Suomen ympäristökeskuksen raportteja


Suomen ympäristökeskuksen raportteja –sarjassa julkaistaan pääsääntöisesti suomenkielisiä selvityksiä ja katsauksia.

Finlands miljöcentrals rapporter omfattar utredningar samt översikter. Dublikatserien ersätts av serien Rapporter från året 2006. Största delen av publikationerna finns endast på finska.

Reports of the Finnish Environment Institute includes publications and reports, which are usually used only inside the administration. Report serie has replaced the Mimeograph serie (1995-2006). Most of the publications are published only in Finnish.

Recent Submissions

  • Jalkanen, Kaisa; Ojala, Mervi; Hyvärinen, Anne; Björklöf, Katarina; Leivuori, Mirja; Ilmakunnas, Markku (Suomen ympäristökeskus, 2018)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 3/2018
    Pätevyyskokeeseen osallistui 17 laboratoriota. Näytteet olivat kaksi rakennusmateriaalinäytettä (kipsilevy ja puru), suspensionäyte sekä maljanäyte tunnistettaville puhdaskannoille. Pätevyyden arvioinneissa käytettiin vertailuarvoina osallistujatulosten robustia keskiarvoa. Kvantitatiivisista tuloksista 95 % oli hyväksyttäviä (z-arvo 􀂔 ±2) kun sallittiin 8-35 % poikkeama vertailuarvosta. Kaikki laboratoriot toimivat Asumisterveysasetuksen soveltamisohjeen ja annettujen ohjeiden mukaisesti. Tulkinnan kipsilevynäytteestä raportoi 15 osallistujaa. He päätyivät kaikki samaan tulokseen mikrobikasvusta tai vauriosta materiaalinäytteessä. Kaikki laboratoriot suorittivat hyväksyttävästi vertailukierroksen kvalitatiivisen osan, eli tunnistivat vähintään 2 kantaa sukutasolle oikein. Lämmin kiitos pätevyyskokeen osallistujille!
  • Leivuori, Mirja; Hovi, Hanna; Koivikko, Riitta; Tuomi, Tapani; Tervonen, Keijo; Lanteri, Sari; Ilmakunnas, Markku (Finnish Environment Institute, 2018)
    Reports of the Finnish Environment Institute 2/2018
    Proftest SYKE carried out the interlaboratory comparison for TVOC thermodesorption measurements (ISO 16000-6) from native indoor air samples in Tenax TA thermodesorption tubes (IDA 09/17) in October-November 2017. 2EH (2-ethyl-1-hexanol), naphthalene, styrene, toluene, and TXIB (2,2,4-trimethyl-1,3-pentanediol diisobutyrate) measurements were also tested with synthetic sample. In total 10 participants took part in the intercomparison. In total 68 % of the participants reported satisfactory results, when deviation of 20–30 % from the assigned value was accepted. The calculated values were used as the assigned values for the synthetic sample for the results reported as compound specific responses. For the other measurands and samples the average of the results of the homogeneity measurements and the test results of the expert laboratory were used as the assigned value. The evaluation was based on the z scores. Warm thanks to all the participants of this interlaboratory comparison!
  • Järvistö, Johanna; Björklöf, Katarina; Ilmakunnas, Markku (Finnish Environment Institute, 2018)
    Reports of the Finnish Environment Institute 1/2018
    The ecotoxicological laboratory of SYKE and Proftest SYKE carried out this interlaboratory comparison for analysis of ecotoxicity in liquids using Aliivibrio fischeri (formerly Vibrio fischeri)– bacterial test. One clear synthetic sample and one dark as well as coloured sample were sent in October 2017 (BTOX 11/2017) to eight participants. In total participants provided 22 results. The mean of individual results of the participants were used as assigned values for the clear sample. As expected, all participants but one reported satisfactory results. No evaluations of performances of the colored sample were done. The biggest problems related to credible results were related to pH adjustment of the samples and the non-toxicity of the sample which required extrapolation of the measured results in order to receive an exact value for the EC50%. Warm thanks to all the participants of this interlaboratory comparison!
