Oikeustieteellinen tiedekunta

 

Recent Submissions

  • Ojala, Jukka (2014)
    Tutkimus on oikeushistorian pro gradu-työ, joka käsittelee Rooman valtakunnan valtastruktuurin muutosta siirryttäessä tasavallasta itsevaltiuteen ja muutoksen vaikutusta oikeudellisiin toimijoihin. Ajallisesti tarkastelu keskittyy aikaan toisesta puunilaissodasta prinsipaattikauden loppuun, eli noin vuodesta 218 eKr vuoteen 284 jKr. Ajanjakso kattaa roomalaisen oikeuden esiklassisen ja klassisen kauden. Tasavaltaista valtastruktuuria kuvatessa on aiheellista viitata myös varhaisempiin aikoihin. Tutkimuksessa tarkastellaan tasavallan rapautumiseen ja sortumiseen johtaneita syitä sekä itsevaltiuteen siirtymisestä aiheutuneita muutoksia oikeudellisissa toimijoissa. Toisen puunilaissodan jälkeen Rooman valtakunta oli muutostilassa, ja sekä sosiaalinen että taloudellinen rakenne kokivat muutoksia. Samaan aikaan Rooma oli kasvanut myös alueellisesti. Valtaa pitäneen yläluokan yhtenäisyys alkoi heikentyä ja senaattiin muodostui kilpailevia ryhmiä. Kiistanalaisiksi nousivat varsinkin kansalaisuuden laajentamiseen ja maareformeihin liittyneet seikat. Kamppailut vallasta muodostuivat verisiksi puhdistuksiksi, myöhemmin myös sisällissodiksi. Sisällissotien jälkeen Rooma siirtyi itsevaltiuteen. Tämän kehityksen myötä Augustus nousi tosiasiallisesti itsevaltiaaksi ja omaksui laajat valtuudet. Hän ei kuitenkaan muodollisesti ollut itsevaltias, vaan hänen valtansa nojasi sekä virallisiin tehtäviin että hänen omaan epäviralliseen vaikutusvaltaansa ja sotavoimien hallintaan. Myös häntä seuranneet varhaiset keisarit nojasivat pitkälti samoihin perusteisiin, mutta keisarin asema vahvistui prinsipaattikauden aikana ja keisarien toimissa on nähtävissä pyrkimys oman valtansa vakiinnuttamiseen sekä vahvistamiseen. Keisarinvallan myötä vanhat tasavaltaiset oikeuslähteet alkoivat korvautua uusilla keisarillisilla lainsäädäntöinstrumenteilla ja vanhat lainsäädäntöelimet, eli senaatti, virkamiehet ja kansankokoukset menettivät hiljalleen merkityksensä. Niiden rinnalle nousi uusi keisarillinen hallintokoneisto ammattivirkamiehineen. Rikosoikeuden ala kasvoi keisarikaudella ja yksityisoikeudellisia asioita varten syntyi uusi oikeudenkäyntimenettely. Nämä liittyivät osittain myös toisiinsa, sillä uutta oikeudenkäyntimenettelyä käytettiin soveltuvin osin myös rikosoikeuden piirissä. Myös juristiprofession sekä oikeustieteen merkitys kasvoi ja oikeustieteellisen koulutuksen tarjonta lisääntyi.
  • Boshkov, Stefan (2014)
    Tutkimuksen tavoitteena on ollut tarkastella niitä vaatimuksia, joita eurooppaoikeus on asettanut hallintolainkäytölle koskien hallintoprosessin kestoa ja asian viivästymiseen liittyviä asianosaisen oikeussuojakeinoja. Tutkimuksen tarkoituksena on ollut kartoittaa asianosaisen käytettävissä olevat preventiiviset oikeussuojakeinot hallintoprosessin viivästyessä hallintotuomioistuimessa. Tutkimus on toteutettu lainopin tutkimuksena. Lainopillisella tulkinnalla ja systematisoinnilla on pyritty selvittämään, onko hallintoprosessin asianosaisella käytössään sellaisia tehokkaita oikeussuojakeinoja, jotka ensisijaisesti korjaavat tilanteen, jos oikeudenkäynti hallintoasiassa on viivästynyt tai uhkaa viivästyä hallintotuomioistuimessa. Tutkimuksessa ilmeni, että asian käsittelyn viivästyminen hallintotuomioistuimessa vaikuttaisi olevan havaittavissa jo ennakolta. Oikeusjärjestyksestämme on myös löydettävissä vaatimus tehokkaasta ennakollisesta oikeussuojakeinosta oikeudenkäynnin kohtuuttomia viivytyksiä vastaan. Puhuttaessa preventiivisestä, prosessin viivästymisen ehkäisevästä tai prosessin kestäessä katkaisevasta oikeussuojakeinosta, tulee tehokkaan oikeussuojakeinon mahdollistaa viivästymisestä tehdyn perustellun väitteen käsittely sellaisen tahon toimesta, jolla on valtuus tutkia väite ja tarvittaessa väitteen perusteella saada asiaa käsittelevä tuomioistuin jouduttamaan asian käsittelyä niin, että aiemmin uhannut tai alkanut oikeudenkäynnin viivästyminen saadaan tosiasiassa estettyä tai keskeytettyä. Suomalaisessa hallintoprosessissa on omaksuttu oikeussuojakeinona viivästymisen jälkikäteinen hyvittäminen. Tutkimuksessa ilmeni, että nykymuotoisen hallintoprosessin asianosaisella ei ole käytössään tehokkaita preventiivisiä oikeussuojakeinoja hallintoprosessin viivästymistä vastaan. Tulevaisuudessa hallintoprosessin uudistaminen sekä säännös asian käsittelystä kiireellisenä ja ennen muita tuomioistuimessa vireillä olevia asioita näyttäisivät kuitenkin korjaavan tilanteen. Niin sanotun viivästysvalituksen tai viivästyskantelun säätämistä osaksi hallintolainkäyttöä lienee kuitenkin myös syytä harkita. Ylemmälle tuomioistuimelle tehtävä valitus tai kantelu takaisi viivästyksen synnyn ja syiden ulkopuolisen tarkastelun, toisin kuin pääasiaa käsittelevälle tuomioistuimelle tehtävä pyyntö tai vaatimus asian kiireellisestä käsittelystä.
