Comparing Military Cultures : Warfare in the Aegean Region from the Fourth Crusade to the Early Fifteenth Century

Abstract

There are arguably two ways of understanding the fundamental processes of military history. One emphasizes unchanging principles in warfare and that conduct of war is largely dictated by the physical realities. The other claims that the ways of war are more-or-less cultural constructs. I approach this “military culture debate” by analysing the land and naval warfare in the area that surrounded the Aegean Sea, which had belonged to the Byzantine empire in the late twelfth century. The period discussed extends from the Fourth Crusade (1202–1204) to the early 1420s.

The region and era in question are suitable for testing different understandings of military history. It is a geographical and geopolitical region where two major groups of conquerors arrived in the thirteenth century. The Catholic Christian Latins represent the western European ways of war of the time and the military traditions of the Muslim Turks originated from the steppe and from the east. Both settled in the region and founded realms. Therefore, they had to adjust themselves to the environment. Similarly, local Orthodox Christian, mostly Byzantine, rulers had to adapt to the situation.

I compare the composition of armed forces and willingness to engage in battles of the above-mentioned three groups fighting in the region. My study analyses what influence their cultural background had on their conduct in these matters. I provide new information about the warfare of the study era and increase our understanding of why the Ottoman Turks were able to conquer most of the region.

I found that the “culturalist” understanding of military history usually had the best explanatory potential in the scope of my research. The belligerents tried to construct their armed forces and fight their wars in a manner guided by their cultural background. To a certain extent they had to adapt to the local conditions, but in the issues dealt with here it was mainly a question of adapting to the social structures and the adversaries, rather than to the climate and geography of the region. The armies shared a growing number of similarities as time went by, but the influx of troops from outside the region and religious doctrines contributed to differences in the composition of armed forces and thus how wars were waged.

The Ottomans apparently made the best use of the military potential of regions they controlled. This was probably one of the key reasons why they prevailed in the study area. For cultural reasons, the Christian powers tended to neglect the use of certain groups of people in the military. Thus their forces were more often supplemented with mercenaries and allies whose reliability was uncertain and this had adverse consequences, particularly for Byzantium.

As regards engaging in battles, an important issue was how reliable the people living in fortified towns were perceived to be, which influenced how necessary it was to fight in the open. Transporting of siege-equipment, on the other hand, hampered the possibility of avoiding battles. The Latins showed more battle-willingness in their warfare than the other belligerents in the conflicts of the region. There were cultural reasons behind this. It should nevertheless be noted that there was variation in the battle-willingness of the Byzantines depending on commanders, circumstance, period, and adversary. Much of the Turkish and steppe nomad warfare consisted of raids in which battles were usually avoided. However, battle-willingness was more apparent in the conflicts of the great Muslim dynasties, and when the Muslim leaders faced one another, or when they repulsed invasions of Christian powers in their own regions. This battle-willingness of the Turks could come as surprise to the latter.

Sotahistoriassa on karkeasti ottaen kaksi tapaa selittää, miksi sodat on sodittu kuten ne on sodittu. Ensimmäinen painottaa sodankäynnin universaaleja periaatteita ja että fyysinen todellisuus määrittää, miten sodat käydään. Toisen mukaan sodankäyntitavat ovat ennen kaikkea kulttuurisia konstruktioita. Lähestyn tätä ”sodankäyntikulttuuri-debattia” analysoimalla maa- ja merisodankäyntiä Egeanmeren ympäristössä alueella, joka oli kuulunut Bysantin valtakuntaan 1100-luvun lopulla. Käsittelyajanjakso ulottuu neljännestä ristiretkestä (1202–1204) aina 1420-luvun alkuun.

Valittu aikakausi ja alue sopivat erinomaisesti debatin teemoihin. Seudulle saapui 1200-luvulla kaksi valloittajaryhmää. Katoliset latinalaiset edustivat aikakauden länsieurooppalaisia sodankäyntitapoja, kun taas islaminuskoisten turkkilaisten sodankäynti pohjasi arojen ja idän perinteisiin. Molempien piti sopeutua seudun olosuhteisiin. Vastaavasti paikallisten ortodoksi-kristillisten, lähinnä bysanttilaisten, hallitsijoiden piti mukautua uuteen tilanteeseen.

Vertailen työssäni edellä mainittuihin kolmeen ryhmään lukeutuneiden toimijoiden sotavoimien kokoonpanoa ja niiden halukkuutta ryhtyä taisteluihin käsittelyalueen sodissa. Analysoin, mitä merkitystä kulttuuritaustalla näissä kysymyksissä oli. Tuotan uutta tietoa käsittelyaikakauden sodankäynnistä ja lisään ymmärrystä siitä, miksi osmani-turkkilaiset kykenivät valtaamaan suurimman osan seudusta.

Havaitsin, että ”kulturalistinen” selitysmalli toimii yleensä parhaiten tutkimissani kysymyksissä. Sodankävijät yrittivät muodostaa armeijansa ja käydä sotansa tavalla, jota kulttuuritausta ohjasi. Heidän piti jossain määrin sopeutua käsittelyalueen olosuhteisiin, mutta tässä oli enemmän kyse mukautumisesta seudulla vallinneisiin sosiaalisiin rakenteisiin ja vastustajiin kuin maantieteellisiin tai ilmastollisiin olosuhteisiin. Ajan kuluessa armeijat alkoivat muistuttaa enemmän toisiaan, mutta uusien joukkojen saapuminen alueen ulkopuolelta sekä uskonnolliset doktriinit vaikuttivat erojen säilymiseen.

Osmanit näyttävät hyödyntäneen tehokkaimmin alueidensa väestön sotilaallisen potentiaalin. Tämä oli varmasti yksi avaintekijä heidän menestykselleen. Kristityt vallat olivat kulttuurisista syistä taipuvaisempia laiminlyömään tiettyjen ihmisryhmien hyödyntämisen sodankäynnissä. He täydensivät usein joukkojaan palkkasotureilla ja liittolaisilla, joiden luotettavuus oli monesti epävarmalla pohjalla. Tästä aiheutui ikäviä seurauksia varsinkin Bysantille.

Halukkuudessa ryhtyä taisteluihin merkittävää oli, että kuinka luotettaviksi linnoitettujen kaupunkien asukkaat oletettiin. Tämä vaikutti tarpeeseen antautua taisteluun avoimesti kentällä. Toisaalta piiritysvarusteiden kuljettaminen ehkäisi mahdollisuuksia vältellä taisteluita. Latinalaiset osoittivat suurempaa valmiutta ryhtyä taisteluihin kuin muut alueella sotijat ja kuin mitä on yleensä keskiajan sotahistorian tutkimuksessa oletettu. Taustalla oli kulttuurisia syitä. Bysanttilaisten valmius käydä taisteluun taas vaihteli komentajasta, olosuhteista, ajanjaksosta ja vastustajasta riippuen.

Turkkilaisten ja aropaimentolaisten sodankäynti koostui paljolti ryöstöretkistä, joilla taisteluja välteltiin. Enemmän valmiutta ryhtyä taisteluihin ilmeni merkittävien muslimi-dynastioiden sodissa. Sama koskee tilanteita, joissa muslimi-johtajat taistelivat keskenään tai torjuivat alueelleen kohdistuvia kristittyjen hyökkäyksiä. Tämä saattoi tulla viimeksi mainituille yllätyksenä.