Lastensuojelulain rajoitustoimenpiteet

Abstract

Tutkielman aiheena ovat lastensuojelulain (417/2007) 11 luvun mukaiset rajoitustoimenpiteet. Näitä toimenpiteitä ovat yhteydenpidon rajoittaminen, aineiden ja esineiden haltuunotto, henkilöntarkastus ja henkilönkatsastus, omaisuuden ja lähetysten tarkastaminen ja lähetysten luovuttamatta jättäminen, kiinnipitäminen, liikkumisvapauden rajoittaminen, eristäminen ja erityinen huolenpito. Rajoitustoimenpiteitä saadaan käyttää vain huostaanotettuihin, laitokseen sijoitettuihin lapsiin. Yhteydenpidon rajoittamista on mahdollista sosiaalitoimen viranhaltijan päätöksellä käyttää myös muihin huostaanotettuihin lapsiin. Lapsen etu on keskeisin peruste toimenpiteistä päätettäessä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millä edellytyksin rajoitustoimenpiteitä voidaan soveltaa ja mitä lapsen oikeusturvaan liittyviä ongelmia rajoituksiin ja niitä koskevaan sääntelyyn liittyy. Rajoitustoimenpiteissä on kyse lapsen perusoikeuksien rajoittamisesta ja julkisen vallan käytöstä riippumatta siitä, käytetäänkö toimenpiteitä yhteiskunnan ylläpitämässä vai yksityisessä laitoksessa.

Keskeinen ongelma päätettäessä rajoitustoimenpiteiden käytöstä on, milloin on kyse lastensuojelulaissa tarkoitetusta rajoituksesta ja milloin tavanomaiseen kotikasvatukseen rinnastuvista käytännöistä. Laitoksissa saattaa olla erilaisia sääntöjä, jotka puuttuvat esimerkiksi lasten liikkumisvapauteen tai puhelimen käyttöön. Lapsen oikeusturvan kannalta kotikasvatuksellisten rajojen asettaminen on erotettava rajoitustoimenpiteistä, koska osasta rajoitustoimenpiteistä tulee tehdä hallintopäätös. Jos päätöstä ei tehdä, lapsella ei mahdollisuutta valittaa hallinto-oikeuteen. Käytännössä myös eri rajoitustoimenpiteiden välinen rajanveto on osoittautunut joissakin tapauksissa haastavaksi. Koska rajoitustoimenpiteet puutttuvat lapsen perusoikeuksiin, rajoitusten on oltava tarkkarajaisia. Pohdittavaksi jää toisaalta, kuinka yksityiskohtaisesti rajoituksista on ylipäätään mahdollista säätää.