Browsing by Organization "Helsingfors universitet, Ekonomisk och social historia (Institutionen för samhällshistoria)"

Sort by: Order: Results:

Now showing items 1-20 of 85
  • Vuorinen, Marja (2002)
    1800-luvun jälkipuolen yhteiskuntakehitys - modemisaatio, demokratisoituminen, kansakunnaksi rakentuminen - on näytelmä, jossa vanha eliitti, aateli on saanut esittää pääroistoa, kun taas uudella aatelittomalla, kansallisella, demokraattisella eliitillä on ollut edistyksellisen sankarin osa. Käsillä oleva työ on yritys purkaa tätä myyttiä. Lähtökohtana on oletus, että yhteiskuntaa muokkaavat voimat tulivat ensisijassa ideologian ulkopuolelta, ja kehityksen ideologiseksi moottoriksi ilmoittautunut ryhmä vain hyödynsi valmista tilannetta. Tutkimuksen kohteena on uuden ja vanhan eliitin ideologinen konflikti 1800-luvun jälkipuoliskolla. Massamitassa levitetty painettu sana (lehdistö, tieto- ja kaunokirjallisuus) synnytti tuolloin uuden yhteiskunnallisen vallan foorumin. Sen toimijoista pääosa oli uuden eliitin miehiä, joilla siten oli määrittelijän monopoli myös itseään koskevissa asioissa. Identiteettiään rakentaessaan uusi eliitti otti käyttöön negatiivisen identifikaation: se tuotti kilpailijastaan aatelista viholliskuvan, josta tuli myös demokratian itseymmärryksen vastakuva. Tutkimuksen metodikehyksen muodostavat diskurssiteoria -oletus siitä, etteivät verbaaliset kuittuurituotteet ainoastaan heijasta, vaan myös muokkaavat ja muuttavat yhteisön ajattelutapoja - sekä merkkejä ja merkityksiä tutkiva semioottinen lähestymistapa. Käytössä on lotmanilaisen kulttuurisemiotiikan hegemoniakilpailun strategioita kuvaileva terrnistö (teksti, nonteksti, antiteksti, negaatioteksti). Lähteenä on käytetty 1800-luvun suomalaista kaunokirjallisuutta, moniaineksista tekstityyppiä, josta on saatavissa esiin laajin merkityksiä kantavien inhimillisen elämän piirteiden kirjo. Aateluuden semiotiikka osoittautuu vallan semiotiikaksi. Se jäsentyy kuuden viitekehyksen ympärille. 'Soturin' arkaainen viitekehys viittaa suoraan, henkilökohtaiseen, "weberiläiseen" vahvemman valtaan. Järjestäytyneen yhteiskunnan hierarkioihin viittaava'virka/virkamies'taas on institutionalisoituneen vallan kuva. 'Kartano' viittaa esiteollisen ajan merkittävimmän omaisuustyypin kautta vanhentuneeseen taloudelliseen valtaan, 'suku' privaatissa välittyviin vallan lähteisiin, taloudelliseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen pääomaan. 'Sosiaalinen näyttämö'toimii diffuusin, vaikutusvaltaan perustuvan vallan tyypin foorumina, ja'aatelisen yksilön' viitekehykseen sisältyvät yksilötason vaikutusvaltaa rakentavat ominaisuudet. Aatelismiehen ideaalityypit (upseeri, virkamies, hovimies, maanviljelijä, moderni professionaali, yrittäjä, " luuseri", työmies) kuvittavat aatelismiehelle modemisaation paineessa tarjolla olevia konservatiivisia ja edistyksellisiä reagointimalleja. Populaarit demokratiateemat taas jäsentävät uuden eliitin oikeaoppista, poliittisesti korrektia asennoitumista valtaan ja yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. 1800-luvun jälkipuolen uuden eliitin rakentama kuva edeltäjästään "luonnollisen" kehityksen aktiivisena jarruna on sekä vallanvaihtoa oikeuttavaa edistyksen retoriikkaa että tarkoitushakuista viholliskuvalla politikointia. Yksittäistapauksenakin se kertoo jotakin myös näistä ilmiöistä yleensä.
