Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 404
  • Lindberg, Rainer (2014)
    Tutkielmassa osoitetaan, että Suomen kilpailulain käsite elinkeinonharjoittajasta ei ole yhdenmukainen EU:N kilpailuoikeuden kanssa.
  • Ristimäki, Annette (2014)
    Avhandlingen analyserar bevisvärdering av anonyma vittnens utsagor i straffprocess. Justitieministeriets arbetsgrupp, bevisningskommissionen, har utarbetat ett förslag till en reform av Rättegångs Balkens 17 kap. om bevisning. Förslaget är att i framtiden skall anonymitet tillåtas för vittnen som hotats och som har en objektiv, grundad orsak att frukta för sitt liv eller sin hälsa. Anonymitet skulle komma ifråga endast vid mycket grova brott. Det mest extensiva sättet att trygga vittnets säkerhet vore, enligt utskottsbetänkandet, att vittnet hörs genom videoförbindelse samt att hans röst förvrängs. Domaren som handlägger ärendet skulle inte känna till vittnets identitet. Den enda i rättsprocessen som vet vem vittnet är, är åklagaren. Syftet med avhandlingen är att utreda huruvida de anonyma utsagorna kommer att kunna beaktas som effektiva bevismedel. Kommer anonymiteten att inverka på vilket bevisvärde utsagan ges och till vilken grad? I avhandlingen upptas argument både pro et contra anonymitetens inverkan på bevisvärdet i vittnesutlåtandet. Ekelöfs bevisvärdemetod har valts som grund för bevisvärderingen. Diesens analysprocess fungerar som ett komplement för att få fram ett tillförlitligare bevisvärde. I avhandlingen har lyfts fram några av de felkällor som måste beaktas särskilt vid värdering av anonyma utlåtanden, då man använder sig av de nämnda värderingsmetoderna. Bevisvärdering är en komplex process, i vilken skall beaktas faktorer som inverkar både på utsagegivaren och på bedömaren. Särskilt personbevisningen kan skapa problem, ty dess tillförlitlighet kan inte bestämmas lika exakt som sakbevisning. En utsagas innehåll är aldrig det samma som verkligheten de facto varit vid tidpunkten för den händelse som gett upphov till vittnesutsagan. För att kunna värdera en vittnesutsaga på ett adekvat sätt, krävs det kunskap om vilka faktorer som inverkar på bevisvärdet. Stöd fås av relevanta erfarenhetssatser. Problem uppstår dock då domaren inte känner till vittnets identitet. Slutsatsen är att ett anonymt vittnesutlåtande måste ges ett lägre värde än ett normalt vittnesutlåtande.
  • Vähä-Karvia, Milla (2014)
    Tutkielmassa tarkastelen rahoittajan asemaa yrityksen saneeraustilanteessa. Saneeraus voidaan toteuttaa sopimusperusteisesti tai yrityssaneerauslain mukaisessa menettelyssä. Sopimussaneeraukset on perinteisesti mielletty suurien yritysten saneeraustarpeen ratkaisijana, mutta valitsin tarkastelun kohteeksi niiden käytön pk-yrityksissä, joista suomalainen yrityskenttä pääasiassa muodostuu. Tutkimus on lainopillinen ja keskityn saneerauksen aineellisoikeudelliseen puoleen. Saneerauksen liiketaloudellinen puoli jää tutkimuksen ulkopuolelle. Saneerauksen tulisi aina perustua liiketaloudelliseen tarkoituksenmukaisuusharkintaan. Saneerauksessa pitää tehostaa yrityksen liiketoiminnallista puolta. Tämän lisäksi rahoitusta joudutaan järjestelemään uudelleen. Liiketoimintaa voidaan pyrkiä tehostamaan erilaisin yritys- ja henkilöstöjärjestelyin. Rahoituksen uudelleenjärjestelyssä voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia toimenpiteitä: laina-ajan pidentäminen, korkojen ja lainakulujen pienentäminen, lainapääomien leikkaus ja lainapääoman konvertointi omaksi pääomaksi tai pääomalainaksi. Käytetyjen saneerausratkaisujen suhteen ei ole suurta merkitystä sillä, mikä saneeraustapa valitaan. Merkittävimmät erot saneeraustapojen välillä ilmenevät niiden oikeusvaikutuksissa. Legaalisaneerauksen etenemisestä ja oikeusvaikutuksista säädetään yrityssaneerauslaissa. Laissa määritellään, mitä oikeusvaikutuksia on menettelyn alkamisella, minkälaisin keinoin voidaan velkojien oikeuksiin puuttua ja minkälaiset oikeusvaikutukset on menettelyssä laaditulla saneerausohjelmalla. Saneerausmenettelyn aloittamisen keskeisin oikeusvaikutus on rauhoitusajan alkaminen. Lakiin on otettu säädökset siitä, miten saneerausohjelma tai yksittäinen velkajärjestely saadaan raukeamaan ja mitkä ovat raukeamisen seuraukset. Kun taas sopimussaneerauksissa samanlaiset oikeusvaikutukset pyritään tarvittavin osin saavuttamaan sopimuksilla, joihin sovelletaan sopimus- ja velvoiteoikeudellisia sääntöjä. Sopimussaneerauksen yhteydessä pystytään sopimaan rauhoitusajasta. Sopimukseen otetaan yleensä ehdot siitä, kuinka saneeraussopimus saadaan raukeamaan ja mahdollisesti sovitaan rahoittajien keskinäisistä suhteista. Ongelmaksi tällaisten ehtojen kohdalla nousee, voidaanko asioista sopia ja missä määrin tällaiset sopimukset sitovat ulkopuolisia tahoja. Sopimussaneerauksissa saattaa rahoittajalle syntyä riski siitä, että sitä sovitellaan oikeustoimilain perusteella tai sitten saneerauksen perusteella syntyy rikosoikeudellinen vastuu tai vahingonkorvausvastuu. En kuitenkaan pidä näitä merkittävinä riskeinä käytännössä, jos toimitaan asianmukaisesti ja oikeusjärjestystä noudattaen. Niin sopimussaneerauksiin kuin legaaliseen saneeraukseen sisältyy takaisinsaantiriski. Saneeraussopimuksilla pystytään saavuttamaan tarpeellisin osin hyvin pitkälle legaalisen saneerauksen mukaiset oikeusvaikutukset, joten rahoittajalle ei synny sellaista riskiä sopimusperusteisesta saneerauksesta, että tämä ohjaisi hakeutumaan legaalisen menettelyn piiriin. Sopimussaneerauksella voidaan saavuttaa merkittäviä hyötyjä legaalisaneerauksen verrattuna, minkä toivoisi johtavan niiden yleistymiseen. Sopimussaneerausten heikkoutena on niiden edellyttämä yksimielisyys. Pk-yritysten kohdalla niiden käyttökelpoisuutta rajoittaa jossain määrin yrityksen koko ja siitä seuraavat rajoitteet. Pienimissä yrityksissä niin toiminnan kuin rahoituksen järjestelyvara on pienempi kuin suurissa yrityksissä, lisäksi pk-yritysten perinteisesti luottolaitosten ja vakuuksien varaan perustuva rahoitus tuottaa hankaluuksia. Uskon sopimussaneerausten tästä huolimatta yleistyvän pk-yrityksissäkin sitä mukaan, kun niiden rahoitusratkaisut ja -lähteet kehittyvät. Edellytyksenä on kuitenkin, että rahoittajat saadaan paremmin tietoiseksi sopimussaneerauksen hyödyistä ja mahdollisuuksista ja näin heidän asennoituminen saneerausta kohtaan saadaan positiivisemmaksi.
