Browsing by Issue Date

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 84
  • Juntunen, K; Salminen, A-L (Kela, 2015)
    Kela järjestää harkinnanvaraisena kuntoutuksena kuntoutuskursseja omaishoitajille. Vuoden 2013 alusta kursseja lisättiin ja uudistettiin siten, että omaishoitajille tarkoitettujen yksilökurssien lisäksi järjestetään parikursseja omaishoitajalle ja hänen hoidettavalle läheiselleen. Tutkimuksen tavoitteena oli arvioida Kelan omaishoitajien kursseille ohjautumista, niistä saatua hyötyä sekä kurssien kehittämistarpeita. Kuntoutuskurssien hyötyä ja vaikutuksia kuntoutujien masennusoireisiin (BDI-II), elämänlaatuun (WHOQOL-BREF) sekä omaishoidon kuormittavuuteen (COPE-indeksi) arvioitiin näennäiskokeellisella asetelmalla vertailemalla ryhmiä, joista yksi osallistui omaishoitajien yksilökursseille (n = 64), yksi omaishoitajien parikursseille (n = 67), ja ryhmää joka ei osallistunut Kelan järjestämälle omaishoitajien kuntoutuskurssille (n = 49). Lisäksi analysoitiin kursseille osallistuneiden omaishoitajien asettamat GAS-tavoitteet. Vuoden kestäneen seurannan aikana vertailuryhmän kuormittuminen lisääntyi ja yksilökursseille osallistuneiden fyysinen elämänlaatu koheni tilastollisesti merkitsevästi. Vuoden aikana tapahtuneissa muutoksissa oli tilastollisesti merkitsevä ero siten, että vertailuryhmässä kuormittuminen lisääntyi suhteessa parikurssilaisiin (p = 0,047) ja elämänlaadun fyysisen osa-alueen keskiarvo heikkeni suhteessa parikurssilaisiin (p = 0,016) ja yksilökurssilaisiin (p = 0,010). Elämänlaadun ympäristön osa-alueen keskiarvo heikkeni vertailuryhmässä suhteessa yksilökurssilaisiin (p = 0,049). Omaishoitajien masennusoireissa ei ollut tilastollisesti merkitseviä muutoksia vuoden aikana eikä ryhmien välillä ollut eroja. Omaishoitajien kuntoutukselleen asettamista tavoitteista 2/3 lukeutui suoritukset ja osallistuminen -osa-alueelle. Kaikista tavoitteista saavutettiin 62 % ja tavoitteiden määrän mukaisen T-lukuarvon keskiarvo oli yksilökurssilaisilla 49,4 ja parikurssilaisilla 50,2. Suurimmat kehittämistarpeet liittyvät omaishoitajien kuntoutuskursseista tiedottamiseen, jotta kurssit pystyttäisiin kohdentamaan niitä eniten tarvitseville. Kuntoutuskursseihin sinänsä oltiin enimmäkseen tyytyväisiä. Kurssiohjelmassa on kehitettävää fyysisen aktivoinnin ja omaishoitotilanteen hallintaan liittyvissä sisällöissä. Läheisten ohjelmaa parikursseilla olisi hyvä kehittää. Parikurssit ovat tervetullut lisä Kelan kuntoutuskurssivalikoimaan. Monelle omaishoitajalle ne ovat ainoa mahdollisuus osallistua kuntoutukseen ja omaishoitajien kuormittumista pystytään ehkäisemään paremmin, kun läheinen osallistuu kuntoutukseen. Omaishoitajien kuntoutuskursseilla saavutettiin edistymistä omaishoitajien elämänlaadussa. Masennusoireiden vähentämiseksi saatetaan tarvita lisäksi muita tukitoimia kuin kurssimuotoinen kuntoutus.
  • Ahola, E; Honkanen, P; Sirviö, M (Kela, 2015)
    Tässä työpaperissa tarkastellaan 29.5.2015 nimitetyn pääministeri Sipilän hallituksen ohjelman vaikutuksia eläkeläisten toimeentuloon. Laskelmat koskevat indeksileikkausten vaikutuksia reaalituloihin, eläkeläisten siirtämistä yleisen asumistuen piiriin ja takuueläkkeen korotusta. Laskelmat ovat osaksi esimerkkilaskelmia, osaksi Kelan rekisteritietoihin perustuvia arvioita ja osaksi tulonsiirtojen ja verotuksen mikrosimulointiin perustuvia laskelmia.