  • Kuusterä, Kirsti (2007)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mikä rooli harrastustoiminnalla on sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sosiaalisella pääomalla tutkimuksessa tarkoitetaan sosiaalisista suhteista ja kontakteista kumpuavaa hyötyä, jonka yksi mittari ovat näiden suhteiden kautta saavutettavat resurssit. Kulttuurinen pääoma muodostuu yksilön tiedoista, sivistystaustasta, mausta sekä omistamista kulttuurisista esineistä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman tutkimus, jonka yhteydessä näiden aineettomien pääomien siirtymistä on tutkittu erityisesti perheen ja suvun piirissä. Tutkimuksen taustalla on ajatus, että harrastustoiminnan on mahdollista nousta perheen rinnalle aineettomien pääomien lähteeksi. Tutkimuskohteena on aatteellinen sekakuoro Koiton Laulu, joka on perustettu vuonna 1952 Koiton Nuorisokuoron nimellä. Perustettaessa kuoro oli Suomen ensimmäinen nuorten työväenkuoro. 1970-luvulla kuoro oli mukana poliittisessa laululiikkeessä. Nykyisin kuoro esittää pitkään ohjelmistossa olleita poliittisia lauluja ja uutta kuoromusiikkia. Kuorolaiset jakavat Koiton Laulun toiminnan kolmeen osaan: musiikin tekemiseen, yhdessäoloon ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Tutkimushetkellä kuorossa oli 59 jäsentä, joista nuorimmat olivat parikymppisiä ja vanhimmat täyttäneet kuusikymmentä vuotta. Osa jäsenistä on ollut toiminnassa mukana yli kolme vuosikymmentä. Tutkimusta varten on haastateltu kolmeatoista Koiton Lauluun tutkimushetkellä kuulunutta jäsentä. Tietoja kuoron kautta solmituista sosiaalisista suhteista ja niissä liikkuvista resursseista kerättiin verkostokyselyllä, johon vastasi 50 kuorolaista. Lähteinä on käytetty myös Kansan Arkistosta ja kuoron jäseniltä löytyneitä kuoron toimintaa kuvaavia asiakirjoja. Näihin kuuluu kuoron sähköpostilistoille vuosina 1995–2006 lähetetyt viestit. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen sisällönanalyysi, eli aineistosta esiin nousevia teemoja peilataan aineettomien pääomien aiempaan tutkimukseen. Aineiston kerääminen ja analysoiminen on tehty rinnakkain Grounded Theoryn periaatteiden mukaisesti. Lisäksi tutkimuksessa sovelletaan verkostoanalyysiä. Menetelmä perustuu graafiteoreettisiin malleihin yksilöiden välisistä suhteista ryhmissä. Tutkimuksessa selviää, että Koiton Laulussa eri sukupolviin kuuluvat ihmiset kohtaavat ja näitä kohtaamisia arvostetaan. Kuorolaisten laajan ikäjakauman vuoksi kuoron kautta päästään käsiksi monenlaisiin resursseihin. Kuoron jäsenyys edustaa tiettyä elämäntapaa ja aatteellista valintaa johon liittyen kuorossa siirretään uudelle sukupolvelle sosiaalista ja etenkin kulttuurista pääomaa. Kuorossa ylisukupolvinen siirto on osittain tiedostamatonta. Aineettomia pääomia siirtyy tasa-arvoa tavoittelevassa kuorossa eri sukupolvien kohtaamisissa sekä vanhemmilta kuorolaisilta nuoremmille että nuoremmilta vanhemmille. Kuoron kautta saatavien aineettomien pääomien merkitys kuorolaisten elämässä vaihtelee paitsi ihmisestä toiseen myös yksilöllisten elämänvaiheiden ja –tilanteiden mukaan. Kuoron apu ja tuki koetaan turvaverkoksi, joka luo luottamuksen- ja turvallisuudentunnetta.
