Laulamisen tapoja : Esitysareena, rekisteri ja paikallinen laji länsi-inkeriläisessä kalevalamittaisessa runossa

Abstract

Ways of singing. Performance arena, register and local genre in West-Ingrian oral poetry

The focus of this doctoral research is on the registers, performance arenas and local genres of kalevalametric singing in Western Ingria (1853 1938). It combines the approaches of folkloristics, ethnomusicology and linguistic anthropology to obtain an understanding of the cultural patterns of singing in one historical performance tradition. The song poetics, musical structures and the performative features are, together with the poems themselves, essential in order to analyse the logic of the local (indigenous, emic) genres. Following the character of the archival material, the research concentrates on Izhorian and Ingrian-Finn festive singing cultures. The local, ethnic and historical backgrounds have a significant position in the analysis.

In the analysis, the concepts of register and performance arena are central tools for understanding the local genres. The register denotes a recurrent speech or singing style, while the performance arena means a recurrent type of situation or situational frame of reference. A register, as noted by the researcher, must be named by the singers themselves in order to be interpreted as a local genre. The registers and local genres are taken as frames of interpretation, which gain their meanings via different kinds of recurrent uses and associations within a speech community. In Western Ingria, the most notable differences between different local genres were on their quality and the amount of variation. While some genres were textually, musically and performatively rather fixed and restricted, others were characterised by the exact opposite, as they were able to merge various texts, melodies, refrains and movements.

Ingrian oral poetry fits well into theoretical discussions about registers as flexible, layered and complex means of communication. The notion of the situational character of the use of musical features has not previously been discussed in relation to Ingrian cultures, although the situational local genres have been analysed by Senni Timonen. A new aspect is also the interpretation of the recording situation as a multilayered performance arena, situated in various ways between public and private, formal and informal.

Arkistotallenteista avautuu uusia näköaloja Inkerin laulukulttuureihin

Länsi-Inkeristä on tallennettu yksi laajimmista ja monipuolisimmista kansanrunojen esittämistavoista kertovista aineistoista. Inkerin runokulttuureja ei ole kuitenkaan aiemmin lähestytty laulamisen tapoihin, esitystilanteisiin ja musiikillisiin piirteisiin paikallistasoilla paneutuen. Alueelta vuonna 1906 äänitettyä varhaista fonogrammiaineistoa ei ole liioin hyödynnetty. Kati Kallio avaa väitöskirjatutkimuksessaan uudella tavalla myös sitä, miten laulaminen rakentui tallennustilanteissa. Yllättävältä voi tuntua, että kaiken laulullisen moninaisuuden ja variaation keskellä tärkeimmät rituaaliset laulut esitettiin hyvin yksinkertaisin ja pysyvin rakentein. Yksinkertaisuus ei tarkoittanut monotonisuutta tai tylsyyttä, vaan rituaalista, merkittävää, pysyvää ja painokasta.

Työssä lähestytään laulettuja rakenteita ja merkityksiä kolmesta näkökulmasta: siitä, millä tavoilla runoja laulettiin (rekisteri), minkälaisissa tilanteissa niitä käytettiin (esitysareena) sekä miten laulajat itse laulujaan ja laulamistaan nimesivät ja määrittivät (paikallinen laji). Pyrkimyksenä on tavoittaa paikallisyhteisöjen jakamia runon rakentumisen ja tulkinnan malleja, joiden kautta on mahdollista päästä lähemmäs sitä, mitä ja miten nämä länsimaisesta nykynäkökulmasta katsottuna hyvinkin vieraan tuntuiset laulut laulajilleen merkitsivät. Aineistona on käsikirjoitusmuistiinpanoja, kuvauksia sekä äänitteitä Länsi-Inkeristä vuosilta 1853 1938. Aineistojen ja paikallisten laulukulttuurien luonteesta johtuen päähuomio on inkeroisnaisten julkisissa juhlalauluissa.

Työ yhdistää kansanrunouden- ja kansanmusiikintutkimuksen traditioita nykyisiin folkloristiikan, etnomusikologian, lingvistisen antropologian ja suullisen runon tutkimuksen suuntauksiin. Työn taustalla on teoreettinen malli, jonka mukaan tietyssä puheyhteisössä kiteytyneet kielenkäytön ja esittämisen tavat assosioituvat tyypillisiin käyttöyhteyksiinsä ja saavat sosiaaliset merkityksensä ja monikäyttöisyytensä juuri näiden assosiaatioiden kautta. Tutkimusta on tehty Helsingin yliopiston, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Suomen Akatemian hankkeiden, Kulttuuristen tulkintojen tutkijakoulun, Kansanmusiikin ja populaarimusiikin tutkijakoulun sekä Wihurin rahaston ja Suomen Kulttuurirahaston eri tavoin tukemissa puitteissa.