  • Malava, Arttu (2014)
    Hedelmöityshoidot ovat parantaneet lapsettomuudesta kärsivien henkilöiden mahdollisuuksia saada geneettisiä lapsia. Suomessa hedelmöityshoitolain säätäminen kesti yli kaksi vuosikymmentä. Lainsäädännön viivästymisen yhtenä syynä oli erimielisyys siitä, tuliko luovutetuista sukusoluista syntyneellä lapsella olla oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä vai ei. Vuonna 2007 voimaan tullut hedelmöityshoitolaki (1237/2006) antaa 18-vuotta täyttäneelle keinoalkuiselle henkilölle oikeuden saada tiedon biologisesta alkuperästään. Tutkielmassa tarkastellaan tiedonsaantioikeutta kotimaisessa ja kansainvälisessä ihmisoikeusjärjestelmässä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioiden. Tutkimustehtävänä on selvittää lisäksi periaatteita ja punnintamalleja, joita voidaan käyttää lapsen tiedonsaantioikeuden ja hänen sosiaalisten vanhempien ja sukusolujen luovuttajien yksityisyyden suojan välisessä punninnassa. Lopuksi työssä luodaan katsaus hedelmöityshoitolain nykytilaan ja tulevaisuuden haasteisiin. Tutkimusmenetelmänä on ongelmakeskeinen lainoppi, joka soveltuu hyvin perhepoliittisen ja yhteiskunnallisen ongelman tarkastelun oikeudelliseksi tutkimusmetodiksi. Lisäksi työssä luodaan katsaus Ison-Britannian lainsäädäntöön tiedonsaantikysymyksen osalta, jonka vuoksi toisena tutkimusmenetelmänä on oikeusvertailu. Oikeus saada tietää alkuperänsä liittyy erottamattomasti yksilön oikeuteen identiteettiinsä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan oikeus identiteettiin kuuluu yksilön yksityiselämän suojan piiriin, jota valtion tulee aktiivisesti suojella. Oikeus ei kuitenkaan ole absoluuttinen, vaan oikeuskäytännössä sopimusvaltioille on jätetty melko laaja harkintamarginaali rajoituksen laajuuden suhteen. Kuitenkin eurooppalainen konsensus tiedon avoimuudesta on lisääntynyt 2000-luvun aikana, jonka vuoksi tuomioistuin voi päätyä keinoalkuista lasta koskevassa tapauksessa siihen tulokseen, että valtioiden harkintamarginaali jää aikaisempaa pienemmäksi. Tiedonsaantioikeus on johdettu myös YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen säännöksestä, jonka mukaan lapsella on oikeus, mikäli mahdollista, tuntea vanhempansa. Artiklan tarkoittamiin vanhempiin luetaan nykyisin synnyinvanhempien lisäksi geneettiset vanhemmat, vaikka sopimuksen alkuvaiheissa käsite liitettiin lähinnä yksilön hyvinvoinnista huolehtiviin tosiasiallisiin vanhempiin. Oikeus ei ole tässäkään sopimuksessa rajoittamaton, ja eräät sopimusvaltiot ovatkin katsoneet sanaparin "mikäli mahdollista" antavan mahdollisuuden säätää sukusolujen luovuttajien anonymiteettisuojasta ja anonyymistä synnytyksestä kansallisessa lainsäädännössään. Ison-Britannian vuoden 1990 laki perustui anonymiteettisuojaan. Saarivaltion yhteiskunnallinen ilmipiiri muuttui 1990–2000 -luvun vaihteessa, jolloin keskustelu lapsen tiedonsaantioikeudesta nousi vahvasti esiin mm. kansalaisjärjestöjen vaatimusten myötä. Keskustelu tiedonsaantioikeudesta nojautui pitkään moraalisten argumenttien varaan. Kysymys lapsen identiteetin muodostumisesta nousi esiin tapauksessa Rose & Another v. Secretary of State (2002), jossa tuomioistuin tarkasteli tiedonsaantioikeutta myös Isoa-Britanniaa koskevien kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden näkökulmasta. Vuoden 2004 lakimuutoksen jälkeen 18 vuotta täyttäneellä henkilöllä on oikeus saada tieto luovuttajan henkilöllisyydestä. Vaikka tiedonsaantioikeus on vahvistettu sekä Suomessa että Isossa-Britanniassa, eroavavat maiden sääntelyt toisistaan esimerkiksi sen suhteen, kuinka paljon ja minkä laatuista informaatiota lapselle annetaan. Lapsi voi käytännössä käyttää tiedonsaantioikeutta vain, jos hän tietää hoitojen käytöstä. Isossa-Britanniassa on ehdotettu, että turvataakseen lapsen tosiasialliset mahdollisuudet käyttää oikeuttaan tulisi väestötietorekisteriin tehdä merkintä siitä, että lapsi on syntynyt luovutetusta sukusolusta. Katson kuitenkin, että nykyinen käytäntö, jossa vanhempia kannustetaan neuvonnan avulla avoimuuteen jo lapsen ollessa pieni, takaa hedelmöityshoitolain tavoitteiden toteutumisen säilyttäen vanhempien päätösvallan. Tulevaisuudessa ajankohtaiseksi saattaa tulla tiedonsaantioikeuden horisontaalinen laajentuminen (lapsen oikeus saada tietää omien vanhempiensa alkuperä) ja vertikaalinen laajentuminen (oikeus saada tietää geneettisten puolisisarusten henkilöllisyys).
  • Puskala, Harri (2014)
    Tehokkuusperiaate on EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisukäytännössään kehittämä periaate, jolla se turvaa EU-oikeuden välittömän vaikutuksen ja ensisijaisuuden EU-oikeuden täytäntöönpanossa kansallisella tasolla. Lähtökohtana EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanossa on kansallinen prosessiautonomia, jonka mukaan jäsenvaltiot määrittelevät EU:n kilpailusääntöjen täytäntöönpanoon liittyvät menettelysäännöt ja oikeussuojakeinot. Klassisen tehokkuusperiaatteen mukaan kansalliset menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa muodostaa EU-oikeuden toteutumista kansallisella tasolla käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. EU-tuomioistuimen ratkaisutoiminta perustuu teleologiseen eli tavoiteliitännäiseen tulkintaan. EU-tuomioistuin käyttää tehokkuusperiaatetta usein välineenään, jolla se pyrkii toteuttamaan tiettyjä ennalta määrättyjä tavoitteita. Tehokkuusperiaatteen avulla EU-tuomioistuin on pyrkinyt erityisesti EU-oikeuden käytännölliseen tehokkuuteen (effet utile) ja EU-oikeuden yhtenäisen soveltamisen varmistamiseen. EU-tuomioistuimella katsotaan tutkielmassa olevan tärkeä rooli myös institutionaalisena toimijana, ei pelkästään lainkäyttöelimenä. Tehokkuusperiaatteesta seuraa lukuisia vaatimuksia EU:n kilpailuoikeuden kansalliseen täytäntöönpanoon liittyville jäsenvaltioiden menettelysäännöille. Vaatimukset kohdistuvat esimerkiksi kansallisiin määräaika- ja vanhentumissäännöksiin, todisteluun, kilpailuviranomaisten toimivaltaan ja oikeussubjektin asiavaltuuteen. Myös kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen doktriinin synty perustuu tehokkuusperiaatteeseen ja EU-tuomioistuimen tältä osin relevanttiin oikeuskäytäntöön. Tehokkuusperiaate-liitännäistä EU-tuomioistuimen oikeuskäytäntöä on nykyisin kodifioitu myös EU:n lainsäädäntöön. Tutkielma rakentuu pääosin EU-tuomioistuimen oikeuskäytännölle. Tarkoituksena on systematisoida ja tulkita EU:n kilpailuoikeuden ja tehokkuusperiaatteen kannalta relevanttia oikeuskäytäntöä sekä identifioida tavoitteita, jotka tutkielman kannalta relevanttien EU-tuomioistuimen ennakkoratkaisujen taustalla ovat olleet. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi tehokkuusperiaatteen näkökulmasta yksityiskohtaisesti EU-tuomioistuimen ratkaisuja asioissa C-360/09 Pfleiderer, C-199/11 Donau Chemie ja C-536/11 Otis.