  • Kuhmonen, Anna; Mikkola, Jyri; Storrank, Bo; Lindholm, Tapio (Finnish Environment Institute, 2017)
    Reports of the Finnish Environment Institute 33/2017
    The project Barents Protected Area Network (BPAN) produced an overview of the characteristics and representativeness of the protected area network in the Barents Region in 2011-2014. A second phase was launched in 2015, and included studies on high conservation value forests (HCVFs) and coastal areas. The main aim of the project on forests was to produce new information on the distribution and protection status of HCVFs in a study area including the Barents Euro-Arctic regions of northwest Russia, Finland and Sweden. Furthermore, the aim of the project was to deliver updates on the protected area coverage in the study area, and to relate the progress of establishing protected areas to the Aichi Biodiversity Targets of the Convention on Biological Diversity, and especially Target 11. In this study, a project-specific concept of high conservation value forests was applied in order to identify, describe and visualize the distribution of forests that are especially important for biodiversity. In Sweden and Finland, HCVFs were identified on the basis of existing data gained in field inventories. Remote sensing data, data from national forest inventories as well as studies of aerial photographs provided additional information. In northwest Russia, due to the vast areas covered by forests, mainly remote sensing was used. Data on land cover, and in particular regarding HCVFs and protected areas, was analyzed and displayed on maps using geographical information systems. A total of close to 325 000 km² were identified as verified or potential HCVFs. In Sweden, HCVFs covered about one fourth of the forested area of the study area, whereas the share was a bit higher in Finland (29%) and considerably higher in Russia (37%). The biggest share of HCVFs was detected in spruce-dominated coniferous forests; about 60% of these forests were classified as HCVFs. By the end of 2015, the protected areas covered almost 200 000 km² or 12,7% of the study area. The protected area coverage as compared to the situation two years earlier has improved, but in this rather short period of time the progress has naturally been rather modest. The biggest change has occurred in Russia. In most of the administrative regions of the Barents Euro-Arctic Region the objective of protecting 17% of terrestrial areas and inland waters by 2020 - according to the Aichi Target 11 - has not yet been reached. A more thorough analysis of the protection level of the main types of forests of the Barents Region was carried out. The forests were divided into coniferous forests (pine-dominated coniferous forests on mineral land, pine-dominated coniferous forests on peatland, spruce-dominated forests), mixed forests and deciduous forests. Comprehensive maps and overviews of these forests were produced, presenting the distribution, total area, the proportional share of these types of forests as well as the level of protection. Statistics were produced for the whole study area, by country and region. In the whole Barents Region (excluding Norway) 11,7% of the forests were protected by the end of 2015. The project results and especially the data on high conservation value forests could be used in the development of the protected area systems of the region. The project has also highlighted the need to enhance the ecological connectivity between protected areas, and the data compiled by the project could provide a starting point for further development of connectivity analyses on different geographical scales. Furthermore, the project results could be used in order to facilitate an increased stakeholder dialogue regarding sustainable management of forest resources in the Barents Region.
  • Björklöf, Katarina; Leivuori, Mirja; Sarkkinen, Mika; Sara-Aho, Timo; Tervonen, Keijo; Lanteri, Sari; Ilmakunnas, Markku (Finnish Environment Institute, 2017)
    Reports of the Finnish Environment Institute 36/2017
    Proftest SYKE carried out the proficiency test for analyses of raw and domestic drinking waters to which 45 participants took part. The performance of the participants was evaluated by using z scores. In this proficiency test 89 % of the results were satisfactory when the standard deviation for performance assessment varied between 5 and 25 %, and 0.2 units for pH, of the assigned value at the 95 % confidence interval. The amount of accepted results was similar to the previous round. The homogeneity and the stability of the samples (pH, NH4 and alkalinity) were tested and the samples were regarded to be sufficient homogenous and stable. Significant different results were observed for alkalinity results using two-point potentiometric titration with HCl (EN ISO 9963-1, national supplement) compared to results from one point titration with HCl according to SFS3005. Warm thanks to all the participants of this proficiency test!
  • Grönroos, Juha; Munther, Joonas; Luostarinen, Sari (Finnish Environment Institute, 2017)
    Reports of the Finnish Environment Institute 37/2017
    Agricultural gaseous nitrogen emissions are mostly related to manure management, grazing and fertilisation. These emissions include ammonia (NH3), nitrous oxide (N2O), nitric oxide (NO) and di-nitrogen (N2). Most of the non-methane volatile organic compounds (NMVOC) emissions originate from livestock farming, but also from cultivated crops. All these emissions are inventoried and reported for the UN Convention on Long-range Transboundary Air Pollution (CLRTAP), EU National Emission Ceilings Directive (2001/81/EC) and the UN Framework on Climate Change (UNFCC). In Finland, a specific national model for gaseous nitrogen emissions from agriculture has been used for the inventory since 1998. The revised calculation model documented here is tied to the Finnish Normative Manure System, which provides data on manure quality and quantity for various livestock categories. The emission calculation follows the flow of total ammoniacal nitrogen (TAN) and total nitrogen (N) through the manure management systems, starting from excretion and ending at manure spreading. The main manure management phases considered in the calculation are livestock housing, manure storing and manure field application. The calculation also embeds estimations on emissions from grazing and outdoor yards, as well as emissions from the use of mineral fertilisers. The nitrogen calculation model provides data for the calculation of agricultural NMVOC emissions. All calculations are constructed in compliance with the Tier 2 method of the EMEP/EEA emission inventory guidebook (2016).