  • Saarnio, Suvi-Tuuli (2014)
    Kuntalain mukaista kunnan yleistä toimialaa pidetään kunnallisen itsehallinnon kulmakivenä, ja se määrittää myös kunnan mahdollisuuksia elinkeinotoiminnan harjoittamiseen. Kuntien toiminnan markkinaehtoistuminen ja siihen liittyvä yhteiskunnallinen kehitys on kuitenkin muuttanut julkisen toiminnan ja markkinoiden välistä suhdetta. Komissio katsoi kahdessa Suomea koskevassa asiassa 2000-luvun lopulla, ettei valtion ja kuntien liikelaitosmuo-dossa harjoittama liiketoiminta sovellu markkinoille siihen sisältyvien kilpailuneutraliteettia vaarantavien piirteiden vuoksi. Kunnat ja siten myös niiden liikelaitokset on vapautettu yhteisöverosta, eikä niitä voida asettaa konkurssiin. Komission kannanottojen johdosta kuntalakiin lisättiin säännös, joka velvoittaa kunnat yhtiöittämään harjoittamansa liiketoiminnan vuoden 2014 loppuun mennessä. SEUT 107(1) artiklassa ilmaistun pääsäännön mukaan jäsenvaltion myöntämä tuki, joka suosii tiettyä yritystä tai tuotannonalaa, on lähtökohtaisesti kielletty. Verotukselliset valtiontuet ovat verojärjestelmän kautta kanavoituja tukia, jotka esimerkiksi jäsenvaltion verolailla tai verotuskäytäntönä antavat yritykselle taloudellista etua kevyemmän verorasituksen avulla. Kilpailuneutraliteettisyistä voidaan pitää perusteltuna, että kunnallisia toimijoita on lähtökohtaisesti kohdeltava samoin kuin yksityisiä yrityksiä silloin, kun ne kilpailevat näiden kanssa samoilla markkinoilla. Kunnallisen toi-minnan yhtiöittäminen toteutetaan yleensä apporttiluovutuksella omaisuuden käypiä arvoja soveltaen, mikä kasvattaa aloittavan yhtiön poistopohjaa. Kuntalain siirtymäsäännöksiin on lisäksi kirjattu yhtiöittämisjärjestelyihin soveltuva erityinen varainsiirtoverovapautus. Kun sen sijaan jatkuvuusperiaatteen noudattamista edellytetään yksityisten yhtiöiden toteuttamissa uudelleenjärjestelyissä, tarkastelen tutkielmassani, saavatko kunnat valtiontueksi katsottavaa taloudellista etua erityisten poistopohjasäännösten ja varainsiirtoverovapautuksen johdosta. Samoin kuin yksityiset yhtiöt, myös kuntakonsernit käyttävät pääomarakenteen muovaamiselle perustuvia ja etenkin korkojen vähennyskelpoisuutta hyödyntäviä debt push-down -järjestelyitä liiketoimintarakenteensa tehostamiseksi ja verotuksen optimoimiseksi. Yksityisten yhtiöiden toteuttamiin järjestelyihin liittyvät korot on uudemmassa verotus- ja oikeuskäytännössä katsottu vähennyskelvottomiksi VML 28 §:n nojalla. Korkeimman hallinto-oikeuden tulkinta hyväksyttävän alikapitalisoinnin rajasta on tällä hetkellä epäselvä. Asiaa voidaan pitää valtiontukinäkökulmasta ongelmallisena silloin, jos korkein hallinto-oikeus tulkitsee järjestelyt veronkierroksi yksityisten toteuttamina samalla, kun vastaavia sisäisiä järjestelyitä hyväksytään kuntasektorin energialaitosten omistusjärjestelyjen yhteydessä.
  • Pettilä, Max (2014)
    Mellakointia on tutkittu varsin vähän suomalaisessa oikeustieteessä. Kyseiseen ilmiöön liittyvä tutkimus on oikeustieteen sijaan keskittynyt pääosin yhteiskuntatieteisiin. Tutkielmani koskee mellakoinnin ilmiötä ja eteenkin tämän ilmiön hillitsemiseksi käytettyä kontrollipolitiikkaa. Tutkimusote on oikeushistoriallinen ja tutkielman keskeisin tutkimustavoite on analysoida mellakoinnin kontrollipolitiikassa tapahtunutta oikeudellista muutosta 2000-luvun aikana. Tavoitteen saavuttamiseksi tutkielma vastaa kysymyksiin siitä, miten ja miksi mellakoinnin vastainen kontrollipolitiikka on historian aikana muuttunut. Tämän lisäksi tutkielmassa käsitellään ja analysoidaan huliganismin ja mellakoinnin taustalla vaikuttavia syitä. Poliisilla on suuri rooli mellakoinnin vastaisen fyysisen kontrollipolitiikan toteuttajana. Poliisin suorittamat kontrollitoimet ovat historian aikana olleet jatkuvan ulkopuolisen tarkkailun ja arvostelun kohteena. Vertailemalla 2000-luvulla Suomessa sattuneita mellakkatilanteita ja niiden aikaisia kontrollitoimia voidaan löytää mellakoinnin kontrollipolitiikassa tapahtuneet muutokset, sekä syyt jotka ovat johtaneet näihin muutoksiin. Käsittelen myös kontrollipolitiikan suuntauksia 2000-luvun Euroopassa. Poliisin voimavarojen osoittautuessa riittämättömiksi yhteiskunta joutuu usein turvautumaan vaihtoehtoisiin kontrollin keinoihin. Eurooppalaisista valtioista ainakin sekä Ruotsi että Ranska ovat joutuneet 2000-luvulla radikaalisti muuttamaan suhtautumistaan mellakoinnin ilmiöön.