  • Willgren, Tuuli Maria (2014)
    This thesis deals with two conflicting interests: the privacy of arbitration proceedings and the need for efficient judicial control. The question has been narrowed down to the most fundamental issue of all, review of the existence of a valid arbitration agreement. Arbitration is based on a private contract, a common will of the parties to renounce the right to have their disputes resolved in a court of law. Therefore, there can be no valid arbitration without a valid agreement to arbitrate. The way in which challenges to the jurisdiction of the arbitral tribunal are treated is a reflection of how much trust and leverage arbitrators are given in a specific system. Thus, the question of challenges to jurisdiction is linked to a larger question: the founding theories of arbitration. Many states have adapted their laws in order to attract international disputes. Instead of dealing with national considerations, states now enact legislation in the hopes of better catering for the needs of the international business community. The success of the UNCITRAL Model Law on International Commercial Arbitration is an example of the popularity of arbitration-friendly statutes. Besides the Model Law, the study explores the provisions of French and Swedish arbitration laws in order to illustrate the consequences of opposite solutions to the same question, judicial review of competence/competence. The position of arbitration as the preferred method of dispute resolution in international commercial relationships can be attributed to the neutrality of the proceedings and the extensive enforceability of arbitral awards. Neutrality is attained through the fact that arbitration can take place in a state that is not home ground to either party. If neither party tries to hinder the arbitration, there is a possibility of the dispute remaining private throughout the proceedings. The arbitral award shall be final and carried out by the parties. Depending on the seat of arbitration and the law governing the proceedings, an objecting party may, however, have numerous possible ways in which to disrupt the proceedings and cause losses of time and money by commencing litigation in the neutral and thus foreign court. The benefits of arbitration, i.e. finality, swiftness, efficiency, adaptability, and secrecy, are quashed if one of the parties decides to bring about court action to delay the arbitral proceedings or to set aside the award. Inefficiency and loss of time due to judicial control are reasons that may discourage parties from choosing arbitration as their form of dispute resolution, or at least from choosing a certain state as the seat of arbitration. With this in mind, the paper will illustrate certain situations that parties choosing the seat of arbitration should consider.
  • Marttiini, Minna (2014)
    Tutkielma käsittelee asuntojen markkinoinnin oikeudellista sääntelyä. Asuntojen markkinoinnissa on etenkin 2000-luvulla syntynyt markkinointi-innovaatioita, jotka eivät täysin istu asuntomarkkinointia koskevien nykysäännösten soveltamisalaan. Alan toimijat ovat kehittäneet moderneja markkinointitapoja, jotka eroavat perinteisestä markkinoinnista, joka tyypillisesti on toteutettu esimerkiksi printti- tai ulkomainonnan keinoin. Tällaisia uusia markkinoinnin muotoja on kehittynyt erityisesti digitaalisuuden yleistymisen myötä. Tavanomaisin markkinointitapa asuntojen markkinoinnissa onkin tällä hetkellä verkko. Esimerkkeinä uusista markkinointitavoista voidaan mainita uudenlainen sähköistä ympäristöä hyödyntävä kauppamalli, tarjouskauppa. Toisena vakiintuneena markkinoinnin muotona tutkitaan hiljaista myyntiä ja korvamerkitsemistä. Tutkielma lähtee siitä olettamuksesta, että digitaalinen markkinointi on vakiinnuttanut asemansa asuntojen markkinoinnissa, ja asuntojen markkinoinnin voidaan yleisesti kuvata modernisoituneen. Yleisenä tavoitteena tutkielmassa on tutkia kuluttajansuojan toteutumista markkinoitaessa kuluttajille asuntoja. Tutkielmassa analysoidaan perinteisen markkinoinnin ohella myös modernin sähköisen markkinoinnin muotoja, jotka toteutetaan digitaalisessa verkkoympäristössä. Tutkimuskysymykset liittyvät siihen, miten moderni asuntomarkkinointi istuu nykysääntelyn piiriin, ja siihen, onko sääntelyä mahdollisesti tarpeen päivittää ajantasaisemmaksi. Olennaista on kuitenkin myös tuntea nykypäivän kuluttajan ostopäätöksen vaiheet, ja ostopäätöksen taustalla rakentuvat syyt. Näin ollen tutkitaan myös sitä, millainen kuluttaja 2010-luvun kuluttaja tosiasiassa on, ja onko kuluttaja samalla tapaa modernisoitunut yhdessä modernisoituneen asuntomarkkinoinnin kanssa. Kuluttaja tarvitsee ostopäätöksensä tueksi informaatiota. Jotta kuluttaja pystyy tekemään lainsäädännössäkin kuvatun rationaalisen ostopäätöksen, täytyy informaatiota ensinnä olla saatavilla. Toiseksi, kuluttajan on kyettävä vertailemaan tätä informaatioa. Kolmanneksi, täytyy kuluttajan vielä pystyä prosessoimaan ja ymmärtämään saamansa informaatio. Tutkielmassa on tarkoitus tutkia näitä informaation saamiseen ja elinkeinonharjoittajan tiedonantovelvollisuuden toteutumiseen liittyviä vaiheita asuntojen markkinoinnissa. Informaation merkitystä, kuluttajan ostopäätöstä ja näiden vaikutusta tehokkaaseen ja toimivaan kilpailuun tutkitaan oikeustaloustiedettä välineenä käyttäen. Uudenlaisia markkinointikäytäntöjä pyritään lopuksi suhteuttamaan voimassa olevan sääntelyn kontekstiin, ja tarkoituksena on tästä seuraten tutkia niiden tosiasiallista soveltuvuutta nykysäännöksiin. Aluksi analysoidaan ja systematisoidaan markkinoinnin voimassa olevaa yleislainsäädäntöä. Toisessa luvussa tutustutaan digitaalisen markkinoinnin käsitteeseen ja niihin moderneihin markkinointikeinoihin, joita asuntojen markkinoinnissa tällä hetkellä esiintyy. Digitaalisen markkinoinnin muotoja tutkitaan niin elinkeinonharjoittajan kuin kuluttajankin näkökulmasta. Markkinointikeinojen tarkastelun jälkeen tutkitaan sitä, millaiset markkinoinnin muodot ovat tai voivat olla kuluttajansuojalain markkinointisäännösten vastaisia. Tämän kaltaista lain vastaista markkinointia ovat sopimaton ja hyvän tavan vastainen menettely. Markkinointi voi olla myös totuudenvastaista ja harhaanjohtavaa. Erityistä huomiota kiinnitetään tulkinnanvaraisiin säännöksiin, jotka liittyvät asunnon hintatietoon, pinta-alatietoon, remonteista annettuun tietoon sekä ympäristöväittämiin. Lisäksi analysoidaan näiden säännösten taustalla olevaa lainsäädäntöä, joka esimerkiksi pinta-alan kohdalla juontaa juurensa maankäyttö- ja rakennuslakiin sekä vanhoihin asunto-osakeyhtiölakeihin saakka. Tutkielmassa käydään edellä mainitun mukaisesti läpi niitä asuntomarkkinoinninnin alalla vakiintuneita käytäntöjä, joiden toteuttaminen voi uhata kuluttajansuojalainsäädännöllä turvattua kuluttajansuojaa. Samoin tutkitaan havainnollistaen niitä säännöksiä, jotka ovat oikeuskäytännön ja kuluttajariitalautakunnan ratkaisukäytännössä osoittautuneet ongelmallisiksi kuluttajansuojan toteutumisen kannalta. Lopuksi on tarkoitus pohtia asuntomarkkinoinnin tulevaisuutta ja siihen tutkitun perusteella sisältyviä haasteita.
  • Kukko, Jussi (2014)
    Tutkielman aihe on lähellä rahoitusmarkkinoiden käytäntöä. Tutkielmassa analysoidaan comfort lettereiden oikeudellista merkitystä ja pyritään selvittämään, mikä vaikutus comfort letterillä on emissionjärjestäjän huolellisuutta arvioitaessa arvopaperimarkkinalain näkökulmasta, erityisesti joukkovelkakirjaemissiossa. Taustaksi käsitellään sitä, mikä rooli emissionjärjestäjän vastuulla ja siihen liittyvällä comfort letterillä on osakeyhtiöympäristön agenttisuhteissa. Työssä käydään läpi sääntelyn taustalla vaikuttavia yhtiöiden ja eri tyyppisten rahoittajien osin ristiriitaisia intressejä. Ennen varsi- naisiin normeihin siirtymistä tarkastellaan sitä, miksi emissionjärjestäjä on lainsäädännössä asetettu vastuuseen liikkeeseenlaski- jan tiedoista. Sääntelystä käydään läpi ensimarkkinoiden tiedonantosäännöt sekä vastuun lopulta konkretisoivat vahingonkorvaus- säännöt. Lisäksi tutkitaan huolellisuutta koskevaa todistustaakkaa, vastuun jakautumista järjestäjän ja liikkeeseenlaskijan kesken, sekä harvalukuista kotimaista oikeuskäytäntöä emissionjärjestäjän vastuuseen liittyen. Comfort letterin varsinainen tarkastelu alkaa due diligence -instituution alkuperän esittelyllä ja jatkuu siihen liittyvän suomalaisen käytännön esiin tuomisella. Tämän jälkeen käydään yleisellä tasolla läpi tilintarkastajan roolia arvopaperiemissiossa. Luvun päät- teeksi tarkastellaan comfort letterin tarvetta ja käyttötarkoitusta sekä letterin laatimisprosessia ja tarkempaa sisältöä. Työn keskeisimmässä osassa kansainvälistä arvopaperimarkkinakäytäntöä ja comfort letterin vaikutusta tarkastellaan kotimaisen arvopaperimarkkinasääntelyn läpi. Tulkintapohjaa haetaan comfort letterin roolista ulkomailla. Lisäksi tarkastellaan sijoittajansuoja- funktion ja oikeustaloustieteellisen tehokkuusnäkökulman suunnilta kumpuavia argumentteja. Tutkielman pääasiallisena havaintona on, että comfort letter tukee joukkovelkakirjaemission järjestäjää huolellisuusvelvoitteensa täyttämisessä suomalaisilla arvopaperimarkkinoilla. Yleisesti käytetyn mallidokumentin seuraaminen voi vielä parantaa letterin luotettavuutta. Comfort letterin ei kuitenkaan tule vaikuttaa siten, että järjestäjä ei suhtautuisi kriittisesti sille esitettyyn materiaaliin. Järjestäjän huolellisuusvelvoitteen funktiona on lievittää yhtiön ja velkojien välistä agenttiongelmaa sekä hallita niiden välistä in- tressiristiriitaa. Siksi on tärkeää, että jos järjestäjä ei reagoi epäilyksiä herättäviin seikkoihin, ei comfort letterin vahingon syntyessä tule olla riittävä osoitus huolellisuudesta.