  • Leivuori, Mirja; Rantanen, Minna; Koivikko, Riitta; Tervonen, Keijo; Lanteri, Sari; Ilmakunnas, Markku (Finnish Environment Institute, 2017)
    Reports of the Finnish Environment Institute 35/2017
    Proftest SYKE arranged the proficiency test (PT) for measurement the gross and the net calorific value, the content of ash, carbon, nitrogen, hydrogen, moisture, sulphur and volatile matter in peat, wood pellet (not sulphur) and coal samples in September 2017. In total, there were 26 participants in the PT. Also, the participants had the possibility to calculate the emission factor for the peat and coal samples. In total, 89 % of the participants reported satisfactory results when the deviations of 1–30 % from the assigned values were accepted. In measurement of the gross calorific value from the peat sample 100 %, from the wood pellet sample 83 % and from the coal sample 94 % of the results were satisfactory. In measurement of the net calorific value from the peat sample 100 %, from the wood pellet 83 % and from the coal sample 92 % of the results were satisfactory. The robust mean or mean of the reported results by the participants were used as the assigned values for measurements. The evaluation of performance was based on the z and En scores. The evaluation of performance was not done for the measurement of Mad in all samples, Hd in the peat sample and Nd in the wood pellet sample. Warm thanks to all the participants of this proficiency test!
  • Alhola, Katriina; Kaljonen, Minna (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 32/ 2017
    Julkisen sektorin rooli kestävien tuotteiden ja palveluiden hankkijana on merkittävä, sillä pelkästään kuntien tekemät vuotuiset hankinnat Suomessa ovat lähes 20 miljardia euroa. Julkisten varojen kohdentamisella kestäviin ja laadukkaisiin palveluihin voidaan edistää ympäristöystävällisten ja vastuullisesti tuotettujen ratkaisujen markkinoita. Hankintalain uudistus vuoden 2017 alusta mahdollistaa entistä paremmin julkisten hankintojen käyttämisen kestävän kehityksen ja elinkeinopoliittisten tavoitteiden saavuttamisen strategisena työvälineenä. Hankintoja voidaan käyttää tehokkaammin julkisen kysynnän ohjauskeinona jos hankintayksiköissä pystytään asettamaan kestävien hankintojen tavoitteita ja seuraamaan niiden toteutumista. Tässä raportissa kuvataan, miten kestävyystavoitteet huomioidaan kuntien strategioissa, ohjeistuksessa ja hankintakäytännöissä, sekä kartoitetaan kestävien hankintojen tekemisen haasteita ja ratkaisuehdotuksia yleisesti ja sektoreittain. Lisäksi tuodaan esiin tärkeimpiä toimenpide-ehdotuksia kestävien hankintojen vauhdittamiseksi. Tietoa kerättiin kyselyllä, haastatteluilla, asiakirja-analyysillä (strategiat, ohjeistukset, HILMAssa julkaistut tarjouspyynnöt) sekä yhteiskehittämiseen perustuvissa työpajoissa. Yli puolet tarkastelluista kunnista huomioi kestävyystavoitteet hankintastrategiassa tai muussa hankintoja koskevassa ohjeistuksessa. Kestävyystavoitteet on asetettu melko yleisellä tasolla, ja vain noin neljäsosa kunnista määritti tarkempia kestävyyskriteerejä. Nämä koskivat esimerkiksi parhaisiin energiatehokkuusluokkiin kuuluvien laitteiden hankintaa. Ajoneuvo- ja kuljetuspalveluhankinnoissa ohjeistuksella pyrittiin edistämään vähäpäästöistä kalustoa ja/tai vaihtoehtoisia käyttövoimaratkaisuja. HILMAssa julkaistujen tarjouspyyntöjen perusteella energia- ja ympäristönäkökulma oli kirjattu vähintään yleisellä tasolla 66 %:iin tarjouspyynnöistä. Tarkemmin se oli kirjattu 44 %:iin tarjouspyynnöistä, sisältäen tällöin ainakin yhden selkeästi määritellyn ympäristökriteerin. Vain 15 %:ssa ympäristönäkökulma oli määritetty koko elinkaari huomioiden. Selkeimmin tarjouspyyntöjen kriteereissä nousivat esiin laadunhallinta, energiatehokkuus ja kuljetuskaluston Euronormi-luokka. Kestävien julkisten hankintojen määrää ja vaikuttavuutta ei mitata järjestelmällisesti, mikä voi ainakin osittain johtua sopivan mittausmenetelmän puuttumisesta. Tässä raportissa nostetaan esiin esimerkkejä kuntien käyttämistä menetelmistä hankintojen kestävyystavoitteiden toteutumisen seurannasta ja ehdotetaan menetelmää kestävyyskriteerien esiintymisen mittaamiselle tarjouspyynnöissä siten, että kehitystä voitaisiin koko maan tasolla seurata sekä vuosien että eri tuoteryhmien välillä. Kestävien julkisten hankintojen tekemisen suurimpina esteinä