  • Lämsä, R; Santalahti, P; Haravuori, H; Pentinmikko, A; Tuulio-Henriksson, A; Huurre, T; Marttunen, M (Kela, 2015)
    Lapsia ja nuoria ohjautuu aiempaa enemmän psykiatriseen erikoissairaanhoitoon, ja yhä useampi nuori saa Kelan hoitotukea mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöihin. Myös aktiivisuuden ja tarkkaavuuden häiriön hoitoon käytettyjen lääkkeiden käyttö on lisääntynyt paljon 2000-luvulla. Samalla nuorten hoitoon ohjautumisessa ja psyykelääkkeiden käytössä on Suomessa suuria alueellisia eroja. Selvityksessä tarkastellaan neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palvelujen käyttöä ja heille tarjolla olevia erikoissairaanhoidon palveluja eri sairaanhoitopiireissä. Se tarjoaa ajantasaista tietoa toiminnan kehittämiseksi niin neuropsykiatrista kuntoutusta rahoittavalle Kelalle kuin eri toimijoille erikoissairaanhoidossa, perusterveydenhuollossa ja kolmannella sektorilla. Aineistona olivat hoitoilmoitusrekisteristä kerätyt tiedot neuropsykiatrisesti oireilevien nuorten palveluiden käytöstä erikoissairaanhoidossa. Lisäksi haastateltiin 23 lastenneurologian ja nuorisopsykiatrian ylilääkäriä sekä 66 kolmannen sektorin palveluntarjoajaa. Selvityksen rahoitti Kela ja se toteutettiin Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen Lasten ja nuorten mielenterveysyksikössä keväällä 2014. Tulosten mukaan neuropsykiatrisen diagnoosin saaneiden nuorten määrä erikoissairaanhoidossa puolitoistakertaistui vuodesta 2008 vuoteen 2012. Sairaanhoitopiireissä on kehitetty toimintatapoja: Hoitoa viedään nuoren arkiympäristöön ja painopistettä siirretään ryhmämuotoiseen toimintaan. Haastatellut lääkärit kokevat työskentelytavat tehokkaiksi, vaikka niiden vaikuttavuudesta on vain vähän tutkittua tietoa. Resursseista ei koeta olevan hälyttävää pulaa. Hoidon organisointitavoissa, perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välisessä työnjaossa sekä potilaiden, käyntien ja hoitojaksojen määrissä on kuitenkin suurta valtakunnallista vaihtelua. Sairaanhoitopiireissä on huoli kuntoutuksen ja seurannan toteutumisesta kunnissa. Erikoissairaanhoito joutuu toimimaan kunkin alueensa kunnan kanssa erikseen. Kolmannen sektorin toimijoista on joillakin alueilla pulaa, ja erikoissairaanhoidon ja kolmannen sektorin yhteistyö on vähentynyt kiireen vuoksi. Erikoissairaanhoidon lääkärit eivät aina tiedä tarpeeksi kolmannen sektorin tai Kelan palveluista. Kelan toiminnalta toivotaan paikallisuutta: sopeutumisvalmennuskursseja pitäisi järjestää lähempänä perheitä maantieteellisesti ja toiminnallisesti niin, että niillä olisi jatkuvuutta perheen arjessa. Organisaatiotasolla tulisi kiinnittää huomiota henkilökunnan pysyvyyteen ja varmistaa tietotaidon säilyminen henkilökunnan vaihtuessa. Järjestelmätasolla tarvitaan uudistuksia, jotka parantavat kansalaisten maantieteellistä tasa-arvoa, varmistavat katkeamattoman hoitoketjun perustasolta erikoissairaanhoitoon ja takaisin, integroivat hoidon ja kuntoutuksen sekä selkeyttävät monitahoista rahoitusjärjestelmää.
  • Tillman, P; Maunula, N (Kela, 2015)
    Tässä tutkimuksessa selvitettiin ensimmäistä kertaa valtakunnallisesti tiettyyn sairauteen tai hoitomuotoon liittyviä sairausvakuutuksen matkakorvauksia. Tarkastelukohteena olivat sairaalassa annettuun eli ns. keskushemodialysiin liittyvistä potilaiden matkoista maksetut sairausvakuutuksen matkakorvaukset vuonna 2012. Hemodialyysihoito eli ns. keinomunuaishoito on elintärkeä hoitomuoto, johon liittyy tyypillisesti 3 käyntikertaa viikossa, joten matkoja on paljon. Suomessa hemodialyysihoidot annetaan lähinnä sairaaloissa. Tutkimusaineistona käytettiin Kelan rekisteritietoja vuonna 2012 tehdyistä matkoista maksetuista matkakorvauksista yhdistettynä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen hoitoilmoitusrekisterin tietoihin erikoissairaanhoidon käytöstä. Tulosten mukaan sairausvakuutuksen matkakorvaukset vuonna 2012 tehdyistä hemodialyysikäynneistä olivat 13 miljoonaa euroa. Matkat oli tehty pääasiassa taksilla tai invataksilla. Valtaosa hemodialyysimatkoista korvauksia saaneista oli saavuttanut sairausvakuutuksen matkakorvausten vuosittaisen omavastuun. Osa hemodialyysikäynneistä oli kuitenkin tapahtunut ilman sairausvakuutuksen matkakorvauksia, eli täysin potilaan omalla kustannuksella. Eniten korvauksia maksettiin Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa annettuun hemodialyysiin liittyen. Siellä myös hemodialyysikäyntimäärä oli kaikkein suurin, noin kaksinkertainen seuraavaksi eniten käyntejä toteuttaneeseen hoitopaikkaan verrattuna ja yli kymmenkertainen pienimpiin hoitopaikkoihin verrattuna. Yksittäinen dialyysimatka oli keskimääräisesti kallein Lapissa asuvilla.
