Ideal and Disintegration : Dynamics of the Self and Art at the Fin-de-Siècle

Show full item record

Permalink

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9729-4
Title: Ideal and Disintegration : Dynamics of the Self and Art at the Fin-de-Siècle
Author: Lahelma, Marja
Contributor: University of Helsinki, Faculty of Arts, Department of Philosophy, History, Culture and Art Studies
Publisher: Helsingin yliopisto
Date: 2014-02-07
URI: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-9729-4
http://hdl.handle.net/10138/42525
Thesis level: Doctoral dissertation (monograph)
Abstract: This study examines the dynamics of the self and art in the context of the Symbolist art and aesthetics of the fin-de-siècle. The purpose is to open new perspectives into how the self and its relationship with the world were understood and experienced, and to explore how these conceptions of selfhood suggest parallels with questions of art and creativity in ways that continue to affect our perceptions of these issues even today. The decades around the turn of the twentieth century were a period of intensifying preoccupation with questions of subjectivity as the coherence and autonomy of the self were constantly being threatened in the rapidly modernizing world. This issue is examined through an analysis and discussions of artworks by the Finnish artists Pekka Halonen and Ellen Thesleff, the Norwegian artist Edvard Munch, the Swedish author and artist August Strindberg, and the Danish artist Jens Ferdinand Willumsen. The artworks are considered as active participants in the discourses of the period and as sites of intellectual and artistic reflection. Self-portraits are the most obvious products of artistic self-examination, but the highly subjective attitude towards art indicates that in a way every work of art can be perceived as a self-portrait. Symbolism, therefore, constitutes a point in art history where old definitions of self-portraiture were no longer sufficient. Art came to be understood as a form of knowledge and a source of truth. Hence, the creative process turned into a method of self-exploration motivated by an attempt to transcend beyond everyday consciousness in order to achieve a heightened perception of the self and the world. At the same time, the focus of the artwork shifted towards an immaterial space of imagination. Hence, the work of art was no longer understood as a finite material object but rather as a revelation of an idea. The constant need for self-exploration was also related to an ever increasing questioning of traditional religiosity and a subsequent interest in religious syncretism, as well as in various mystical, spiritual, and occultist ideologies, which affected both the form and content of art. Subjectivity is often perceived as one of the defining features of Symbolist art. However, due to the content-oriented approach, which until recent years has dominated art historical research on Symbolism, the meaning of this subjective tendency has not been properly analysed. Although the emphasis on subjectivity obviously had a great impact on the content of the new art, which became increasingly concerned with mythological and fantastic material, it also worked on a more abstract level affecting the ways that the meaning and status of art were understood. The approach taken in this study is based on an idea of the interconnectedness of form and content. Through this critical perspective, this study takes part in an international current of research which seeks to redefine Symbolism and its relation to modernism.Väitöskirjatutkimus Ideal and Disintegration - Dynamics of the Self and Art at the Fin-de-Siècle käsittelee taiteen ja minuuden välistä dynamiikkaa 1800- ja 1900-lukujen vaihteen pohjoismaisessa symbolistisessa taiteessa. Tutkimuskohteena on teoksia Pekka Haloselta, Edvard Munchilta, Ellen Thesleffiltä, August Strindbergiltä ja Jens Ferdinand Willumsenilta. Tutkimuksessa selvitetään