Unionin kansalaisen oikeus sosiaalisiin etuihin vapaan liikkuvuuden perusteella ja tämän oikeuden rajat

Abstract

Tutkielman tavoitteena on selvittää ja selventää Euroopan unionin kansalaisten oikeutta sosiaalisiin etuihin vapaan liikkuvuuden perusteella ja tämän oikeuden rajoja. Tutkielmassa käytetty tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen. Lainopillisen metodin valinta perustuu muun muassa siihen, että aihetta koskevaa sekundäärioikeuden sääntelyä on hiljattain päivitetty. Lisäksi Euroopan unionin tuomioistuin on antanut aihepiiristä runsaasti ratkaisuja, joten unionin oikeuden sisällön systematisointi ja analysointi on tarpeen. Tutkimus keskittyy unionin kansalaisten oikeuksiin, jolloin kolmansien valtioiden kansalaisten oikeudet on rajattu tutkimuskysymyksen ulkopuolelle.

Unionin kansalaisten oikeus sosiaalisiin etuihin perustuu vapaalle liikkuvuudelle ja kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kiellolle. Sosiaaliturvajärjestelmien pääperiaatteiden määrittely kuuluu jäsenvaltioiden toimivaltaan, mutta unionin oikeudella on vaikutusta niihin edellytyksiin, joiden perusteella sosiaaliturvajärjestelmien piiriin tulee päästä. Unionin kansalaisten oikeudesta sosiaalisiin etuihin säädetään tarkemmin kolmella sekundäärioikeuden instrumentilla, jotka ovat sosiaaliturvajärjestelmien yhteensovittamista koskeva asetus 883/2004, työntekijöiden vapaata liikkuvuutta koskeva asetus 492/2011 sekä unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeutta liikkua ja oleskella vapaasti unionin alueella koskeva direktiivi 2004/38/EY. Sekundäärioikeuden instrumentit ovat soveltamisaloiltaan osittain päällekkäisiä ja rinnakkaisia. Tutkielmassa selvitetään sekundäärioikeudessa vapaalle liikkuvuudelle säädettyjä rajoja sekä instrumenttien välisiä suhteita.

Tutkielmassa keskitytään erityisesti syrjimättömyysperiaatteen toteutumiseen unionin kansalaisten oikeuksien kannalta ja siihen, miten ja minkälaisilla kansallisilla edellytyksillä jäsenvaltiot voivat oikeutetusti poiketa syrjimättömyysperiaatteesta rajatessaan henkilöpiiriä, jolla on oikeus jäsenvaltion tarjoamiin sosiaalisiin etuihin. Unionin tuomioistuin on katsonut sosiaalisia etuja koskevassa oikeuskäytännössä, että jäsenvaltiot voivat oikeutetusti edellyttää unionin kansalaisen ja jäsenvaltion välille tosiasiallista yhteyttä myöntäessään sosiaalisia etuja. Tämä jäsenvaltioon integroitumiseen liittyvä edellytys on keskeinen unionin kansalaisten oikeuksien laajuuden kannalta ja sen voi katsoa suojaavan jäsenvaltioiden julkisen talouden kestävyyttä.

Lissabonin sopimuksen myötä Euroopan unionin perusoikeuskirja on nostettu primäärioikeuden tasolle ja perusoikeuksien näkyvyys on vahvistunut unionissa. EU-tuomioistuin ei ole vielä soveltanut perusoikeuskirjaa tapauksissa, joissa on ollut kyse unionin kansalaisen oikeudesta sosiaalisiin etuihin, mutta tutkielmassa arvioidaan perusoikeuskirjan mahdollista vaikutusta unionin kansalaisten oikeuksiin.