Browsing by Title

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 404
  • Hämäläinen, Liina (2013)
    Passenger delay and denied boarding in air travel is currently regulated by two influential international and regional legal regimes: The Convention for the Unification of Certain Rules for International Carriage by Air, Signed in Montreal on May 28th 1999 (the Montreal Convention) and the EC Regulation 261/2004 of the European Parliament and of the Council (the EC Regulation). The intention of the Montreal Convention was to harmonise the several international agreements that were governing the industry and to create a uniform regime that would provide passengers and airlines a reliable regulation. Even though the European Union and its Member States are signatories to the Montreal Convention, the European Union introduced the EC Regulation to further shield passengers from the negative effects of denied boarding, cancellation and delay. However, what the EC Regulation fails to sufficiently consider is the sort of natural events, such as the 2010 Icelandic volcano eruption and the airspace closure that ensued, as airlines are now forced to pay substantial compensation to passengers for events completely outside of their control. Since the introduction of the new regime the Court of Justice of the European Union has given a number of controversial judgments concerning the liability provisions of the EC Regulation and resulting into ambiguity as two conflicting guidelines now govern airline liability. Preserving uniformity in the application of liability is extremely important for air carriers and passengers alike. As the Montreal Convention expressly states that the remedies it provides are exclusive and directly address the issue of airline liability to passengers for damages suffered as a consequence of delay, it could be argued that the establishment of conflicting EU Regulations raises serious cause for concern. It seems likely that amendments to, if not a repeal of, the EC Regulation will be made in the near future and the European Commission has already begun working on a revision of the Regulation.
  • Kartastenpää, Mari (2013)
    Tutkielma käsittelee akkusatorista menetelmää rikosoikeudenkäynnissä prosessiuudistusehdotusten valossa. Työ on oikeushistoriallinen ja tarkasteluajankohta 1863-1939. Tutkielman tarkoituksena on selvittää minkä sisältöisenä akkusatorista menetelmää vaadittiin prosessiuudistusehdotuksissa ja mitkä olivat ne syyt, miksi akkusatorisuutta ei kyetty toteuttamaan tarkasteluajankohtana. Lähteinä työssä on käytetty kirjallisuuden ohella lainvalmisteluasiakirjoja sekä laajasti juridisia aikakausjulkaisuja. Akkusatorisen menetelmän mukaisesti järjestetty rikosoikeudenkäynti on nykyisin itsestäänselvyys. Emme kyseenalaista oikeudenkäynnin toimintojen jakautumista rooleittain siten, että tuomarin tulee pysytellä oikeudenkäynnissä puolueettomana ratkaisijana, syyttäjän syytteen nostajana sekä ajajana tai sitä, että vastaajalla on prosessissa aktiivinen asianosaisen asema ja oikeus käyttää puolustajaa. Myös toimiva ja tuomioistuimesta erillinen esitutkinta, pätevä syyttäjistö ja asianajajakunta ovat osa nykyaikaista rikosprosessia. Rikosoikeudenkäynnin akkusatoristen ja inkvisitoristen elementtien painottaminen on kuitenkin vaihdellut eri aikakausina. Akkusatorisen menetelmän saavuttaminen oli Suomessa yli vuosisadan kestäneiden uudistuspyrkimysten tulos. Rikosprosessistamme haluttiin muodostaa akkusatorisen periaatteen mukainen jo 1800-luvun puolivälistä lähtien, mutta lainsäädännöstämme inkvisitoriset elementit poistettiin vasta vuonna 1960 ja lopulta täysin vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksella. Rikosprosessistamme muodostui käytännössä inkvisitorisempi kuin mitä se lainsäädännön mukaan olisi ollut. Tämä johtui siitä, että tuomarit olivat pakotettuja omaksumaan syyttäjille kuuluvia tehtäviä esitutkinnan ollessa kehittymätöntä ja syyttäjistön tehtäviinsä pätemättömiä. Akkusatorinen periaate kuuluu rikosprosessioikeudessamme rooliperiaatteisiin ja se määrittää ennen kaikkea tuomarin ja syyttäjän välistä työnjakoa. Periaate vaikuttaa myös oikeudenkäynnin muihin toimijoihin; syytettyyn ja syytetyn puolustajaan. Tutkielmassa on pyritty selvittämään miten rikosoikeudenkäynnin toimijoiden roolit ovat vaihdelleet tarkasteluajankohtana oikeudenkäyntilaitoksenuudistusehdotuksissa ja miten akkusatorisuuden vaatimukset ovat niihin vaikuttaneet. Akkusatorinen periaate on vahvasti sidoksissa muihin moderneihin prosessiperiaatteisiin, kuten suullisuuteen, julkisuuteen sekä välittömään ja keskitettyyn menettelyyn. Lisäksi se vaatii toteutuakseen toimivan syyttäjälaitoksen, esitutkinnan, asianajolaitoksen sekä juristikunnan. Tutkielmassa on pyritty luomaan laaja viitekehys akkusatorisuuden vaatimuksille käsittelemällä modernia rikosoikeudenkäyntiä määritteleviä periaatteita sekä syyttäjistön, esitutkinnan, asianajolaitoksen ja juristikunnan kehitystä tarkasteluajankohtana.
  • Rönkä, Ella (2014)
    Tutkielmassa arvioidaan alaikäisiin kohdistettujen Internetin yhteisöpalveluiden ja pelisovellusten markkinoinnin sallittavuutta niin kuluttajansuojan, lasten vajaavaltaisuuden kuin henkilötietojen suojan näkökulmasta. Tutkielma on erityisesti kirjoitettu yhteisöpalveluita ja pelisovelluksia silmällä pitäen, mutta sinällään muunlaista Internet-sisältöä ei ole suljettu pois. Yhteisöpalveluista ja pelisovelluksista käytetään yhteisnimitystä Internet-palvelu. Suomessa on vuoden 1995 perusoikeusuudistukseen jälkeen on vakiintunut tulkinta, jonka mukaan kaupallinen viestintä markkinointi mukaan lukien kuuluu sananvapauden soveltamisalaan. Koska markkinointi kuuluu perusoikeutena turvatun sananvapaussäännöksen soveltamisalaan, on markkinoinnin rajoituksia arvioitaessa huomioitava perusoikeuksien yleiset rajoitusperusteet. Hyväksyttävien rajoitusperusteiden osalta tutkielman aiheen kannalta merkityksellisem- mät ovat kuluttajansuoja sekä yksityiselämän suojaan kuuluva henkilötietojen suoja. Suomessa alle 18-vuotiaat ovat alaikäisiä ja vajaavaltaisia. Alaikäiset eivät ole samanlaisia sopijakumppaneita kuin täysi-ikäiset. Alaikäisten tekemien sopimusten ja muiden oikeustoimien tulee olla tavanomaisia ja vähämerkityksellisiä. Vakiintuneen tulkinnan mukaan alaikäisiin kohdistuvaa markkinointia arvioidaan muuta markkinointia tiukemmin. Lisäksi myös alaikäisten henkilötietojen käsittelyssä on huomioitava vajaavaltaisuus. Kuluttajansuojalain markkinointia koskeva 2 luku uudistettiin vuonna 2008, kun pantiin täytäntöön Euroopan unionin sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi. Suomen kuluttajansuojalaki sisältää hyvän tavan vastaisen ja sopimattoman markkinoinnin kiellon. Hyvän tavan vastaisen ja sopimattoman markkinoinnin kieltävän kuluttajansuojalain yleislausekkeen lisäksi on syytä huomata kuluttajansuojalain erityissäännökset, jotka koskevat markkinoinnin tunnistettavuutta, markkinointiarpajaisia ja kilpailuja sekä yhdistettyjä tarjouksia ja kylkiäistarjouksia. Markkinoinnissa käytettyjen ilmaisujen osalta tulee huomioida EU-direktiivin musta lista. Oikeuskäytännön ja viranomaisen tulkintakäytännön perusteella juuri kyseisiä markkinoinnin muotoja arvostellaan tiukemmin, kun kyseessä ovat alaikäiset. Alaikäisen vajaavaltaisuuden näkökulmasta on arvioitava myös ostoja, jotka alaikäinen tekee Internet-palvelussa. Sähköinen suoramarkkinointi, kerro kaverille –markkinointi, paikkatietoihin perustuva markkinointi sekä profilointi ovat hyvin tyypillisiä markkinoinnin muotoja Internet-palveluille. Keskeistä on se, voiko alaikäinen antaa suostumuksen henkilötietojen käsittelyyn, jota nämä markkinointikeinot edellyttävät. Suomen henkilötietolaissa ei ole määritelty alaikäisen itsemääräämisoikeuden alaikärajaa henkilötietojen käsittelyssä. Myöskään EU-direktiivissä 95/46/EY ei ole erityisiä säännöksiä suostumuksen saamisesta henkilöiltä, joilla ei ole täyttä oikeustoimikelpoisuutta. Ehdotuksessa Euroopan unionin yleiseksi tietosuoja-asetukseksi kiellettäisiin henkilötietojen käsittely alle 13-vuotiailta ilman huoltajan suostumusta. Suomessa tärkein markkinointia valvova viranomainen on kuluttaja-asiamies. Lainvastaista markkinointia voidaan käsitellä markkinaoikeudessa. Markkinaoikeuden päätöksistä valitetaan korkeimpaan oikeuteen. Mainonnan eettinen neuvosto on tärkein markkinointia valvova itsesääntelyelin. Tietosuojavaltuutettu valvoo henkilötietojen käsittelyä.