  • Karlén, Suvi (2014)
    Tutkielmassa käsitellään kolmannen maan kansalaisen maasta poistamisen estymisen ongelmaa tilanteessa, jossa käännyttämisen tai karkottamisen täytäntöönpano estyy niin sanotun teknisen esteen, kuten liikenneyhteyksien tai matkustusasiakirjan puuttumisen vuoksi, terveydellisestä syystä taikka maasta poistettavasta itsestään johtuen. Ulkomaalaislain 51 §:n mukaisesti ulkomaalaiselle myönnetään tällaisessa tilanteessa tilapäinen oleskelulupa maasta poistamisen estymisen vuoksi. Tämä noudattelee Suomen oleskelulupaperusteista maahanmuuttopolitiikkaa, joka on osaltaan ehkäissyt luvattomien maassa olijoiden, paperittomien, ryhmän syntymistä ja kasvamista Suomeen. Kotimaastaan paenneille, kansainvälistä suojelua tavoitteleville henkilöille on tehty edulliseksi hakeutua virallisesti turvapaikanhakijaksi. Tilannetta on pidetty yhteiskunnan kannalta positiivisena. Korkein hallinto-oikeus otti keväällä 2013 vuosikirjaratkaisullaan KHO:78:2013 kantaa Maahanmuuttoviraston omaksumaan tulkintalinaan, jossa virasto edellytti pakkotoimiperusteisen maasta poistamisen estyessä henkilöltä vapaaehtoista maasta poistumista. Paluudirektiivin mukaisen vapaaehtoisen maasta poistumisen hankkeen kautta poistuminen muodostui tosiasiassa tilapäisen oleskeluluvan lupaperusteeksi. Korkein hallinto-oikeus katsoi, ettei Maahanmuuttovirasto voi tulkita ulkomaalaislain 51 §:ää ja paluudirektiiviä siten, että vapaaehtoisesta paluusta muodostuisi de facto pakollinen paluu. Tämän jälkeen Maahanmuuttovirasto on myöntänyt maasta poistamisen estyessä tilapäisen oleskeluluvan myös silloin, kun itse estyminen on johtunut henkilön itsensä yhteistyöhaluttomuudesta. Tilapäisten oleskelulupien määrä on tämän johdosta jonkin verran kasvanut. KHO:n ratkaisun jälkeen virinneessä yhteiskunnallisessa keskustelussa on noussut esiin huoli nykyisen lainsäädännön mahdollisesta vetovoimatekijästä järjestelmää väärin käyttävien henkilöiden silmissä. Nyt vireillä oleva hallituksen esitys 170/2014 vp koskee ulkomaalaislain 51 §:n muuttamista siten, että vapaaehtoisen paluun käyttäminen otettaisiin lakiin yhdeksi tilapäisen oleskeluluvan edellytykseksi. Samalla esitetään muutettavaksi vastaanottolakia siten, että vastaanottopalvelut lopetettaisiin henkilöltä, joka voisi palata kotimaahansa vapaaehtoisesti, mutta ei itse sitä halua. Tällaisen henkilön oikeusasema olisi jatkossa laiton siirtolainen, paperiton. Muutos tarkoittaisi periaatteellisella tasolla suurta muutosta Suomen maahanmuuttopolitiikassa, jossa tähän asti on pyritty pitämään maassa olevat ulkomaalaiset viranomaisrekisterissä. Samalla muutos koskisi paluudirektiivin mukaista vapaaehtoisen paluun järjestelmää siten, että voidaan kysyä, olisiko vapaaehtoinen paluu itse asiassa muuttumassa pakolla paluuksi. Paluudirektiivin toimeenpanoon liittyvänä kysymyksenä tämä olisi ennen muuta EU-oikeudellinen ongelma. Lainsäätäjän suvereeni valta on tänä päivänä fragmentoitunut ja sitä rajoittavat sekä kansainväliset ihmisoikeusvelvoitteet että Euroopan unionin jäsenyys. Tässä tutkimuksessa kartoitetaan taustana lakiehdotuksen analysoinnille ensin sitä, millaisin reunaehtoin lainsäätäjä voi tänä päivänä ulkomaalaisoikeudessa toimia. Ulkomaalaislainsäädäntö näyttäytyy tällä hetkellä hyvin jännitteisenä niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Toisaalta valtiot ovat tiukasti sitoutuneet lukuisiin ihmisoikeuskonventioihin, mutta toisaalta asenteet kolmansista maista tulevia siirtolaisia kohtaan ovat ylipäänsä kiristyneet Toiseksi tutkimuksessa pyritään selvittämään, miten ulkomaalaisen oikeusasema muuttuisi nykyisestä lainsäädännön mukaisista oloista verrattuna tilanteeseen, jossa hän olisi vailla laillista asemaa, eli paperittomana Suomessa. Perustuslain 19 § turvaa myös paperittomalle tietyn eksistenssiminimin, mutta on havaittavissa huomattava ero suhteessa niihin palveluihin, jotka nyt jo vastaanottolain piirissä turvataan – puhumattakaan oleskelulupastatuksesta. Viimeiseksi pyritään arvioimaan hallituksen esityksen väitettä Suomen nykyisen lainsäädännön vetovoimatekijästä. Suomi näyttäytyy nykytilanteessa melko vähän houkuttelevana maana siirtolaisille, eikä suoria viitteitä varsinaisesta vetovoimatekijästä ole havaittavissa. EU-maihin verrattuna Suomen oleskelulupaperusteinen linja näyttäytyy kuitenkin melko ainutlaatuisena. Huomattavaa on, että oleskelulupaperusteinen ratkaisu ei Suomenkaan järjestelmässä olisi ainoa mahdollinen. Nykyistä melko dramaattista lakiehdotusta luontevammin Suomeen saattaisi istua niin sanottu toleration status, jonka haltija olisi maahan virallisesti rekisteröity, mutta ei kuitenkaan saisi yhtä edullista asemaa kuin viranomaisten kanssa yhteistyöhaluinen henkilö.
