of violent offenders following incarceration, and offender-victim interactions in situations resulting lethal violence. The first substudy is based on a representative sample of offenders suspected of violent crimes (N=26,303). The goal was to examine whether the offender’s criminal history or experiences of economic and social disadvantage were associated with the severity of subsequent offending. The results indicated that the offenders suspected of severe violence (aggravated assault, attempted homicide or completed homicide) were more likely to have a criminal history and experiences of strain and disadvantage compared to offenders of less severe violence (petty assault or assault). However, homicide offenders did not appear systematically different from those suspected of attempted homicide. The second substudy used the same sample as the first one and investigated whether the years preceding the act of homicide were characterized by a downward spiral of increasing violent crime and decreasing income, and whether the trajectories of lethal offenders were different from the pathways of non-lethal offenders. As in Substudy I, the completed homicide offenders differed from the suspects of the least severe forms of violence, but the trajectories of attempted and completed homicide offenders largely resembled one another. In the third substudy, the post-release recidivism and social marginalization of former prisoners convicted of aggravated assault, attempted homicide, or completed homicide (N=3,023) were compared with each other. At the end of a three-year follow-up, majority of the offenders in the sample had recidivated and were neither employed nor in school. Although the average prison sentences of completed homicide offenders were longer, as compared to non-lethal offenders, recidivism or social marginalization were not more common among lethal offenders. The results indicated that sentence length is not a likely explanation for the high rates of recidivism and marginalization among violent offenders. The fourth and final substudy differed from the prior three studies in that it examined a total population of homicide offenders and victims (N=1,494 homicides), with the focus on their social interaction before and during the lethal incident. In particular, the objective was to discover, whether intimate partner homicides committed by women are more likely to involve aggressive provocations by the victim. The results indicated that victim precipitation was particularly prevalent in situations where a female offender killed her male intimate partner. In sum, the results from the four substudies suggest that homicide offenders are not that unique compared to other violent offenders. Specifically, they are not necessarily the most crime-prone or disadvantaged individuals. Instead, the pathways to lethal violence are rather similar to pathways to severe non-lethal violence. As such, this research underscores the importance of situational factors that are likely to determine whether the violent encounter becomes lethal or not. In terms of public policy, it is important to understand that the pool of “potentially” lethal offenders is considerably larger than the number of people who actually kill. Accordingly, the interventions aimed at reducing lethal violence should focus on the entire population of violent repeat offenders.Aikaisempi rikollisuus ja koettu huono-osaisuus ovat väkivaltakäyttäytymisen tunnettuja korrelaatteja, mutta kovinkaan paljon ei tiedetä siitä, voiko niiden avulla erotella henkirikoksen tekijöitä lievemmän väkivallan tekijöistä ja millaisessa yhteydessä ne ovat tehdyn väkivallan vakavuuteen. Tässä tutkimuksessa hyödynnettiin kolmea laajaa suomalaisaineistoa ja tilastollisia menetelmiä ja selvitettiin rikoksentekijöiden kehityspolkuja kuolemaan johtavaan ja muuhun