Articulating a New Nepal : Discourses of Transformation during the Peace Process between 2005 and 2012

Abstract

This study relates to the conflict in Nepal and its peace process in particular, which is examined from the perspective of discourse theory. The conflict started in 1996 when a group calling themselves ‘Maoists’ launched their ‘people’s war’. Over the years, the conflict was marked by several negotiation rounds, intermittent ceasefires and a power-political struggle between the king, the mainstream political parties and the Maoists. The peace process can be deemed to have started upon the signing of a 12-Point Understanding between the Seven Party Alliance and the Maoists in November 2005. Despite its promising start, it is still too early to talk about the peace process in the past tense since researchers have considered the promulgation of a new constitution as a necessity for its closure. The conflict and its peace process have provided an interesting topic of inquiry for instance because Nepal’s Maoist insurgency has been considered the most successful one among other contemporary Maoist rebellions. The purpose of this study is to analyse how a ‘new Nepal’ was articulated in discourses of transformation during the peace process between 2005 and 2012 and determine potential shifts or changes in the discourses. Since the peace process is understood as a discursive process, a further objective is to evaluate the process and the prospects of sustainable peace on the basis of the discourses.

Following the theory of conflict transformation, this study understood the peace process as a long-term project where sustainable peace necessitates addressing the root causes of conflict. The motive for choosing the discourse-theoretical perspective was that discourses have been suggested to have a significant role in conflict transformation. In their discourses, political actors may seek cooperation and consensus or reproduce the antagonistic relationship that existed between them during conflict. This study utilised the post-structuralist theory of discourse developed by Laclau and Mouffe as it has been considered suitable for studying political conflicts and changes. According to the fundamental premises of the theory, discourses are historically constructed and contingent systems of meaning in which signifiers receive their meaning in relation to other signifiers and which are susceptible to change.

The empirical data of this study consisted of three official documents that have been said to provide a blueprint for a new Nepal as well as of newspaper articles published in The Kathmandu Post. Temporally the study was limited to a period between November 2005 and June 2012. The concept of new Nepal was understood as referring to the political, social, economic and cultural transformation of the country needed to address the root causes of the conflict, for which reason the analysis concentrated on discourses dealing with these aspects. Furthermore, the main focus was on the discourses of the political actors who were the chief adversaries during the conflict, i.e. the mainstream political parties, the Maoists and the king. The empirical analysis utilised the key concepts of Laclau and Mouffe’s theory of discourse, including articulation, floating signifier, nodal point, empty signifier, hegemonic practice, dislocation, social antagonism, political frontier, and the logics of equivalence and difference.

According to the analysis, the discourses of the political actors were arranged around political transformation, which was closely linked with social, economic and cultural transformation. The discourses of transformation can be deemed to have formed a discourse on new Nepal, where the meaning of new Nepal was constructed around such salient signifiers as democracy, republic, federalism, secularism, peace, development, progress, change, social justice and inclusiveness. A chain of equivalence was articulated between these signifiers to establish a clear frontier between the past and the future. A significant finding was that the Maoists and the mainstream political parties were able to combine their particular interests into a common discourse by articulating the king as a common enemy and a threat to a new Nepal, which would appear to have made the peace process possible. However, this discursive unity seems to have dissolved after the king was removed and Nepal declared a republic. Since then the Maoists and the non-Maoist parties appear to have reproduced the previous antagonistic relationship between them and the situation has begun to resemble the circumstances before and during the conflict. Due to the discursive struggles between the actors, the Constituent Assembly failed to promulgate the new constitution that was articulated as a document which could bring peace and socio-economic transformation, and consequently it is argued that the prospects of achieving sustainable peace still seem rather bleak. The discursive struggles also pose a threat to the hegemonic discourse on new Nepal and to the new Nepal articulated therein. As regards sustainable peace, it would be important for the actors to find again the consensus that existed between them at the initial stages of the peace process.

Tutkimuksen aiheena on Nepalin konflikti ja erityisesti siihen liittyvä rauhanprosessi, jota tarkastellaan diskurssiteoreettisesta näkökulmasta. Konflikti sai alkunsa vuonna 1996 maolaisiksi itseään kutsuneen ryhmän aloitettua kansansodaksi nimeämänsä kapinan. Vuosien varrella konfliktia leimasivat useat neuvottelukierrokset, tulitauot ja valtapoliittinen taistelu kuninkaan, valtapuolueiden ja maolaisten välillä. Rauhanprosessin voidaan katsoa käynnistyneen maolaisten ja seitsemän valtapuolueen ryhmittymän allekirjoitettua yhteisymmärrysasiakirjan vuoden 2005 marraskuussa. Vaikka prosessi käynnistyi lupaavasti, siitä ei vieläkään voida puhua menneessä aikamuodossa, sillä tutkijat ovat pitäneet uuden perustuslain voimaansaattamista edellytyksenä sen päättymiselle. Nepalin konflikti ja rauhanprosessi ovat tarjonneet mielenkiintoisen tutkimuskohteen muun muassa siksi, että Nepalin maolaiskapinan voidaan katsoa olleen onnistunein kylmän sodan jälkeisistä vastaavista kapinoista. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on analysoida, miten 'uutta Nepalia' on artikuloitu muutosdiskursseissa rauhanprosessin aikana vuosina 2005–2012 ja kartoittaa diskursseissa mahdollisesti tapahtuneita muutoksia ja siirtymiä. Koska rauhanprosessi käsitetään tutkimuksessa diskursiiviseksi prosessiksi, tavoitteena on myös arvioida rauhanprosessia ja kestävän rauhan mahdollisuuksia diskurssien perusteella.