  • Ylinen, Iisa (2014)
    Hallinnollisten sanktioiden käyttö laissa säädettyjen velvollisuuksien rikkomisen seuraamuksina on lisääntynyt entisestään. Toisaalta hallinnollisten sanktioiden lisääntymisen taustalla on nähty Euroopan unionin lainsäädännöstä seuraava vaikutus, mutta myös kansallinen lainsäätäjä on nähnyt erilaiset hallinnolliset seuraamukset useissa tilanteissa tarkoituksenmukaisemmiksi ja kevyemmiksi seuraamuksiksi verrattuna rikosoikeudellisiin seuraamuksiin. Tässä tutkielmassa lähestytään hallinnollisten sanktioiden alakategoriaan kuuluvia rangaistusluonteisia hallinollisia maksuseuraamuksia tilaajavastuulain mukaisen laiminlyöntimaksun kannalta. Laki tilaajan selvitysvelvollisuudesta ja vastuusta ulkopuolista työvoimaa käytettäessä (1233/2006) sisältää laiminlyöntimaksun langettamismahdollisuuden tilanteissa, joissa työn tai vuokratyöntekijän tilaaja ei ole selvittänyt sopimusosapuolensa kykyä selviytyä lakisääteisistä velvoitteistansa tai tehnyt sopimuksen liiketoimintakieltoon määrätyn tahon kanssa. Tutkielmassa pyritään selvittämään, mitä tällaisen hallinnollisen rangaistusluonteisen maksuseuraamuksen määrääminen merkitsee hallintoprosessuaalisen menettelyn kannalta. Asiaa lähestytään Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan 6 artiklan ja sitä koskevan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön pohjalta. Tilaajavastuulain laiminlyöntimaksua arvioidaan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä muodostuneiden Engel -kriteereiden valossa. Engel -kriteerit toimivat lähtökohtana ihmisoikeustuomioistuimen arvioidessa onko jotakin seuraamusta pidettävä rikosoikeudellisena ja siten ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan rikoshaaran alaisuuteen kuuluvana. Tilaajavastuulain laiminlyöntimaksua ei voida Engel -kriteereiden valossa tarkasteltuna pitää rikosoikeudellisena seuraamuksena, mutta huomattavaa on, että perinteisesti rikosprosessiin liittyvät oikeusturvatakeet voivat tulla tietyssä määrin sovellettaviksi laiminlyöntimaksua koskevaa asiaa hallintotuomioistuimessa käsiteltäessä. Tutkielmassa tarkastelun kohteeksi on otettu erityisesti syyttömyysolettama, itsekriminointisuoja sekä suullista käsittelyä koskevat menettelyperiaatteet. Tutkielmassa tarkastellaan muun muassa sitä, millaisen sisällön nämä periaatteet voivat saada hallintoprosessissa hallintotuomioistuimessa.
  • Havio, Pasi (2014)
    Perintätoiminnan harjoittaminen on Suomessa luvanvarainen elinkeino. Perintätoiminnan harjoittamista koskeva elinkeino-oikeudellinen sääntely koostuukin keskeisiltä osiltaan juuri perintätoiminnan luvanvaraisuudesta annetusta laista eli perintälupalaista. Tutkielmassa tarkastellaan perintätoiminnan harjoittamista koskevan kotimaisen sääntelyn sisältöä ja tarkoituksenmukaisuutta. Perintätoiminnan harjoittamisen sääntelyn ongelmakohtia lähestytään tutkielmassa sääntelyteoreettisesta, yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden tarkoituksenmukaisen saavuttamisen merkitystä korostavasta näkökulmasta. Sääntelyteoriassa lainsäädännön tarkoituksenmukaisuutta analysoidaan etenkin asettamalla arvioinnin perusteeksi erilaisia laatumittareita, joita kutsutaan sääntelystandardeiksi. Sääntelyteorian puitteissa tutkielmassa arvioidaan ensinnäkin perintälupalain hyväksyttävyyttä perintätoiminnnan harjoittamista koskevan sääntelyn tarpeellisuuden näkökulmasta. Toiseksi perintälupalain tarkoituksenmukaisuutta koskevan rationaalisen keskustelun pohjaksi asetetaan perintälupalaille asetettujen tavoitteiden tarkasteleminen. Kolmanneksi perintälupalain tarkoituksenmukaisuutta lähestytään arvioimalla perintälupalain sisältöä eli sitä, miten perintälupalaki on konkreettisesti laadittu. Lakien ja lainvalmistelun laadun parantamiseksi ei ole olemassa patenttiratkaisua. Sääntelyteorian aiempaa laajempi hyödyntämien on kuitenkin yksi keino laajentaa oikeustutkimuksen alaa paremmin lainsäädäntötoimintaa palvelevaksi.