yksityiskohtaisten taideteosanalyysien kautta, miten minuus ja minän suhde maailmaan ymmärrettiin ja koettiin, ja miten näkemykset minuudesta kytkeytyvät käsityksiin taiteesta ja taiteellisesta luovuudesta. Tutkimus avaa uusia näkökulmia myös siihen, millä tavoin nämä 1800-luvulla muotoutuneet käsitykset vaikuttavat ajatteluumme edelleen. Kysymykset minän olemuksesta ja ulottuvuuksista tulivat keskeisiksi 1800- ja 1900 luvun vaihteessa, ajankohtana jolloin modernisoituva maailma näyttäytyi uhkana minän yhtenäisyydelle ja autonomisuudelle. Minän olemusta pohdittiin niin tieteen, taiteen kuin uskonnonkin näkökulmasta. Omakuva on taideteostyyppi, joka kaikkein ilmeisimmin tuntuisi soveltuvat taiteellisen itsetutkiskelun välineeksi. Tutkimuksessa kuitenkin ilmeni, että 1800- ja 1900-luvun vaihteen symbolistisessa taiteessa tapahtui murros, jonka seurauksena omakuvan määritteleminen vaikeutui. Symbolismin subjektiivisuutta korostava asenne merkitsi, että oikeastaan jokainen taideteos esitti tekijänsä henkilökohtaisen näkemyksen aiheestaan. Mikä tahansa taideteos saatettiin näin ollen ymmärtää tekijänsä yksilöllisen minuuden ilmentymänä ja siten eräällä tapaa omakuvana. Kaiken luovan toiminnan perimmäisenä pyrkimyksenä oli minän ja maailman syvimmän olemuksen ymmärtäminen. Muuttuvassa maailmassa perinteinen uskonnollisuus ei enää tuntunut tarjoavan tyydyttäviä vastauksia näihin kysymyksiin. Siten taide sai ottaa paikan uutena uskontona. Symbolismin uudenlainen subjektiivisuus olikin pohjimmiltaan paradoksaalista, sillä itseensä uppoutuminen ja oman mielen tutkiskelu oli oikeastaan vain metodi, jonka kautta pyrittiin saavuttamaan yliyksilöllinen ulottuvuus. Subjektiivisuuden ja sisäisyyden korostuminen sai aikaan myös ratkaisevan muutoksen siinä, miten taideteoksen olemus ymmärrettiin. Taideteoksen muuttuessa itsetutkiskelun välineeksi, sen prosessimainen luonne korostui. Taideteosta ei enää ajateltu niinkään rajallisena materiaalisena esineenä, vaan aineettoman idean ilmentäjänä. Sen merkitys muodostui vasta katsojan ja taideteoksen välisessä kohtaamisessa. Tämä ilmeni esimerkiksi sarjallisuutena ja keskeneräisyytenä, jonka tarkoituksena oli jättää teoksen merkitys osittain avoimeksi. Edvard Munchin suurteos Elämän friisi antaa tästä hyvän esimerkin. Elämän friisi on joukko elämän ja kuoleman teemoja käsitteleviä teoksia, joita taiteilija työsti usean vuosikymmenen ajan. Sen merkitys ja olemus ei paikannu mihinkään tiettyyn tarkasti määriteltävään joukkoon teoksia, sillä kokonaisuus muuttui jatkuvasti. Tämä keskeneräisyys ja avonaisuus voidaankin ymmärtää Elämän friisin perimmäisenä olemuksena, ja sen merkitys kytkeytyy taiteilijan luovaan prosessiin, joka on samalla tapaa elävä ja avoin kuin teoksen aiheena oleva elämän ja kuoleman tematiikka. Elämän friisin ilmentämä pyrkimys yksilön ja ympäröivän maailman yhteensovittamiseen tekee tästäkin teoksesta eräänlaisen omakuvan. Taideteoksen muotoon ja sisältöön sekä subjektiivisuuden uudelleenmäärittelyyn liittyvät näkökulmat kytkevät tämän tutkimuksen osaksi kansainvälistä tutkimussuntausta, jonka pyrkimyksenä on määritellä uudelleen symbolismia ja sen suhdetta modernismiin. Symbolismin subjektiivisuus on usein ymmärretty ennen kaikkea fantastisena ja unenomaisena aihemaailmana, mutta tässä tutkimuksessa osoitetaan subjektiivisuuden käsitteen toimivan myös abstraktimmalla tasolla, joka vaikuttaa ratkaisevasti siihen, miten taiteen olemus ja merkitys maailmassa ymmärrettiin. Symbolismin sisäänpäinkääntyneisys ei tällöin näyttäydy nostalgisena kaipuuna menneeseen, vaan radikaalina pyrkimyksenä uudistaa taiteellisia ilmaisukeinoja ja säilyttää taiteen merkitsevyys modernissa maailmassa.
Subject: taidehistoria
Rights: This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.


Files in this item

Total number of downloads: Loading...

Files Size Format View
lahelma_dissertation.pdf 7.961Mb PDF View/Open

This item appears in the following Collection(s)

Show full item record