  • Kuusterä, Kirsti (2007)
    Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää mikä rooli harrastustoiminnalla on sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman siirtymisessä sukupolvelta toiselle. Sosiaalisella pääomalla tutkimuksessa tarkoitetaan sosiaalisista suhteista ja kontakteista kumpuavaa hyötyä, jonka yksi mittari ovat näiden suhteiden kautta saavutettavat resurssit. Kulttuurinen pääoma muodostuu yksilön tiedoista, sivistystaustasta, mausta sekä omistamista kulttuurisista esineistä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman tutkimus, jonka yhteydessä näiden aineettomien pääomien siirtymistä on tutkittu erityisesti perheen ja suvun piirissä. Tutkimuksen taustalla on ajatus, että harrastustoiminnan on mahdollista nousta perheen rinnalle aineettomien pääomien lähteeksi. Tutkimuskohteena on aatteellinen sekakuoro Koiton Laulu, joka on perustettu vuonna 1952 Koiton Nuorisokuoron nimellä. Perustettaessa kuoro oli Suomen ensimmäinen nuorten työväenkuoro. 1970-luvulla kuoro oli mukana poliittisessa laululiikkeessä. Nykyisin kuoro esittää pitkään ohjelmistossa olleita poliittisia lauluja ja uutta kuoromusiikkia. Kuorolaiset jakavat Koiton Laulun toiminnan kolmeen osaan: musiikin tekemiseen, yhdessäoloon ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Tutkimushetkellä kuorossa oli 59 jäsentä, joista nuorimmat olivat parikymppisiä ja vanhimmat täyttäneet kuusikymmentä vuotta. Osa jäsenistä on ollut toiminnassa mukana yli kolme vuosikymmentä. Tutkimusta varten on haastateltu kolmeatoista Koiton Lauluun tutkimushetkellä kuulunutta jäsentä. Tietoja kuoron kautta solmituista sosiaalisista suhteista ja niissä liikkuvista resursseista kerättiin verkostokyselyllä, johon vastasi 50 kuorolaista. Lähteinä on käytetty myös Kansan Arkistosta ja kuoron jäseniltä löytyneitä kuoron toimintaa kuvaavia asiakirjoja. Näihin kuuluu kuoron sähköpostilistoille vuosina 1995–2006 lähetetyt viestit. Tutkimusmenetelmänä on kvalitatiivinen sisällönanalyysi, eli aineistosta esiin nousevia teemoja peilataan aineettomien pääomien aiempaan tutkimukseen. Aineiston kerääminen ja analysoiminen on tehty rinnakkain Grounded Theoryn periaatteiden mukaisesti. Lisäksi tutkimuksessa sovelletaan verkostoanalyysiä. Menetelmä perustuu graafiteoreettisiin malleihin yksilöiden välisistä suhteista ryhmissä. Tutkimuksessa selviää, että Koiton Laulussa eri sukupolviin kuuluvat ihmiset kohtaavat ja näitä kohtaamisia arvostetaan. Kuorolaisten laajan ikäjakauman vuoksi kuoron kautta päästään käsiksi monenlaisiin resursseihin. Kuoron jäsenyys edustaa tiettyä elämäntapaa ja aatteellista valintaa johon liittyen kuorossa siirretään uudelle sukupolvelle sosiaalista ja etenkin kulttuurista pääomaa. Kuorossa ylisukupolvinen siirto on osittain tiedostamatonta. Aineettomia pääomia siirtyy tasa-arvoa tavoittelevassa kuorossa eri sukupolvien kohtaamisissa sekä vanhemmilta kuorolaisilta nuoremmille että nuoremmilta vanhemmille. Kuoron kautta saatavien aineettomien pääomien merkitys kuorolaisten elämässä vaihtelee paitsi ihmisestä toiseen myös yksilöllisten elämänvaiheiden ja –tilanteiden mukaan. Kuoron apu ja tuki koetaan turvaverkoksi, joka luo luottamuksen- ja turvallisuudentunnetta.