nähdään riittämätön strateginen tuki ja siitä johtuva vähäinen resursointi hankintatoimeen. Myös yhteisen ”hankintakielen” puuttuminen hankkijoiden ja toimittajien välillä sekä markkinatuntemuksen vähyys vaikeuttavat kestävien hankintojen tekemistä. Toteutukseen haasteita tuovat elinkaarinäkökulman ja sitä tukevan budjettisuunnittelun puuttuminen ja hankintojen hajautuneisuus. Taustalla heijastuu perinteinen hankintakulttuuri, joka painottaa hankintamenettelyä enemmän kuin kestävän kokonaisratkaisun löytymistä. Lisäksi eri sektoreilla on omia erityispiirteitä ja haasteita kestävyystavoitteiden toteuttamisessa. Kuntapäättäjien ja esittelevien virkamiesten ymmärryksen lisääminen kestävien hankintojen elinkaarenaikaisista hyödyistä kuntatalouteen, ympäristöön ja elinkeinoelämään koettiin ensiarvoisen tärkeänä. Hankintojen strategista kehittämistä ja johtamista tulee vahvistaa ja kestävyysnäkökulma kytkeä kunnan talouden kokonaissuunnitteluun. Hankkijoiden markkinatuntemusta tulee lisätä ennakoivalla vuoropuhelulla mahdollisten toimittajien kanssa ja osaamista tulee lisätä koulutuksella. Sääntelyn kasvattamisen sijaan hankkijoita tulisi kannustaa kestäviin hankintoihin. Kannustava malli voi olla esimerkiksi vaikuttavuusperusteinen hankinta, joka kohdistuu ympäristö- ja sosiaaliseen vaikuttavuuteen, ja jonka avulla hankinnan mahdollista riskiä voidaan paremmin jakaa ja hallita.
  • Nissinen, Ari; Lähteenoja, Satu; Alhola, Katriina; Antikainen, Riina; Kaljonen, Minna; Kautto, Petrus; Kuosmanen, Jaakko; Lippo, Antti; Salo, Marja (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 31/2017
    Kestävän kulutuksen ja tuotannon strategiatyötä on tehty Suomessa jo Kestävän kulutuksen ja tuotannon (KULTU) toimikunnan asettamisesta marraskuussa 2003 asti. Ohjelmia on ollut kaksi: Vähemmästä enemmän ja paremmin 2005, ja Vähemmästä viisaammin 2012. Ohjelmissa on esitetty lukuisia ohjauskeinoja ja muita toimia, joilla parannetaan kulutuksen ja tuotannon kestävyyttä sekä vähennetään yksityisen ja julkisen kulutuksen kasvihuonekaasupäästöjä sekä muita ympäristöhaittoja. Tämän jälkeen on kuitenkin tehty lukuisia politiikkasitoumuksia, joiden vuoksi kansallisia kestävän tuotannon ja kulutuksen politiikan tavoitteita ja toimenpiteitä oli perusteltua arvioida uudelleen. Näitä ovat muun muassa YK:n Kestävän kehityksen tavoiteohjelma (eli Agenda 2030) ja Pariisin ilmastosopimus. Myös kiertotalous on noussut ympäristöpolitiikan keskiöön niin Suomessa kuin Euroopan unionissakin. Julkisiin hankintoihin kiinnitetään paljon huomiota ja niiden kestävyydelle ja innovatiivisuudelle on asetettu tavoitteita, mutta tavoitteiden seuranta on osoittautunut haasteelliseksi. Tämän selvityksen tavoitteena oli arvioida Suomen lähitulevaisuuden painopisteitä kestävän kulutuksen ja tuotannon saralla, ja valmistella tulevia KULTU-toimenpiteitä lukuisten eri toimijoiden kanssa yhteiskehittämisen menetelmiä hyödyntäen. Tavoitteena oli myös selvittää julkisten hankintojen kestävyyden tilanne ja tarvittavia jatkotoimia, ja tämä työ on yksityiskohtaisemmin raportoitu erillisessä julkaisussa. Tulosten perusteella KULTUlla on oma paikkansa ja tehtävänsä strategioiden ja ohjelmien kokonaisuudessa, ja eri toimijat ja sidosryhmät ovat kokeneet sen hyödylliseksi. Teemat, joissa KULTU voi luoda merkittävää lisäarvoa, koskevat rakennuksia ja asumista, liikkumista, ruokaa, vapaa-aikaa, ympäristöystävällistä kulutusta ja kiertotaloutta sekä julkisia hankintoja. KULTUlle ominaisia toimintamalleja ovat sektorit ylittävät tarkastelut ja sitä kautta synergioiden löytäminen sekä uusien asioiden vieminen eteenpäin kokeilujen kautta. KULTUn erityispiirre on, että huomiota kohdistetaan kulutuksen ja tuotannon rajapintaan, muun muassa edistämällä ’kuluttaja-cleantechia’, joka sitten vuorostaan tukee ekologisesti kestävien tuotteiden suunnittelua ja valmistusta. Työssä kehitettiin kaksitoista toimenpide-ehdotusta, joita olisi tärkeä viedä eteenpäin ilmasto- ja energia- ja kiertotalousstrategioiden yhteydessä sekä osana mahdollista uutta KULTU-ohjelmaa. Toi-menpiteiden jatkovalmistelu ja toteutus hyötyisi paljon niiden ympärille rakentu-vasta KULTU-ohjelmasta, ja ministeriöiden ja keskeisten sidosryhmien muodostamasta ohjausryhmästä, joka tukisi eri toimijoiden sitoutumista toimenpiteiden toteutukseen ja toisi esille niiden kokonaisvaikutuksia.