  • Houtsonen, Anita (2013)
    Alkiodiagnostiikka on geeniteknologian mahdollistama menetelmä, jossa alkiosta voidaan tutkia vakavia perinnöllisiä sairauksia tai kromosomien muutoksia. Tämä tapahtuu ennen alkion istuttamista naisen kohtuun, joten tekniikka vähentää fyysisesti ja psyykkisesti kuormittavia raskauden keskeytyksiä. Tutkimusalueeni liittyy siihen problematiikkaan, minkälaisten sairauksien osalta alkion valintaa on mahdollista suorittaa. Mitä tarkoitetaan laissa olevalla vakavalla sairaudella? Tutkimuksessa apunani on lainopillinen metodi, jossa tutkimusmenetelmänä on voimassa olevien oikeussääntöjen tulkinta ja systematisointi. Tutkimuskysymysten selvittämisessä ja tulkintojen esittämisessä käytän apuna niin kotimaista kuin kansainvälistä oikeuskirjallisuutta, kansainvälisiä sopimuksia ja suosituksia sekä lakien esitöitä. Lisäksi selvitän alkiodiagnostiikan indikaatioiden arviointia käytännössä haastattelemalla HUSLAB:n kliinisen genetiikan yksikön ylilääkäriä. Lain tarkoituksen selvittäminen on mielenkiintoista myös vuodenvaihteessa voimaan astuvan potilasdirektiivin kannalta. Tätä varten suomalaisen terveydenhuollon palveluvalikoima on määriteltävä. Tutkielmassani on piirteitä poikkitieteellisestä tutkimuksesta, sillä aiheen tarkastelussa ei voi välttyä oikeustieteen ulkopuolella tapahtuvasta tutkimuksesta. Geenitekniikan uusia sovelluksia ei nähdä vain mahdollisuuksina vaan niihin liitetään myös uhkakuvia. Alkiodiagnostiikan vastustajat puhuvat eugeniikasta eli rodun jalostuksesta sekä uusista syrjinnän muodoista. Diagnostiikka saatetaan nähdä loukkauksena esimerkiksi olemmassa olevia vammaisia kohtaan. Keskeinen vasta-argumentti on myös huoli ihmisarvon vaarantumisesta. Ihmisarvo liitettiin perinteisesti jo syntyneisiin ihmisiin ja heidän itsemääräämisoikeutensa turvaamiseen. Modernissa bioteknologiassa käsite on kuitenkin saanut uudenlaisen merkityksen, sillä uusien sovelluksien pelätään loukkaavan ihmislajin arvokkuutta ja identiteettiä. Alkiodiagnostiikka on sallittua hedelmöityshoitolain mukaan, jos sillä voidaan estää tutkitun vakavan sairauden periytyminen. Myös tulevan lapsen sukupuolen määräytymiseen saadaan vaikuttaa, jos hedelmöityshoidossa käytetään parin omia sukusoluja ja näistä syntyvällä toista sukupuolta olevalla lapsella olisi huomattava vaara saada vakava sairaus. Tutkimuskysymykseni nousevat lain tekstin monimerkityksellisyydestä ja epäselvyydestä. Tutkielmassa tavoitteena on julkituoda alkiodiagnostiikkaan kohdistuva viranomaiskäytäntö sekä -ohjeistus. Lisäksi tavoitteena on löytää tasapaino vanhempien lisääntymisvapauden sekä ihmisarvon vaarantumisen välillä. Tutkimustehtävänä on myös kriittisesti arvioida nykyistä lainsäädäntötilaa ja esittää perusteltuja de lege ferenda -kannanottoja kudoksiltaan sopivan alkion valitsemiseksi aiemman sisaruksen pelastamiseksi hengenvaaralliselta sairaudelta. Tuon esiin myös ehdotuksen uudeksi lainkohdaksi, jotta alkion valinta aiemman sisaruksen pelastamiseksi olisi sallittua. Vertailukohteena tuon esiin Iso-Britannian sääntelyä ja käytäntöä, jossa keskeisenä ohjeistavana ja valvovana virastona toimii Human fertilisation & embryology authority. Keskeisenä tutkimustuloksena oli sen havaitseminen, että alkiodiagnostiikan edellytysten olemassaoloon vaikuttaa hyvin moni asia. Sairauden vakavuuden arviointiin vaikuttavat taudin oireet ja hoidettavuus, mutta keskeisessä asemassa ovat myös perheiden yksilölliset tilanteet. Täten näkisin, vaikka yhtenä tutkimustuloksena oli keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston tarpeen havaitseminen, että lisäksi potilaskohtanen arviointi tulee säilyttää osana käytäntöä pohdittaessa alkiodiagnostiikan edellytyksiä. Perinnöllisyysneuvonnalla on tässä keskeinen rooli. Keskitetyn arviointi- ja valvontaviraston etuna näen lisäksi sen, että se mahdollistaisi myös uusia alkiodiagnostiikan sovelluskohteita, kuten kudosyhteensopivan alkion valinnan aiemman sisaruksen pelastamiseksi.
  • Kerkola, Kaisa (2013)
    Tutkielma käsittelee ansaitsemattoman saatavan panttausta ja panttausjärjestelyyn pantinsaajana olevan rahoittajan näkökulmasta liittyviä riskejä. Ansaitsematon saatava syntyy esimerkiksi rakennus- tai konetilausurakassa, jossa yritys valmistaa sopimuskumppanilleen tilauksesta tietyn rakennuskohteen. Sopimuksessa sovittua kauppahintasaatavaa, jonka yritys tulee saamaan työsuorituksen valmistuttua, on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä katsottu voitavan käyttää vakuutena. Tehokkaan panttauksen edellytyksenä on pidetty VKL 31.1 §:n mukaisen panttausilmoituksen tekemistä sopimusvelalliselle sekä lisäksi ns. ansaintavaatimuksen täyttymistä. Tämä tarkoittaa sitä, että panttaus tulee tehokkaaksi vasta, kun pantinantaja täyttää oman sopimuksen mukaisen suoritusvelvollisuutensa. Järjestelyyn liittyvät riskit aktualisoituvat pantinsaajan kannalta siinä tilanteessa, että pantinantaja ennen oman suoritusvelvollisuutensa täyttämistä asetetaan konkurssiin. Tällöin riskinä on ensinnäkin se, että panttauksen ei katsottaisi nauttivan sivullissitovuutta ja toisaalta se, että vakuus voidaan TakSL 14 §:n edellytysten täyttyessä peräyttää pantinantajan konkurssipesään. Rahoittajan aseman kannalta keskeisintä on huomioida se, että vakuusoikeuden kohteen lopullinen syntyminen on kiinni siitä, päättääkö konkurssipesä käyttää KonkL 3:8:n nojalla oikeuttaan tulla velallisyhtiön sijaan sopimussuhteeseen ja saattaa keskeneräinen suoritus loppuun, jolloin myös tilaajan maksuvelvollisuuden syntymisen myötä pantinsaajan vakuusoikeuden kohteelle syntyy varallisuusarvoa. Tutkielmaa varten on haastateltu rahoituslaitosten edustajia ja näin selvitetty, missä määrin ansaitsemattomia saatavia käytetään vakuutena ja miten panttaukseen liittyviin riskeihin on pyritty varautumaan. Saatujen tietojen valossa on selvää, että ansaitsemattomien saatavien vakuuskäyttö on vähäistä ja niille annetaan luottoharkinnassa hyvin alhainen vakuusarvo. Käyttö voi kuitenkin tulla kyseeseen mm. projektirahoituksessa ja suurissa kone- ja laitetoimituksissa. Rahoittajan asemaa ansaitsemattoman saatavan pantinsaajana on mahdollista parantaa sopimusjärjestelyin. Tällöin keskeisimpänä keinona on se, että urakkakohteen tilaajan maksuvelvollisuus on jaettu osiin siten, että tilaajalle syntyy sitova maksuvelvollisuus vaiheittain pantinantajan suoritusvelvollisuuden täyttyessä. Tällöin riski rahoittajan kannalta urakoitsijan konkurssitilanteessa pienenee. Jos konkurssipesä ei jatka velalliselta keskeneräistä suoritusta, tulee pantinsaajan kannalta pyrkiä varmistamaan se, että tilaajalla on sitova velvollisuus myös keskeneräisen kohteen lunastamiseen.
  • Sandholm, Sandra (2014)
    Under de senaste åren har ansvarsfördelningen mellan bolagsorganen varit föremål för en livlig debatt. Närmare bestämt har debatten berört frågan om fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret mellan bolagsledningen och revisorn. Debatten har också accentuerat en mer omfattande diskussion om betydelsen av revision, framförallt som en förutsättning för en fungerande kapitalmarknad, och därtill nära anknutna ämnen. Syftet med avhandlingen är att systematisera ansvarsfördelningen mellan bolagsledningen och revisorn samt att studera huruvida den juridiska ansvarsfördelningen i praktiken återspeglas i skuldbedömningen och fördelningen av det civilrättsliga skadeståndsansvaret. Avhandlingen utgår från revisorns funktion i aktiebolaget och närmare bestämt den roll revisorn har i samband med den lagstadgade revisionen. Bolagsledningens uppgifter och ansvar reflekteras i förhållande till revisorns. Utgångspunkten för avhandlingen är den roll och ställning som revisorn respektive bolagsledningen har i aktiebolaget. Huvuddragen i den juridiska ansvarsfördelningen identifieras utgående från den. Det aktiebolagsrättsliga skadeståndet är starkt knutet till allmänna skadeståndsbestämmelser. Bland annat fördelningen av skadeståndsansvaret mellan bolagsorganen regleras av skadeståndslagen. Därmed bildar skadeståndsrätten en väsentlig del av avhandlingen. I avhandlingen behandlas ingående de allmänna förutsättningarna för skadeståndsansvar och särdragen i skuldbedömningen för respektive bolagsorgan. Slutligen diskuteras huvudregeln om solidariskt ansvar för skada. I och med att det aktiebolagsrättsliga skadeståndet kännetecknas av ett antal utmärkande faktorer blir frågan om hur och i vilken utsträckning principen om solidariskt ansvar är tillämplig aktuell. Avhandlingen avslutas med en diskussion om Europeiska kommissionen rekommendation om begränsning av revisorernas skadeståndsansvar.