  • Kahlos, Hannu (2001)
    Tutkielmassa on tarkasteltu Alkoholiliikkeen (Alkon) harjoittaman ostajaintarkkailun syntyä ja sitä kuinka tästä määräaikaiseksi tarkoitetusta käytännöstä kehittyi sosiaalisen kontrollin väline, jonka tavoitteet asetettiin alunperin määriteltyä pitemmälle. Taustalla oli 1940-luvun sotavuosien tilanne, jossa aiemmin sovelletut väkijuomien kontrollikeinot osoittautuivat riittämättömiksi. Ostajaintarkkailulla yritettiin vaikuttaa asiakkaiden alkoholinkäyttötapoihin ja ohjata heitä "oikeisiin juomatapoihin". Tarkkailutoiminnan päämuodoksi määriteltiin alunperin myyntikielto, jolla pyrittiin vaikuttamaan yksilön käyttäytymiseen ja väärinkäyttäjän ympäristöön. Tarkoitus oli saada aikaan voimakas paine väärinkäyttöä vastaan ja luoda humaltumista paheksuva mielipide. Tutkielman lähdeaineisto muodostuu Alko Oy:n arkistoon tallennetuista asiakirjoista, jotka sisältävät ostajaintarkkailua koskevia tilastoja, henkilöasioita sekä ostajaintarkkailutoimiston ja toimikunnan muistioita, ehdotuksia ja pöytäkirjoja. Oy Alko Ab:n Alkoholihallinto-osaston arkistossa on Alkon viranomaistoiminnan tuloksena syntyneitä asiakirjoja, joista tärkeimmät ovat osaston kirjeenvaihto, kunnalliset tarkastuskertomukset ja niiden yhteenvedot, viranomaisten lausunnot, muistioita ja esitelmiä. Lisäksi on selvitetty Alkoholiliikkeen aikakauskirjasta alkoholipolitiikan eri toimijoiden käsityksiä alkoholipolitiikasta, erityisesti ostajaintarkkailusta. Tutkielmassa vertailukohteena on käytetty Ruotsin vastakirjajärjestelmää, joka oli merkittävä tarkastelukohde suomalaista alkoholipolitiikkaa pohdittaessa. Se oli myös tärkeä vertailukohde kun ostajaintarkkailua kehitettiin ja sitä arvosteltiin. Tarkkailulla pyrittiin vaikuttamaan erityisesti kahteen asiakaskuntaan: juopottelijoihin sekä välittäjiin ja salakauppiaisiin. Tarkkailu kohdistui voimakkaimmin kaupunkien juopottelevaan miespuoliseen työväestöön, jonka sosiaalisesta rakenteesta välittäjien ryhmä poikkesi selvästi. Suhteellisesti yleisintä välittäminen oli vähävaraisten ja vanhahkojen naisten joukossa. Heille se merkitsi usein välttämätöntä toimeentuloa. Järjestelmän rakenteesta vuoksi kontrolli kohdistui myymälöissä asioivaan koko väestöön. Alkoholinkäyttö synnytti uudenlaisia monivivahteisia käytäntöjä asiakkaan ja myymälähenkilökunnan välille. Asiakkaiden ostoja arvioitiin elämäntapaan ja varallisuuteen liittyvin sosiaalisin perustein. Kasvatustyö ei perustunut vapaaehtoisuuteen vaan siihen liittyi pakotteita ja uhkaa. Yleisössä tarkkailu sai aikaan ambivalenttisia tunteita toimenpiteitä kohtaan. Uusien ulkomaisten virtausten leviäminen alkoholistihuoltoon merkitsi myös väärinkäyttäjien pakkokontrollin kannatuksen vähenemistä Alkossa. Ostajaintarkkailutoiminnan arvioiminen käynnisti yhteiskunnallisen alkoholitutkimuksen Alkossa, mikä antoi realistisen kuvan suomalaisten juomatavoista. Auktoriteettiin perustuva kasvatustyö oli epäonnistunut, sillä se perustui tarkkailulle alunperin asetettuihin virheellisiin lähtökohtiin. Kansa ei osoittautunutkaan niin raittiushenkiseksi kuin tarkkailun kannattajat olivat sen kuvitelleet. Myymälä ei ollut sovelias paikka kasvatustehtävälle. Realistisen alkoholipolitiikan hahmottumisen myötä väärinkäyttäjien käsittely siirtyi pois Alkolta. Alkoholipolitiikassa tavoitteeksi asetettiin alkoholihaittojen vähentäminen ja otettiin käyttöön aikaisempaa hienovaraisemmat ohjailukeinot.