  • Törmäkangas, L; Autti-Rämö, I; Tuulio-Henriksson, A; Merikukka, M; Ristikari, T; Paananen, R; Gissler, M (Kela, 2015)
    Tutkimuksessa tarkasteltiin vuonna 1987 Suomessa syntyneiden henkilöiden Kelan järjestämän kuntoutuksen käyttöä. Aineistona oli Kelan kuntoutusratkaisu- ja kuntoutuskustannustiedot Kansallinen syntymäkohortti 1987 -rekisteriaineistoon kuuluville henkilöille vuosilta 1987–2012. Kaikkiaan 6,2 % kohortin henkilöistä oli 25 ikävuoteen mennessä saanut myönteisen ratkaisun jollekin Kelan myöntämälle kuntoutustoimenpiteelle. Eri lakiperustein myönnettyjä kuntoutusratkaisuja tutkittiin omina kokonaisuuksinaan kuntoutustoimenpiteiden, pääsairausdiagnoosien ja kuntoutuksen kustannusten osalta. Myönteisen ratkaisun vaikeavammaisen lääkinnälliselle kuntoutukselle saaneiden henkilöiden määrät olivat pieniä (1,3 % syntymäkohortista) mutta kuntoutustoimenpiteitä eri terapiamuodoissa oli näillä henkilöillä runsaasti, ja myös kuntoutuksen henkilöä kohden lasketut kustannukset olivat korkeimmat. Yleisimmät diagnoosiryhmät olivat älyllinen kehitysvammaisuus ja CP-oireyhtymä. Ammatillista kuntoutusta oli myönnetty 2,3 %:lle kohortista, ja merkittävimmät kuntoutusmuodot henkilömäärittäin olivat ammattikoulutus ja kuntoutustutkimus. Ammatillisen kuntoutuksen kustannuksissa havaittiin selkeää nousua vuoden 2007 jälkeen. Merkittävimmät pääsairausdiagnoosit olivat masennustila ja lievä älyllinen kehitysvammaisuus. Myönteisen kuntoutuspäätöksen oli harkinnanvaraisen kuntoutuksen lakiperusteella saanut 3,2 % kohortista, ja näistä kuntoutustoimenpiteistä yli puolet oli ennen vuoden 2011 alkua myönnettyä kuntoutuspsykoterapiaa. Tämän lisäksi kuntoutus- ja sopeutumisvalmennuskurssit olivat myös merkittävä kuntoutustoimenpide. Masennustila sekä ahdistuneisuushäiriöt olivat merkittävimmät diagnoosiryhmät – myös niillä, joilla kuntoutusmuoto oli jokin muu kuin psykoterapia. Kuntoutuspsykoterapiaa omalla lakiperusteellaan oli saanut 1,3 % henkilöistä, ja psykoterapia olikin fysioterapian jälkeen määrällisesti merkittävin terapiamuoto. Alustavassa alueellisessa tarkastelussa havaittiin huomattavia eroja kuntoutustoimenpiteiden käytössä eri alueilla.
  • Saastamoinen, LK; Saarelainen, L; Autti-Rämö, I; Martikainen, JE (Kela, 2015)
    Euroopan unionin määritelmän mukaan harvinaissairauksiksi katsotaan sairaudet, joita sairastaa enintään viisi ihmistä 10 000 ihmistä kohti. Suomessa sosiaali- ja terveysministeriö asetti vuonna 2012 työryhmän, joka laati ehdotuksen harvinaisten sairauksien kansalliseksi ohjelmaksi vuosiksi 2014–2017. Yksi toimenpide-ehdotuksista on harvinaislääkkeiden saatavuuden parantaminen. Kela otti vastuulleen selvittää harvinaissairauksien hoidossa käytettäviä lääkehoitoja ja niiden korvattavuutta. Tämän tutkimuksen tarkoitus on kuvata, millaisia lääke- ja ravintovalmistehoitoja harvinaissairauksien hoidossa Suomessa käytetään ja kuinka usein lääkkeet kuuluvat avohoidossa käytettäessä lääkekorvausjärjestelmään. Tutkimusaineisto koottiin sähköisellä kyselyllä, joka lähetettiin harvinaissairauksia hoitaville lääkäreille henkilökohtaisessa sähköpostiviestissä maaliskuussa 2014. Kyselyyn vastasi 129 lääkäriä, eli 33 % niistä, joille kysely lähetettiin. Lääkärit mainitsivat kyselyssä 145 lääkeainetta ja 55 ravintovalmistetta, joita käytetään harvinaissairauksien hoidossa. Lääkärien mainitsemista lääkkeistä 86 % ja kolmannes ravintovalmisteista oli korvattavia. Varsinaisista harvinaislääkkeistä yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat korvattavia. Vaikka valtaosa harvinaissairauksien hoidossa käytettävistä lääkkeistä on korvattavia, osalla potilaista kustannukset voivat kuitenkin kasvaa suuriksi, jos sairauden hoidossa tarvitaan useita valmisteita, jotka eivät ole korvattavia. Nykyinen lääkekorvausjärjestelmä ei riittävästi huomioi harvinaissairauksien lääkehoitoja, koska järjestelmä perustuu lääkeyritysten tekemiin hakemuksiin ja korvattavuuden edellytyksenä on, että valmisteen käyttöaihe sisältää harvinaissairauden.
  • Häkkinen, A; Korniloff, K; Aartolahti, E; Tarnanen, S; Nikander, R; Heinonen, A (Kela, 2014)
    Kelan rahoittaman TULES- eli tuki- ja liikuntaelinsairauksien kuntoutuksen standardien kehittämistä tukevan tutkimuksen (11/2013–8/2014) yhtenä osatavoitteena oli kartoittaa keskeisin tutkimusnäyttö tuki- ja liikuntaelinsairauksien vaikuttavasta kuntoutuksesta. Tämän työpaperin tarkoitus on antaa kuntoutuksen suunnittelijoille ja käytännön työntekijöille tietoa tämänhetkisen TULES-kuntoutuksen tutkimuksen tuloksista. Järjestelmällinen kirjallisuuskatsaus tuo esille vaikuttavaksi osoitettuja kuntoutusmuotoja. Tähän kirjallisuuskatsaukseen on lisäksi kerätty tietoa eri maiden kuntoutussuosituksista alaselän, niskan, olkapään sekä polven ja lonkan TULE-sairauksien osalta sekä kuntouttavan liikuntaharjoittelun perusteista. Järjestelmällinen tiedonhaku suoritettiin viiden vuoden ajalta; vuoden 2009 alusta vuoden 2013 loppuun saakka. Järjestelmällisen katsauksen päätulokset osoittivat aktiiviseen terapeuttiseen harjoitteluun perustuvien ohjelmien olevan vaikuttavia kaikkien katsauksessa mukana olleiden TULE-sairauksien kuntoutuksessa. Lisäksi todettiin manuaalisen terapian olevan vaikuttavaa alaselän ja niskan kuntoutuksessa. Kohtalaista tutkimusnäyttöä löytyi tiettyjen fysikaalisten hoitojen, mm. akupunktion, laserterapian ja pulsoivan magneettiterapian vaikuttavuudesta jokaisessa tutkitussa TULE-sairaudessa. Ohjauksellisista interventioista ainoastaan behavioraalisen terapian vaikuttavuus on osoitettu kohtalaiseksi alaselän kuntoutuksessa. Eri maiden ja yhdistysten suositukset painottavat tutkimusnäytön mukaisesti aktiivista harjoittelua niin selkä-, niska- kuin nivelkuntoutuksessa.