  • Raitala, Essi (2014)
    Nykyinen informaatioteknologia mahdollistaa henkilötietojen nopean ja vaivattoman käsittelyn. Henkilötietoja on helppo kerätä, käsitellä ja jalostaa ja ne voidaan nähdä kauppatavarana. Tutkielman tavoitteena on selvittää, millä edellytyksillä henkilötietoja voidaan käyttää kaupalliseen profilointiin ja miten henkilötietojen suoja toteutuu kaupallisessa profiloinnissa voimassa olevan lainsäädännön valossa. Tutkielman lopuksi käsitellään EU:n yleisen tietosuoja-asetuksen vaikutuksia ja mahdollisia muita kehityskulkuja henkilötietojen suojan toteutumisen kannalta. Kaupallisella profiloinnilla tarkoitetaan tutkielmassa henkilötietojen keräämistä, käsittelyä ja analysointia ja henkilöä kuvaavan profiilin muodostamista analysoinnin perusteella. Kaupallista profilointia voidaan hyödyntää esimerkiksi markkinoinnissa, erityisesti käyttötottumuksia seuraavassa markkinoinnissa, sekä uusien tuotteiden ja palveluiden kehittämisessä. Henkilötietojen käsittelystä säädetään henkilötietolaissa 22.4.1999/523. Evästeiden käyttöä koskevaa sääntelyä on sähköisen viestinnän tietosuojalaissa 16.6.2004/516, joka on erityislaki henkilötietolakiin nähden. Kaupallisessa profiloinnissa keskeiset henkilötietojen käsittelyn perusteet ovat henkilön eli rekisteröidyn suostumus sekä asiallinen yhteys rekisteröidyn ja henkilötietojen käsittelijän, eli rekisterinpitäjän välillä. Henkilötietolain ja henkilötietodirektiivin mukaan suostumuksen on oltava yksiselitteinen eli yksilöity, tietoinen ja vapaaehtoinen. Tutkielmassa todetaan, että käytännössä tällaisen suostumuksen saaminen ei aina toteudu. Etenkin rekisteröidyn tietoisen suostumuksen saaminen on haastavaa. Rekisteröidyt eivät aina ymmärrä suostumuksensa sisältöä, mikä johtuu esimerkiksi tietosuojaselosteiden vaikeaselkoisuudesta. Käyttötottumuksia seuraavaa mainontaa toteutetaan usein evästeiden avulla. Eväste voidaan laskea henkilötiedoksi, jolloin on luonnollisesti noudatettava henkilötietolakia. Sähköisen viestinnän tietosuojalain mukaan evästeen käytölle on saatava internetin käyttäjän suostumus. Suostumusta arvioitaessa on otettava huomioon, mitä suostumuksesta on säädetty henkilötietolaissa. Näin ollen suostumusta koskeva problematiikka aktualisoituu myös evästeen kohdalla. Asiallisen yhteyden perusteella (ns. yhteysvaatimus) henkilötietoja voidaan käsitellä ilman rekisteröidyn suostumusta. Jotta yhteysvaatimus toteutuu, vaaditaan molemminpuolista suhdetta rekisteröidyn ja rekisterinpitäjän välillä. Tällaisen ei voida katsoa syntyvän esimerkiksi yksittäisen ostotapahtuman perusteella. Siitä, voidaanko rekisteröityjä myös profiloida pelkän asiallisen yhteyden nojalla , ei ole tällä hetkellä selkeää käsitystä. On huomattava, että evästeiden käyttöön profilointia varten vaaditaan suostumus. Näin ollen evästeiden avulla toteutettavaa käyttötottumuksia seuraavaa mainontaa ei voida perustaa pelkästään asialliseen yhteyteen, vaan siihen vaaditaan suostumus. EU:n yleinen tietosuoja-asetus vastaa voimaan tullessaan edellä esitettyihin ongelmiin. Tietosuoja-asetus tiukentaa henkilötietojen käsittelyyn vaadittavan suostumuksen määritelmää: suostumuksen on oltava nimenomainen. Lisäksi tietosuoja-asetus sisältää profilointia koskevan artiklan, jossa säädetään profiloinnin edellytyksistä. Profilointiin vaaditaan artiklan mukaan rekisteröidyn suostumus eikä profilointi ole enää sallittua asiallisen yhteyden perusteella. Tietosuoja-asetus on kuitenkin kohdannut kritiikkiä erityisesti kaupallisten toimijoiden taholta, sillä liian yksityiskohtaisen sääntelyn katsotaan vaikeuttavan yritysten toimintaa.