  • Somero, Marika Katariina (2014)
    Globalisation has reconfigured the territoriality and sovereignty, which has traditionally been associated with states. Economic actors, such as transnational corporations, have become powerful actors within the world’s economy and they are increasingly using their economic power to influence the actions of states. Transnational corporations business operations also directly affect the enjoyment of human rights by individuals, especially women. One such case which is considered in this thesis involves a textile manufacturing plant in Jordan called Classic, which produces clothes for some of America’s biggest retailers. The case involves allegations of sexual and physical abuse by the factory’s management against the factory’s female workers. As the case will demonstrate, transnational corporations are increasingly escaping liability for abuses which happen within their corporate structures and supply chains. Due to the power shift which has taken place in the last few decades, states are finding it increasingly more difficult to control the acts of non-state actors. Especially developing nations are often unable to regulate against the powerful transnational conglomerates, due to their economical dependence on the corporations presence in the country. Although international law is directly applicable to states, and most states sign up to international human rights conventions, international human rights law, as it currently stands, does not impose direct human rights obligations on corporations. Also, there are only limited circumstances when states can be held liable for the acts of non-state actors. As a result, the current human rights paradigm suffers from severe governance gap, which is rooted in the statist nature of international law. To address this shift in power dynamics, the thesis examines how the duty to protect individual’s human rights and the responsibility to respect human rights is distributed between states and transnational corporations. This thesis addresses this problem from two fronts: firstly, the thesis examines the current position of non-state actors within the international human rights structure and explores how states can be held liable for human rights violations which are committed by non-state actors, including transnational corporations. States duty to take positive steps to protect individuals within their jurisdictions are examined. International law has adopted a due “diligence” doctrine to address state responsibility in this context. To this end, the thesis reviews the development of the due diligence principle under international law and more specifically under women specific human rights instruments such as Convention on the Elimination of all Forms of Discrimination against Women. Jurisprudence of the European and Americas human rights courts as well as treaty bodies’ deliberations which interpret the due diligence concept are examined. Secondly, international law typically leaves states to regulate corporations via domestic law provisions and international law permits states to enforce international human rights norms against corporations under domestic law. Thus, states can hold corporations criminally and civilly liable for human rights violations under domestic laws, however, corporations do not currently have general obligations under international human rights law. To address this, the thesis examines recent attempts to establish direct human rights responsibilities on corporations within the international human rights system. The UN Draft Norms and John Ruggie’s “Protect, Respect and Remedy” Framework are explored in this context. Both frameworks highlight that corporations have specific duties to respect human rights and the “Protect, Respect and Remedy” Framework provides practical guidance for corporations in discharging this responsibility. The thesis concludes that recent decent developments domestically and internationally are increasingly contributing towards a paradigm shift within the international human rights law system, which is beginning to recognise that states as well as corporations have their distinctive roles to play in protecting human rights.
  • Tahvanainen, Janina (2013)
    Olennaiset toimintaedellytykset- oppi liittyy määräävän markkina-aseman väärinkäyttöön. Eräät toimintaedellytykset ovat niin olennaisia, että määräävässä markkina-asemassa oleva toimija ei voi kieltäytyä toimittamasta niitä kilpailijalleen ilman, että se syyllistyisi artiklan 102 (SEUT) rikkomukseen. Tutkielmassani tarkastellaan kyseisen opin soveltamisessa ilmeneviä eroja erityisesti energiasektorilla sekä erityisesti suhteessa aloihin, joilla immateriaalioikeudet ovat merkittävässä roolissa. Näin pystytään pohtimaan opin soveltamista kahdessa täysin erilaisessa markkinaympäristössä. Keskeinen ongelma doktriinin soveltamisessa on sen negatiivinen vaikutus määräävässä markkina-asemassa olevan yrityksen kannustimiin panostaa innovaatioon. Bronner- tapauksen mukaan toimittamasta kieltäytymisen pitäisi poistaa kilpailu kokonaan sellaisen kilpailijan osalta, joka haluaa käyttää toimintaedellytystä. Lisäksi edellytetään, että kieltäytymiselle ei ole objektiivisia perusteita ja että toimintaedellytys on välttämätön, eikä ilman sitä toiminta markkinoilla ole mahdollista. Suhteessa immateriaalioikeuksiin opin soveltaminen on edellyttänyt, että kieltäytyminen estää uuden tuotteen markkinoille tulon. Microsoft- tapauksessa lähestymistapaa muutettiin. Kieltäytymisen ei tarvinnut estää uuden tuotteen markkinoille tuloa vaan opin soveltamiselle riittävää oli, että tekninen kehitys markkinoilla rajoittuu. Tapauksessa määriteltiin myös, että muutaman kilpailijan läsnäolo markkinoilla ei estä opin soveltamista. Pian tämän jälkeen komission ensisijaisia täytäntöönpanotavoitteita koskevassa tiedonannossa teknisen kehityksen rajoittaminen korvattiin kuluttajahaitalla. Tämä edellyttää, että toimittamisesta kieltäytymiseen liittyvät kielteiset vaikutukset ovat suuremmat kuin toimintaedellytyksen käytön sallimisesta aiheutuvat seuraukset. Komission tiedoksiannossa ei tehdä eroa eri immateriaalioikeuksien välillä. Näin ollen opin soveltamista patentteihin ei pidä rajoittaa. Standardisointeihin sisällytettyjen patenttien osalta uusi tuote- vaatimusta ei edes välttämättä ole perusteltua soveltaa, koska asiakkaat saattavat tarvita enemmän yhteensopivia tuotteita kuin uutta tuotetta. Kyseisen edellytyksen soveltaminen olisi hankalaa myös energiasektorilla, jossa tuote on yleensä homogeeninen. Huomioon pitää myös ottaa, että komission tiedoksiannon mukaan käytön sallimisesta aiheutuvien negatiivisten vaikutusten puuttuminen voidaan olettaa, jos toimintaedellytyksen rakentamiseen on käytetty julkisia varoja, toimija on nauttinut yksinoikeuksia tai lainsäädäntö velvoittaa sallimaan kilpailijoiden toimintaedellytyksen käytön. Tällainen tilanne saattaa olla käsillä esimerkiksi vasta liberalisoiduilla markkinoilla. Microsoft-tapaukseen liittyy kuitenkin sellaisia erityispiirteitä, jotka saattavat hankaloittaa siinä käytettyjen edellytysten soveltamista. EU-tuomioistuimet ovat olleet myös vastahakoisia soveltamaan komission tiedoksiantoa. Post Danmark- tapaus kuitenkin antaa aihetta uskoa, että tämä linja olisi muuttumassa.
  • Nygård, Jenni (2012)
    Osakkeiden merkintähinnan maksamista niin, että merkitsijä luovuttaa merkintähinnan maksuksi kokonaan tai osittain muuta omaisuutta kuin rahaa, kutsutaan apportiksi ja apporttina luovutettavaa omaisuutta apporttiomaisuudeksi. Apporttiomaisuuden käyttö on sallittua, mutta sen on katsottu olevan erityisen sääntelyn tarpeessa, sillä vastikkeen maksaminen apporttiomaisuudella voi olla taloudellisesti riskialtista muiden merkitsijöiden, itse yhtiön ja yhtiön velkojien kannalta. Merkintähinnan maksamisesta apporttina osakeyhtiötä perustettaessa säännellään OYL 2:6:ssä. Osakeannin yhteydessä apporttimaksusta säädetään OYL 9:12:ssä. Suoran apporttimaksun lisäksi OYL:ssa on huomioitu apporttisäännösten kiertämiseksi tehdyt järjestelyt, mutta tämä jälkiapporttia koskeva sääntely ei ole keskittynyt omaan pykäläänsä OYL:ssa, vaan se sisältyy apporttia koskeviin säännöksiin omana momenttinaan. OYL 10:6:n mukaan optio- tai muusta erityisestä oikeudesta yhtiölle suoritettavan merkintähinnan tai muun vastikkeen maksuun sovelletaan vastaavasti, mitä osakeantia koskevassa 9 luvussa säädetään mm. apportista. Yhtiön osakepääomaa voidaan korottaa esimerkiksi uusmerkinnällä tai osakepääomasijoituksella ja samoin näihin voi soveltaa vastaavasti, mitä OYL 9 luvun 12:ssä säädetään apportista. Vain ne osakkeet, oikeudet ja osakepääomankorotukset, jotka ovat täysin maksettuja, voidaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Ensisijaisesti merkitsijällä todistustaakka siitä, että apporttina on yhtiölle siirtynyt merkintähinnan suuruinen määrä varallisuutta (OYL 2:6.2 ja OYL 9:12.2), mutta vahingonkorvausvastuuseen suhteessa yhtiöön saattavat joutua myös toimitusjohtaja, hallitusten jäsenet sekä tilintarkastaja, jos he vakuuttavat ja todistavat (OYL 2:8.3 ja OYL 9:14.3), että ilmoitettu määrä varallisuutta on siirtynyt yhtiölle, esim. johdon huolellisuusperiaatteen vastaisesti, huolimattomuuttaan (OYL 22 luku). Uudessa OYL:ssa ei ole VOYL:n mukaista säännöstä siitä, että osakkeista maksettavan määrän tulee olla yhtiön ”omistuksessa ja hallinnassa”, jotta maksu katsotaan suoritetuksi, mutta lain esitöiden mukaan tämä ei tarkoita sitä, ettei maksua arvioitaisi edelleen näiden yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Yhtiötä voidaan pitää apporttiomaisuuden omistajana ja merkintähintaa voidaan pitää maksettuna, vaikka luovutusta rasittaisi sivullisen mahdollisuus saannonmoitteeseen. Jos osakeyhtiön hallitus eikä toimitusjohtaja ole tienneet eikä heidän olisi pitänyt tietää siitä, että apporttina luovutettavaa omaisuutta rasittaa kolmannen oikeus, saa yhtiö myös muiden saantosuojan edellytysten täyttyessä osakseen ekstinktion. Saannon siirtohetken edellytyksesi voidaan asettaa velkojansuojan saamishetken, sillä tällöin voidaan olla varmoja sitovuudesta merkitsijän ulosmittaus- ja konkurssivelkojia kohtaan, joka on esineoikeudellisessa kirjallisuudessa asetettu merkityksellisesti hetkeksi. Sitoumus työn tai palvelun suorittamiseen ei voi olla apporttiomaisuutta (OYL 2:6.1 ja OYL 9:12.1). Apport-tiomaisuutta voivat olla omistusoikeus kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen, saamisoikeudet, immateriaalioikeudet ja osuusoikeudet, kunhan ne ovat siirrettävissä ja merkittävissä yhtiön taseeseen varallisuudeksi, sillä omaisuudella on oltava taloudellista arvoa yhtiölle. Pantattua ja kiinnitettyä omaisuutta voidaan luovuttaa yhtiölle apporttina panttirasituksen ylittävältä osalta. Erillisten omaisuuserien luovuttamisen lisäksi on mahdollista, että omaisuuserien muodostaessa yhtenäisen arvokkaan kokonaisuuden, voidaan tämä luovuttaa yhtiölle kokonaisuutena (esim. liike tai liiketoimintakokonaisuus). Luovutettaessa yhtiölle apporttina kiinteistöä, tulee noudattaa MK 4:3:een perustuen MK 2 luvun säännöksiä soveltuvin osin muun muassa kiinteistön luovutusta yhtiöön osaketta tai muuta osuutta vastaan.