  • Salminen, Anna-Liisa; Karhula, Maarit; Häkkinen, Arja (Kela, 2014)
    Tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa Kelan Tules-kurssien standardien kehittämistä varten. Kelan kuntoutusryhmän aloitteesta toteutettu tutkimus tukee standardien kehittämistä sekä tutkimusnäytön perusteella, että kuulemalla palveluntuottajia ja palveluja käyttäneitä asiakkaita. Standardien kehittämisen tarkoituksena on, että Kelan järjestämät kuntoutuspalvelut voisivat olla entistä vaikuttavampia. Tutkimus koostui viidestä osatutkimuksesta (kirjallisuuskatsaus, kuntoutujien fokusryhmät, palveluntuottajien haastattelut, GAS-tavoitteiden analyysi ja hyvät kuntoutuskäytännöt -kysely). Osatutkimuksista kootun ja analysoidun tutkimustiedon perusteella koottiin suosituksia sisällöistä, joita standardien kehittämisessä voisi huomioida. Suositukset esiteltiin palveluntuottajien edustajille Kelan kuntoutusryhmän järjestämässä työkokouksessa. Yhdeksässä tutkimustietoon pohjautuvassa suosituksessa kiinnitetään huomiota seuraaviin, nykyisessä standardissakin esiintyvien teemojen sisältöihin: tavoitteen asettelu, mittausten määrä, aloitusjakson rakenne ja resurssit, ryhmät, sisällöt, välityöskentely, työelämäyhteys, asiakkaan osallistaminen ja kuntoutuksen seuranta. Osatutkimuksissa tuotettua tietoa voidaan soveltaa hyvinä kuntoutuskäytäntöinä päivittäisessä työssä kuntoutujien kanssa. Kelan kuntoutusryhmän vastuulla on arvioida, millä tavalla tutkimuksessa esille tuodut suositukset voidaan huomioida, muiden standardin laatimiseen vaikuttavien tekijöiden ohella, tulevissa Tules-kurssien standardeissa. Tutkimus on ensimmäinen Kelan vakiintuneen toiminnan standardien kehittämisen tueksi toteutettu tutkimus. Tutkimuksellisesti eri lähestymistavoilla kerätty tieto on täydentänyt toisiaan ja osoittanut, että standardien kehittämisen tueksi nostetut suositukset saavat vahvistusta useamman näkökulman kautta. Tutkimuksessa käytettyä toimintamallia voi soveltaa muidenkin Kelan vakiintuneen toiminnan standardien kehittämiseen.
  • Tillman, P; Kalliomaa-Puha, L; Mikkola, H; toim. (Kela, 2014)
    Tämä julkaisu muodostuu kolmesta osasta: haastattelututkimuksesta kuntien omaishoidon parissa työskenteleville työntekijöille, rekisteritutkimuksesta vuonna 2012 ns. virallisena omaishoitajana olleiden hoitopalkkioista ja tuloista ja kyselytutkimuksesta vuonna 2012 omaishoitajana olleille. Julkaisussa kerrotaan haastattelututkimuksen tulokset ja kuvataan rekisteri- ja kyselytutkimusten osalta tutkimusaineistojen muodostus sekä kerrotaan ensimmäisiä tuloksia. Omaishoidosta vastaavat kunnat. Haastattelututkimuksen mukaan kunnissa esiintyy suurta vaihtelua. Kriteerit omaishoitajaksi pääsemiseksi olivat tiukat. Eduskunnan kunnille myöntämää korvamerkitsemätöntä lisärahoitusta ei haastattelujen mukaan ole tosiasiassa käytetty omaishoitoon. Omaishoidon määrän uskottiin kasvavan. Hoitopalkkion tasoissa oli tulosten mukaan jonkin verran alueellisia eroja, jotka eivät selittyneet omaishoitajien sukupuoli- tai ikärakenteen eroilla. Omaishoitajat olivat jonkin verran vertailuväestöä pienituloisempia, mutta hoitopalkkio nosti heidät hieman muita suurituloisemmiksi. Hoitopalkkio käytetään pääasiassa perustarpeisiin kuten ruokaan ja se koetaan toimeentulon kannalta merkittävänä. Jos omaishoitoa ei olisi, kaksi kolmesta omaishoidossa olevasta tarvitsisi omaishoitajan arvion mukaan ympärivuorokautista hoitoa.