  • Niemistö, Johanna; Myllyviita, Tanja; Holma, Anne; Judl, Jáchym; Sironen, Susanna; Antikainen, Riina; Leskinen, Pekka (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 34/2017
    Pienet ja keskisuuret (pk) yritykset ovat avainasemassa vähähiilisen, kestävästi luonnonvaroja hyödyntävän ja resurssiviisaan yhteiskunnan saavuttamisessa. Erityisesti startup-yrityksillä on hyvät mahdollisuudet vaikuttaa ympäristövaikutuksiinsa jo toimintansa alkuvaiheessa. Pk-yritysten osaaminen, työkalut sekä ajalliset ja rahalliset resurssit toimintansa ympäristövaikutusten arvioimiseen ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Toimintamalli yritysten elinkaaristen ympäristövaikutusten kehittämiseksi (MALLI-Y) -hankkeen aikana testattiin ja edistettiin Suomen ympäristökeskuksessa (SYKE) kehitettyä elinkaariklinikka-toimintamallia. Elinkaariklinikka perustuu elinkaariarviointiin (Life Cycle Assessment, LCA) ja se toteutetaan asiantuntijatyönä tiiviissä yhteistyössä yrittäjän kanssa hyödyntäen elinkaariarviointiohjelmistoa ja elinkaaritietokantoja. Elinkaariklinikka koostuu neljästä vaiheesta. Valmistautumisvaiheessa elinkaariarvioinnista ja -klinikasta tarjotaan pohjatietoa yrittäjälle ja lisäksi kerätään arvioinnin kohteena olevan tuotteen tai palvelun tuotantoprosessin esi- ja materiaalitiedot. Elinkaariklinikkaistunnon aikana arvioitavan tuotteen tai palvelun tuotantoon liittyvät materiaalitiedot tarkistetaan yhdessä yrittäjän kanssa. Tämän jälkeen tuotteen tai palvelun ympäristövaikutukset mallinnetaan elinkaariohjelmiston avulla. Tulokset dokumentoidaan ja niiden pohjalta yrittäjälle laaditaan ehdotuksia toiminnan kehittämiseksi ja ympäristövaikutusten vähentämiseksi. Elinkaariklinikasta laaditaan raportti yrityksen sisäiseen käyttöön ja tuotekehityksen tueksi. Toimintamallin kehitystyön aikana toteutettiin elinkaariklinikka 30:lle Pohjois-Karjalan alueella toimivalle pk-yritykselle. Arvioinneissa keskityttiin ilmastovaikutuksiin ja tulokset ilmoitettiin yhteismitallistettuna hiilidioksidiekvivalenttina (CO2-ekv.) sekä suhteutettuna henkilöauton päästöihin kilometriä kohden. Elinkaariklinikan avulla voidaan arvioida tuotantoprosessien ympäristövaikutuksia ja löytää keinoja edistää yritysten resurssitehokkuutta vähentäen samalla toiminnan aiheuttamaa ympäristökuormitusta. Elinkaariklinikka toimii hyvin etenkin suoraviivaisille, perusraaka-aineisiin perustuville tuotantoprosesseille. Joissakin tapauksissa elinkaaritietokantojen puutteet tai sopivien raaka-ainetietojen valinta useista eri vaihtoehdoista aiheuttaa haasteita arvioinnille vaatien elinkaariklinikan toteuttajalta materiaaliosaamista ja eri vaihtoehtojen herkkyystarkasteluja. Yrittäjät kokivat elinkaariklinikan mielenkiintoisena ja hyödyllisenä lähestymistapana, ja osa yrittäjistä sai elinkaariajattelusta aivan uuden näkökulman liiketoimintansa arvioinnille ja kehittämiselle. Tulosten esittämisen suhteutettuna henkilöautolla ajamisen päästöihin koettiin antavan konkreettisen käsityksen tulosten suuruusluokasta. Elinkaariklinikka-arviointiin toivottiin vertailuarvoja muihin toimijoihin nähden, jotta yrittäjät ymmärtäisivät paremmin oman tuotteensa tai toimintansa tilannetta kilpailijoihin verrattuna. Vertailu- ja markkinointitarkoituksia varten tulee kuitenkin teettää laajempi, ISO-standardeja 14040:2006 ja 144040:2006 noudattava elinkaariarviointi. Elinkaariklinikoita voidaan edelleen kehittää liittämällä arviointiin myös raaka-aineiden ja prosessivaihtoehtojen kustannusten laskentaa tai sisällyttämällä elinkaariklinikkaan usean eri ympäristövaikutusluokan arviointia. Riittävän alhainen hinta, erilaiset rahoitustukimuodot ja yhdistäminen muuhun selvitystyöhön voisivat kannustaa yrittäjiä hyödyntämään arviointia tuotekehityksessään.