  • Maksimainen, Mervi Irene (2007)
    Tutkimuksessa konstruoidaan asunnottomien alkoholistien arkea (syntyä, kokemuksia, kuolemaa) Helsingissä vuosina 1967-1972. Pääaineistona on kadunmiehen, asunnottoman alkoholistin J.K Harjun kirjoittama SKS:ssä säilytettävä asunnottomuutta koskeva mikroaineisto, jonka avulla tutkimusta tehdään päihdeongelmaisten asunnottomien näkökulmasta ja kokemuksista käsin. Asunnottomien näkökulmasta lähestytään myös asunnottomuutta koskevaa aikalaisviranomais- ja yleisaikakauslehtien kirjoittelua sekä myöhempää tutkimuskirjallisuutta, jolloin hahmottuu eri osapuolten näkökulmat asunnottomuuden ongelmaan sekä asunnottomuus osana yhteiskunnallisia, historiallisia konteksteja ja kerrostumia. Asunnottomat olivat lähtöisin maaseudun köyhistä oloista. Kiihtyvä muuttoliike toi erityisen paljon nuoria pääkaupunkiseudulle, jossa kohtaloksi monelle koitui vaikeudet työ- ja asuntomarkkinoilla. Kireän alkoholipolitiikan ja edullisten korvikemarkkinoiden kaudella lohdutusta haettiin erityisesti talouspriistä, jolloin seurauksena oli ajallisesti nopea kurjistuminen ja vaikeudet saada apua. Viranomaisilla oli ongelmia asunnottomuuden ilmiökentän hahmottamisessa, jolloin asunnottomat jätettiin pitkälti kolmannen sektorin joukkomajoitustilojen varaan. Kireän ovipolitiikan, ankarien järjestäytymissääntöjen, asuntoloiden kyseenalaisten toimintamotiivien ja huonojen puitteiden vuoksi monet suodattuivat lopulta myös joukkomajoitustilojen avustusjärjestelmästä. Ulkona ja jatkuvassa kierteessä eläminen olivat äärimmäisen vaikeaa, jossa sillanaluselämän ohella nälän, kylmyyden kokemukset kuuluivat arkipäivään. Koska apua oli vaikea saada, menetyksiä kompensoitiin päivästä toiseen selviytymisstrategioilla – roskalaatikkojen antimilla ja erityisesti päihteillä. Asunnottomuus oli hyvin yksinäistä, kun osakulttuurikin oli lähinnä keino saada päihteitä. Luottamusta ei pystynyt syntymään äärirajoilla elävien keskuudessa, ja laaja-alainen turvattomuus ja puutteelliset elinolosuhteet heijastuivat asunnottomien keskuudessa varasteluna ja väkivaltana. Turvattomuuden suhteen asunnottomien naisten eli kassimummojen asema oli haavoittuvainen. Asunnottomia naisia ei julkisuudessa tunnustettu, mutta he elivät hiljaa miesten maailmassa, jossa seksuaalinen hyväksikäyttö oli yleistä. Kun arki oli hyvin kuormittuvaa ja riskialtista, pakkas- ja nälkäkuolemilta ei voitu välttyä. Kuolemien todellisista lukumääristä vaiettiin asunnottomien mielestä, joka herätti heissä katkeruutta. Kuolemat olivat osoituksena, ettei asunnottomia oltu kuunneltu. Asunnottomuuden yksioikoiset näkökulmat olivat tämän vuoksi helposti saaneet kantimensa, jolloin apuakaan ei oltu kohdennettu oikein. Asunnottomien aseman kärjistyminen tutkimusajanjaksolla oli myös yleisestikin osoituksena siitä, että yksinäisillä oli heikko asema muodostuvassa hyvinvointivaltiossa.
