Suomen ympäristö

 

Suomen ympäristö -sarja sisältää tutkimuksia, selvityksiä ja työryhmämietintöjä. Teemat ovat asuminen, luonto, luonnonvarat, rakennettu ympäristö ja ympäristönsuojelu. Sarja on ympäristöhallinnon yhteinen ja SYKE on julkaissut siinä vuoteen 2013 asti. Siitä lähtien SYKEn pääsarjana toimii SYKEn julkaisuja –sarja.

Serien Miljön i Finland innehåller forskning, utredningar och arbetsgruppsbetänkanden. Teman är boende, natur, naturresurser, bebyggd miljö och miljövård.

The Finnish Environment series contains research, reports and working group memorandums. The publications are written mostly in Finnish but some are available also in English. The themes of the series are housing, nature, natural resources, built environment and environmental protection.

Uusimmat julkaisut

  • Äijö, Helena; Tattari, Sirkka (Suomen ympäristökeskus, 2000)
    Suomen ympäristö 442
  • Hellsten, Seppo (Suomen ympäristökeskus, 2000)
    Suomen ympäristö 394
  • Blomster, Jaanika (Suomen ympäristökeskus, 1996)
    Suomen ympäristö 5
    Tässä kirjallisuustutkimuksessa käsitellään rantavyöhykkeen eliöyhteisöjä ja niiden tutkimusmenetelmiä sekä näiden soveltuvuutta vesialueen tilan arvioimiseen. Koska sisävesistä ei tällaisia tutkimuksia juuri ole tehty, julkaisu käsittelee käytännössä pelkästään Itämeren rannikoita, ja siihen on pyritty kokoamaan kaikki löydetty alan kirjallisuus. Työ sisältää myös yhteenvedon makroskooppisten levien ravinnevaatimuksista ja ravinnekuormituksen vaikutuksista rantayhteisöihin. Julkaisu on tarkoitettu kaikille, jotka tarvitsevat tietoja pohjoisen Itämeren rantavyöhykkeen rakenteesta ja toiminnasta.
  • Tuntematon tekijä (Suomen ympäristökeskus, 1998)
    Suomen ympäristö 152
  • Tuntematon tekijä (Suomen ympäristökeskus, 1996)
    Suomen ympäristö 30
  • Heikkinen, Risto; Punttila, Pekka; Virkkala, Raimo; Rajasärkkä, Ari (Suomen ympäristökeskus, 2000)
    Suomen ympäristö 440
    Tämä raportti on osa Suomen ympäristökeskuksen luonto- ja maankäyttöyksikön luonnonsuojelualueverkon edustavuuden arviointi (SAVA) -hanketta. Raportti koostuu kolmesta erillisestä tutkimuksesta, jotka käsittelevät olemassa olevan luonnonsuojelualueverkon sekä vahvistettujen suojeluohjelmien merkitystä metsien lajistollisen monimuotoisuuden säilyttämisessä. Tutkimusten perusteella metsien suojelualueiden määrä ja kokonaisala, erityisesti Etelä-Suomessa, on riittämätön turvaamaan lajiston monimuotoisuuden säilymisen. Pohjois-Suomen laaja metsien suojelualueverkkoon perusteltu siellä esiintyvän lajiston turvaamiseksi, mutta sen avulla ei voida säilyttää levinneisyydeltään eteläistä lajistoa. Metsien suojeluohjelmien kohteet on valittu yleensä hyvillä perusteilla, ja ne sijaitsevat lajistollisesti arvokkailla alueilla. Lehtokasvien suojelualueverkon edustavuuden arvioinnissa tutkittiin toteutetun suojelun kattavuutta ja monipuolisuutta. Tulosten perusteella lehtojensuojeluohjelman kohteilla ja rauhoitetuilla lehdoilla on keskeinen osuus kasvilajistoltaan toisiaan hyvin täydentävien eli komplementaaristen