väkivaltaan, elämänkulkua vankeuden jälkeen sekä tekijän ja uhrin välistä vuorovaikutusta ennen henkirikosta ja sen aikana. Ensimmäisen osatutkimuksen aineisto koostui väkivaltarikoksista epäillyistä (N=26 303). Tutkimuksessa tarkasteltiin, ovatko rikoksentekijän aikaisempi rikollisuus ja taloudellinen ja sosiaalinen huono-osaisuus yhteydessä myöhemmän väkivallan vakavuuteen. Tulokset osoittivat, että vakavasta väkivallasta (törkeä pahoinpitely, henkirikoksen yritys tai toteutunut henkirikos) epäillyillä oli todennäköisemmin taustallaan aikaisempia rikoksia ja huono-osaisuuden kokemuksia kuin lievemmästä väkivallasta (lievä tai perusmuotoinen pahoinpitely) epäillyillä. Sen sijaan toteutuneen henkirikoksen tehneet eivät näyttäytyneet systemaattisesti erilaisina kuin ne vakavan väkivallan tekijät, joiden kohdalla henkirikos oli jäänyt yritykseksi. Toisessa osatutkimuksessa hyödynnettiin samaa aineistoa kuin edellisessä tutkimuksessa. Tutkimuksessa selvitettiin, luonnehtiiko henkirikosta edeltäneitä vuosia kiihtyvä väkivaltaisuus ja heikkenevä tulokehitys ja eroavatko henkirikokseen johtaneet kehityspolut muuhun väkivaltaan johtaneista kehityspoluista. Kuten edellisessä osatutkimuksessa, toteutuneen henkirikoksen tehneet erosivat lievemmän väkivallan tekijöistä selvästi, mutta toteutuneen ja yritykseksi jääneen henkirikoksen tekijöiden kehityspolut muistuttivat pitkälti toisiaan. Kolmannessa osatutkimuksessa verrattiin toisiinsa törkeästä pahoinpitelystä, henkirikoksen yrityksestä tai toteutuneesta henkirikoksesta tuomittujen väkivaltarikollisten (N=3 023) vankeuden jälkeistä uusinta-rikollisuutta ja sosiaalista marginalisaatiota. Kolmivuotisen seurannan loppuun mennessä enemmistö tuomituista oli tehnyt uuden rikosteon ja päätynyt työn ja koulutuksen ulkopuolelle. Vaikka henkirikoksen tehneiden vankeustuomiot olivat keskimäärin pidempiä kuin muusta väkivallasta tuomittujen, uusintarikollisuus tai sosiaalinen marginalisaatio eivät olleet yleisempiä henkirikoksen tekijöiden kuin muuta vakavaa väkivaltaa tehneiden keskuudessa. Tulokset antoivat viitteitä siitä, että vankeustuomion pituus ei todennäköisesti ole keskeinen selitys entisten vankien uusintarikollisuudelle ja syrjäytymiselle. Neljäs osatutkimus erosi kolmesta edellisestä tutkimuksesta keskittyessään pelkästään henkirikoksen tehneisiin ja uhreihin (N=1 494 henkirikosta) sekä heidän keskinäiseen vuorovaikutukseensa itse rikostilanteessa ja ennen sitä. Tavoitteena oli selvittää, onko uhrin aggressiivisella käyttäytymisellä erityisen keskeinen rooli naisten tekemissä parisuhdesurmissa verrattuina muihin henkirikostyyppeihin. Tulokset osoittivat, että uhrin myötävaikutus oli kaikkein yleisintä tapauksissa, joissa naispuolinen rikoksentekijä tappoi miespuolisen kumppaninsa. Eri osatutkimusten tulokset viittaavat siihen, että henkirikoksen tehneet eivät ole ainutlaatuinen ryhmä verrattuna muihin väkivaltarikollisiin eivätkä he välttämättä edusta kaikkein rikosaltteimpia ja syrjäytyneimpiä yksilöitä. Pikemminkin näyttää siltä, että henkirikokseen johtavat kehityspolut muistuttavat muuhun vakavaan väkivaltaan johtavia kehityspolkuja. Tältä osin tulokset korostavat tilannetekijöiden keskeistä roolia väkivaltaisten konfliktien lopputulemissa. Kriminaalipolitiikan kannalta on tarpeellista havaita, että ”mahdollisten” henkirikoksen tekijöiden joukko on selvästi laajempi kuin toteutuneen henkirikoksen tehneiden joukko. Kun kuolemaan johtavaa väkivaltaa halutaan vähentää, myös interventioiden tulee kohdistua toistuvan väkivallan tekijöihin laaja-alaisesti.
Subject: sosiologia / kriminologia
Rights: Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.


Files in this item

Total number of downloads: Loading...

Files Size Format View
Suonpää_Karoliina_dissertation_2021.pdf 1.108Mb PDF View/Open

This item appears in the following Collection(s)

Show full item record