Kyläosuudesta yksityiseen maanomistukseen : Isojako Länsi-Uudellamaalla 1700-luvulla

Näytä kaikki kuvailutiedot

Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-8691-5
Julkaisun nimi: Kyläosuudesta yksityiseen maanomistukseen : Isojako Länsi-Uudellamaalla 1700-luvulla
Tekijä: Talvitie, Petri
Muu tekijä: Helsingin yliopisto, humanistinen tiedekunta, filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, Suomen ja Pohjoismaiden historia
Opinnäytteen taso: Väitöskirja (monografia)
Tiivistelmä: The emergence of exclusive property rights in land Enclosure in the Western Nyland in the 18th century This is a study of the storskifte reform (the Swedish equivalent of the Europe-wide enclosure movement), one of the major events in the history of the Finnish countryside from the mid-18th century onwards. In this work I analyse the storskifte from the local-community point of view. How did the peasantry react to the storskifte and how did the rural community actually change? The study area comprises four parishes, Ingå, Karis, Sjundeå and Tenala, situated in the province of Western Nyland at the northern shore of the Gulf of Finland. At the time Western Nyland was one of the most industrialised regions in Finland with a flourishing sawmill and iron industry. In this study I demonstrate that enclosure was not implemented against the will of the peasant population, as has been previously assumed. Firstly, peasants actively applied for the privatisation of the commons: about 60% of all applicants were peasant farmers. The most active initiators were the so-called rusthållare (the holders of the farm , obliged to furnish a cavalryman). Every second rusthållare applied for enclosure. Secondly, there are no signs of peasant resistance, even though some farmers were afraid of the high costs. Even the landless population seems to have accepted the partition without opposition. Furthermore, the enclosure proceedings began immediately after the first enclosure statute of 1757. The very first enclosure was carried out at the village of Breds in the parish of Ingå in 1757, and the majority of the commons had been privatised by 1775. The heyday of privatisation came in the 1760s, when cereal prices were high. The storskifte reform started early in the Helsinki region and around the town of Lovisa too, whereas in the inland parishes of the province of Nyland storskifte proceedings were carried out much later. Thus, the proximity of large consumer centres, such as towns and other industrial centres, can be seen as by far the most important explanation for the diffusion of enclosure. This positive attitude was largely due to the fact that landowners could decide the timing of the partition by themselves. The storskifte was not an enforced reform. The situation was different in the provinces of Ostrobotnia (then including Lapland), Savolax and Karelia, and later in the province of Viborg, where all common land was privatised at the same time as the implementation of fiscal reforms. According to the special enclosure statute for the southern provinces of Finland, enacted in 1766, county governors were entitled to initiate enclosure proceedings without consulting land-owners, and governors also exercised their powers in Western Nyland. Around 10 40% of all proceedings were carried out publicly. However, the enclosure process had begun long before these general regulations, therefore the vast majority of enclosures were eventually carried out privately. In addition, the peasants were ready to abandon the common field system because it was prone to conflict. Some neighbours widened their narrow strips of land illegally, or logged more wood than others. The policing of property rights was difficult, especially in those villages where the commons were used for heavy land clearances and commercial purposes. Thus, as a consequence, privatising the commons was an attractive opportunity for a land-owner, as it was then much easier to determine what was mine and what was thine. Furthermore, privatisation facilitated the clearance of unproductive wastelands such as marshes and fens. As far as new settlements are concerned, the partition of commons failed to achieve its intended influence, as Western Nyland was already densely populated before the storskifte reform.Isojako, 