  • Salo, Marja; Nissinen, Ari (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Reports of the Finnish Environment Institute 30/2017
    Climate change mitigation requires action in all spheres of society. The role of household consumption is often overlooked. However, 72% of global greenhouse gas (GHG) emissions are related to household consumption, while the rest stem from government consumption and investments. The result from a Finnish study is quite similar: households accounted for 68% of the GHG emissions of domestic final consumption in Finland, whereas government consumption and investments were responsible for the other 32% The key question in this report is: How much can a typical Finn decrease one’s GHG emissions with consumption decisions? To address this question, we took the average GHG emissions from consumption as a starting point. In Finland in 2010, the average per capita GHG emissions from consumption expenditure was 11.5 tonnes of CO2e. Between 2000 and 2013, the average per capita GHG emissions fluctuated from 9.6 tonnes to 11.8 tonnes. The per capita consumption carbon footprint in Finland is on the high end of the European scale but smaller compared to Australia and the United States, for instance. We listed measures that an ordinary Finnish consumer can use to decrease their GHG emissions with existing technology and solutions, and estimated the potential to avoid emissions with these activities. We focused on the most important sources of GHG emissions in Finland, including housing and especially energy-related emissions, private car travel and food choices. We also examined the consumption of goods and services, although in that particular category the emissions consist of a wide range of goods and services, and the potential of single or small numbers of actions is challenging to define. The GHG emissions include housing, travel, food, consumption of other goods and services. We used the consumption perspective, i.e. the emissions of consumption in Finnish households were taken into account regardless of their geographic origin. Therefore, the embodied emissions of imported goods were included. We estimated that the carbon footprint of an average Finn could be decreased from 11.5 tkg of CO2e to 7.2 tkg. In this paper, we present the measures for housing, travel, food, and goods and services that can be used to reach these savings. While consumption choices have potential in mitigating climate change, we note that there are barriers in reducing GHG emissions with consumption choices. The solutions to overcome the barriers can be market-based, i.e. business models in which the product or service produces less GHG emissions. Informational measures such as labelling help consumers choose products and services with lower GHG emissions. Public policies also play a role in speeding up product development, as shown by the examples of energy labelling of home appliances and phasing out inefficient lighting solutions. Informational measures can also include tools such as carbon footprint calculators and campaigns to raise awareness and engage people to take action. In this report we focused on the GHG emissions. However, other environmental footprints and indicators also show the unsustainability of current consumption patterns.
  • Rintala, Jari (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 28/2017
    Selvityksen keskeisenä tavoitteena oli tarkastella miten Varsinais-Suomen, Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan maakuntakaavoissa on huomioitu valtakunnallisesti arvokkaat geologiset muodostumat ja pohjavesialueet sekä toisaalta maa-ainesten ottoalueet ja maakunnallisten POSKI-projektien alue-ehdotukset. Lisäksi selvitettiin maa-aineslupien sijoittumista suhteessa näihin alueisiin sekä niihin liittyviin maakuntakaavan aluevarauksiin ja ominaisuusmerkintöihin. Selvityksessä oli mukana lähes 1200 maa-ainesten ottamislupaa. Varsinais-Suomessa ja Kymenlaaksossa luvat olivat huomattavasti enemmän kalliokiviaineksen ottamiselle kuin Etelä-Karjalassa, jossa lähes 75 % ottamisluvista oli soralle ja hiekalle. Etelä-Karjalassa maa-aineslupien mahdollistamat keskimääräiset ottomäärät olivat myös selvästi pienimmät. Geologisten inventointiaineistojen ja maa-ainestenottoon varattujen alueiden huomioimisessa maakuntakaavoissa oli huomattavia eroja. Maakuntakaavat olivat myös ohjanneet maa-aineslupien sijoittumista vaihtelevasti. Arvokkaille kallioalueille ja valtakunnallisen harjujensuojeluohjelmaan kuuluville alueille ei sijoittunut kuin muutamia maa-aineslupia. Sen sijaan, etenkin Varsinais-Suomen alueella, osassa maakuntakaavojen arvokkaita harjualueita ja pohjavesialueita sijaitsi paljon maa-ainesten ottoalueita. Maakuntakaavoissa osoitetut maa-ainesten ottoalueet (EO-alue) olivat ohjanneet maa-aineslupien sijoittumista korkeintaan tyydyttävästi.