  • Nygård, Jenni (2012)
    Osakkeiden merkintähinnan maksamista niin, että merkitsijä luovuttaa merkintähinnan maksuksi kokonaan tai osittain muuta omaisuutta kuin rahaa, kutsutaan apportiksi ja apporttina luovutettavaa omaisuutta apporttiomaisuudeksi. Apporttiomaisuuden käyttö on sallittua, mutta sen on katsottu olevan erityisen sääntelyn tarpeessa, sillä vastikkeen maksaminen apporttiomaisuudella voi olla taloudellisesti riskialtista muiden merkitsijöiden, itse yhtiön ja yhtiön velkojien kannalta. Merkintähinnan maksamisesta apporttina osakeyhtiötä perustettaessa säännellään OYL 2:6:ssä. Osakeannin yhteydessä apporttimaksusta säädetään OYL 9:12:ssä. Suoran apporttimaksun lisäksi OYL:ssa on huomioitu apporttisäännösten kiertämiseksi tehdyt järjestelyt, mutta tämä jälkiapporttia koskeva sääntely ei ole keskittynyt omaan pykäläänsä OYL:ssa, vaan se sisältyy apporttia koskeviin säännöksiin omana momenttinaan. OYL 10:6:n mukaan optio- tai muusta erityisestä oikeudesta yhtiölle suoritettavan merkintähinnan tai muun vastikkeen maksuun sovelletaan vastaavasti, mitä osakeantia koskevassa 9 luvussa säädetään mm. apportista. Yhtiön osakepääomaa voidaan korottaa esimerkiksi uusmerkinnällä tai osakepääomasijoituksella ja samoin näihin voi soveltaa vastaavasti, mitä OYL 9 luvun 12:ssä säädetään apportista. Vain ne osakkeet, oikeudet ja osakepääomankorotukset, jotka ovat täysin maksettuja, voidaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Ensisijaisesti merkitsijällä todistustaakka siitä, että apporttina on yhtiölle siirtynyt merkintähinnan suuruinen määrä varallisuutta (OYL 2:6.2 ja OYL 9:12.2), mutta vahingonkorvausvastuuseen suhteessa yhtiöön saattavat joutua myös toimitusjohtaja, hallitusten jäsenet sekä tilintarkastaja, jos he vakuuttavat ja todistavat (OYL 2:8.3 ja OYL 9:14.3), että ilmoitettu määrä varallisuutta on siirtynyt yhtiölle, esim. johdon huolellisuusperiaatteen vastaisesti, huolimattomuuttaan (OYL 22 luku). Uudessa OYL:ssa ei ole VOYL:n mukaista säännöstä siitä, että osakkeista maksettavan määrän tulee olla yhtiön ”omistuksessa ja hallinnassa”, jotta maksu katsotaan suoritetuksi, mutta lain esitöiden mukaan tämä ei tarkoita sitä, ettei maksua arvioitaisi edelleen näiden yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Yhtiötä voidaan pitää apporttiomaisuuden omistajana ja merkintähintaa voidaan pitää maksettuna, vaikka luovutusta rasittaisi sivullisen mahdollisuus saannonmoitteeseen. Jos osakeyhtiön hallitus eikä toimitusjohtaja ole tienneet eikä heidän olisi pitänyt tietää siitä, että apporttina luovutettavaa omaisuutta rasittaa kolmannen oikeus, saa yhtiö myös muiden saantosuojan edellytysten täyttyessä osakseen ekstinktion. Saannon siirtohetken edellytyksesi voidaan asettaa velkojansuojan saamishetken, sillä tällöin voidaan olla varmoja sitovuudesta merkitsijän ulosmittaus- ja konkurssivelkojia kohtaan, joka on esineoikeudellisessa kirjallisuudessa asetettu merkityksellisesti hetkeksi. Sitoumus työn tai palvelun suorittamiseen ei voi olla apporttiomaisuutta (OYL 2:6.1 ja OYL 9:12.1). Apport-tiomaisuutta voivat olla omistusoikeus kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen, saamisoikeudet, immateriaalioikeudet ja osuusoikeudet, kunhan ne ovat siirrettävissä ja merkittävissä yhtiön taseeseen varallisuudeksi, sillä omaisuudella on oltava taloudellista arvoa yhtiölle. Pantattua ja kiinnitettyä omaisuutta voidaan luovuttaa yhtiölle apporttina panttirasituksen ylittävältä osalta. Erillisten omaisuuserien luovuttamisen lisäksi on mahdollista, että omaisuuserien muodostaessa yhtenäisen arvokkaan kokonaisuuden, voidaan tämä luovuttaa yhtiölle kokonaisuutena (esim. liike tai liiketoimintakokonaisuus). Luovutettaessa yhtiölle apporttina kiinteistöä, tulee noudattaa MK 4:3:een perustuen MK 2 luvun säännöksiä soveltuvin osin muun muassa kiinteistön luovutusta yhtiöön osaketta tai muuta osuutta vastaan.
  • Nygård, Jenni (2012)
    Osakkeiden merkintähinnan maksamista niin, että merkitsijä luovuttaa merkintähinnan maksuksi kokonaan tai osittain muuta omaisuutta kuin rahaa, kutsutaan apportiksi ja apporttina luovutettavaa omaisuutta apporttiomaisuudeksi. Apporttiomaisuuden käyttö on sallittua, mutta sen on katsottu olevan erityisen sääntelyn tarpeessa, sillä vastikkeen maksaminen apporttiomaisuudella voi olla taloudellisesti riskialtista muiden merkitsijöiden, itse yhtiön ja yhtiön velkojien kannalta. Merkintähinnan maksamisesta apporttina osakeyhtiötä perustettaessa säännellään OYL 2:6:ssä. Osakeannin yhteydessä apporttimaksusta säädetään OYL 9:12:ssä. Suoran apporttimaksun lisäksi OYL:ssa on huomioitu apporttisäännösten kiertämiseksi tehdyt järjestelyt, mutta tämä jälkiapporttia koskeva sääntely ei ole keskittynyt omaan pykäläänsä OYL:ssa, vaan se sisältyy apporttia koskeviin säännöksiin omana momenttinaan. OYL 10:6:n mukaan optio- tai muusta erityisestä oikeudesta yhtiölle suoritettavan merkintähinnan tai muun vastikkeen maksuun sovelletaan vastaavasti, mitä osakeantia koskevassa 9 luvussa säädetään mm. apportista. Yhtiön osakepääomaa voidaan korottaa esimerkiksi uusmerkinnällä tai osakepääomasijoituksella ja samoin näihin voi soveltaa vastaavasti, mitä OYL 9 luvun 12:ssä säädetään apportista. Vain ne osakkeet, oikeudet ja osakepääomankorotukset, jotka ovat täysin maksettuja, voidaan ilmoittaa rekisteröitäväksi. Ensisijaisesti merkitsijällä todistustaakka siitä, että apporttina on yhtiölle siirtynyt merkintähinnan suuruinen määrä varallisuutta (OYL 2:6.2 ja OYL 9:12.2), mutta vahingonkorvausvastuuseen suhteessa yhtiöön saattavat joutua myös toimitusjohtaja, hallitusten jäsenet sekä tilintarkastaja, jos he vakuuttavat ja todistavat (OYL 2:8.3 ja OYL 9:14.3), että ilmoitettu määrä varallisuutta on siirtynyt yhtiölle, esim. johdon huolellisuusperiaatteen vastaisesti, huolimattomuuttaan (OYL 22 luku). Uudessa OYL:ssa ei ole VOYL:n mukaista säännöstä siitä, että osakkeista maksettavan määrän tulee olla yhtiön ”omistuksessa ja hallinnassa”, jotta maksu katsotaan suoritetuksi, mutta lain esitöiden mukaan tämä ei tarkoita sitä, ettei maksua arvioitaisi edelleen näiden yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaisesti. Yhtiötä voidaan pitää apporttiomaisuuden omistajana ja merkintähintaa voidaan pitää maksettuna, vaikka luovutusta rasittaisi sivullisen mahdollisuus saannonmoitteeseen. Jos osakeyhtiön hallitus eikä toimitusjohtaja ole tienneet eikä heidän olisi pitänyt tietää siitä, että apporttina luovutettavaa omaisuutta rasittaa kolmannen oikeus, saa yhtiö myös muiden saantosuojan edellytysten täyttyessä osakseen ekstinktion. Saannon siirtohetken edellytyksesi voidaan asettaa velkojansuojan saamishetken, sillä tällöin voidaan olla varmoja sitovuudesta merkitsijän ulosmittaus- ja konkurssivelkojia kohtaan, joka on esineoikeudellisessa kirjallisuudessa asetettu merkityksellisesti hetkeksi. Sitoumus työn tai palvelun suorittamiseen ei voi olla apporttiomaisuutta (OYL 2:6.1 ja OYL 9:12.1). Apport-tiomaisuutta voivat olla omistusoikeus kiinteään tai irtaimeen omaisuuteen, saamisoikeudet, immateriaalioikeudet ja osuusoikeudet, kunhan ne ovat siirrettävissä ja merkittävissä yhtiön taseeseen varallisuudeksi, sillä omaisuudella on oltava taloudellista arvoa yhtiölle. Pantattua ja kiinnitettyä omaisuutta voidaan luovuttaa yhtiölle apporttina panttirasituksen ylittävältä osalta. Erillisten omaisuuserien luovuttamisen lisäksi on mahdollista, että omaisuuserien muodostaessa yhtenäisen arvokkaan kokonaisuuden, voidaan tämä luovuttaa yhtiölle kokonaisuutena (esim. liike tai liiketoimintakokonaisuus). Luovutettaessa yhtiölle apporttina kiinteistöä, tulee noudattaa MK 4:3:een perustuen MK 2 luvun säännöksiä soveltuvin osin muun muassa kiinteistön luovutusta yhtiöön osaketta tai muuta osuutta vastaan.
