| dc.description.abstract |
Laiminlyöntiin perustuva vastuu on tunnettu jo pitkään rikosoikeudellisena vastuumuotona, mutta sen soveltaminen
oikeuskäytännössä on ollut melko varovaista. Tämä johtuu pitkälti siitä, että toimintaan perustuvaa vastuuta pidetään helposti
moitittavampana kuin pelkkää toimimattomuutta. Ydinongelma laiminlyönnin rankaisemisessa on, kuka voi joutua vastuuseen
toimimattomuudestaan ja millä perusteella. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä onkin ajan kuluessa muotoutunut
vastuuasemaoppi eli oppi siitä, millaiset tilanteet voivat aiheuttaa henkilölle toimimisvelvollisuuden ja sitä myötä mahdollisen
rikosoikeudellisen vastuun, mikäli kyseinen velvollisuus laiminlyödään. Vastuuasemaoppi aiheuttaa sen, ettei kuka tahansa voi
joutua seurauksen estämättä jättämisestä rikosoikeudelliseen vastuuseen. Tämä onkin ennakoitavuuden näkökulmasta
perusteltua.
Vuonna 2004 tuli voimaan rikosoikeuden yleisten oppien uudistus, jolloin rikoslakiin sisällytettiin laiminlyönnin rangaistavuutta
koskeva 3 luvun 3 §:n yleissäännös. Tätä ennen laiminlyönnin rangaistavuus oli ainoastaan oikeuskirjallisuuden ja -käytännön
varassa. Aikaisemmin vallinnutta oikeustilaa voitiin pitää rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta hyvin ongelmallisena.
Tämän vuoksi koettiin tärkeäksi sisällyttää rikoslakiin sellainen yleissäännös, joka täyttäisi ainakin laillisuusperiaatteen
vähimmäisvaatimukset. Rikoslain 3:3:n ensimmäinen momentti säätää rangaistavaksi varsinaiset laiminlyöntirikokset, joissa
laiminlyönti itsessään on rangaistavaa ilman, että mitään nimenomaista seurausta laiminlyönnin johdosta syntyisi. Kyseisen
säännöksen toinen momentti puolestaan sisältää epävarsinaisten laiminlyöntirikosten määritelmän. Tutkielmani keskittyy
nimenomaan epävarsinaisiin laiminlyöntirikoksiin. Rikoslain 3:3.2:n mukaan henkilöä voidaan rangaista laiminlyönnistä, mikäli
hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus tunnusmerkistön mukaisen seurauksen estämiseen. Tällainen erityinen
oikeudellinen velvollisuus voi kyseisen säännöksen mukaan perustua 1) asemaan, virkaan tai toimeen 2) tekijän ja uhrin väliseen
suhteeseen 3) tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen 4) tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai 5) muuhun näihin
rinnastettavaan syyhyn.
Jotta velvollisuus olisi oikeudellinen, tulisi se pystyä kytkemään oikeusjärjestyksen muuhun normistoon tai sen tulisi jollain tavalla
olla johdettavissa oikeusjärjestyksestä. Käsitteelle “oikeudellinen” ei oikeuskirjallisuuden kannanottojen mukaan kuitenkaan tulisi
antaa liian tiukkaa merkitystä siten, että velvollisuus olisi aina voitava paikantaa jostain säännöksestä. Tutkielmani mielenkiinto on
nimenomaan siinä, milloin velvollisuuden voidaan sanoa olevan oikeudellinen siinä mielessä, että se voi synnyttää
rikosoikeudellisen vastuun laiminlyönnistä. Tutkimuskysymykseni kuuluu näin ollen seuraavasti: miten erityinen oikeudellinen
velvollisuus on johdettavissa oikeusjärjestyksestä? Tutkielmani on pääosin perinteinen oikeusdogmaattinen tutkimus, jolloin
tulkitsen rikoslain 3:3.2:n merkityssisältöä ja pyrin esittämään kannanoton siihen, mitä käsitteellä erityinen oikeudellinen
velvollisuus voidaan tarkoittaa. Tutkimuskysymykseni ratkaisemisessa käytän apuna pääasiassa vuoden 2004 aikana ja sen
jälkeen tapahtuneiden oikeuskäytännön tilanteita. Olen rajannut oikeuskäytännön tilanteet neljään eri rikostyyppiin:
kuolemantuottamukseen (RL 21:8), vammantuottamukseen (RL 21:10), petokseen (RL 36:1) ja virkavelvollisuuden rikkomiseen
(sekä tuottamuksellinen että tahallinen tekomuoto, RL 40:9–10). Tutkin oikeuskäytännön osalta, mihin velvollisuus seurauksen
estämiseen on perustettu. Onko velvollisuudella siten ollut lain tasoinen pohja vai onko velvollisuus voinut syntyä esimerkiksi
tavanomaisoikeudellisesti tai sopimukseen perustuen? Lisäksi tuon tutkielmassani esille uhrin näkökulman laiminlyönnin
rankaisemisessa. Näin ollen pohdin, voitaisiinko perus- ja ihmisoikeuksien avulla argumentoida laiminlyöntivastuun puolesta
laillisuusperiaatteen estämättä tilanteessa, jossa konkreettiset olosuhteet puhuisivat vahvasti vastuun puolesta.
Tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että oikeuskäytäntö ja -kirjallisuus on yhä melko epäselvä sen suhteen, mitkä kaikki tilanteet
käytännössä voisivat synnyttää henkilölle erityisen oikeudellisen velvollisuuden estää seurauksen syntyminen, ja mihin velvollisuus
voidaan perustaa. Nähtäväksi yhä jääkin, miten oikeuskäytäntö tulee tästä vielä muotoutumaan ja miten rikoslain 3 luvun 3 §:n
yleissäännöstä tullaan tulkitsemaan. Suotavaa olisi ennakoitavuuden näkökulmasta saada selvät linjaukset sen suhteen, milloin
henkilö voisi joutua laiminlyönnistään vastuuseen siten, ettei vastuu syntyisi kenellekään täysin arvaamattomasti. |
fi |