  • Tommila, Miika (2000)
    Tässä tutkimuksessa selvitetään Suomen teollisuuden puunkäytön määrä sekä toimialoittain että käyttökohteittain vuosina 1845 - 1913 ja arvioidaan tähän kvantitatiiviseen aineistoon tukeutuen puun merkitystä Suomen teollisuudelle tuona ajanjaksona. Lisäksi analysoidaan teollisuuden puunkulutuksen vaikutusta metsänkäyttöön ja sen merkitystä Suomen teollistumiselle. Riittävän aikaperspektiivin takaamiseksi tarkastelu on aloitettu Suomen teollistumisen alkuvaiheista ja ulotettu autonomian ajan viimeiseen rauhanvuoteen asti. Tutkimustyön keskeinen osa on ollut puunkäytön arviointimenetelmien kehittäminen, sillä valmiita lukuja aiheesta on ollut saatavilla vain lyhyiltä jaksoilta ja harvoilta toimialoilta. Arviointi on perustunut ensisijaisesti korvikesarjoihin ja ominaiskulutuskertoimiin. Erityistä huomiota on kiinnitetty mittayksiköiden ja muuntokertoimien tarkkuuteen sekä tärkeimpien toimialojen - paperi-, metalli- ja etenkin sahateollisuuden - aikasarjojen luotettavuuteen. Metodologisesti opinnäyte edustaa makrotason ilmiöihin keskittyvää kliometristä tutkimussuuntausta. Tutkimuksessa on tarvittu varsin laajaa lähdeaineistoa. Arkistolähteiden, erinäisten tilastojulkaisujen ja julkaisemattomien tutkimusaineistojen lisäksi hyödyllisiä ovat olleet yritys- ja toimialahistoriat, tekniikan historiaa koskevat teokset, varhaiset puun- ja energiankäyttötutkimukset sekä Suomen Pankin kasvututkimushankkeen julkaisut. Teollistuminen lisäsi voimakkaasti sekä energian että raaka-aineiden kulutusta. Puuta käytettiin kumpaankin tarkoitukseen - sillä oli teollistumisessa strateginen kaksoisrooli. Vuosina 1845 - 1913 Suomen teollisuuden puunkäyttö yli 30-kertaistui ja kohosi liki 17 miljoonaan kiintokuutiometriin. Laajat metsävarat olivat tämän kehityksen ensimmäinen edellytys, mutta myös muita tekijöitä tarvittiin. Lainsäädännön ja elinkeinopolitiikan muutos, tuotantotekniset innovaatiot, teollisuustuotannon voimakas kasvu ja kuljetusolojen kohentuminen olivat niistä tärkeimmät. Puun raaka-ainekäyttö keskittyi saha- ja paperiteollisuuteen. Jalostusarvon muutoksella mitattuna samat toimialat myös menestyivät parhaiten koko teollisuudessa. Polttoaineena puuta sen sijaan käytettiin kaikilla toimialoilla. Teollisuudelle vesivoima oli kuitenkin miltei puun veroinen energianlähde, sillä kummankin osuudet teollisuuden yhteenlasketusta energiankulutuksesta vuosina 1845 - 1913 olivat 45 %:n tuntumassa. Vesivoiman käyttö oli kuitenkin keskittynyt voimakkaasti yhdelle tuotannonalalle - puuhiomoihin. Kaiken kaikkiaan vain kemianteollisuudessa puulla ei ollut merkittävää strategista asemaa. Puu oli Suomen teollisuuden tärkein raaka-aine ja vesivoiman ohella sen pääenergianlähde - yksi teollisuuden kasvun avaintekijöistä. Teollisuus kohosi tutkimusajanjaksona mitättömästä suurimmaksi puunkäyttäjäksi. Tämä muutti sekä metsänkäyttöä että metsätaloutta ja heijastui koko kansantalouteen. Sahateollisuuden laaja puunkysyntä kohdistui järeisiin, vanhoihin mäntytukkeihin, ja toimiala olikin pääsyyllinen vanhojen metsien tuolloiseen vähentymiseen. Teollisuuden puunkysyntä loi metsille rahallista arvoa, mikä kohotti kansallisvarallisuutta, laajensi rahataloutta ja lisäsi ostovoimaa maaseudulla. Metsät alettiin nähdä uudessa valossa, arvokkaana omaisuutena.
  • Salasuo, Mikko (2004)