  • Haataja, A; Valaste, M (Kela, 2014)
    The Finnish child day care system has had two alternative public provisions in the mid-1980s after the parental leave period: a subjective right to public child day care or cash for care (child home care allowance) until the child is 3 years of age. The elderly siblings of the youngest child, if cared for at home, are entitled to a smaller siblings’ allowance until they start obligatory education. The right to child day care concerns all children before obligatory education (7 years of age). The forms of public support for child care have continuously been in public debate, some people demanding a longer period and higher allowance for the parents (mothers) to care for a child at home after the parental leave whereas others demand a longer parental leave and greater gender equality in child care. In spring 2012 the controversy concerned the Government’s plan to cut the home care allowance period by one year, for children below 2 years of age. Cutting public transfer expenditure was one justification, the other being increasing mothers’ labour market participation. That plan was never introduced but halving the allowance period between the parents has been suggested by the Government in 2013. In spite of high-tempered public discussion very few calculations about potential outcomes have been presented. Also the current static microsimulation models seemed not very useful in capturing the scope of even immediate impacts of these kinds of reforms. This paper has two motivations. The first motivation was a lack of micro-macro level analyses of po-tential outcomes of a possible reform. Cutting home care allowance decreases cash for care costs, but may increase child day care costs, if the mothers are available to the labour market earlier than before. The second motivation is a wish to apply and develop a microsimulation model with new kind of data in preparation of different child care alternatives. The problem in the former models and data is a lack of child-based information about their actual care periods. This is the first attempt to utilize child based spell data of child home care allowance. As application the paper will present preliminary potential outcomes of cutting entitlements to child home care allowance by one year and discusses the strengths and limitations of the applied model and data.
  • Hellsten, K (Kela, 2014)
    Tässä työpaperissa tarkastellaan Kansaneläkelaitoksen tutkimustoiminnan 50-vuotista taipaletta, sen liikkeelle lähtöä ja eri vaiheita. Pääpaino on tutkimuksen linjauksissa ja kohdentumisessa sekä niiden muutoksissa eikä niinkään organisaatiossa. Se on luonteeltaan eräänlainen yleiskatsaus, jossa monia kiinnostavia yksityiskohtia jää ulkopuolelle. Vaikka Kansaneläkelaitoksessa oli sen perustamisesta lähtien harjoitettu pienimuotoista tutkimusta, niin tutkimustoimiston perustaminen 1.6.1964 merkitsi tutkimustoimintaan erikoistuneen yksikön toiminnan alkua. Sittemmin Sosiaaliturvan tutkimuslaitokseksi muuttuneen toimiston perustaminen ei ollut mikään irrallinen ilmiö, vaan liittyi sosiaaliturvan laajenemiseen ja ilmensi uskoa siihen, että yhteiskuntatieteellisen tutkimustyön turvin voitaisiin edetä kohti hallittua yhteiskuntapolitiikkaa. Kansaneläkelaitoksen tutkimuksessa korostettiin heti alussa kahta näkökohtaa – Kansaneläkelaitoksen sisäisiä tutkimustarpeita ja yleisempiä sosiaalivakuutukseen tai sosiaaliturvaan liittyviä tutkimustarpeita. Tutkimuksen tuli palvella sosiaaliturvajärjestelmän kehittämistä koskevaa päätöksentekoa. Tutkimuslaitoksen ensimmäisessä projektissa pyrittiin selvittämään sairausvakuutuksen voimaantulon vaikutusta väestön terveydenhoidolliseen käyttäytymiseen. Sosiaaliturvan tutkimusperspektiivi on sitten 1960-luvun muuttunut ja laajentunut. Muutokset ovat heijastaneet yhteiskunnassa, sosiaaliturvajärjestelmässä ja Kelan toiminnassa tapahtuneita muutoksia. Kelan tehtävien lisääntyminen sosiaaliturvan toimeenpanijana on merkinnyt tutkimukselle uusia tutkimuskohteita ja aiheita. Kehitys on vienyt sosiaaliturvan rakentamiskauden kysymyksistä niihin kysymyksiin, jotka koskevat järjestelmän vaikutuksia ja vaikuttavuutta, järjestelmän sopeutumista ja sopeuttamista muuttuviin oloihin ja muuttuviin tarpeisiin ja ehkä jopa sosiaaliturvapolitiikan peruskysymyksiin. Sosiaaliturvan tutkimuslaitos muuttui ensin tutkimus- ja kehitysyksiköksi ja sitten Kelan tutkimusosastoksi. Tutkimuksen tekemisen tavatkin ovat vuosien saatossa muuttuneet. Perustehtävä on kuitenkin pysynyt samana: tehtävänä on tuottaa tieteelliseen tutkimukseen perustuvaa tietoa sosiaaliturvan kehittämistä ja toimeenpanoa koskevan päätöksenteon tueksi.
  • Isola, A-M; Turunen, E (Kela, 2014)
    Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa -tutkimushankkeessa kerättiin kolme laadullista seuranta-aineistoa. Ensimmäinen osa koostuu Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä -kirjoituskilpailun 134 kirjoituksesta vuodelta 2006 ja samojen henkilöiden uusista kirjoituksista vuodelta 2012. Yhteensä kirjoituksia on 268. Toisen kokonaisuuden muodostavat saman kirjoituskilpailun 13 kirjoitusta vuodelta 2006 ja samojen henkilöiden haastattelut vuodelta 2012. Nämä kaksi kokonaisuutta on arkistoitu Yhteiskuntatieteelliseen tietoarkistoon. Kolmas aineisto koostuu diakoniarahaston avustushakemuksista joko vuodelta 2007 tai 2008 sekä näiden perusteella vuonna 2012 kerätyistä kahdestakymmenestä haastattelusta. Aineiston avulla tutkitaan ihmisten prosessinomaista selviytymistä köyhyydessä ja köyhyydestä. Sosiaalipoliittisessa tutkimuksessa selviytymisen käsitteellä ei ole systemaattista ja vakiintunutta sisältöä. Käsittelemme selviytymisen käsitteen erilaisia lähestymistapoja, kuten selviytymistä yksilön ominaisuutena ja toimintakykynä ja esittelemme aiheesta tehtyä aiempaa tutkimusta. Käymme sitten läpi aineiston keruuta ja siihen liittyviä valintoja sekä pohdimme aineiston pätevyyttä ja tutkimusetiikkaa. Syrjäytymisestä selviytymiseen Suomessa -aineiston esittely on suunnattu pääasiassa seuranta-aineistoa käyttäville tutkijoille.