  • Kauppi, Sari (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 29/2017
    Kemikaalien kierto tuotteiden ja materiaalien mukana on tunnistettu yhdeksi kiertotalouden haasteista. Kemikaalien hallintaan kiertotaloudessa vaikuttaa tieto siitä, missä ja minkä ikäisissä tuotteissa vaarallisia aineita voi olla. Kemikaalien pitoisuudet, ominaisuudet ja useiden kemikaalien yhdistelmät vaikuttavat niiden aiheuttamaan terveys- ja ympäristöriskiin sekä siihen, millaisia vaikutuksia näillä kemikaaleilla on kierrätysmateriaalin laadulle. Vaaralliset aineet on tunnistettava ja poistettava materiaalikierroista. Kiertotalouden suuntaviivoja on asetettu kansainvälisesti EU:ssa ja pohjoismaisissa yhteistyöprojekteissa. Kansallisesti erilaisia selvityksiä ja tutkimuksia on tehty kaikissa selvityksen kohteena olevissa maissa, eli Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa ja Suomessa. Kemikaalien hallinta on ollut harvoin esillä kiertotalouteen liittyvissä julkaisuissa. Muutamissa tutkimus- ja kehityshankkeissa on huomioitu myös kemikaalit sekä eri materiaalien sisältämät vaaralliset aineet. Usein materiaalit tulevat kierrätykseen vasta vuosien tai vuosikymmenten jälkeen valmistuksesta ja tuotteiden tai materiaalien käyttöönotosta. Siksi ne saattavat sisältää nykyisin kiellettyjä, vaaralliseksi tunnistettuja aineita. Esimerkiksi rakennusmateriaalien sisältämien vaarallisten aineiden tunnistaminen purku- ja rakennusjätteestä on käytännössä hankalaa, vaikka rakennusmateriaalien vaarallisista kemikaaleista on tietoa saatavilla tehtyjen tutkimusten ansiosta. Tekstiilien ja joidenkin muovien sisältämien vaarallisten aineiden riskinhallintaa pitää vielä parantaa. Erityisesti pitäisi kehittää pysyvien orgaanisten yhdisteiden (POP-yhdisteiden) ja erityistä huolta aiheuttavien aineiden (SVHC-aineiden) riskinhallintaa kiertotaloudessa. On kehitettävä menetelmiä sekä näiden aineiden tunnistamiseksi että materiaalien puhdistamiseksi. Myös materiaalien erotustekniikoilla voidaan parantaa kierrätystä, jotta niiden avulla saadaan kierrätettäväksi kelpaavat ja vaarallisia aineita sisältävät materiaalit omiksi jakeikseen.
  • Raitanen, Elina; Antikainen, Riina; Turunen, Topi; Primmer, Eeva; Seppälä, Jyri (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 27/2017
    Resurssitehokkuuteen liittyvässä tieteellisessä ja poliittisessa keskustelussa on viime aikoina ollut esillä kaskadiperiaate, jolla tavoitellaan etenkin biomateriaalien tehokasta ja kertautuvaa käyttöä. Kaskadikäsite on ollut Euroopan unionissa (EU) esillä muun muassa kiertotaloutta ja biotaloutta koskevissa politiikka-aloitteissa sekä metsästrategiassa ja epäsuoria maankäyttövaikutuksia (ILUC) käsittelevässä uusiutuvan energian direktiivissä. Lisäksi EU:n jätepolitiikkaa ohjaava jätehierarkia asettaa kaskadiperiaatteen mukaisen etusijajärjestyksen materiaalien eri käyttömuodoille. Tämä selvitys on synteesi kaskadiperiaatteen nykytilanteesta kansainvälisessä ja kotimaisessa keskustelussa. Tarkoituksena oli avata kaskadiperiaatteen määritelmää sekä selventää kaskadiperiaatteen liityntä- ja rajapintoja luonnonvarapolitiikan eri osa-alueisiin ja ekosysteemipalveluihin. Selvityksessä tarkastellaan erityisesti Suomen näkökulmasta kaskadiperiaatteen tuomaa lisäarvoa sekä sen ja muiden luonnonvarapolitiikkojen välisiä synergioita ja mahdollisia ristiriitaisuuksia. Lisäksi kuvataan kaskaditermin käyttöä eräiden Euroopan maiden politiikoissa. Johtopäätöksenä todetaan, että kaskadiperiaatteen käyttöä koskevaa sitovaa sääntelyä olennaisempaa olisi saattaa ristiriitaiset politiikat paremmin linjaan keskenään. Kaskadimalli voi toimia työkaluna eri sektorien politiikkojen välisten synergioiden tunnistamisessa ja hyödyntämisessä. Politiikkojen ristiriitaiset tavoitteet ja toisiaan kumoavat vaikutukset tulisi tunnistaa ja linjata tavoitteet yhteneväisiksi. Kaskadikäytön vaikutusten huomioon ottaminen voisi edesauttaa bioenergia- ja biotalouspolitiikkojen biodiversiteetti- ja hiilitasevaikutusten suotuisaa kehitystä. Biotaloudessa kaskadiperiaate voi edistää kiertotalouden ja kestävän käytön tavoitteita viemällä niitä käytäntöön. Näin biotalous kehittyisi kiertotalouden kanssa linjassa parantaen resurssitehokkuutta, ja edistäisi samalla siirtymistä vähähiiliseen yhteiskuntaan, jossa ekosysteemipalvelut on turvattu. Kaskadiperiaatteen tulee tukea politiikkakoherenssia nivomalla luonnonvaroja tuottavat ekosysteemien toiminnot niihin tuotantoprosesseihin, joissa biomateriaaleja jalostetaan. Kaskadikäytön vaikutuksia tulisikin tarkastella laajemmin siitä näkökulmasta, millaisia kokonaisvaltaisia – suoria ja epäsuoria – ympäristö- ja ekosysteemivaikutuksia sillä on.