    The long development trends in drug use in Finland are often described by means of a 'wave' metaphor. Usually two drug waves are mentioned, the first wave being the more general experimentation with and use of drugs, especially cannabis, in the 1960s. The second wave was an increasingly more common experimentation and use that can be traced to the beginning of the 1990s. The result of the latest increase was a higher use of drugs than ever before. Typical of both of these drug waves was a tie up to international youth culture trends (the hippie movement and the techno and rave culture respectively), whilst both drug waves are also characterised by occasional drugs use and the central position of the user culture. In the study, the cultural appearance of the two drug waves in Finland is viewed from different standpoints within qualitative research, as found in a summary article and in seven other articles. Thematically, the study starts with the cannabis pattern of the 1960s and 1970s, when youth culture was linked to drug use for the first time. The first article to be reviewed analyses these patterns, and will serve as a historical background and thematic standard of comparison for the other articles to be reviewed, which will analyse drug use as linked to the new party culture of the 1990s. The analysis starts with the history of ecstasy—the symbol of the drug phenomena of the 1990s—and how it intersected with the international youth culture. In relation to the spread of ecstasy, the parallel development of the drug markets is surveyed, as well as the difficulties faced when combating these markets. Following this, the "slower" history of the drug phenomenon is analysed through sociological analyses, with the focus on what forms the drug culture has taken in Finland, how users stood out from the rest of the youth culture and what kind of health issues were connected with drug use. Finally, current forms of drug education are studied. The Study Material Several different kinds of study material were used, and were seen to function at different levels, and it was possible to create interesting perspectives on the drug culture by linking these materials together. Among the most important materials to be used were the user interviews, interviews with the authorities, official control data, materials collected from the Internet, and a targeted Internet questionnaire. In particular, the interview material gives information that can be of use when analysing the cultural context of drug use. The remaining materials also contain cultural elements that support the interview material and raise new viewpoints that differ from it. The Study Results Drug waves are connected to certain periods and generations that attach special importance to the use of drugs and the meanings given to it. Both drug use and the users are mobilized as part of a historical and cultural experience that certain generations share. A common world of experience gives rise to different kinds of social and cultural movements, within which people organize themselves in order to pursue and promote a way of life and goals that they find fulfilling. The common world of experience shapes tastes, preferences and behaviour, and thus influences the prevalence of experimentation with drugs and drug use and the meanings attached to them. In practice, this has resulted in new ways of using drugs and new drugs, the emergence of new markets and a new kind of criminality, the development of new drug concepts, and thus the development of new drug patterns. The informal social control of the new cultures of drug use—as well as their rituals and norms—contribute to determining and regulating drug use.