  • Sandholm, Sandra (2014)
    Under de senaste åren har ansvarsfördelningen mellan bolagsorganen varit föremål för en livlig debatt. Närmare bestämt har debatten berört frågan om fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret mellan bolagsledningen och revisorn. Debatten har också accentuerat en mer omfattande diskussion om betydelsen av revision, framförallt som en förutsättning för en fungerande kapitalmarknad, och därtill nära anknutna ämnen. Syftet med avhandlingen är att systematisera ansvarsfördelningen mellan bolagsledningen och revisorn samt att studera huruvida den juridiska ansvarsfördelningen i praktiken återspeglas i skuldbedömningen och fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret. Avhandlingen utgår från revisorns funktion i aktiebolaget och närmare bestämt den roll revisorn har i samband med den lagstadgade revisionen. Bolagsledningens uppgifter och ansvar reflekteras i förhållande till revisorns. Utgångspunkten för avhandlingen är den roll och ställning som revisorn respektive bolagsledningen har i aktiebolaget. Huvuddragen i den juridiska ansvarsfördelningen identifieras utgående från den. Det aktiebolagsrättsliga skadeståndet är starkt knutet till allmänna skadeståndsbestämmelser. Bland annat fördelningen av skadeståndsansvaret mellan bolagsorganen regleras av skadeståndslagen. Därmed bildar skadeståndsrätten en väsentlig del av avhandlingen. I avhandlingen behandlas ingående de allmänna förutsättningarna för skadeståndsansvar och särdragen i skuldbedömningen för respektive bolagsorgan. Slutligen diskuteras huvudregeln om solidariskt ansvar för skada. I och med att det aktiebolagsrättsliga skadeståndet kännetecknas av ett antal utmärkande faktorer blir frågan om hur och i vilken utsträckning principen om solidariskt ansvar är tillämplig aktuell. Avhandlingen avslutas med en diskussion om Europeiska kommissionen rekommendation om begränsning av revisorernas skadeståndsansvar.
  • Ruohonen, Tiina (2014)
    Välimiesmenettely on vaihtoehtoinen riidanratkaisukeino, jonka etuina pidetään muun muassa menettelyn no-peutta, joustavuutta ja tarkoituksenmukaisuutta. Välityssopimuksen pätevyysedellytykset löytyvät välimiesme-nettelylaista. Sopimuksen tulee olla kirjallinen, koskea määrättyä oikeussuhdetta, ja sopimuksen kohteena tulee olla dispositiivinen riita-asia. Välityssopimusta ei saa myöskään rasittaa mikään sopimusoikeudellinen pätemät-tömyysperuste. Välimiesmenettely on huippu-urheilun piirissä suosittu riidanratkaisutapa. Menettely voi olla ad hoc -tyylistä tai tapahtua jonkin instituution, esimerkiksi CAS:n tai Urheilun oikeusturvalautakunnan, sääntöjen mukaan. Tutkielmassa tarkastellaan lajiliittojen säännöissä ja pelaajasopimuksissa olevien välityslausekkeiden pätevyyt-tä. Urheilun kansanliike perustuu Suomessa yhdistysten toiminnalle. Urheiluseurat ja lajiliitot ovat organisaatiomuo-doltaan aatteellisia yhdistyksiä, joiden toimintaa suojaa yhdistysautonomia. Suomessa ei ole vallalla sellaista yhdistysoikeuskonseptiota, jonka mukaan urheilun keskusjärjestön säännöt voisivat olla ikään kuin urheilun perustuslaki, joka sitoo kaikkia alan toimijoita. Lajiliiton sääntöjen ja määräysten sitovuus määräytyy yhdistyk-sen jäsenyyttä koskevien normien ja periaatteiden mukaan. Tutkielmassa selvitän lajiliiton säännöissä olevan välityslausekkeen pätevyyttä yksittäisen urheilijan kannalta ensin yhdistysoikeudellisesta näkökulmasta katsot-tuna. Ongelmia pätevyyden kannalta aiheutuu urheilun liittorakenteesta sekä siitä, että urheilija ei läheskään aina kuulu jäsenenä lajiliittoon. Yhdistysoikeudellisesta problematiikasta johtuen urheilijat sitoutuvat säännönmukaisesti sopimusoikeudellisesti noudattamaan urheiluorganisaatioiden sääntöjä ja niissä olevia välityslausekkeita. Joukkuelajeissa yksittäinen urheilija sitoutetaan lajiliiton säännöissä olevaan välityslausekkeeseen tavallisesti pelaajasopimuksessa olevalla viittauksella. Kaikissa merkittävien joukkueurheilulajien huippusarjoissa käytetään pelaajasopimuksia. Pelaaja-sopimus on urheiluseuran ja urheilijan välinen vakioehtoinen työsopimusta vastaava sopimus. Pelaajasopimuk-sissa on tavallisesti myös välityslauseke, joka koskee urheiluseuran ja urheilijan välistä sopimussuhdetta. Pereh-dyn tutkielmassa näiden välityslausekkeiden sopimusoikeudelliseen pätevyyteen urheilijan näkökulmasta.