  • Pynnä, Annika (2014)
    Vastuunrajoituslausekkeet ovat nykypäivän liike-elämässä varsin yleinen ja laajalti käytetty keino rajoittaa sopimussuhteeseen sisältyviä riskejä. Määritelmänsä mukaan vastuunrajoituslausekkeesta on kyse silloin, kun ehto rajoittaa sopijapuolen vastuuta siitä, mikä se dispositiivisen oikeuden mukaan olisi. Lausekkeilla pyritään useimmiten rajoittamaan sopimukseen liittyvän vahingonkorvausvastuun laajuutta, ja kaikista yleisimmin käytetyt vastuunrajoituslausekkeet ovatkin vastuun enimmäismäärän rajaaminen sekä välillisten vahinkojen sulkeminen korvausvastuun ulkopuolelle. Vastuuta voidaan kuitenkin lisäksi rajoittaa myös monilla muunlaisilla lausekkeilla. Oikeusseuraamuksiin puuttumisen ohella vastuuta voidaan rajoittaa vastuun syntymiseen puuttuvilla sopimusehdoilla. Vaikka elinkeinonharjoittajien välisissä suhteissa vallitsee laaja sopimusvapaus, voi alun perin pätevästi sovittu vastuunrajoituslauseke jälkiperäisesti menettää sitovuutensa kahdessa tapauksessa. Ensinnäkin kansainvälisesti vakiintuneen periaatteen mukaan vastuunrajoituslausekkeeseen ei voi hyväkseen vedota sellainen osapuoli, joka on aiheuttanut vahingon kvalifioidulla tuottamuksella eli tahallisesti tai törkeällä huolimattomuudella. Tällöin merkitystä ei ole vastuunrajoituslausekkeen kohtuullisuuden asteella, vaan maltillisinkin vastuunrajoituslauseke menettää tällöin lähtökohtaisesti sitovuutensa. Vaikka sääntö sinänsä on selkeä, käytännön tulkintaongelmia ilmenee törkeän huolimattomuuden käsitteen määrittelyssä. Oikeuskäytännöstä ilmenee joka tapauksessa se, että kvalifioitua tuottamusta onnistutaan vain harvoin näyttämään toteen ja periaatteen onkin katsottu olevan hyvin kapea-alainen ilmiö. Näin ollen jo vähäisten menettelyn moitittavuutta alentavien seikkojen käsillä olo johtaa herkästi kvalifioidun tuottamuksen täyttymättä jäämiseen, ja lopputuloksena vastuunrajoituslausekkeet säilyttävät näissä tilanteissa yleensä täyden sitovuutensa. Vastuunrajoituslausekkeet saattavat jälkiperäisesti menettää sitovuutensa myös oikeustoimilain yleisen sovittelusäännön kautta. Säännöksen mukaan kohtuuttomaksi katsottua vastuunrajoituslauseketta voidaan joko sovitella tai jättää se kokonaan huomioon ottamatta. Vastaavasti mahdollista on puuttua myös muuhun sopimussisältöön. Kohtuullisuuden arviointi tapahtuu kokonaisharkinnalla, jossa tulee ottaa huomioon muun muassa sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema sekä olosuhteet sopimusta tehtäessä ja sen jälkeen. Näiden yleispiirteisten arviointikriteerien lisäksi olen tuonut tutkielmassani esiin seikkoja, joilla on merkitystä nimenomaan vastuunrajoituslausekkeiden kohtuusarvioinnin yhteydessä. Tällaisina erityispiirteinä olen käsitellyt eri vastuunrajoituslauseketyyppien kohtuullistamisalttiutta, pääsopimuksen ja sopimusrikkomuksen laadun merkitystä, vastuuvakuutuksen vaikutusta sekä vakioehtojen käyttämiseen liittyviä näkökohtia. Lopuksi tutkielmassani olen yhdistänyt nämä kaksi jälkiperäisen sitomattomuuden tilannetta ja pohtinut sitä, voisiko törkeän huolimattomuuden alapuolelle jäävä tavallinen huolimattomuus kuitenkin toimia vastuunrajoituslausekkeen kohtuullistamisperusteena. Viime vuosina Ruotsissa onkin esitetty kannanottoja kvalifioidun tuottamuksen arvioinnista erkaantumisen ja vastaavasti sovittelusäännön kohtuusajattelun korostamisen puolesta. Vaikka kannanotoissa on esitetty vaihtelevia näkemyksiä siitä, tulisiko kvalifioidun tuottamuksen arviointi jättää kokonaan, ovat kirjoittajat kuitenkin olleet yksimielisiä siitä, että törkeään huolimattomuuteen viittaavat osatekijät voivat toimia perusteluina sille, että vastuunrajoituslausekkeiden sitovuuteen puututaan sovittelusäännön avulla. Kyseinen tulkinta on tarkoituksenmukainen myös vastuunrajoituslausekkeiden riskinjakofunktion kannalta, sillä sopimuksen riskinjaosta sovittaessa osapuolet eivät ole voineet ottaa huomioon toisen osapuolen tulevaisuudessa tapahtuvaa huolimatonta menettelyä. Vastuunrajoituslausekkeiden funktion ja sopimussidonnaisuuden kannalta on toisaalta yhtälailla tärkeää se, että kohtuullistamiskynnystä ei tämän myötä myöskään tuoda liian alas. Tämän vuoksi kohtuullistamisperusteena tulisi voida käyttää nimenomaan törkeää huolimattomuutta lähellä olevaa tavallista huolimattomuutta sen sijaan, että kohtuullistamisessa otettaisiin herkästi huomioon myös huolimattomuuden lievät asteet.
  • Kuuppo, Mika (2014)
    Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus on aiheena erittäin ajankohtainen ja samalla tuoreista lainsäädännön muutoksista ja oikeuskäytännön vähäisyydestä johtuen erittäin tulkinnanvarainen. Monissa vireillä olevissa kilpailunrajoituksen vuoksi nostetuissa vahingonkorvauskanteissa on vedottu korvausperusteena kilpailulainsäädäntöön sisältyvän vahingonkorvauksen ohella myös sopimusrikkomukseen. Tutkielman tavoitteena on arvioida sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun soveltamisen edellytyksiä kilpailunrajoituksella aiheutetun vahingon korvaamisessa. Tarkoituksena on yhtäältä hahmottaa sen soveltamisedellytysten täyttymistä sekä toisaalta arvioida miksi vahinkoa kärsineen kannattaisi vedota siihen kanneperusteena. Kantavana teemana tutkielmassa voidaan pitää kilpailuoikeusliitännäisestä tarkastelusta huolimatta sopimusvastuun joustavuuden arviointia. Sopimusvastuun soveltaminen kilpailunrajoituksella aiheutettuun vahinkoon edellyttää ensinnäkin, että sen suhdetta muihin kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden yhteydessä merkityksellisiin korvausperusteisiin täsmennetään. Sopimusvastuun soveltamisalaa ei voidakaan pitää täysin selvänä esimerkiksi kilpailulakiin tai vahingonkorvauslakiin nähden. Vahingonkorvauskanteissa on lisäksi pidetty mahdollisena, että kilpailurikkomukseen liittyviä sopimuksia arvioitaisiin oikeustoimilaissa tai kilpailulaissa säädettyjen pätemättömyysinstituutioiden kautta. Kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskevassa tutkimuksessa on lisäksi aina tarpeen kiinnittää huomiota EU-oikeuteen ja niihin vaatimuksiin, joita se kansalliselle velvoiteoikeudelle asettaa. Sopimusvastuuseen vetoaminen voinee olla vahinkoa kärsineen näkökulmasta kannattavaa esimerkiksi siihen sisältyvän ekskulpaatiovastuun vuoksi. Toisaalta voidaan argumentoida myös sen puolesta, että kilpailulain muutosten myötä sopimusvastuu ei välttämättä tarjoa vahinkoa kärsineelle sopimuskumppanille merkittävää etua kilpailulakiin verrattuna. Sopimusperusteisen vahingonkorvausvastuun soveltamisedellytysten täyttyminen aiheuttaa niin ikään lukuisia tulkinnanvaraisuuksia. Kilpailuoikeudellisessa yhteydessä sopimusrikkomus lienee perustettava velallisen lojaliteettiperiaatetta ja osapuolten välistä luottamusta rikkoneeseen menettelyyn. Kilpailunrajoituksen rinnastaminen lojaliteettiperiaatteen rikkomukseen on kuitenkin ongelmallista. Erityisesti lojaliteettiperiaatetta rikkoneen kilpailunrajoituksen ja aiheutuneen vahingon ennakoitavuuden ja syy-yhteyden täyttyminen on tietyissä tilanteissa vaikeaa. Toisaalta on esitetty, että esimerkiksi velallisen tuottamuksellinen menettely voi toimia ennakoitavuusharkintaa lieventävänä tekijänä. Sopimusvastuun edellytysten arviointi kilpailuoikeudellisessa yhteydessä näyttää joka tapauksessa tältä osin lähenevän deliktivastuuta koskevaa arviointia. Jos päädytään tulkintaan siitä, että sopimusperusteiseen vahingonkorvausvastuuseen vetoaminen on kilpailunrajoituksen vuoksi mahdollista, on perusteltua syventyvä kysymykseen siitä mihin henkilörelaatioon mahdollisuus esittää sopimusperusteisia vaatimuksia rajautuu. Ajatus pohjautuu viime aikoina velvoiteoikeuden piirissä vallinneeseen keskusteluun kaksinasianosaissuhteen ylittävästä vastuusta. Vaikka viimeaikaisesta KKO:n ratkaisukäytännöstä kaksinasianosaissuhteen ylittävään vastuuseen liittyen voidaan oikeuskirjallisuudessa esitettyjen tulkintojen mukaan löytää eräitä legalistisia piirteitä, ei ratkaisukäytäntö kuitenkaan näytä kovertavan tyhjäksi yleistä oikeustieteen piirissä vallinnutta voimakasta pohjavirettä välittömän sopimussuhteen ylittävän vastuun puolesta lailla sääntelemättömissä tilanteissa. Kilpailuoikeudellisten vahinkojen ominaispiirteenä voidaan pitää epäsuorien ja välillisten vahingonkärsijöiden käsitteiden laajentunutta tulkintaa. Tästä syystä voidaan ainakin teorian tasolla löytää eräitä tyyppitilanteita, joissa sopimusvastuu voisi olla toteutettavissa kaksinasianosaissuhde ylittäen. Välittömän sopimussuhteen ylittävän vastuun yhdistäminen kilpailuoikeudelliseen kontekstiin näyttäytyy tästä huolimatta varsin epätodennäköiseltä. Välittömän sopimussuhteen edellytykseksi asetettujen reaalisten syiden täyttyminen on esimerkiksi monissa yhteyksissä vaikeaa. Tältä osin on tarpeen lisäksi kiinnittää huomio kilpailulakiin, jossa ei rajoiteta epäsuorien vahingonkärsijöiden tai sopimuskumppaneiden mahdollisuutta vaatia korvausta.