Tutkimuksessa rauhanprosessi käsitettiin konfliktin transformaatioteorian mukaisesti pitkäkestoiseksi projektiksi, jossa on tärkeää puuttua konfliktin taustalla oleviin moninaisiin syihin, jotta kestävä rauha olisi mahdollinen. Perusteena diskurssiteoreettisen lähestymistavan valinnalle oli se, että diskurssien on todettu olevan keskeisessä asemassa konfliktien muuttumisessa rauhaksi. Toimijat voivat diskursseissaan pyrkiä yhteistyöhön tai toisintaa konfliktin aikana vallinnutta vastakkainasettelua. Diskurssiteorioista valittiin Laclaun ja Mouffen kehittämä poststrukturalistinen diskurssiteoria, jonka on todettu soveltuvan muun muassa poliittisten konfliktien ja muutosten tutkimukseen. Kyseiselle teorialle on keskeistä ajatus siitä, että diskurssit ovat epävakaita ja historiallisesti rakentuneita merkitysjärjestelmiä, joissa merkitsijät saavat merkityksensä suhteessa muihin merkitsijöihin ja jotka ovat alttiita muutoksille.

Tutkimuksen empiirinen aineisto koostui kolmesta uuden Nepalin kannalta keskeisestä virallisesta asiakirjasta ja The Kathmandu Post -lehdessä julkaistuista artikkeleista. Ajallisesti tutkimus rajattiin marraskuun 2005 ja kesäkuun 2012 välille. Uuden Nepalin käsitteen katsottiin viittaavan poliittisiin, sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin muutoksiin, joita Nepalin konfliktin taustalla oleviin syihin puuttuminen edellyttää, joten analyysissä keskityttiin näitä näkökulmia käsitteleviin muutosdiskursseihin. Samalla pääpaino oli konfliktin osapuolina olleiden poliittisten toimijoiden eli valtapuolueiden, maolaisten ja kuninkaan diskursseissa. Empiirisessä analyysissä hyödynnettiin Laclaun ja Mouffen diskurssiteorian keskeisiä käsitteitä, joita ovat artikulaatio, kelluva merkitsijä, kiinnekohta, tyhjä merkitsijä, hegemoninen käytäntö, dislokaatio, sosiaalinen antagonismi, poliittinen raja sekä yhtäläisyyden ja erilaisuuden logiikat.

Analyysin mukaan poliittisten toimijoiden diskursseissa artikuloidut poliittiset muutokset liittyivät kiinteästi sosiaalisiin, taloudellisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Muutosdiskurssien voidaan katsoa muodostaneen uutta Nepalia koskevan diskurssin, jossa uusi Nepal sai merkityksensä sellaisten keskeisten merkitsijöiden kautta kuten demokratia, tasavalta, federalismi, sekulaarisuus, rauha, kehitys, edistys, muutos, sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja syrjimättömyys. Yhdistämällä nämä merkitsijät toisiinsa artikuloitiin selkeä raja-aita menneisyyden ja tulevaisuuden välille. Keskeinen havainto oli se, että valtapuolueet ja maolaiset onnistuivat yhdistämään erityiset intressinsä yhteiseksi diskurssiksi artikuloimalla kuninkaan yhteiseksi viholliseksi ja uutta Nepalia uhkaavaksi toiseksi, minkä voidaan katsoa mahdollistaneen rauhanprosessin. Toimijoiden välinen diskursiivinen yhtenäisyys näyttäisi kuitenkin purkautuneen sen jälkeen, kun Nepal julistettiin tasavallaksi. Tämän jälkeen vastakkainasettelu maolaisten ja muiden puolueiden välillä on korostunut ja tilanne on alkanut muistuttaa konfliktia edeltävää ja sen aikana vallinnutta tilannetta. Kestävän rauhan saavuttaminen vaikuttaa yhä hankalalta, sillä rauhan ja sosioekonomisten muutosten merkittäväksi edellytykseksi artikuloitua perustuslakia ei edelleenkään ole saatu laadittua diskursiivisten kiistojen takia. Samalla myös hegemonisen aseman saavuttanut uutta Nepalia koskeva diskurssi ja siinä artikuloitu uusi Nepal ovat uhattuina. Kestävän rauhan kannalta olisikin tärkeää, että toimijat löytäisivät uudestaan rauhanprosessin alkuvaiheissa vallinneen yhteisymmärryksen.