  • Härkäpää, K (Kela, 2014)
    Suomessa asuvien maahanmuuttajien määrä on kaksinkertaistunut viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana. Suomen väestöstä on vieraskielisiä, siis muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea äidinkielenään puhuvia runsas 5 %, ja toisin kuin kantaväestö, valtaosa maahanmuuttajista on työikäisiä. Vielä on kuitenkin vain vähän tietoa siitä, miten suomalainen palvelujärjestelmä – erityisesti sosiaali- ja terveydenhuolto ja työllistymistä tukevat palvelut – on reagoinut palvelujen käyttäjäkunnan monipuolistumiseen ja sen mukanaan tuomiin muutostarpeisiin. Suomalaisissa tutkimuksissa on todettu, että maahanmuuttajat hakeutuvat joihinkin palveluihin kantaväestöä harvemmin, käyttävät vain vähän kuntoutuspalveluja runsasta kuntoutustarpeesta huolimatta ja että ammatillista kuntoutusta myönnetään maahanmuuttajille harvemmin kuin kantaväestölle. Palveluihin hakeutumisen, niihin pääsyn tai niistä hyötymisen esteenä voi olla palvelujärjestelmän vaikeus kohdata suomen kieltä heikosti osaava asiakas. Käsillä olevassa tutkimuksessa selvitettiin kuntoutus-, työllistymis- ja koulutuspalvelujen toteuttajien kokemuksia suomen kielen taidon huomioon ottamisesta asiakastyössään sekä henkilöstön kulttuurista osaamista. Tutkimuksen tulokset perustuvat 60 organisaation edustajan haastatteluun. Suomen kielen huomioon ottaminen palveluissa voidaan haastattelujen perusteella jakaa kolmeen ryhmään: kielenopetus tai kielivalmennus, oma- tai muunkieliset palvelut sekä ohjauksen ja muun toiminnan toteuttaminen suomen kielellä. Tulokset viittaavat siihen, että maahanmuuttajataustaistenpalvelujen käyttäjien suomen kielen osaamiseen, kielen oppimiseen ja kulttuuritaustan huomioon ottamiseen kiinnitetään palveluissa liian vähän huomiota. Vaikka moni haastateltu totesi esimerkiksi, että palvelussa käytetään selkokieltä, olivat käsitykset selkokielestä sangen vaihtelevia eikä suuri osa palveluissa toimivista ollut saanut siihen tai kulttuuriseen osaamiseen liittyvää koulutusta.
  • Nevala, N; Pehkonen, I; Koskela, I; Ruusuvuori, J; Anttila, H (Kela, 2014)
    Katsauksen tavoitteena oli selvittää työolosuhteiden mukauttamisen vaikuttavuutta vammaisten henkilöiden työelämään osallistumiseen, työkykyyn ja mukautustoimenpiteiden kustannushyötyyn. Toisena tavoitteena oli kuvata työolosuhteiden mukauttamista estäviä ja edistäviä tekijöitä. Katsausta varten haettiin työolosuhteiden mukauttamista koskevia määrällisiä ja laadullisia tutkimuksia. Tulosmuuttujina oli työelämässä oleminen (työllistyminen, työssä jatkaminen, työhön paluu), työkyky ja kustannushyöty. Laadullisissa tutkimuksissa selvitettiin työolosuhteiden mukauttamista estäviä ja edistäviä tekijöitä. Tutkimusten kohderyhmänä oli työikäiset (16−68 v) henkilöt, joilla oli liikunta-, näkö- tai kuulovamma, kognitiivinen häiriö tai kehitysvamma. Englanninkieliset vertaisarvioidut alkuperäisartikkelit piti olla julkaistu välillä tammikuu 1990–marraskuu 2012. Haku tehtiin 10 tietokannasta: Embase, CINAHL, Cochrane Library, Medic, OTseeker, PEDro, PsycInfo, PubMed, Scopus ja Web of Science. Katsaukseen otettiin mukaan kolme määrällistä ja kahdeksan laadullista tutkimusta. Tulosten perusteella on kohtalaista näyttöä siitä, että kohdennettu työolosuhteiden mukauttaminen (ammatillinen neuvonta ja ohjaus, koulutus ja pystyvyyden vahvistaminen, toisten antama apu, työaikajärjestelyt ja työn organisointi) tukee liikuntavammaisten henkilöiden työssä olemista ja vähentää kustannuksia. Vähäinen näyttö on siitä, että ”case-managerien” koordinoima työolosuhteiden mukauttaminen (yhteistyö, koulutus, apuvälineet, työmenetelmät) aivovamman jälkeen lisäisi työhön paluuta ja olisi perinteistä hoitoa kustannustehokkaampaa. Työssä olemista edistivät henkilön hyvä pystyvyyden tunne, työnantajan ja työyhteisön tuki, opastus ja ohjaus, sekä joustavat työaikajärjestelyt ja työn organisointi. Tarvitaan enemmän korkealaatuisia tutkimuksia, joissa vammaisten työ- ja toimintakykyä mitataan validoiduilla menetelmillä ja tutkimusasetelmissa hyödynnetään laadullisten tutkimusten tuloksia.