  • Pettinen, Moa (2012)
    Kollektivavtalen har en betydande ställning som fastställare av förhållandena på arbetsmarknaden. Samtidigt har frågor gällande diskriminering i arbetslivet fått en allt centralare roll. För behandling av intressekonflikter i anslutning till arbetslivet har ett speciellt system skapats. Rättstvister, som uppstår på basis av kollektivavtalens innehåll kan föras inför arbetsdomstolen, en specialdomstol vars uppgift är att handlägga och avgöra tvistemål angående arbets- och tjänstekollektivavtal samt tvister som grundar sig på lagar som reglerar dessa. Trots att stadgandena om arbetsdomstolens behörighet i teorin kan verka entydiga och klara framstår frågan i praktiken som mer problematisk. Utgångspunkten för denna studie är arbetsdomstolen och dess behörighet. Syftet är att undersöka arbetsdomstolens behörighet i förhållande till annat rättskipningsförfarande samt att söka klargöra för gällande rätt beträffande behörighetsfrågan och att bidra med egna förslag för lösandet av möjliga problem, som har att göra med behörighetsfrågan. Fokus för undersökningen ligger på behörighetsfrågan i diskrimineringstvister, där gränsdragningen av behörigheten kan anses vara speciellt problematisk. I avhandlingen strävas efter att undersöka när det är fråga om direkt eller indirekt diskriminering i kollektivavtal eller diskriminerande tillämpning av en kollektivavtalsbestämmelse samt hur detta inverkar på dagordningen av ärendet. Även frågan om hur påföljden av diskriminering påverkar behörigheten besvaras. I undersökningen klargörs för kollektivavtalen och kollektivavtalssystemet, det gällande diskrimineringsbestämmelserna samt beröringspunkterna mellan diskriminering och kollektivavtal. Även påföljdssystemet och rättsskyddet vid diskriminering samt arbetsdomstolens uteslutna behörighet granskas och redogörs för. Som en aktuell fråga lyfts frågan om huruvida arbetsdomstolens behörighet i sig kan anses vara diskriminerande fram. Stadgandena om behörigheten nämligen förutsätter att såväl kravet på saklig behörighet som partsbehörighet uppfylls. Oorganiserade arbetstagare har ingen möjlighet att få sitt ärende behandlat i arbetsdomstolen då de saknar partsbehörighet. Detta har biträdande justitiekanslern reagerat på. Han hävdar att arbetsdomstolens behörighet begränsar arbetstagarnas möjligheter att genomföra sina rättsskydd jämlikt. Problemen med domstolens behörighet i diskrimineringstvister ansluter sig ofta till det faktum att diskriminering baserar sig på lagen, som dessutom är tvingande. Rättstvister, som baserar sig på lagstiftningen handläggs i den allmänna domstolen. Kollektivavtalsbestämmelser som strider mot tvingande lagstiftning är ogiltiga i sig. Ändå orsakar diskriminerande kollektivavtalsbestämmelser eller diskriminerande tillämpning av en kollektivavtalsbestämmelse problem och det kan stundom visa sig besvärligt att hitta det rätta forumet för ärendet. En het potatis är även utestängande klausuler i kollektivavtal, som begränsar tillämpningsområdet till dem, som hör till föreningen som ingått eller är delaktig i kollektivavtalet. Frågan om arbetsdomstolens behörighet kan konstateras frambringa flera problem, som försökts lösas i praxisen och genom att skapa nya linjeringar, som kan kritiseras för att vara ogrundade. I undersökningen kommer fram att det finns ett behov av att klargöra stadgandena gällande arbetsdomstolens behörighet. I undersökningen presenteras därmed förslag på hur åtminstone vissa av problemen, som behörighetsfrågan bidrar till, kunde lösas.
  • Tuura, Heini Tuulia (2013)
    Tutkielma käsittelee aseellista väliintuloa kohdevaltion suostumuksella. Tutkimuksen keskipisteessä ovat kyseisen voimankäytön muodon oikeudellinen perusta, soveltaminen ja nykyinen asema kansainvälisessä oikeudessa. Tarkastelussa on etenkin suostumuksellisen väliintulon suhde valtioiden voimankäyttöön liittyvään sääntelyyn, mutta työssä käsitellään myös täysivaltaisuuteen ja interventiokieltoon liittyviä sääntöjä. Aseellinen väliintulo kohdevaltion suostumuksella on käytäntö, jossa yksi valtio antaa toiselle valtiolle luvan käyttää voimakeinoja alueellaan. Ensisilmäyksellä käytäntö on hyvin yksinkertainen, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa kuitenkin selviä ristiriitaisuuksia monien kansainvälisen oikeuden normien kanssa. Käytännön yleisenä oikeutuksena on pidetty kohdevaltion täysivaltaisuutta, jonka pitäisi sallia voimankäyttö tämän omalla alueella. Nykyisessä kansainvälisessä sääntelyssä valtioiden oikeutta käyttää voimakeinoja on kuitenkin rajoitettu rajusti: tämän sääntelyn keskiössä on Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirja, jonka mukaan yksittäisten valtioiden voimankäyttö on kielletty ellei kyseessä ole itsepuolustus laitonta aseellista hyökkäystä vastaan. Muuten voimankäyttö on keskitetty YK:n turvallisuusneuvostolle, jonka tehtävänä on ylläpitää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta. Aseellinen väliintulo kohdevaltion luvalla ei juurikaan sovi tähän suunnitelmaan, joka korostaa keskitettyä voimankäyttöä valtioiden täysivaltaisuuden sijaan. YK:n peruskirjan mukainen suunnitelma ei ole kuitenkaan vielä täysin toteutunut. Voimankäytön keskittäminen turvallisuusneuvostolle kohtasi vakavia ongelmia kylmän sodan aikaisina vuosikymmeninä, mikä puolestaan näkyi yksittäisten valtioiden asevoiman käytössä. Voimankäytön kiellosta huolimatta etenkin kylmän sodan aikana tapahtui useita aseellisia väliintuloja, ja useasti niiden oikeutuksena toimi kohdevaltion suostumus. Vaikka nämä aseelliset väliintulot ovat herättäneet paljon kritiikkiä, niiden laillista oikeutusta ei ole juurikaan kyseenalaistettu. Niiden teoreettinen suhde YK:n peruskirjan voimankäytön kieltoon ei ole kuitenkaan aivan selvä, ja tämä teoreettinen epäselvyys on osaltaan aiheuttanut ongelmia käytännössä. Väliintuloon liittyvien edellytysten täyttäminen on osoittautunut hankalaksi, minkä lisäksi sitä on joskus sovellettu laittomissa tilanteissa. Kenties suurin ongelma tässä suhteessa on suostumuksellisen väliintulon soveltaminen sisällissodan aikana, sillä useiden kansainvälisen oikeuden normien mukaan muut valtiot eivät saisi puuttua toisen valtion sisällissodan kulkuun: aseellinen väliintulo ei luonnollisesti edistä tätä tavoitetta. On myös hiukan epäselvää miten kohdevaltion suostumus toimii voimankäytön oikeutuksena nykyisessä, kylmän sodan jälkeisessä kansainvälisessä oikeudessa. YK:n turvallisuusneuvosto on ottanut yhä näkyvämmän roolin kansainvälisessä yhteisössä, minkä lisäksi aseellisen voimankäytön muodot ovat kehittyneet kansainvälisen terrorismin myötä. Nämä voimankäytössä tapahtuneet muutokset tarjoavat sekä haasteita että mahdollisuuksia kohdevaltion suostumuksella tapahtuvalle väliintulolle. Tämän aseellisen väliintulon muodon tulevaisuus riippuu monista tekijöistä, mutta ainakin nykyisessä kansainvälisessä oikeudessa sillä on kuitenkin oma, joskin kenties aikaisempaa suppeampi paikkansa.