kohteiden alueverkossa. Rauhoitetut lehdot ja etenkin lehtojensuojeluohjelman kohteet on valittu lajiston suhteen perustellusti. Toisaalta suojelulehtojen verkossa on myös puutteita. Etenkin kosteiden lehtojen ja lehtokorpien suojelualaa tulisikin kasvattaa. Noin 5 000 metsiemme eliölajia, joista 800 on lahopuukovakuoriaisia, on lahopuusta riippuvaisia. Elinkelpoisten lahopuukovakuoriaispopulaatioiden säilyttämistä tarkasteltiin ottamalla huomioon sekä metsäluonnon suojelualueverkko että talousmetsien avainbiotoopit ja uudistetut metsänkäsittelyohjeet. Lahopuun määrän ja lahopuukovakuoriaisten sekä muiden lahopuusta riippuvaisten eliöryhmien lajirunsauden välillä on selvä positiivinen korrelaatio. Lahopuun määrä Etelä-Suomen metsissä on vähentynyt 92 - 98 % luonnontilaiseen metsämaisemaan verrattuna. Ennusteiden mukaan tämä saattaa johtaa pitkällä aikavälillä lajimäärän puolittumiseen, joten yli 2 000 lahopuulajia on vaarassa kuolla sukupuuttoon maastamme. Lahopuun määrää tulisikin nopeasti kasvattaa sekä (olemassa olevien ja uusien) suojelualueiden metsien ennallistamistoimilla että lisäämällä lahopuuta talousmetsissä eli koko metsämaisemassa. Suojelualueverkon merkitystä havu- ja sekametsien lintulajistolle tarkasteltiin koko maan suojelualueverkossa tehtyjen lintulaskentojen perusteella. Tutkimuksessa tarkasteltiin 321ajia, jotka käsittivät useita uhanalaisia lajeja, taantuneita lajeja ja vanhoja metsiä suosivia lajeja. Tulosten perusteella nykyisen suojelualueverkkoon edustava vain niille lajeille, joiden levinneisyyden painopiste on pohjoisboreaalisella metsäkasvillisuusvyöhykkeellä. Sen sijaan suojelualueet eivät turvaa hemi-, etelä- tai keskiboreaaliselle vyöhykkeelle keskittynyttä lajistoa. Tulokset korostavat maan etelä- ja itäosien metsien suojelun merkitystä metsälintupopulaatioiden säilyttämiselle.
  • Verta, Matti; Ahtiainen, Jukka; Hämäläinen, Heikki; Jussila, Harri; Järvinen, Olli; Kiviranta, Hannu; Korhonen, Markku; Kukkonen, Jussi; Lehtoranta, Jouni; Lyytikäinen, Merja; Malve, Olli; Mikkelson, Pirjo; Moisio, Vesa; Niemi, Asko; Paasivirta, Jaakko; Palm, Helena; Porvari, Petri; Rantalainen, Anna-Lea; Salo, Simo; Vartiainen, Terttu; Vuori, Kari-Matti (Suomen ympäristökeskus, 1999)
    Suomen ympäristö 334
    Tutkimuksessa kartoitettiin Kymijoen ja sen edustan sedimenttien ja eliöstön saastuneisuutta orgaanisilla klooriyhdisteillä ja raskasmetalleilla, selvitettiin yhdisteiden kulkeutumista ja vaikutuksia vesieliöille ja määritettiin mahdollisia terveysriskejä ihmisille. Kymijoen sedimentit olivat yleisesti pahoin saastuneet sekä eräillä orgaanisilla yhdisteillä, erityisesti kloorautuneilla dioksiini/furaaniyhdisteillä (PCDD, PCDF) ja difenyylieettereillä (PCDE) että elohopealla. Yhdisteet ovat peräisin puunsuoja-aine Ky 5:n valmistusprosessista, puunjalostusteollisuudesta sekä kloorin valmistuksesta. Kymijoen pohjaeläimissä havaittiin muutoksia, kuten erilaisia epämuodostumia, kasvun ja kehityksen hidastumista tai aikuistumisen vähenemistä, jotka ilmeisesti johtuvat