  • Syrjälä, Henri (2014)
    Oikeusjärjestyksemme jakautuu yleiseen lainkäyttöön sekä hallintolainkäyttöön. Yleisen lainkäytön puolella siviilituomioistuimet ratkovat kiistoja, jotka ovat luonteeltaan yksityisoikeudellisia. Hallintotuomioistuinten ratkaistavaksi jäävät kiistat, jotka ovat puolestaan julkisoikeudellisesti värittyneitä. Ongelmia syntyy, kun kaksi lainkäyttölinjaa, yleinen lainkäyttö ja hallintolainkäyttö, kohtaavat. Tämän tutkielman kohteena on oikeusvoiman ja todistusvaikutuksen suhde lainkäyttölinjat ylittävissä tilanteissa nimenomaisesti hallinto- ja siviiliprosessin välillä. Kysymys on tilanteesta, jossa ensimmäisessä prosessissa annettu ratkaisu on toisessa prosessissa ennakkokysymyksen asemassa. Tällöin herää kysymys siitä, onko ensimmäisessä prosessissa annettu ratkaisu uudessa, vieraan lainkäyttölinjan käsittelyssä tuomioistuinta ja asianosaisia sitova vai onko tuomiolla ainoastaan tosiasiallinen vaikutus? Oikeusvoimassa on kysymys tuomion asianosaisia ja tuomioistuinta sitovasta vaikutuksesta, kun tuomion todistusvaikutus puolestaan antaa tuomiolle vieraalla lainkäyttölinjalla ainoastaan tosiasiallisen merkityksen. Oikeusvoimainen tuomio on vaikutukseltaan vakio, mutta tuomion todistusvaikutus voi vaihdella useista seikoista riippuen. Ongelmaa on lähestytty tutkielmassa vertailemalla sekä oikeusvoimaa ja todistusvaikutusta että prosessilajeja ja niissä omaksuttuja periaatteita. Oikeusvoimaa ja todistusvaikutusta on vertailtu erikseen sekä suhteessa toisiinsa. Varsinkin tuomion todistusvaikutuksen osalta tutkielma on keskittynyt todistusvaikutuksen vahvuutta määrittäviin seikkoihin, jonka kautta on pyritty selvittämään oikeusvoiman ja todistusvaikutuksen todellista suhdetta sekä näiden ratkaisumallien käyttökelpoisuutta. Tutkimusmetodina on käytetty pääasiassa perinteistä oikeusdogmatiikkaa. Tutkielmassa on käynyt ilmi, että hallintotuomioistuimessa annetulle ratkaisulle voisi olla perusteltua ulottaa sitova vaikutus sitä seuraavassa siviiliprosessissa. Hallintoprosessissa annettujen ratkaisujen sitovuuden hyväksyttävyys on korkea, eikä todistusvaikutus ole hallintotuomioistuimen ratkaisun kannalta niin käyttökelpoinen mm. siviiliprosessissa noudatettavan välittömyysperiaatteen vuoksi, Sen sijaan siviiliprosessissa annettujen ratkaisujen osalta on havaittu, että näissä tuomion todistusvaikutus ja ratkaisun hyväksyttävyys hallintotuomioistuimen näkökulmasta voi teoriassa vaihdella huomattavasti useista eri seikoista johtuen. Hallintoprosessissa omaksuttujen menettelyratkaisujen vuoksi kaikkea siviiliprosessissa käytettyä aineistoa voidaan käyttää hallintoprosessissa tuomion todistusarvon määrittämiseen. Tutkielmassa onkin päädytty siihen, että siviilituomioistuimessa ratkaistu esikysymys saavuttaisi ainoastaan todistusvaikutuksen hallintoprosessissa, jossa tuomion todistusvaikutus vaihtelisi tapauskohtaisesti.
  • Aalto, Josefina (2014)
    Tutkimuksessa tarkastellaan tavaramerkkioikeuksien ja verkkotunnusten välisiä ristiriitoja Uniform Domain Name Dispute Resolution Policyssa. UDRP-menettelyssä voidaan ratkaista verkkotunnuksen rekisteröinnin siirtämistä tai lakkauttamis-ta koskeva riita. Menettelyn piirissä toimii useita riidanratkaisupalveluntarjoajia, mutta tässä tutkimuksessa keskitytään World Intellectual Property Organization (WIPO) ja National Arbitration Forumin (NAF) ratkaisujen aineellisoikeudelliseen vertailemiseen. Vaikka menettelyn palveluntarjoajat eivät ole sidottuja toistensa ratkaisulinjoihin, olisi yhtenäisen linjan noudattaminen menettelyn ennustettavuuden ja oikeusvarmuuden kannalta välttämätöntä. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole. Työn tehtävänä onkin arvioida millä tavoin oikeudenkäytön epäyhtenäisyys ilmenee ja mitä vaikutuksia sillä voi olla tavaramerkinhaltijalle. Jotta kanne voisi menestyä, tulee kantajan näyttää toteen kaikki kolme UDRP-policyn 4 a §:n mukaista edellytystä. Ensimmäisen edellytyksen mukaan vastaajan verkkotunnuksen on oltava identtinen tai sekoitettavissa kantajan tavara- tai palvelumerkkiin. WIPO ja NAF hyväksyvät useamman vaihtoehtoisen tavan kantajan oikeuden osoittamiseen, joista tavaramerkkirekisteröinti on varmin. Hieman tulkinnallista tosin on, tuleeko kantajan tavaramerkkirekisteröinnin edeltää ajallisesti verkkotunnusrekisteröintiä. NAF näyttäisi edellyttävän pääasiallisesti aikaprioriteettiperiaatteen noudattamista, mutta WIPO:n linjassa tästä periaattesta on voitu poiketa. Myös vakiinnuttamiseen verrattavissa oleva common- law tavaramerkkioikeus voi tulla kyseeseen oikeuden osoittajana, mutta tältä osin NAF:n ja WIPO:n linjoissa on eroja, koska NAF asettaa näyttökynnyksen WIPO:a matalammaksi. Ero saattaa selittyä NAF:n sijainnilla Yhdysvalloissa ja panelistien taipumuksella soveltaa common law-maiden tavaramerkkioikeutta. Edellä mainittujen keinojen lisäksi kantaja voi todistaa oikeutensa tavaramerkkiin tietyin edellytyksin myös henkilönnimellä. Sitä vastoin maantieteellisen merkinnän soveltuvuus oikeuden osoittamiseen on keinoista epävarmin. Jos vastaaja onnistuu todistamaan oikeutensa tavaramerkkiin, tulee panelistien vielä arvioida onko verkkotunnus sekoitettavissa tavaramerkkiin. Sekoitettavuusarvio tehdään vertaamalla objektiivisesti verkkotunnusta ja tavaramerkkiä keskenään. Kuitenkin toisinaan panelistit soveltavat myös niin sanottua subjektiivista sekoitettavuusarviointia, mikä on tulkinnanvaraisempi, koska se keskittyy kuluttajien mahdollisiin mielleyhtymiin. Yhtenäisen linjan saavuttamiseksi olisikin toivottavaa, että WIPO ja NAF valitsisivat yhden selvän tavan arvioida sekoitettavuutta. 