  • Haataja, A; Juutilainen, V-P (Kela, 2014)
    Äidit käyttävät pääosan lastenhoitoon kotona liittyvistä perhevapaista, minkä seurauksena äideille kasautuvat myös katkot työelämässä lastenhoidon johdosta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten yleisiä ovat yhtäältä pitkät yhtenäiset lastenhoitojaksot ja toisaalta pitkät kotihoidon tukijaksot, miten hoitojaksojen käyttö on kehittynyt ja mitkä tekijät selittävät äitien kotihoidon tuen kestoa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Tutkimusta varten muodostettiin osa-aineisto, joka perustuu Kelan tutkimusosaston Lapsiperhe-hanketta varten koottuun laajaan rekisteripohjaiseen tutkimusaineistoon. Tutkimusaineisto on rajattu äiteihin, jotka saivat esikoisen vuosina 1999–2006 ja joiden viimeinen lapsi syntyi vuonna 2008. Hoitojaksoja voidaan seurata kohorteittain maksettujen vanhempainrahojen ja kotihoidon tukitietojen avulla vuoden 2010 loppuun asti. Tulosten mukaan muutokset äitien käyttäytymisessä ovat olleet 2000-luvulla melko hitaita. Pääosa, noin kolme neljästä ensisynnyttäjien perhevapaaetuuksiin perustuvista yhtenäisistä lapsenhoitojaksoista päättyy esikoiseen, minkä jälkeen hoitojaksoon tulee vähintään kahden kuukauden tauko, vaikka äiti saisi seuraavan lapsen ennen kuin edellinen täyttää kolme vuotta. Peräkkäin vähintään kahta lasta hoitavia äitejä oli kaikkiaan neljännes. Esimerkiksi vuoden 2003 kohortin kaksi lasta saaneista äideistä 70 prosenttia piti tauon ensimmäisen lapsen jälkeen ja 30 prosenttia hoiti molemmat lapset peräkkäin. Isien vapaat selittävät äitien jaksojen päättymisiä tai taukoja useammin nuorimmilla kohorteilla, mutta yhä vain muutaman prosentin. Kotihoidontuen käyttö on 2000-luvulla hieman yleistynyt, mutta pisimmät jaksot ovat vähentyneet vuosina 1999–2006 noin 14 prosentista 10 prosenttiin. Toisaalta yksinhuoltajilla pitkät, noin kolmen vuoden jaksot muodostavat yhä viidenneksen. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös sitä, kuinka suurta osaa äitejä koskisi reformi, joka puolittaisi oikeuden kotihoidon tukeen vanhempien kesken. Tuloksena oli, että runsas kolmasosa kaikista ensisynnyttäjistä, mutta yksinhuoltajista yli 40 prosenttia, joutuisi suunnittelemaan lapsenhoitoratkaisunsa uudelleen, jos uudistus olisi koskenut vuoden 2006 ensisynnyttäjiä. Väestötasolle ja kaikille äideille korotettuna uudistus olisi koskenut, kuukausirajasta riippuen, 17 250–21 750 äitiä, joista yksinhuoltajia olisi ollut 2 000–2 240. Ikä, äidin koulutustaso ja pääasiallinen toiminta osoittautuivat voimakkaiksi selittäjiksi sille, pitävätkö äidit lyhyitä vai pitkiä kotihoidon tukijaksoja. Vaikka nämä tekijät ovat yhteydessä äitien tulojen kautta myös kotitalouden tulotasoon, ei talouden tulotasolla ollut yhtä selviä yhteyksiä. Sen sijaan isän kotihoidon tukijaksot, joita oli yhä pieni määrä, lisäsivät selvästi todennäköisyyttä äitien lyhyempiin jaksoihin ja vähensivät todennäköisyyttä pitkiin jaksoihin.
  • Hagfors, R (Kela, 2014)
    Artikkelin alussa tuodaan esille havainto väestön jakautumisesta hyvin ja huonosti toimeentuleviin ryhmiin, jossa taustalla on ollut näkemys tuloihin liittyvästä eriarvoisuuden kasvusta. Tuloeriarvoisuuden ja eriytymisen tai polarisoitumisen on katsottu merkitsevän samaa asiaa. Koska tuloihin perustuva polarisaatio voi tulonsiirtojen jälkeen muuttua eri suuntaan kuin perinteisellä tavalla arvioitu tuloeriarvoisuuden muutos, voidaan päätellä, että kyseessä ovat eri käsitteet. Empiirisissä tarkasteluissa käytetään Tilastokeskuksen kulutustutkimusten aineistoista laskettuja tulo- ja kulutuseriarvoisuuden gini-indeksejä sekä polarisaatioindeksejä. Vuodesta 1966 käytettävissä olevista poikkileikkauksista voidaan tehdä mielenkiintoisia havaintoja tapahtuneesta kehityksestä. Kotitalouksien tuloerojen kasvu on jatkunut vuodesta 1976 lähtien, kun taas ekvivalenssiskaaloja käyttämällä muodostettujen toimeentuloerojen kasvu on alkanut kymmenen vuotta myöhemmin. 2000-luvulla tuloerojen ja toimeentuloerojen kasvu on pysähtynyt. Kotitalouksien ekvivalenttien kulutusmenojen erot pienenivät vuoteen 1976 kuten ekvivalenttien tulojenkin erot, mutta tämän jälkeen menoerot jälleen kasvoivat kun taas tuloerot jatkoivat pienenemistään. Vuoden 1985 jälkeen suunnat vaihtuivat ja 1990-luvun jälkipuolella molemmat kasvoivat vuosituhannen alkuun, jolloin ekvivalenttien tulojen erojen kasvu pysähtyi, mutta ekvivalenttien kulutusmenojen erot edelleen kasvoivat. Polarisaatioindeksi lasketaan kaikille poikkileikkausvuosille sekä tuloille että kulutusmenoille. Polarisaatiokehitys noudattelee sitä vähemmän tuloeriarvoisuuteen perustuvaa kehitystä, mitä suurempi paino ryhmään samaistumiselle annetaan. Kun tulojen perusteella suurimmat toimeentuloerot olivat vuonna 1966, niin kulutusmenojen erot olivat myös suurimmat samana vuonna. Pienimmillään ekvivalenttien tulojen erot olivat vuonna 1985. Kulutusmenojen erot olivat pienimmillään vuonna 1976. Polarisaation kehitys poikkesi näistä siten, että suurimmillaan tulojen polarisaatio oli vuonna 2001 ja pienimmillään vuonna 1981. Kulutusmenojen polarisaatio oli suurimmillaan vuonna 1966 ja pienimmillään vuonna 1995. Voidaan todeta, että mikäli kotitalouksien kulutus on oikeampi toimeentulon ja taloudellisen hyvinvoinnin mittari kuin tulot, niin 1970-luvun puolivälistä alkaneen tuloeriarvoisuuden matalan tason jakson aikana ei tapahtunut taloudellisen hyvinvoinnin tasoittumista, vaan eriarvoisuus pikemminkin kasvoi kulutuksen polarisoitumisen kautta. Tätä havaintoa tukivat myös polarisaatiokäyrillä tehdyt arviot. Kun kuluvan vuosituhannen alusta tuloeriarvoisuuden kasvu on pysähtynyt, jatkuu polarisaation kasvu edelleen.