saastuneista pohjasedimenteistä. PCDE-yhdisteiden havaittiin kerääntyvän kalastoon voimakkaasti, mutta PCDD/F-yhdisteiden vain jossain määrin muita Suomen sisävesialueita korkeampina pitoisuuksina. Erityisesti suurten petokalojen elohopeapitoisuudet ylittivät osin kansalliset enimmäisrajat ja niiden säännöllistä käyttöä tulisi välttää. Kymijoen varrella asuvissa äideissä ei ollut kohonneita PCDD/F-pitoisuuksia elimistössään. Sen sijaan kalastajien korkeiden dioksiinipitoisuuksien voitiin osoittaa selittyvän runsaalla ja pitkäaikaisella pääosin Itämeren kalan syönnillä. Työssä esitettiin kehitettyihin kulkeutumis- ja kerääntymismalleihin perustuva arvio sedimenttien ja kalojen dioksiini- ja furaanipitoisuuksien kehittymisestä vuoteen 2020. Arvion mukaan pitoisuudet alenevat noin kolmasosaan nykytasosta. Myös saastuneimman sedimentin ruoppaamisen vaikutuksia arvioitiin.
  • Järvinen, Mika (Suomen ympäristökeskus, 1995)
    Suomen ympäristö 1
  • Furman, Eeva; Hildén, Mikael (Ministry of the Environment, 2000)
    The Finnish Environment 406
  • Laasonen, Juha; Rytkönen, Jorma; Sassi, Jukka (Suomen ympäristökeskus, 2001)
    Suomen ympäristö 455
  • Grönroos, Juha; Nikander, Antero; Syri, Sanna; Rekolainen, Seppo; Ekqvist, Marko (Suomen ympäristökeskus, 1998)
    Suomen ympäristö 206
  • Nurmi, Paula (Suomen ympäristökeskus, 1998)
    Suomen ympäristö 172
    Valtakunnallinen pohjaeläinseuranta ympäristöhallinnossa aloitettiin vuonna 1989 24 järvisyvänteellä. Tässä työssä luodaan yleiskäsitys seurantajärvien syvännealueiden pohjaeläimistöön ja pohjaeläinyhteisöjen rakenteeseen vuosien 1989 - 1992 aineiston perusteella. Erityisesti tarkastellaan pohjaeläimistöä pohjan rehevyystason kuvaajana sekä suhteessa järven trofiatasoon. Pohjaeläinyhteisöjen tilan kuvaajina käytettiin kokonaisyksilötiheyttä, kokonaisbiomassaa, taksonien lukumäärää, diversiteettiä, Chironomidae BQ-indeksiä, Oligochaeta/Chironomidae-yksilömääräsuhdetta, reliktiäyriäisten yksilötiheyttä sekä Chironomus-toukkien yksilötiheyttä. Aineiston riittävyyttä, tarkkuutta ja luotettavuutta arvioitiin näytteiden kokonaisyksilömäärien, Chironomidae BQI-lajien yksilömäärien ja variaatiokertoimen avulla.
  • Lahtonen, Unto O. (Ympäristöministeriö, 2004)
    Suomen ympäristö 680
    Tämä kirja kuvaa maassamme 1960-luvun lopun ja 1990-luvun alkuvuosien välisenä aikana tapahtuneita öljyvahinkoja ja niiden torjuntaa tapahtuma-ajan näkökulmasta. Teos ei ole Suomen öljyntorjunnan historiikki vaan kirjoittajan, Aamulehden pitkäaikaisen Turun toimittajan Unto O. Lahtosen autenttiseen aineistoon perustuva kronologinen kuvaus tapahtumista ja niiden aiheuttamasta keskustelusta. Suomen öljyntorjuntavalmius on nyt Suomenlahden ja Itämeren rantavaltioista vahvin niin organisaatioltaan kuin teknisiltä osilta. Sysäyksen tähän kehitykseen antoi vuosi 1969, kun pohjoisella Itämerellä Utön vesillä tapahtui siihen asti suurin öljykatastrofi tankkeri Palvan karilleajossa. Öljyntorjuntavalmiutta ei silloin ollut, mutta siitä saatiin sysäys 35 vuotta kestäneeseen torjuntavalmiuden vahvistamiseen. 