  • Kuurne, Paula (2014)
    Tutkielmassa yleisen tarkastelun kohteena on perusoikeutena turvatun asiakirjajulkisuuden sisältö ja kohde sekä sen valtiosääntöiset rajoitusedellytykset. Asiakirjajulkisuus – jokaiselle kuuluva oikeus viranomaisella olevaan julkiseen tietoon – on viranomaistoiminnassa noudatettavan julkisuusperiaatteen keskeisin funktio, sillä se turvaa demokratian käytännön toteutumista yhteiskunnassa. Asiakirjajulkisuuden lisäksi tietoon kohdistuu myös muita perusoikeuksia, joista esimerkiksi sananvapaus ja osallistumisoikeudet tukeutuvat julkisuuteen ja siten vahvistavat sen merkitystä. Sitä vastoin yksityiselämän suoja edellyttää yleensä julkisuuden rajoittamista. Suomessa julkisuusperiaatteella on pitkä historia, kun taas Euroopan unionissa se alkoi saada jalansijaa vasta 1990-luvulla. Euroopan unionin sääntelyn ja käytäntöjen yhä vahvempi korostuminen Suomen viranomaiskäytännöissä edellyttää, että tähän merkittävään yhteiskunnallisen päätöksenteon osa-alueeseen kuuluvien asiakirjojen ja tietojen julkisuus toteutuu myös käytännössä, jotta kansalaisilla olisi mahdollisuus vaikuttaa päätöksentekoon ja valvoa julkisten varojen sekä julkisen vallan käyttöä. Tutkielmassa syvemmän tarkastelun kohteena onkin kansainväliseen yhteistyöhön ja erityisesti Euroopan unioniin liittyvien asiakirjojen julkisuuden toteutuminen Suomessa 2000-luvulla. Keskeisinä tutkimuskysymyksinä ovat, millä perusteella viranomaiset rajoittavat kansainväliseen yhteistyöhön ja Euroopan unioniin liittyvien asiakirjojen julkisuutta, ja ovatko salassapitopäätösten perustelut kestäviä perusoikeutena turvatun asiakirjajulkisuuden näkökulmasta. Tarkastelussa keskeisellä sijalla on korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytäntö. Johtopäätöksenä esille nousseiden havaintojen perusteella on, että viranomaiset rajoittavat asiakirjajulkisuutta varsin usein kansainvälisen yhteistyön perusteella. Salassapitoa on perusteltu muun muassa toisen valtion neuvottelukantojen turvaamisella asian ollessa vielä kesken, kansainvälisissä suhteissa vakiintuneen käytännön mukaan noudatettavalla luottamuksellisuudella sekä toisen valtion ilmaisemalla salassapitotahdolla. Perusoikeusnäkökulmasta tarkasteltuna viranomaisten tietopyyntöjen hylkäämispäätökset ovat olleet perusteluiltaan puutteellisia 2000-luvun alkupuolella. Tämän jälkeen on kuitenkin havaittavissa positiivista kehitystä. Lisäksi korkein hallinto-oikeus on valtion turvallisuutta koskevaa oikeuskäytäntöä lukuun ottamatta pyrkinyt julkisuuden maksimointiin ja perustellut päätöksensä asiakirjajulkisuuden perusoikeusaseman kannalta kestävästi.
  • Toni, Jenni (2014)
    Tutkielma käsittelee vaihtoehtohoitojen asiakkaan asemaa markkinoinnin ja palvelujen laatuun liittyvien seikkojen näkökulmasta. Vaikka vaihtoehtohoitoja käytetään osittain samoihin tarkoituksiin kuin terveydenhuollon palveluja, ei niitä koskevaa erityislainsäädäntöä ole olemassa. Asiakkaan asema perustuu sen vuoksi kuluttajansuojalain, kuluttajaturvallisuuslain sekä rikos- ja vahingonkorvauslainsäädännön antamaan yleiseen suojaan. Naprapatia, kiropraktiikka ja osteopatia luetaan vaihtoehtohoitoihin kuuluviksi. Ne ovat poikkeuksellisessa asemassa, sillä ne ovat nimikesuojattuja ammattinimikkeitä. Niihin soveltuu muita vaihtoehtohoitoja yksityiskohtaisempi lainsäädäntö, joten ne eivät ole tutkimuksen keskiössä. Muiden vaihtoehtohoitojen harjoittamiselle ei ole asetettu koulutusvaatimuksia, joten niitä voi tarjota kuka tahansa. Osa vaihtoehtohoitoja edustavista yhdistyksistä on asettanut tietyt koulutusta koskevat vähimmäisvaatimukset jäsenyytensä edellytykseksi. Jäsenyys perustuu kuitenkin vapaaehtoisuuteen, ja suurin osa vaihtoehtoterapeuteista ei ole järjestäytynyt. Yksityisessä terveydenhuollossa asetetaan erinäisiä vaatimuksia niin palvelun tarjoajille kuin myös toimin-taympäristölle. Terveydenhuollon ammattihenkilöistä pidetään yllä rekisteriä, josta osa on julkinen ja palve-lee siten asiakkaiden tarpeita. Yksityisten terveydenhuoltopalveluiden valvonta on tehokasta ja seuraamusjärjestelmä motivoi alan toimijoita noudattamaan niitä koskevia säännöksiä. Vaihtoehtohoitojen asiakkaan asema on näin ollen selvästi heikompi kuin yksityisten terveydenhuoltopalveluiden asiakkaan asema. Tutkielmassa vaihtoehtohoitoja verrataan yksityisiin terveydenhuoltopalveluihin, koska vaihtoehtohoidoista aiheutuvat haittavaikutukset voivat olla merkittäviä asiakkaiden terveydelle ja hyvinvoinnille. Heikko tietämys eri vaihtoehtomenetelmien riskeistä voi aiheuttaa esimerkiksi vakavia lääkkeiden ja vaihtoehtovalmisteiden yhteisvaikutuksia. Eri vaihtoehtomenetelmistä ja niiden tehosta ei myöskään ole riittävästi tieteellistä ja puolueetonta tutkimusta. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten vaihtoehtohoitopalveluiden asiakkaan asema eroaa yksityisten terveydenhuoltopalveluiden asiakkaan asemasta, ja mitä ongelmia erityislainsäädännön puuttumisesta voi aiheutua. Lisäksi selvitetään erilaisia vaihtoehtoja havaittujen ongelmien ratkaisemiseksi. Vaihtoehtohoitojen tarkastelussa hyödynnetään myös ulkomailla omaksuttuja ratkaisumalleja ja pohditaan niiden soveltuvuutta Suomeen. Tutkielma on pääosin oikeusdogmaattinen, mutta ratkaisuvaihtoehtoja käsittelevässä osassa hyödynnetään myös oikeusvertailevaa ainesta.
  • Kinnunen, Emma-Lotta (2012)
    Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani asianajajan vastuun epätyypillisiä tilanteita, eli niitä, joissa vahingonkärsijänä on muu kuin asianajajan oma päämies. Tutkimuksen päämielenkiinto kohdistuu korvausvastuun normipohjan määräytymiseen asianajajan ja eri vahingonkärsijätahojen relaatioissa. Vastuun normiperustan avulla tutkimukseni tavoitteena on hahmottaa kullekin taholle aiheutuneen varallisuusvahingon korvattavuutta ja vahingonkärsijän asemaa tässä suhteessa. Vahingonkärsijätahot, joita työssäni tarkastelen, ovat asianajajan päämiehen vastapuoli, asianajajan laatiman oikeustoimen edunsaaja sekä oikeudellisen neuvon saaja. Aloitan tutkimukseni systematisoimalla tutkimuksen toisessa luvussa niitä velvollisuuksia, joita asianajajalle on lainsäädännössä ja ammattieettisissä ohjeissa asetettu. Pohdin erityisesti, mitä asianajajan huolellinen menettely tarkoittaa toimeksiantosuhteen ulkopuolella ja mikä on asianajajien ammattieettisen säännöstön, hyvän asianajajatavan merkitys asianajajan vahingonkorvausvastuun arvioinnissa. Tutkimuksen kolmannessa luvussa erittelen eri vastuumuotoja sekä niiden soveltumisedellytyksiä ja sisältöä. Alaluvuissa tarkastelen sitä, kuinka deliktivastuuta, sopimusvastuun kaltaista vastuuta sekä vastuumuotojen välisen raja-alueen vastuukysymyksiä on arvioitu oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa. Neljännessä luvussa tarkastelen asianajajan vastuuta kolmea tiettyä vahingonkärsijätahoa kohtaan. Kussakin alaluvussa pyrin selvittämään vahingonkärsijän korvaussuojan laajuutta. Ennen muuta korvaussuojan laajuuden selvittäminen tarkoittaa kuhunkin vahingonkärsijärelaatioon soveltuvan korvausvastuunormiston määrittämistä. Tutkimukseni tulokset osoittavat, että asianajajan vastuuta muuta kuin päämiestä kohtaan voidaan arvioida vallitsevan oikeustilan perusteella varsin joustavasti. Vastuu muuta kuin päämiestä kohtaan ei ole yhtenäinen kategoria, vaan vahingonkärsijän rooli vaikuttaa merkittävästi vastuun arviointiin, sovellettavaan vastuunormistoon ja vahingonkärsijän korvaussuojaan. Mitä epäselvempi korvausvastuun normipohja on, sitä suuremman merkityksen saa tapauksen olosuhteista ammentava reaalinen argumentointi. Vastuun arvioinnin joustavuuden vuoksi sopimuksenulkoisissa suhteissa vallitseva varallisuusvahinkojen lähtökohtainen korvauskelvottomuus ei muodostu asianajotoiminnassa aiheutettujen vahinkojen osalta ongelmalliseksi. Tutkimuksen valossa asianajajan vahingonkorvausvastuu näyttäytyy varsin laajana ottaen huomioon, että tutkimuksen kohteena olivat asianajotoiminnan epätyypilliset vahingonkärsijätahot. Voitaneen olettaa, että asianajotoiminnassa aiheutetun vahingon kärsii useimmiten päämies ja päämiestä kohtaan asianajaja vastaa aiheuttamastaan varallisuusvahingosta aina sopimusvastuun mukaisesti eli ilman erityisedellytyksiä. Kun asianajaja tämän lisäksi voi joutua sopimusvastuun periaatteiden mukaiseen vastuuseen myös toimeksiannon edunsaajaa ja joissakin tapauksissa myös oikeudellisen neuvon saajaa kohtaan, muodostuu asianajajan sopimusvastuun periaatteiden mukainen korvausvastuu varsin laajaksi. Asianajajan vahingonkorvauslakiin perustuva vastuukin aktualisoituu melko herkästi, mikäli vahingon aiheuttaneen menettelyn voidaan katsoa rikkoneen hyvää asianajajatapaa.