4 a §:n toinen edellytys koskee vastaajan verkkotunnuksen käyttöä. Kohdan mukaan kantajan tulee todistaa, että vastaa-jalla ei ole ollut oikeutta verkkotunnuksen käyttöön. Tältä osin NAF:n ja WIPO:n linjat ovat melko yhtenäiset ja molemmat palveluntarjoajat suhtautuvat hyvin kriittisesti tilanteisiin, joissa verkkotunnusta on käytetty kaupallisesti. Oikeuttamisperusteena parhaiten menestyvät lähinnä epäkaupalliset tilanteet, kuten sananvapausproblematiikkaan linkittyvät verkkotunnukset. Toisaalta sananvapausperusteeseenkin on suhtauduttu vaihtelevasti etenkin WIPO:n käytännössä, joka noudattaa tulkinnassaan kahta eri linjaa. Kaupallisen käytön osalta sitä vastoin eniten eroavaisuuksia esiintyy mahdollisten jälleenmyyjien toiminnan arvioimisessa. WIPO:n pääasiallisen linjan mukaan jälleenmyyjä ei voi käyttää kantajan tavaramerkkiä ilman kantajan suostumusta, mikä on myös NAF:n päälinja. Toisaalta WIPO:n oikeuskäytännössä on muodos-tunut myös sallivampi linja, jota voidaan pitää ongelmallisena. 4 a §:n kolmannen edellytyksen mukaan vastaajan on pitänyt rekisteröidä ja käyttää verkkotunnusta vilpillisesti. Vilpillisen mielen käsite on erityisen avoin tulkinnalle, koska sitä ei ole täsmennetty UDRP-Policyssa. Epäselvää on esimerkik-si se, voiko vastaajan vilpillinen mieli esiintyä retroaktiivisesti. NAF:n linja on pidättyväinen, koska Policyn sanamuoto on konjuktiivinen. WIPO:lta sen sijaan löytyy kahta eri tulkintaa. Toinen keskeinen ero liittyy tilanteisiin, joissa vastaaja on yrittänyt myydä verkkotunnusta kantajalle ylihintaan. WIPO:n mukaan vastaajan tulee aktiivisesti tarjota verkkotun-nusta kantajalle, jotta kyseessä on vilpillinen mieli, mutta NAF:n linjassa vastaajan aktiivisia toimia ei edellytetä. Tutkimus osoittaa, että palveluntarjoajien ratkaisukäytäntö ei ole yhtenäinen. Eroja esiintyy kolmella eri tasolla palveluntarjoajien välillä, minkä lisäksi palveluntarjoajien sisäiset linjat ovat ristiriitaisia. Tällainen epäjohdonmukaisuus ei palvele menettelyn perimmäisiä tavoitteita, minkä lisäksi se on omiaan heikentämään osapuolten luottamusta UDRP-menettelyyn.
  • Lindberg, Rainer (2014)
    Tutkielmassa osoitetaan, että Suomen kilpailulain käsite elinkeinonharjoittajasta ei ole yhdenmukainen EU:N kilpailuoikeuden kanssa.
  • Ristimäki, Annette (2014)
    Avhandlingen analyserar bevisvärdering av anonyma vittnens utsagor i straffprocess. Justitieministeriets arbetsgrupp, bevisningskommissionen, har utarbetat ett förslag till en reform av Rättegångs Balkens 17 kap. om bevisning. Förslaget är att i framtiden skall anonymitet tillåtas för vittnen som hotats och som har en objektiv, grundad orsak att frukta för sitt liv eller sin hälsa. Anonymitet skulle komma ifråga endast vid mycket grova brott. Det mest extensiva sättet att trygga vittnets säkerhet vore, enligt utskottsbetänkandet, att vittnet hörs genom videoförbindelse samt att hans röst förvrängs. Domaren som handlägger ärendet skulle inte känna till vittnets identitet. Den enda i rättsprocessen som vet vem vittnet är, är åklagaren. Syftet med avhandlingen är att utreda huruvida de anonyma utsagorna kommer att kunna beaktas som effektiva bevismedel. Kommer anonymiteten att inverka på vilket bevisvärde utsagan ges och till vilken grad? I avhandlingen upptas argument både pro et contra anonymitetens inverkan på bevisvärdet i vittnesutlåtandet. Ekelöfs bevisvärdemetod har valts som grund för bevisvärderingen. Diesens analysprocess fungerar som ett komplement för att få fram ett tillförlitligare bevisvärde. I avhandlingen har lyfts fram några av de felkällor som måste beaktas särskilt vid värdering av anonyma utlåtanden, då man använder sig av de nämnda värderingsmetoderna. Bevisvärdering är en komplex process, i vilken skall beaktas faktorer som inverkar både på utsagegivaren och på bedömaren. Särskilt personbevisningen kan skapa problem, ty dess tillförlitlighet kan inte bestämmas lika exakt som sakbevisning. En utsagas innehåll är aldrig det samma som verkligheten de facto varit vid tidpunkten för den händelse som gett upphov till vittnesutsagan. För att kunna värdera en vittnesutsaga på ett adekvat sätt, krävs det kunskap om vilka faktorer som inverkar på bevisvärdet. Stöd fås av relevanta erfarenhetssatser. Problem uppstår dock då domaren inte känner till vittnets identitet. Slutsatsen är att ett anonymt vittnesutlåtande måste ges ett lägre värde än ett normalt vittnesutlåtande.