10 vuotta myöhemmin 1979 neuvostotankkerin Cramscin Itämerellä tapahtuneessa katastrofissa Suomen öljyntorjuntavalmius joutui tulikokeeseen, josta se selviytyi kunnialla, kun öljy oli jo saastuttamassa koko Saaristomeren. Ensimmäinen öljyntorjunta-alus Hylje rakennettiin 1980 ja vielä tehokkaampi Halli 1986. Vuonna 1983 öljyntorjunta siirtyi merenkulkuhallitukselta ympäristöministeriölle. Jo 1988 harkittiin erityisen öljyntorjunta-monitoimimurtajan rakentamista jääoloissa tapahtuvaan öljyntorjuntaan. Nykyisessä Vanhasen hallituksen ohjelmassa mainitaan tällaisen murtajan hankkiminen. Suomi on lisäämässä 2005 ja 2006 vartiolaivojen Uiskon ja Tursaksen öljyntorjuntavalmiutta. Kun nyt hankkeilla olevat uudistukset vielä toteutuvat, tilanne öljyntorjunnassa entisestään paranee. Tässä teoksessa kerrotaan kronologisesti kolmen vuosikymmenen aikana tapahtuneesta Suomen öljyntorjunnan kehittämisestä nykyiselle korkealle tasolle, josta voidaan syystäkin olla ylpeitä ja antaa tunnustus kehitystyöhön osallistuneille veteraaneille.
  • Niinioja, Riitta; Tanskanen, Anna-Liisa; Rumyantsev, Vladislav; Smirnova, Lyubov; Hildén, Mikael; Kontio, Panu; Filatov, Nikolai (North Karelia Regional Environment Centre, 2000)
    The Finnish Environment 414
  • Pykälä, Juha (Suomen ympäristökeskus, 2001)
    Suomen ympäristö 495
    Tämä julkaisu käsittelee perinteisen karjatalouden maan- ja puunkäyttötapojen (laidunnus, niitto, lehdestys, kaskeaminen ym.) vaikutuksia Suomen luonnon monimuotoisuuteen. Tutkimuksessa kuvataan luonnonmaiden karjatalouskäytön historia Suomessa, esitetään eri toimenpiteiden moninaisia ekologisia vaikutuksia, käsitellään perinteisen karjatalouden vaikutukset luontotyypeittäin ja eliöryhmittäin sekä esitetään luontotyypeittäin hoitomenetelmät biodiversiteetin ylläpitämiseksi. Perinteinen karjatalous on vaikuttanut suuresti Suomen luontoon ja vaikutukset ulottuvat lähes kaikille luontotyypeille. Niitto, laidunnus ja lehdestys latvomaila ovat lisänneet lajidiversitettiä. Perinteinen niitto ja laidunnus hyödyttävät ainakin 60 % Suomen alkuperäisistä kasvilajeista. Perinteisen karjatalouden menetelmien myönteiset vaikutukset biodiversiteettiin perustuvat suurelta osin siihen, että ne ovat osin korvanneet ihmisen estämjen luonnon ilmiöiden (suurnisäkkäät, kulot, tulvat ym.) vaikutuksia eliöstöön. Niiton, laidunnuksen ja muiden perinteisten maankävttötapojen romahdusmainen vähentyminen sekä laidunnuksen muuttuminen ympäristöä rehevöittäväksi ovat johtaneet maatalousympäristöjen luonnon voimakkaaseen köyhtymiseen ja monien eliöiden uhanalaistumiseen. Suomen luonnon monimuotoisuuden säilyttäminen edellyttää niiton ja laidunnuksen merkittävää lisäämistä luonnon hoitotapoina.
  • Kemppainen, Eija; Karling, Marita (Suomen ympäristökeskus, 1997)
    Suomen ympäristö 74
  • Häikiö, Martti; Laitinen, Jyrki; Lakso, Esko; Lehtinen, Antti (Suomen ympäristökeskus, 1998)
    Suomen ympäristö 233
  • Teeriaho, Jari (Suomen ympäristökeskus, 1998)
    Suomen ympäristö 221

Näytä lisää