  • Viitanen, Elina (2014)
    Suomeen suunnitellaan kolmiulotteista kiinteistöjärjestelmää, josta on tarkoitus antaa hallituksen esitys vuoden 2014 aikana. Uuden 3D-kiinteistöjärjestelmän tarkoituksena on tehdä mahdolliseksi maanpintatasosta erillisten tilojen muodostaminen kiinteistöiksi. Uuden kiinteistöjärjestelmän ei ole tarkoitus korvata kokonaan Suomen nykyistä kiinteistöjärjestelmää, vaan ainoastaan mahdollistaa 3D-kiinteistöjen muodostaminen silloin, kun se on rakennustoiminnan kannalta tarkoituksenmukaista. 3D-kiinteistö eroaa perinteisestä kiinteistöstä siinä, että sen ulottuvuus määritellään sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti. Nykyinen rekisterijärjestelmä mahdollistaa vain kiinteistöjen horisontaalisen ulottuvuuden määrittelyn, vaikka kiinteistöillä on todellisuudessa aina ymmärretty olevan myös vertikaalinen ulottuvuus. 3D-kiinteistöjärjestelmän myötä markkinoille on tarkoitus tuoda uutta kiinteistövarallisuutta, jonka arvo määräytyy täysin erillään nykyisistä peruskiinteistöistä. Näiden kiinteistöjen on tarkoitus olla samanlaisia omistuksen ja vakuuskäytön kohteita kuin perinteinen kiinteistö. 3D-kiinteistöjärjestelmä luo kiinteistömarkkinat tiloille, joilla niitä ei ole ollut ennen. Suomessa 3D-kiinteistöt tulevat olemaan huomattavan suuria rakennushankkeita, kuten maanalaisia pysäköintilaitoksia tai monesta itsenäisestä toiminnallisesta yksiköstä koostuvia kauppakeskuksia. Maanalaisten rakennushankkeiden toteuttajana on usein peruskiinteistön omistajasta erillinen rakentaja. Erityisesti maanalaiseen rakentamiseen liittyvänä ongelmana on peruskiinteistön omistajan ja tästä erillisen rakentajan välisen suhteen järjestäminen. Suomen lainsäädännössä kiinteistön ulottuvuus on määritelty ainoastaan horisontaalisesti, joten kiinteistön ja samalla maanomistajan omistusoikeuden vertikaalisesta ulottuvuudesta on epäselvyyttä. Tämä aiheuttaa ongelmia esimerkiksi lunastuskorvauksen määrittelyssä. Maanomistajan kannalta merkityksellistä on, tunnustetaanko maanalaisella tilalla olevan hänelle taloudellista arvoa, vaikkei hän ole aikaisemmin esimerkiksi kaavamääräyksestä johtuen voinut käyttää tuota tilaa hyväksi. Maanomistusoikeuden määrittelyyn tulisi löytää ratkaisu, joka toisaalta huomioisi maanomistajan oikeusaseman mutta samalla mahdollistaisi yhteiskunnan kehittymisen niin, että rakentamista voidaan toteuttaa eri tasoissa silloin, kun se on tarkoituksenmukaista. Vallitsevan tilanteen selkeyttämiseksi omistusoikeuden vertikaalinen ulottuvuus tulisi määritellä laintasoisesti. Maanomistajan omistusoikeuden vertikaalista ulottuvuutta ratkaistaessa ei voida sivuuttaa asian tarkastelua perusoikeutena olevan omaisuuden suojan kannalta, sillä perusoikeuksien merkitys oikeudellisessa argumentaatiossa on kasvanut huomattavasti viime vuosikymmenien aikana. Tämä näkyy esimerkiksi perusoikeuksien suorassa sovellettavuudessa suhteessa julkiseen valtaan ja toisiin yksityisiin. Vaikka perusoikeudet nähdään nykyisin kokonaisuutena, omaisuuden suojalla on edelleen erittäin korostunut asema länsimaisessa yhteiskunnassa. Omaisuuden suojaan liittyvänä omana kysymyksenä on lunastuksessa maksettava lunastuskorvaus maanomistajalle, minkä tarkoituksena on kompensoida maanomistajalle aiheutunutta menetystä. Maanalaisten tilojen lunastusta koskeva korvauskäytäntö ei ole ollut maanomistajaa suosiva, minkä voidaan katsoa olevan nykyisen omaisuuden suojan tulkinnan mukaisesti hyvin ongelmallinen. Omistusoikeuskysymyksen ratkaisun jälkeen 3D-kiinteistön omistaja voi käyttää kiinteistöään vakuutena aivan kuten perinteistä kiinteistöäkin. Tällä on huomattavaa merkitystä rakentamisen rahoittamisen toteuttamiseksi, sillä 3D-kiinteistöä voidaan käyttää lainan vakuutena. Yksittäiseen 3D-kiinteistöön kuuluvien ainesosien ja tarpeiston määrittely voi kuitenkin olla ongelmallisempaa, sillä 3D-kiinteistöjärjestelmän myötä itsenäiset kiinteistöt voivat olla täysin kiinni toisissaan. Erityisesti ainesosilla on huomattava merkitys vakuuskohteen arvoon.
  • Heikkinen, Katja (2014)
    Tutkielman aiheena ovat konossementin funktiot kansainvälisessä kaupassa. Konossementti on merikuljetuksissa käytettävä kuljetusasiakirja, jolla on kolme perinteistä funktiota. Konossementti on ensinnäkin kuitti siitä, että rahdinkuljettaja on vastaanottanut tavarat kuljetusta varten. Konossementti on myös todiste kuljetussopimuksesta ja sen ehdoista. Tämän lisäksi konossementti on juokseva asiakirja, jonka arvopaperimaiset ominaisuudet mahdollistavat tavaroiden myymisen ja panttaamisen kuljetuksen aikana. Nämä konossementin eri funktiot ovat tärkeitä kansainvälisessä kaupassa useiden eri sopimusten, kuten kauppa- ja rahoitussopimusten näkökulmasta, vaikka kuljetussopimuksessa on kyse vain rahdinkuljettajan, lastinantajan ja tavaroiden vastaanottajan välisestä kolmikantasopimuksesta. Nykyisen oikeudellisen tilanteen valossa konossementin siirtäminen sähköiseen käyttöympäristöön on kuitenkin erityiseen haastavaa erityisesti näiden konossementin funktioiden takia. Siirtyminen sähköisen konossementin käyttöön edellyttää myös, että sähköinen konossementti on hyväksyttävä näiden muiden kansainväliseen kauppaan liittyvien sopimussuhteiden valossa. Tutkielman ensimmäisessä osassa selvitetään ensinnäkin, mitkä konossementin funktiot ovat, ja mikä näiden merkitys on kansainvälisessä kaupassa. Tämän lisäksi tutkimuksessa selvitetään erilaisia käytännön toimintatapoja, jotka heikentävät konossementin merkitystä. Tietyt konossementin ominaisuudet, kuten tavaroiden luovutusmekanismi, tekevät konossementista kömpelön käyttää, ja tästä syystä konossementteja käytetäänkin usein väärin. Nämä väärinkäytökset taas johtavat siihen, että konossementin funktiot ovat osittain menettäneet merkityksensä kansainvälisessä kaupassa. Tästä huolimatta näitä samoja funktioita peräänkuulutetaan sähköisten konossementtien osalta. Työn toisessa osassa käsitellään sähköisen konossementin käyttöön liittyviä oikeudellisia ongelmia. Nämä ongelmat ovat sekä velvoite- että esineoikeudellisia. Tällä hetkellä ei ole voimassa sähköisiä konossementteja koskevia säännöksiä. Tämä tarkoittaa sitä, että sähköisen konossementin tulee sopeutua nykyiseen oikeudelliseen sääntelyyn. Tutkielman toisessa osassa vastataan kysymykseen, voiko sähköinen konossementti olla oikea konossementti, ja jos ei niin, voidaanko paperisen konossementin oikeusvaikutukset saada aikaan muulla tavoin, joko sopimusehdoilla ja/tai muiden oikeudellisten konstruktioiden avulla.