  • Ylöstalo, Pia (2013)
    Oikeus on perinteisesti ollut tiivis osa kansallisvaltiota. Asianajajat ovat työskennelleet suppeilla maantieteellisillä alueilla kotimaisten asioiden parissa. Asianajotoiminta on kokenut suuren muutoksen globalisaation ja Euroopan yhdentymisen myötä. Euroopan unionin sisämarkkinoilla pyritään poistamaan esteet tavaroiden, henkilöiden, palveluiden ja pääoman jäsenvaltioiden välisen vapaan liikkuvuuden tieltä. Vapaa liikkuvuus koskee myös asianajajia, joiden toimintaa ja mahdollisuuksia asettua työskentelemään toiseen jäsenvatioon on pyritty parantamaan nimenomaisin direktiivein. Ensimmäinen asianajotoimintaa säätelevä direktiivi annettiin 1970-luvulla, minkä jälkeen direktiivejä on annettu sekä asianajotoiminnan pysyvästä että tilapäisestä harjoittamisesta toisessa jäsenvaltiossa. Asianajajilla on mahdollisuus saada tutkintonsa tutkintotodistusdirektiivin nojalla tunnustettua toisessa jäsenvaltiossa ja päästä siten paikallisen ammattikunnan täysimääräiseksi jäseneksi. Direktiivi on pantu täytäntöön eri tavalla eri maiden välillä. Tutkielmassa tarkastellaan tutkintotodistusdirektiivin täytäntöönpanoa Suomen ja Saksan välillä. Vertailukohteena toimii kelpoisuuskoe, joka on keskeinen osa tutkintojen tunnustamista. Tutkielmassa käsitellään asianajajien vapaata liikkuvuutta tutkintotodistusdirektiiviä painottaen, mutta keskitytään asianajajien liikkumisvapauteen myös yleisesti. Tutkielman alussa käydään läpi suomalaisen ja saksalaisen asianajokunnan pääpiirteitä ja kehitystä. Tämän jälkeen tarkastellaan palveluiden vapaata liikkuvuutta Euroopan unionissa sekä asianajotoimintaa koskevaa, pääasiallisesti eurooppaoikeudellista, sääntelyä. Sen jälkeen vertaillaan tutkintotodistusdirektiivin täytäntöönpanoa Suomessa ja Sakasassa sekä pohditaan mahdollisia syitä suhtautumiseen, joka jonkin verran eroaa vertailumaissa. Lopuksi yhteenvedossa kootaan tehdyt havainnot yhteen. Tutkielman aikana tehtyjen havaintojen perusteella voidaan päätyä siihen lopputulokseen, että tutkintotodistusdirektiivin täytäntöönpano Suomessa ja Saksassa on toteutettu samankaltaisesti, eikä merkittäviä eroja maiden välillä juuri ole. Merkittävimpänä erona voidaan pitää Saksassa rajoitettua mahdollisuutta kelpoisuuskokeen uusimiseen. Saksassa suhtautuminen asianajopalveluiden liikkumavapauteen voidaan katsoa olleen osittain kielteistä, mihin syytä voidaan etsiä maassa vallitsevasta tiukasta asianajajamonopolista ja palveluita koskevasta sääntelystä. Tutkielmassa päädytään siihen lopputulokseen, että asianajajien liikkumisvapaus on merkittävä ja luonnollinen osa nykyaikaista yhteiskuntaa sekä eduksi niin asianajajille itselleen kuin heidän asiakkailleen. Liikkumisvapauteen saattaa kuitenkin liittyä myös ongelmia, jotka voivat johtua muun muassa puutteellisesta kielitaidosta tai paikallisista tapaohjeista.
  • Huupponen, Kaisa (2013)
    Tutkielma käsittelee välittömän sopimussuhteen ylittävää vastuuta asiantuntijapalveluissa. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, voiko sivulliselle syntyä perusteltu luottamus asiantuntijan laatimaa lausuntoa, antamaa neuvoa tai tietoa kohtaan sekä sitä sovelletaanko asiantuntijan kaksiasianosaissuhteen ylittävään vastuuseen sopimusoikeudellista vai sopimuksen ulkoista vastuunormistoa. Tutkielmassa käytetään oikeusdogmaattista tutkimusmetodia. Asiantuntijapalveluiden käytön lisääntyessä lisääntyvät myös erilaiset vastuutilanteet. Yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti asiantuntija vastaa toimeksiannon asianmukaisesta hoitamisesta lähtökohtaisesti ainoastaan suhteessa sopimuskumppaniinsa. Sen lisäksi, että asiantuntija voi joutua vastuuseen toimeksiantajaa kohtaan, voi vastuu ulottua myös kolmanteen, asiantuntijatoimeksiantosopimukseen nähden sivulliseen. Asiantuntijan neuvot, lausunnot tai käytännön toimenpiteet voivatkin ulottaa vaikutuksensa sivulliseen, kuten esimerkiksi tilanteessa, jossa asiantuntijan laatimaan luottokelpoisuusarvioon tutustuvalle sivulliselle aiheutuu vahinkoa lausunnon virheellisyyden vuoksi. Erilaiset arviot ja lausunnot saattavatkin olla laajankin sivullisjoukon hyväksikäytettävissä. Muina esimerkkeinä tällaisista kolmansista tahoista ovat esimerkiksi testamentinsaaja testamentinlaatimistoimeksiannossa tai päämiehen vastapuoli asianajotoimeksiannossa. Asiantuntijan vastuu suhteessa sivulliseen voi tilanteesta riippuen perustua joko sopimuksen ulkoiseen tai sopimusoikeudelliseen vastuunormistoon. Sillä, kumpaa vastuunormistoa sovelletaan on merkitystä mm. sen kannalta ovatko varallisuusvahingot korvattavia ja kuinka tuottamusta koskeva todistustaakka määräytyy. Sopimus on perinteisesti nähty kaksiasianosaissuhteena. Sopimusoikeudellisen pääsäännön mukaan sopimuksen oikeusvaikutukset rajoittuvat sopimuksen päättäneisiin osapuoliin eikä sivullinen voi lähtökohtaisesti esittää sopimusperusteisia vaatimuksia toisten henkilöiden sopimuksen perusteella. Vastuuta kolmatta kohtaan arvioidaankin yleensä sopimuksen ulkoisen normiston perusteella. Sopimuksen ulkoisen normiston soveltaminen voidaan nähdä perustelluksi tilanteessa, jossa asiantuntijan toimeksiannossaan tekemä virhe heikentää kolmannen varallisuusasemaa tai vahingonaiheuttajan toimista riippumattomia odotuksia. Tilanteessa, jossa sivullisella on odotuksia asiantuntijan sopimusperusteista suoritusta kohtaan ja odotusten voidaan katsoa olevan perusteltuja, voidaan sopimusperusteisen vastuun katsoa olevan mahdollinen. Suomen oikeusjärjestelmä ei sisällä yleisesti sovellettavia säännöksiä välittömän sopimussuhteen ylittävästä vastuuta. Tällainen vastuu voi kuitenkin syntyä tiettyjen erikseen säänneltyjen sopimustilanteiden kohdalla, jonka lisäksi oikeuskirjallisuudessa kaksiasianosaissuhteen ylittävää sopimusvastuuta on pidetty mahdollisena myös sääntelemättömässä tilanteessa yleisiin velvoiteoikeudellisiin normeihin vedoten, mikäli erityiset tapauskohtaiset olosuhteet puoltavat sitä riittävästä. Lisäksi oikeuskäytännöstä löytyy useita esimerkkejä tilanteista, joissa sopimuksen oikeusvaikutukset ovat ulottuneet välittömän sopimussuhteen ulkopuolelle. Korkeimman oikeuden viimeaikaisen ratkaisukäytännön nojalla kaksiasianosaissuhteen ylittävää virhevastuuta voidaan kuitenkin pitää jäsentymättömänä ja oikeustilaa epäselvänä. Välittömän sopimussuhteen ylittävän sopimusperusteisen vastuun edellytyksenä voidaan nähdä olevan osapuolien välillä vallitseva erityinen suhde sekä vahingon ennakoitavuus. Asiantuntijan on täytynyt voida kohtuullisen selvästi tunnistaa sivullisen intressi toimeksiantoon sekä se vastuuriski, joka sivulliselle syntyy toimeksiannossa tehdystä virheestä. Kun asiantuntijavastuusta ei ole olemassa yleissäännöstä ja oikeuskäytännön voidaan katsoa olevan hajanainen, on kaksiasianosaissuhteen ylittävää vastuuta perusteltava yleisten oikeusperiaatteiden lisäksi mm. reaalisen argumentoinnin, kuten esimerkiksi hyvän tavan sekä lojaliteetin perusteella. Asiantuntijalla on yleinen lojaliteettivelvoite toimeksiantajaa kohtaan ja lojaliteetti sekä luottamuksen suoja liittyvätkin yleensä kiinteästi nimenomaisesti sopimussuhteeseen. Luottamusta saatetaan kuitenkin suojata myös sopimuksen ulkoisessa tilanteessa. Sivullisen sopimukseen perustuvia odotuksia sekä luottamusta asiantuntijan suorituksen virheettömyyteen saatetaan tällöin suojata. Luottamuksen suojaaminen voidaan katsoa olevan perusteltua tilanteessa, jossa asiantuntija toimii ammatillisessa kapasiteetissaan ja toimeksiannon huolellisen hoitamisen voidaan katsoa edellyttävän myös sivullisen etujen valvomista. Asiantuntijan on lisäksi täytynyt havaita sivullisen luottamuksen syntyminen ja suhteen on oltava riittävän läheinen, jotta vastuu voisi syntyä.