  • Haataja, A (Kela, 2014)
    Työpaperi kuvaa vuosina 1999–2009 ensimmäisen lapsen saaneita äitejä ja heidän työmarkkina-asemansa muutoksia. Erityisen kiinnostuksen kohteena on se, miten usein äidit pääsevät osallisiksi palkallisista äitiysvapaista. Lisäksi työpaperissa tarkastellaan vanhempainvapaiden kohdentumista sukupuoli- ja kokorakenteeltaan erilaisiin yrityksiin sekä työnantajien mielipiteitä vanhempainvapaista. Kaikista vuosina 1999–2009 synnyttäneistä äideistä keskimäärin noin 43 prosenttia oli ensisynnyttäjiä. Ensisynnyttäjien työllisyysaste nousi kohortti kohortilta niin lapsen syntymää edeltävänä vuonna kuin esikoisen saannin jälkeenkin. Vuonna 1999 esikoisen saaneista äideistä oli ennen lapsen syntymää työllisenä 68 prosenttia ja he saavuttivat 80 prosentin työllisyysasteen noin 10 vuotta esikoisen syntymästä. Vuonna 2009 esikoisen saaneilla äideillä työllisyysaste oli 80 prosenttia jo lapsen syntymää edeltävänä vuonna. Muutos kohorttien välillä johtui ensisijaisesti työttömyyden vähenemisestä. Esikoisen syntymän jälkeen työvoiman ulkopuolella olevien osuus väheni nuorimmilla kohorteilla nopeammin kuin vanhemmilla. Yhä useammalle äidille voitiin identifioida myös työnantaja lapsen syntymän yhteydessä. Äitien tulot äitiys- ja vanhempainvapaalla paranivat päivärahan perusteisiin ja tasoon tehtyjen reformien ansiosta. Vuosien 2003 ja 2004 reformit vähensivät vähimmäismääräisen päivärahan ja kasvattivat ansiosidonnaisen päivärahan saajamääriä. Äitiyspäivärahan korotus (2007) alensi työnantajille palkallisista vapaista koituvia kustannuksia. Palkallisten vapaiden piiriin kuuluvien osuus nousi 35 prosentista 47 prosenttiin kaikista ensisynnyttäjistä ja äideistä, joilla oli työpaikka, 56 prosentista 63 prosenttiin vuosina 1999–2009. Sekä äidin työpaikan että äidin henkilökohtaiset ominaisuudet selittivät todennäköisyyttä päästä palkallisten vapaiden piiriin. Eurooppalaisen toimipaikkatutkimuksen perusteella noin 80 prosenttia vähintään 10 hengen yrityksistä oli sellaisia, joissa ainakin yksi henkilö oli ollut vanhempainvapaalla viimeisen kolmen vuoden aikana. Näiden yritysten edustajista 13 prosenttia ilmoitti, että vanhempainvapaista aiheutui ongelmia. Ongelmat olivat yleisimpiä kaikkein suurimmissa ja naisvaltaisimmissa yrityksissä, yksityisellä sektorilla ja palvelualoilla muihin aloihin verrattuna. Yleisin ongelma (8,6 %) oli vaikeus löytää sijaisia. Vapaille lähteneiden työt hoidettiin yleisimmin palkkaamalla uutta henkilöstöä määräaikaisiin tehtäviin (70 %) ja/tai jakamalla työt muiden työntekijöiden kesken (57 %). Lähes puolet yrityksistä käytti useampaa kuin yhtä keinoa vapaalle lähtevien töiden hoitamiseksi.
  • Koskenvuo, K; Kemppinen, H; Pösö, R (Kela, 2014)
    Kuva nuorista eläkkeensaajista on usein yksipuolinen. Vaille huomiota on jäänyt mm. se, että 16–24-vuotiaista eläkkeensaajista useat ovat perhe-eläkkeen saajia. Nuorilla työkyvyttömyyseläkkeen syynä ovat usein synnynnäiset sairaudet, kehitysvammat tai kehityshäiriöt. Työpaperissa tarkastellaan myös nuorten eläkkeensaajien muiden etuuksien käyttöä ja keskimääräisiä eläkkeiden määriä.