  • Zalmanovitch, Oded (2014)
    The recognition and enforcement of arbitral awards is of paramount significance for the success of arbitration in the international arena. In fact, the enforceability of arbitral awards throughout the world is perceived as one of the main advantages of arbitration. Since the inception of the New York Convention in 1958, nearly 150 states have acceded to the Convention, making it one of the most successful international conventions in history. By means of establishing a mechanism through which arbitral awards are easily enforceable worldwide, the New York Convention has empowered commercial parties with an effective method of resolving their disputes via a neutral forum and a process they confide in. However, the ultimate test of any arbitration proceeding is its ability to render an award which, if necessary, will be recognized and enforced in relevant national courts. The recognition and enforcement of international arbitral awards entangle a potentially complicated succession of topics. In numerous cases, enforcement of an arbitral award implicates the national law of the state where an award is made, the national law of the state where enforcement is sought, and the stipulations of feasible international conventions or treaties. Essentially, the New York Convention, the UNCITRAL Model Law and other national arbitration statutes not only form a common presumption that international arbitral awards are legitimate and must be recognized, but also allow for non-recognition and enforcement of awards on the same enumerated and considerably limited substantive grounds. In a theoretical sense, perhaps the most intriguing facet of the New York Convention resides in the limitations placed on the grounds for resisting enforcement. It is inevitable that the grounds for non-enforcement as stipulated under the New York Convention are susceptible to be interpreted divergently by various dissimilar courts seized in any particular matter. In an ideal world, the provisions of the New York Convention and of the Model Law would be understood and interpreted in the same exact way by courts everywhere. In practice, however, this ideal does not quite happen as there are recurring inconsistent decisions under the New York Convention. The main objective of this study is to provide a comprehensive legal analysis of the challenging boundaries and exceptions to the enforcement of international arbitral awards in an attempt to reach conclusive findings regarding the extent of their impact. The primary focus will be put on the obstacles and hurdles to the enforcement of international arbitral awards, namely the exhaustive resisting grounds stipulated under the New York Convention. These resisting grounds will be thoroughly explored and examined both theoretically and pragmatically.
  • Lindgren, Franciska (2014)
    Det finns inga regler i lagen gällande lagstridiga bevis i beskattningen i Finland. Den här avhandlingens forskningsfråga är huruvida det ändå finns bestämmelser angående denna typ av bevis. Ämnet är aktuellt eftersom information som stulits från en bank i Liechtenstein av en tidigare anställd har använts i Finland som bevis i beskattningen. Det finns tre sätt att införa användarförbud för lagstridigt erhållet bevis i beskattningen. Det första sättet är att beviset får absolut användarförbud. Vid dessa fall finns det gällande regler som anger att beviset inte skall användas. Ifall beviset uppkommit genom att kränka de mänskliga rättigheterna eller genom tortyr får beviset inte användas. Ifall beviset erhållits från en annan process så som från rättshjälp av utlandet för en straffprocess så får beviset inte heller användas i beskattningen. Det andra sättet att införa användarförbud aktualiseras ifall det lagstridigt erhållna beviset leder till att den skattskyldiges rättssäkerhet inte uppnås. Fråga är om den skattskyldige inte har skydd mot övergrepp från samhället och detta leder till orättvisa. Det tredje sättet aktualiseras ifall påföljden för den skattskyldige har straffrättslig karaktär, eftersom då skall principerna inom straffprocessen tillämpas. I straffprocessen skall en avvägning ske mellan privatpersonen och statens intresse. I avvägningen skall skyddsintressena, kränkningen, beviset, förmildrade omständigheter och följder av att beviset används beaktas. Då inget av de tidigare nämnda tillvägagångssätten kan förbjuda användningen av de lagstridigt erhållna bevisen, kan användningen av beviset inte stoppas enligt gällande rätt. Men bevisvärderingen kan påverkas negativt av att beviset erhållits lagstridigt. Bevisvärderingen påverkas negativt då det varit nära att någon av de tidigare förutsättningarna skulle ha uppnåtts. Ifall bevisvärderingen påverkas riktigt mycket blir bevisets värde noll vilket leder till samma resultat som att beviset skulle ha fått användarförbud. I Europa har man varit av olika åsikter angående lagstridigt erhållet bevis i beskattningen. I Sverige, Norge, Tyskland och Storbritannien har det från banken stulna beviset använts i beskattningen. I Danmark och Frankrike har bevisen inte använts eftersom de erhållits lagstridigt.
  • Tikkala, Leea (2014)
    Tutkielmassa hahmotetaan ylimääräisen tiedon käyttämisen kontekstuaalisuutta. Kontekstuaalisuuteen pureudutaan konstruoimalla pakkokeinolaissa sekä poliisilaissa säädetyn ylimääräisen tiedon käyttämisen relevanttia toimintaympäristöä, keskittyen ennen muuta pakkokeinolain mukaiseen sääntelyyn. Toimintaympäristötekijöistä korostuneessa asemassa ovat todistusoikeudelliset kysymykset sekä perus- ja ihmisoikeudet. Samalla syvennytään myös näiden tekijöiden taustalla vallitseviin arvoihin ja näihin liittyviin diskursseihin. Tutkielmassa käydään läpi aiheeseen liittyvää teoriaa aluksi ylimääräisen tiedon käsitteellisistä ja sisällöllisistä lähtökohdista. Erityisesti käydään läpi ylimääräiseen tietoon liittyvä pakkokeinolain mukainen preventiivinen sekä poliisilain mukainen representiivinen elementti sekä rajapintapohdinta. Tutkielmassa käydään kootusti myös läpi ylimääräisen tiedon käyttämiseen liittyvien salaisten pakkokeinojen lähtökohtia. Tämän jälkeen tutkielmassa paneudutaan todistusoikeudellisiin kysymyksiin, joissa painottuvat erityisesti vapaa todistusteoria sekä tähän liittyvät todistamiskiellot ja hyödyntämiskieltoproblematiikka. Suomalaisen sääntelyn ja käytännön ohella tutkielmassa on sivuttu myös ruotsalaisen lainsäädännön vastaavia ratkaisuja. Lisäksi tutkielmassa kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksiin liittyvään sääntelyyn. Tässä osassa painottuvat ennen muuta perusoikeudet sekä euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkinnat ja käytännöt. Erityisesti tarkastellaan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja tähän liittyviä periaatteita sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielman alussa läpikäyty kokonaisuus toimii myöhemmin teoreettisena viitekehyksenä ylimääräisen tiedon käyttämisen oikeudellista kehitystä kuvaavassa tutkielman osassa. Tutkielman loppuosassa ylimääräisen tiedon käyttämisen kontekstuaalisuuteen syvennytään ylimääräisen tiedon käyttämisen oikeudellisen kehityksen tarkastelussa. Tässä osassa toimintaympäristötekijöitä arvioidaan osana oikeudellista kehitystä ja pohditaan yleisesti, millaisia ongelmia oikeudelliseen kehitykseen on liittynyt erityisesti toimintaympäristötekijöiden valossa. Oikeudellisen kehityksen tarkastelussa tuodaan esiin myös ylimääräisen tiedon käyttämiseen liittyviä toimintaympäristötekijöiden erityiskysymyksiä, joihin liittyvät ennen muuta hyödynnettävyys- sekä menettelylliset kysymykset. Oikeudellisen kehityksen ohessa käydään läpi ylimääräisen tiedon käyttämiseen ja sen toimintaympäristötekijöihin liittyvää oikeuskäytäntöä, joka koostuu erityisesti hovioikeuksien, korkeimman oikeuden sekä euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä. Tutkielman lopuksi luodaan lyhyt katsaus myös ruotsalaiseen malliin ylimääräisen tiedon käyttämisen valossa.
  • Vigil Nolasco, Damarys A. (2014)
    Detention of unaccompanied migrant children has become a more and more common practice among EU member states and therefore it is important to study if this practice is consistent with the rights enshrined in the Convention on the Rights of the Child (CRC). The purpose of the present research is to establish if detention as such can be considered as being in the best interest of the child. In order to approach this problem, the main research question is whether EU migration directives and the practice of the EU Member States are compatible with the principle of the best interest of the child flowing from the CRC, with a particular focus on unaccompanied migrant children. In order to answer this question I have structured the thesis as follows: In chapter two I analyze the CRC and specifically the principle of the best interest of the child as well as its scope. The principle in conjunction with article 37 of the CRC is of vital importance for the thesis as this article specifically refers to the issue of detention of minors. I will look at whether the Convention is able to protect children adequately, in terms of its internal coherence and the way how the rights of children are regulated. In chapter three I discuss the application of the CRC in the EU migration law. First I will look at the position the CRC takes in the EU treaties. Then I will proceed to a discussion of the EU law on migration and the best interest of the child, namely directives. Later on I describe my personal experience during a visit to a detention center in Finland and give my comments and recommendations about this visit. The conclusion in chapter three shows that despite it would seem like detention is not consistent with the principle of the best interest of the child. Nevertheless, when applied in an appropriate manner and as prescribed by the law and in the respect of all the safeguards given by international law and directives, it is a practical solution to the issue of unaccompanied minor migrant children.