  • Tuononen, Paula (2012)
    Yritysten toimintaympäristö on muuttunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Tuotantokeskeisyydestä on siirrytty kohti markkinointi- ja strategiakeskeisyyttä ja muutoksia ovat aiheuttaneet erityisesti kansainvälistyminen ja teknologian nopea kehitys. Yrityksen henkilöstöön kuuluvien avainhenkilöiden osaamisesta on tullut menestyksen kannalta yhä keskeisempi tekijä. Avainhenkilöihin liittyy kuitenkin aina erilaisia riskejä, joiden aktualisoitumisen mahdollisuus on entisestään kasvanut lisääntyneen työvoiman liikkuvuuden ja tietoteknisen kehityksen johdosta. Tutkielman tarkoituksena on tutkia työsuhteessa oleviin avainhenkilöihin liittyviä riskejä ja näiden riskien hallintaa sopimuksin. Avainhenkilöihin liittyvät keskeisimmät riskit ovat ensinnäkin riski avainhenkilön työpanoksen menettämisestä aiheutuvasta osaamisen ja tiedon menetyksestä, jonka lisäksi työpanoksen äkillinen menettäminen saattaa johtaa vaikeuksiin sopimusvelvoitteiden täyttämisessä. Työsuhteessa olevaan avainhenkilöön liittyy myös epälojaalin toiminnan riski, eli tämän tutkielman aiheen rajauksen kannalta lähinnä yrityssalaisuuksien vuotaminen tai niiden oikeudeton käyttäminen kilpailevassa toiminnassa. Myös hyväksyttävä ryhtyminen kilpailevaan toimintaan saattaa uhata entisen työnantajan liiketoimintaa, jos entisen työnantajaorganisaation asiakassuhteet tai jonkin prosessin kannalta ratkaiseva osaaminen ovat vahvasti sidoksissa toisaalle siirtyvään avainhenkilöön. Yrityskauppatilanteessa tärkeiden avainhenkilöiden menettäminen saattaa alentaa kohdeyhtiön arvoa ja vaikeuttaa liiketoiminnan jatkamista ja kehittämistä kaupan toteuttamisen jälkeen. Avainhenkilöriskien hallinnan mahdollisuuksia tutkitaan ensinnäkin avainhenkilön itsensä kanssa tehtävien sopimusten kannalta. Näkökulmana on tällöin se, miten avainhenkilön työpanos saadaan pidettyä yrityksen käytössä ja miten avainhenkilön epälojaalia käytöstä voidaan pyrkiä ehkäisemään sopimuksin. Avainhenkilön kanssa tehtävistä sopimuksista olennaisimpia ovat kilpailukieltosopimus, salassapitosopimus ja avainhenkilöön kohdistetun erityisen panostuksen johdosta mahdollinen vähimmäispalvelusaikaa koskeva sopimus. Tämän lisäksi avainhenkilöriskejä voidaan hallita osakkuuden ja osakassopimuksen avulla. Tutkimuksen kohteena on tässä tilanteessa erityisesti työsopimuslain asettamat rajoitteet osakkeenomistajana olevan avainhenkilön kanssa sovittavan kilpailukieltovelvoitteen sisällölle. Avainhenkilöt ovat erityisen merkityksellisessä roolissa projektityyppisiä asiantuntijapalveluita tarjottaessa. Tutkielmassa kartoitetaan avainhenkilön estymisestä aiheutuvan suoritushäiriön seuraamusten rajoittamisen mahdollisuuksia elinkeinonharjoittajien välisissä kaupallisissa sopimuksissa. Tällaisessa tilanteessa avainhenkilön menettämisen uhkaa voidaan hallita myös sopimalla osapuolten välisestä rekrytointikiellosta. Viimeisenä tutkimuskysymyksenä on avainhenkilöriskien hallinnan mahdollisuudet yrityskauppatilanteessa. Henkilöstöön liittyvät asiat ovat monesti yrityskaupan onnistumisen kannalta tärkeässä roolissa. Avainhenkilöihin liittyvien riskien havainnointi on olennaista due diligence -tarkastuksen yhteydessä, ja tarkastuksessa havaitut riskit tulisi huomioida lopullisia kaupan ehtoja neuvoteltaessa. Tutkielman viimeisessä osassa tiivistetään tutkimushavainnot.
  • Liinamaa, Anna (2014)
    Yksi digitaalisen vallankumouksen seurauksena syntyneistä moderneista markkinointikeinoista on hakukoneiden tarjoama avainsanamainonta. Siinä hakukone myy mainostajille hakusanoja siten, että luonnollisten hakutulosten rinnalle ilmestyy mainostajan mainos internetin käyttäjän suorittaessa haun mainostajan valitsemalla avainsanalla. Oikeudellisesta näkökulmasta avainsanamainonta ei kuitenkaan ole täysin ongelmatonta. Erityisesti tavaramerkkioikeudellisia kysymyksiä herää silloin, kun käyttäjä syöttää tavaramerkkiä vastaavan sanan hakukoneeseen ja tulosten joukkoon ilmestyy merkin haltijan kilpailijoiden mainoksia. Tutkielmassa tutkitaan toisen tavaramerkin käyttämistä hakukoneiden avainsanamainonnassa Yhdysvalloissa ja EU:ssa. Tutkielma vastaa kysymykseen siitä, onko hakukoneen katsottu loukkaavan tavaramerkkejä niiden salliessa mainostajien käyttää toisten tavaramerkkejä mainoslinkkiensä avainsanoina ilman merkin haltijoiden suostumusta. Aihetta lähestytään oikeusvertailevalla otteella tarkastellen tutkimuskysymystä erityisesti oikeuskäytännön valossa. Tutkielman pyrkimyksenä on selvittää vertailukohteiden voimassaolevan oikeuden sisältö tutkimuskysymyksen tiimoilta. Työssä tutkitaan EU:n osalta tavaramerkkidirektiivin 5 artiklan 1 kohdan a ja b alakohtaa ja näihin liittyvää tutkimuskysymyksen kannalta merkityksellistä oikeuskäytäntöä. Yhdysvaltojen osalta keskitytään Lanham Act 1114(1)(a–b) sekä 1127 pykäliin antaen erityistä painoarvoa niitä soveltavalle oikeuskäytännölle. Aiheen tiimoilta on saatavilla runsaasti oikeuskäytäntöä Yhdysvalloissa, vaikka ratkaisujen lopputulemat vaihtelevat runsaasti. Myös EU-tuomioistuin on myös antanut avainsanamainonnasta ennakkoratkaisuja. Tavaramerkkioikeuden peruslinjanvedot ovat samankaltaiset Yhdysvalloissa sekä EU:ssa. Lanham Actin sekä tavaramerkkidirektiivin asettamissa loukkausedellytyksissä on yhteisiä piirteitä, mutta niille annettava painoarvo on erilainen. Molemmissa edellytetään merkin käyttöä elinkeinotoiminnassa ja sekaannusvaaraa, tosin tavaramerkkidirektiivissä sekaannusvaara koskee periaatteessa ainoastaan 5 artiklan 1 kohdan b alakohtaa. Säännöksen a alakohdan identtisyystilanteissa sekaannusvaaran arviointia ei direktiivin mukaan tarvitse suorittaa. Yhdysvalloissa sekaannusvaara on loukkauksen kynnyskysymys, vaikka vaatimus merkin käyttämisestä tavaramerkkinä on osassa tuomiopiireistä vallannut sijaa. EU:ssa käyttöedellytys on sekaannusvaaraan nähden ensisijainen. EU:ssa tavaramerkkinä käyttämisen vaatimuksesta on vähitellen siirrytty kohti funktioperusteista linjaa, jossa myös muunlaisen kuin alkuperää osoittavan käytön voidaan katsoa olevan merkin loukkauksen perustana. Ratkaisulinjan vakiintuminen merkitsee tarkastelun painopisteen siirtymistä tavaramerkin käytön seurausten arviointiin. Myös Yhdysvalloissa käyttödoktriinin soveltaminen on vähentynyt ja merkin muunkinlaisen käytön on yleisesti katsottu riittävän. EU:ssa hakukoneen ei ole katsottu täyttävän merkin elinkeinotoiminnassa käyttämisen edellytystä, kun taas Yhdysvalloissa vaatimuksen on todettu täyttyvän hakukoneen myydessä toisten tavaramerkkejä mainosten avainsanoiksi. Sekä Yhdysvalloissa että EU:ssa sekaannusvaaran arvioinnin lähtökohtana on kuluttajien merkin käytöstä saama käsitys. Vaikka hakukoneen käyttäjien oletetaan tutkivan hakutulokset tarkasti, sekä EUT että yhdysvaltalaiset tuomioistuimet ovat katsoneet, että kuluttajat voivat erehtyä mainosten vuoksi tuotteiden alkuperästä. Yhdysvalloissa on kehitetty myös ns. ensivaikutelmaan perustuvan sekaannuksen doktriini. Se siirtää sekaannusarvion painopisteen hetkeen ennen ostohetkeä, sillä se ei edellytä, että sekaannusta esiintyisi enää ostohetkellä. Riittää, että sekaannus oli käsillä, kun kuluttaja on alun perin kiinnostunut tavarasta tai palvelusta. Doktriinia ei sovelleta kaikissa Yhdysvaltain tuomiopiireissä, ja se on saanut osakseen kritiikkiä. Vaikka doktriinia ei ole EU:ssa yleisesti tunnustettu, on siitä mahdollista löytää häivähdyksiä myös EUT:n sekä jäsenvaltioiden kansallisten tuomioistuinten ratkaisukäytännöstä. EUT ei ole suoraan ottanut kantaa siihen, onko mahdollisen sekaannusvaaran taustalla hakukoneen toiminta. Yhdysvalloissa sen sijaan hakukoneen toiminnan on katsottu voivan aiheuttaa sen käyttäjissä sekaannusvaaraa. Voidaan siis todeta, että Yhdysvalloissa on mahdollista, että hakukoneen katsotaan loukkaavan tavaramerkkejä toiminnallaan, kun taas EUT:n oikeuskäytännön valossa näin ei ole.