1700-luvun puolivälissä käynnistynyt maanjako-olojen uudistus, on yksi Suomen historian merkittävimpiä ja kauaskantoisimpia maatalousreformeja. Isojaossa oli kyse kahdesta uudistuksesta: toisaalta tilusten seka-asema (sarkajako tai lohkojako) purettiin ja maatiloille jaettiin yhtenäiset viljelyalueet, toisaalta kylien ja jakokuntien yhteiset ulkomaat eli ns. yhteismaat jaettiin talollisten kesken yksityiseen omistukseen. Tutkin väitöskirjassani, kuinka uudistus otettiin vastaan neljässä länsiuusmaalaisessa pitäjässä: Inkoossa, Karjaalla, Siuntiossa ja Tenholassa. Vastustettiinko isojaon toimeenpanoa, kuten suomalaisessa historiantutkimuksessa on korostettu, vai nähtiinkö se mahdollisuutena? Osoitan tutkimuksessani, että perinteistä tulkintaa isojaosta pakkoreformina on syytä arvioida uudelleen. Ensinnäkin länsiuusmaalaiset talonpojat anoivat aktiivisesti yhteisnautinnan purkamista. Noin 60 % kaikista aloitteentekijöistä oli talonpoikia. Perintöratsutilalliset, talonpoikaissäädyn varakkain kerrostuma erottuu selvästi joukosta, kun anomusten määrä suhteutetaan maanomistusrakenteeseen: joka toinen ratsutilallinen käytti jakovaltaansa. Toiseksi tutkimusalueelta ei ole löydettävissä vähäisintäkään merkkiä uudistuksen vastustamisesta, vaikka osa talollisista pelkäsikin korkeita kustannuksia. Kolmanneksi maanjakoreformi käynnistyi Länsi-Uudellamaalla heti vuoden 1757 isojakoasetuksen jälkeen eli selvästi aikaisemmin kuin on oletettu. Ensimmäinen jako toimitettiin kesällä 1757 inkoolaisessa Bredsin kylässä, ja valtaosa yhteismaista oli saatu jaettua vuoden 1775 loppuun mennessä. Maanjakojen huippukausi osui 1760-luvulle, jolloin rukiin ja ohran hinnat olivat korkealla. Toimitukset käynnistyivät varhain myös muissa uusmaalaisissa rannikkopitäjissä kuten Helsingin ja Loviisan kaupunkien ympäristöissä. Sen sijaan Uudenmaan läänin pohjoisosissa yhteismaita ryhdyttiin jakamaan selvästi myöhemmin. Erot selittyvät markkinoiden kuten teollisuuslaitosten, kaupunkien ja linnoitustyömaiden läheisyydellä. Talollisten positiivinen suhtautuminen johtui siitä, että he saivat pääosin itse päättää toimituksen ajankohdan. Pohjanmaalla sekä Savossa ja Karjassa tilanne oli toinen. Näillä seuduilla maanjako-olot uudistettiin verollepanojen yhteydessä, eikä talollisilla ollut samanlaisia mahdollisuuksia vaikuttaa toimituksen alkamiseen kuin eteläisessä Suomessa. Uudellamaalla ei myöskään toiminut ns. taloudellisia deputaatioita, jotka tekivät jakoaloitteita Hämeessä ja Satakunnassa. Maaherroille annettiin vuoden 1766 läänikohtaisissa asetuksissa oikeus aloitteiden tekemiseen, ja Uudellamaalla maaherrat myös käyttivät jakovaltaansa. Noin 10 40 % toimituksista käynnistyi maaherran määräyksestä. Lohjalla peräti 70 % jaoista oli ns. yleisiä jakoja. Toisaalta toimitukset olivat 1760-luvun jälkipuoliskolla jo hyvässä vauhdissa miltei kaikissa länsiuusmaalaisissa pitäjissä, joten maaherran merkitys ei päässyt nousemaan kovin suureksi. Toiseksi, talolliset olivat valmiita hylkäämään vuosisataisen yhteisnautinnan, koska se oli hyvin konfliktiherkkä maanhallinnan muoto. Ennen isojakoa omistuksia yritettiin laajentaa siirtelemällä peltosarkojen välisiä rajamerkkejä ja tekemällä yhteismaille luvattomia valtauksia. Kaupallinen metsänkäyttö oli omiaan aiheuttamaan maariitoja, jos joku naapureista hakkasi myyntiin enemmän tukkeja kuin toiset. Isojako tarjosi ratkaisun näihin ongelmiin. Pitkittyneistä maariidoista päästiin eroon, kun jokainen maatilan isäntä tiesi, missä hänen omistuksiensa rajat kulkivat. Yhteismaiden jakaminen helpotti myös hyödyttömien joutomaiden kuten soiden ja rämeiden raivaamista tuottavaksi peltomaaksi. Asutushistorian näkökulmasta yhteismaiden jakamisella ei sen sijaan ollut ratkaisevaa merkitystä, sillä Länsi-Uusimaa oli tiheästi asuttua seutua jo ennen isojakoa. Yhteismaiden jakaminen ei vauhdittanut uusien viljelmien perustamista samalla tavalla kuin Pohjanmaalla ja Hämeessä.
URI: URN:ISBN:978-952-10-8691-5
http://hdl.handle.net/10138/38949
Päiväys: 2013-05-22
Avainsanat: suomen ja Pohjoismaiden historia
Tekijänoikeustiedot: Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.


Tiedostot

Latausmäärä yhteensä: Ladataan...

Tiedosto(t) Koko Formaatti Näytä
talvitie_vaitoskirja.pdf 3.320MB PDF Avaa tiedosto

Viite kuuluu kokoelmiin:

Näytä kaikki kuvailutiedot