  • Sandfall, Elina (2014)
    Haagin vuoden 1993 adoptiosopimuksella on ollut merkittävä vaikutus suomalaiseen adoptiolainsäädäntöön. Suomalainen kansainvälisen adoptiotoiminnan sääntely perustuu ulkomaisten adoptiopäätösten tunnustamiselle. Haagin adoptiosopimuksen mukaisiksi vahvistetut adoptiot ovat yksi esimerkki Suomessa suoraan lain nojalla päteväksi tunnustettavista adoptiopäätöksistä. Kun ulkomainen adoptiopäätös tunnustetaan Suomessa, saa se samat oikeusvaikutukset kuin kansallinen adoptiopäätös ja mahdollistaa ennen kaikkea adoptoidun lapsen asumisen Suomessa. Haagin adoptiosopimus kieltää jäsenvaltioiltaan kansainvälisen adoption ilman sopimuksen mukaista yhteistyöjärjestelmää, mutta se ei estä jäsenvaltioiden kansalaisia itse lähtemästä ulkomaille suorittamaan lapsen kotimaassa adoptio kansallisena adoptiona. Suomessa on vuonna 2012 voimaantulleella adoptiolailla päädytty laajentamaan Haagin vuoden 1993 adoptiosopimuksen kansainvälisen adoption edellytykset koskemaan kaikkia kansainvälisluonteisia adoptioita siten, että Suomessa asuvan henkilön ulkomailla toteuttama adoptio tunnustetaan Suomessa päteväksi vain mikäli adoptio on suoritettu Haagin sopimuksen mukaisessa järjestyksessä. Tämä merkitsee käytännössä itsenäisten adoptioiden kieltoa. Adoptiolain eräänä tavoitteena olikin estää itsenäisesti ulkomailla suoritettuja adoptioita niihin liittyvien huomattavien riskitekijöiden vuoksi. Adoptiolaki on kuitenkin kirjoitettu ehdottomaksi, eikä sen sananmukainen tulkinta anna minkäänlaisia poikkeamismahdollisuuksia itsenäisesti suoritetun adoption tunnustamiseen Suomessa. Tämä tuottaa ongelmia tilanteissa, joissa lapsi on kotivaltiossaan adoptoitu pätevästi suomalaisille adoptiovanhemmille, mutta adoptiota ei perheen palatessa Suomeen tunnusteta. Lähtökohtaisesti adoptiolain mukaan lapsi palautetaan takaisin kotimaahansa, jossa tällä ei enää ole oikeudellisia vanhempia, sillä adoptio on tuossa valtiossa pätevä. Lapsi ei siten voi toteuttaa oikeuksiaan esimerkiksi elatukseen tai perintöön biologisten vanhempiensa eikä adoptiovanhempiensa osalta. Niin kansainvälisen kuin suomalaisenkin adoptiolainsäädännön tärkeimpänä tavoitteena on turvata lapsen etu. Pohdittavaksi nouseekin kysymys siitä, onko adoptiolain itsenäisten adoptioiden tunnustamisen kielto ehdottomuudessaan lapsen edun periaatteen vastainen.
  • Lehti, Isabella (2014)
    I denna undersökning betraktas gränsöverskridande bortförandena av barn i situationer där årets 1980 Haagkonvention blir tillämplig. Närmare betraktas det fördröjningsproblematiken i återlämnandeärendena enligt årets 1980 Haagkonvention som uppstår av möjligheten att få en ytterligare inhibition beviljats när ärendet efter ett slutligt nationellt beslut skickas till Europadomstolen. Syftet av årets 1980 Haagkonvention är att trygga börtförda barnets skyndsamt återförande till barnets hemvist där de nationella domstolarna har den allmänna behörigheten att behandla frågor rörande barnet, om vårdnad exempelvis. Återlämnandeprocessen börjar med en begäran om att få barnet återlämnats. Ifall ett frivilligt återlämnande inte kommer i fråga behandlas ärendet i nationella domstolar i barnets vistelseland. Efter ett slutligt beslut i återförandeärendet fattats borde inhibering inte längre vara möjligt. Europadomstolen har dock i tillväxande mån beviljat inhibering av det slutliga nationella beslutet i ärendena om återlämnande av barn enligt årets 1980 Haagkonvention och erbjudit således kaparen ett ytterligare sätt att fördröja återlämnandeprocessen. Europadomstolens agerande hotar således att omintetgöra samarbetet enligt årets 1980 Haagkonvention som bygger på ett skyndsamt återförande. Europeiska unionens synpunkter om skyndsamhet kommer också att presenteras.
  • Tiainen, Eeva (2014)
    Tutkielmassa tarkastellaan yhdistyksen ja säätiön mahdollisuuksia harjoittaa liiketoimintaa. Yhdistykset ja säätiöt muodostavat yhdessä siviilioikeudellisten oikeushenkilöiden ryhmän, ja ne eroavat kaupallisista yhteisöistä siinä, etteivät ne ole liiketoimintayksiköitä, eikä niiden pääasiallisena tarkoituksena voi olla voiton tavoittelu. Tutkielmassa tarkastellaan yhdistys- ja säätiölain liiketoiminnalle asettamien rajoitusten lisäksi myös sitä, mikä vaikutus yhdistyksen ja säätiön yleishyödyllisyydellä on mahdollisuuteen harjoittaa liiketoimintaa. Yhdistyksen mahdollisuutta harjoittaa liiketoimintaa rajoittaa ensinnäkin yhdistyslain asettama vaatimus yhdistyksen tarkoituksen aatteellisuudesta. Yhdistyksen tarkoituksena ei saa olla voiton tai muun välittömän taloudellisen edun hankkiminen siihen osalliselle eikä yhdistyksen tarkoitus tai toiminnan laatu saa muuten olla pääasiassa taloudellinen. Ratkaisun siitä, voidaanko yhdistystä pitää aatteellisena, tekee yhdistyksen rekisteröimisvaiheessa yhdistysrekisteriviranomaisena toimiva Patentti- ja rekisterihallitus. Säätiölle säätiölaissa asetetut liiketoiminnan rajoitukset ovat yhdistykselle asetettuja rajoituksia tiukemmat. Tähän on mahdollisesti tulossa muutos lähiaikoina, sillä uudesta säätiölaista on annettu luonnos hallituksen esitykseksi, jossa säätiön mahdollisuutta harjoittaa liiketoimintaa on ehdotettu laajennettavaksi. Voimassa olevassa säätiölaissa säätiön mahdollisuus suoranaisen liiketoiminnan harjoittamiseen on suljettu tosiasiassa kokonaan pois. Säätiön on nimittäin mahdollista harjoittaa vain liiketoimintaa, joka välittömästi edistää säätiön tarkoituksen toteuttamista (SäätiöL 8 a §). Yhdistyksen ja säätiön on mahdollista harjoittaa myös välillistä liiketoimintaa. Välillisellä liiketoiminnalla tarkoitetaan toimintaa, jota yhdistys tai säätiö harjoittaa omistamansa tai määräysvallassaan olevan yrityksen kautta. Erityisesti säätiön osalta kysymys välillisen liiketoiminnan sallittavuudesta on mielenkiintoinen. Voimassa olevassa säätiölaissa ei ole varauduttu siihen, että säätiö yhtiöittäisi toimintansa, eikä säätiölakiin sisälly välillistä liiketoimintaa koskevia säännöksiä. Ongelmallisena säätiön toiminnan yhtiöittämistä voidaan pitää erityisesti silloin, jos yhtiöittämisen seurauksena säätiön tosiasialliseksi tarkoitukseksi jää ainoastaan yhtiön omistaminen. Tällöin säätiön rakenteessa ja toiminnassa on tapahtunut muutos ilman säätiön sääntöjen muuttamista tai lupa- ja valvontaviranomaisena toimivan Patentti- ja rekisterihallituksen myötävaikutusta.