  • Salonen, Juulia (2014)
    Kunnia on vanhastaan kuulunut rikoslainsäädännössä suojattuihin oikeushyviin. Rikoksena kunnianloukkaus on kuitenkin sen tyyppinen, että se on altis yhteiskunnan kehityksen tuomille muutoksille. Sen tekotavat ja toimintaympäristö ovatkin muuttuneet vuosien saatossa. Etenkin tiedotusvälineiden ja tietotekniikan kehitys on lisännyt suurta vahinkoa aiheuttavien kunnianloukkausrikosten mahdollisuuksia, vaikka kunnian loukkaaminen näyttää menettäneen merkitystään ihmisten totuttua uudenlaiseen yksityisasioiden käsittelemiseen julkisuudessa. Kunnian suoja on jatkuvassa jännitteessä sanomisen vapauden kanssa. Etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö on mennyt kohti sananvapausmyönteisempää tulkintaa. Tämän tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä tavoin EIT:n ratkaisukäytännön kehitys ja muuttunut ilmapiiri on otettu huomioon Suomen lainsäädännössä ja korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Tutkielma pyrkii myös selvittämään kunnian asemaa nyky-yhteiskunnassa sekä sitä, minkälainen on tyypillinen kunnianloukkausrikos ja mitä ilmoitetuille kunnianloukkaustapauksille käy; saavatko kansalaiset oikeusturvaa näissä tapauksissa. EIT:n ratkaisukäytännön huomioon ottamista lähestytään selvittämällä kunnian suojan suhdetta sananvapauteen. Tutkielmassa kuvataan kunnianloukkausta koskevaa lainsäädäntöä ja sen muutoksia. Vuoden 2014 alussa voimaan tulleella lainmuutoksella on otettu huomioon EIT:n viimeaikainen sananvapautta korostava käytäntö. Myös korkein oikeus on alkanut ottaa entistä enemmän EIT:n käytäntöä ratkaisuissaan huomioon. Kunnianloukkausta ja sananvapautta koskevissa ratkaisuissa on edelleen tärkeää perustella perusoikeuksien välistä punnintaa. Sen selvittämiseksi, minkälaisia ratkaisuja kunnianloukkausjutuista on tehty rikosilmoituksen tekemisen jälkeen, tutkielmassa on purettu Länsi-Uudenmaan syyttäjänviraston tietoon vuosina 2009–2013 tulleita kunnianloukkausrikoksia. Jutuista on tutkittu, kuinka moni rikosilmoituksista on rajoitettu jo esitutkinnan aikana ja kuinka moni on päätynyt syyttäjänvirastoon syyteharkintaan. Syyttäjälle edenneistä jutuista on edelleen selvitetty, mistä jutuista on tehty syyttämättäjättämispäätös tai haastehakemus ja kuinka moni niistä on lähetetty sovitteluun. Tutkimuksen avulla on luotu konkreettinen käsitys siitä, minkälaisista kunnianloukkausjutuista tehdään rikosilmoituksia ja mitä niille käytännössä tapahtuu. Suurin osa kunnianloukkausjutuista rajoitetaan jo esitutkinnassa ja merkittävästä osasta tehdään syyttämättäjättämispäätös. Pieni osa kunnianloukkauksista etenee tuomioistuimeen. Jotta ihmisten oikeusturva toteutuisi, on syytä kiinnittää huomiota siihen, että syyteharkinnassa ja esitutkinnan rajoittamisessa noudatetaan yhtenäistä, tasapuolista ja oikeudenmukaista rajaa.
  • Jämsä, Jurkka (2014)
    Oikeudenkäynnin lopputuloksen kannalta on keskeistä, miten näyttökysymys ratkaistaan eli mitä tuomioistuin katsoo asiassa selvitetyksi. Rikosasioissa velvollisuus esittää selvitystä on syyttäjällä ja syytetty voidaan tuomita vain, jos hänen syyllisyydestään ei jää varteenotettavaa epäilyä. Ennen näytön riittävyyden arviointia on kuitenkin määriteltävä, mitä todistelua asiassa voidaan ylipäätään hyödyntää. Jos hyödyntämistä rajoitetaan, syyttäjän esittämä todistelu ei kenties riitä langettavaan tuomioon, vaan syyte hylätään. Rikosasian käsittelyssä tasapainoillaan jatkuvasti rikoslainsäädännön tehokkaan toteuttamisen ja menettelyllisen oikeudenmukaisuuden välillä. Tämä pätee myös todisteluun. Lähtökohtaisesti rikosprosessin tavoitteet eivät ole ristiriidassa, vaan syyte tulee voida näyttää toteen niin, että todistelu on luotettavaa, eikä todistelumenettely vaaranna syytetyn oikeusturvaa. Tutkielmassa esitettävä todistusoikeudellinen oikeudenmukaisuusmalli havainnollistaa tätä tasapainoa sekä sitä, miten tavoitteet konkretisoituvat säännöksiksi. Malli hyödyntää Kaarlo Tuorin kriittisen oikeuspositivismin teoriaa, jossa oikeus hahmotetaan kolmella eri tasolla. Näyttöharkinta on lähtökohtaisesti vapaata, mikä tarkoittaa, että siinä merkitystä on vain todistelun luotettavuudella. Menettelyvirheellä ei siten välttämättä ole näyttöarvoa laskevaa vaikutusta, ellei se ole heikentänyt todistelun luotettavuutta. Hyödyntämiskielto taas poistaa menettelyvirheen rasittaman näytön kokonaan näyttöharkinnan piiristä. Kyseinen näyttö ei siis saa vaikuttaa lainkaan tuomioistuimen päätöksentekoon. Näiden ääripäiden väliltä voi kuitenkin löytää tilanteita, joissa todistelun hyödyntämistä ei täysin sallita eikä täysin kielletä, vaan sitä rajoitetaan. Tutkielmassa esitetään, että tällöin on kyse hyödyntämisrajoituksesta. Uuden käsitteen omaksuminen on välttämätöntä tilanteiden hahmottamiseksi. Tutkielmassa tarkastellaan vastakuulusteluoikeuden puuttumista esimerkkinä menettelyvirheistä todistelussa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on linjannut, että tällaisen menettelyvirheen rasittama todistelu voidaan sallia, mutta hyödyntämistä rajoittavat kolmenlaiset edellytykset. Ensinnäkin vastakuulusteluoikeuden puuttumiselle on oltava hyvä syy. Toiseksi sen puuttumista on kompensoitava syytetyn oikeuksien turvaamiseksi. Kolmanneksi asiaan vaikuttaa se, onko kyse pääasiallisesta näytöstä vai ei. Kahta ensimmäistä edellytystä koskevan harkinnan olen nimennyt menettelyvirhepunninnaksi, kolmatta edellytystä koskevan taas näyttöosuuspunninnaksi.