  • Aapala, Kaisu; Akujärvi, Anu; Heikkinen, Risto; Kuhmonen, Anna; Kuusela, Saija; Leikola, Niko; Mikkonen, Ninni; Ojala, Olli; Punttila, Pekka; Pöyry, Juha; Raunio, Anne; Syrjänen, Kimmo; Vihervaara, Petteri; Virkkala, Raimo (Suomen ympäristökeskus, 2017)
    Suomen ympäristökeskuksen raportteja 23/2017
    Suomen ilmasto tulee muuttumaan jo lähivuosikymmeninä. Vuotuisen sademäärän on ennustettu lisääntyvän Suomessa 8 - 20 % ja lämpötilojen nousevan Suomessa 1,5 - 2 kertaa nopeammin kuin maapallolla keskimäärin, eli 2 - 6 astetta vuosisadan loppuun mennessä. Ilmastonmuutoksella ennakoidaan olevan merkittävä vaikutus suojelualueverkoston kykyyn turvata luonnon monimuotoisuutta. Luonnonsuojelu onkin huomattavien haasteiden edessä, sillä suojelualuesuunnittelussa ei ole yleensä varauduttu voimakkaisiin muutoksiin. Näiden haasteiden hallintaa vaikeuttaa myös ilmastonmuutoksen vaikutusten ennustamiseen liittyvät epävarmuudet. Suojelualueverkoston riittävyyttä ja kykyä säilyttää luonnon monimuotoisuus muuttuvassa ilmastossa voidaan arvioida eliölajiston, luontotyyppien ja ekosysteemien levinneisyyden ja ekologisten piirteiden, sekä ilmaston-muutoksen voimakkuuden alueellisten erojen ja suojelualueiden biogeofysikaalisten tekijöiden avulla. Tietoa tarvitaan erityisesti lajien ja luontotyyppien herkkyydestä ilmastonmuutokselle. Maisematason arvioinneissa voidaan käyttää yleisluonteisia kriteereitä kuten suojelualueiden määrä ja puskurialueiden laajuus, ekologisten käytävien esiintyminen ja maisemamatriisin soveltuvuus lajien leviämiseen. Itse suojelualueita voidaan arvioida niiden koon, maanpinnan muotojen ja elinympäristöjen monipuolisuuden, pienilmastollisten refugioiden esiintymisen sekä paikallisen ilmastonmuutoksen voimakkuuden perusteella. Suojelualueverkoston arvioinnissa tulee huomioida myös verkoston ulkopuolisen maankäytön vaikutuksia, sillä suojelualueiden ulkopuolella monimuotoisuutta turvaavilla toimilla voidaan edistää verkoston sopeutumista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin. Ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyvät toimet (esimerkiksi talousmetsissä) ja muu maankäyttö voivat toisaalta johtaa luonnon monimuotoisuudelle haitallisiin vaikutuksiin suojelualueverkoston sisällä ja laajemminkin. Toimivien ekologisten yhteyksien säilyttäminen on keskeistä muuttuvassa ilmastossa. Suomen lajistoon tulee täydennystä valtion rajojen ulkopuolelta. Siksi olisi tärkeää selvittää, kuinka hyvin erilaiset rajat ylittävät ekologiset käytävät, kuten Fennoskandian vihreä vyöhyke, toimivat lajien liikkumisreitteinä muuttuvassa ilmastossa. Luonnonsuojelualueverkosto on merkittävä ekosysteemipalvelujen tuottaja muuttuvassa ilmastossa. Yksi tärkeä suojelualueiden tuottama ekosysteemipalvelu on toimiminen hiilivarastona ja hiilinieluna. Siten suojelualueverkostolla on merkitystä ilmastonmuutoksen hillinnässä ja siihen sopeutumisessa, mutta tätä asiaa ei ole aiemmin tutkittu Suomessa.