  • Taskila-Åbrandt, Taina (2000)
    Tuberkuloosi oli Suomessa aina 1950-luvulle hyvin leimaava sairaus, joka asetti sitä sairastaneet ihmiset marginaaliseen asemaan asemaan yhteiskunnassa. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää, miten tämä leima ilmeni ja minkälaisia muotoja se sai. Tutkimuksen keskiössä ovat tuberkuloosia sairastaneet ihmiset. Kuinka he marginaalisen asemansa kokivat ja millaisia selviytymiskeinoja he käyttivät. Tutkimusongelmaa lähestytään sosiologisessa tutkimusperinteessä paljon käytetyn Erwing Goffmanin stigmateorian kautta. Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat Parantolaperinne-kilpailun kirjoitukset. Analyysimenetelmänä on Glaserin ja Straussin kehittämä ja myöhemmin Straussin ja Corbinin tarkentama Grounded theory. Tuberkuloosi oli hyvin voimakkaita mielikuvia herättänyt sairaus. Ennen 1900-lukua tuberkuloosia koskevat mielikuvat olivat luonteeltaan romanttisia, mutta 1900-luvulle tultaessa sairauden negatiiviset mielikuvat tulivat yhä tavallisemmiksi. Negatiivisilla mielikuvilla oli suuri merkitys leiman syntymiseen. Keskeisellä sijalla tutkimuksessa onkin kysymys siitä, mikä tuberkuloosin luonteessa oli sellaista, että se leimasi siihen sairastuneet. Negatiivisten mielikuvien alkuperää etsitään tuberkuloosin lääketieteellisestä luonteesta ja sairauden hoitotavoista. Varsinkin tuberkuloosia koskevalla terveysvalistuksella oli yksilöä syyllistävä ja leimaava vaikutuksensa. Myös parantolahoidolla oli merkityksensä leimautumisessa, koska viimeistään parantolassa olo teki tuberkuloottisen ihmisen sairaudesta kiistattoman tosiasian muiden ihmisten silmissä. Sairastumiskokemus jaetaan tutkimuksessa neljään eri ajanjaksoon perustuen sairastuneiden itsensä tapaan jäsentää sairautensa kulku. Nämä neljä ajanjaksoa olivat: sairastuminen, parantolassa olo, toipuminen ja elämä sairauden jälkeen. Sairastuminen ja elämä sairauden jälkeen olivat yksilöllisiä kokemuksia, mutta parantolassa olo sai kertomuksissa niin samankaltaisia merkityksiä, että voidaan puhua parantola-ajan kollektiivisesta muistamisesta. Tuberkuloottisia sairastaneilla ihmisillä oli runsaasti erillaisia leimautumiskokemuksia, jotka ilmenivät konkreettisesti sairauden jälkeen mm. asunnon ja työpaikan saannin vaikeutena. Selviytyäkseen jokapäiväisessä elämässään tuberkuloosipotilaat käyttivät erillaisia selviytymiskeinoja. Tutkimuksessa käytetään soveltaen Agnes Milesin kehittelemää, alunperin vammaisia ihmisiä koskevaa, selviytymisstrategioiden luokitusta. Miles jakaa strategiat neljään eri luokkaan, jotka ovat: peittely, eristäytyminen, normalisointi ja taistelu. Tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla esille tulivat salailu ja välttely hetkellisinä selviytymiskeinoina. Koko elämää kattavana selviytymiskeinona normalisointi oli kaikista keinoista yleisin. Vähitellen sairaus alkoi menettää merkitystään, ja elämään tuli tärkeämpiä, sitä uudelleen jäsentäviä tekijöitä. Tällaisia olivat esimerkiksi perheen perustaminen ja lasten saaminen. Toisin kuin Milesin esittämässä taistelustrategiassa, missä korostetaan leimautuneiden ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa asioihinsa järjestön kautta, tuberkuloosia sairastaneiden ihmisten kohdalla korostui henkilökohtaisen taistelun merkitys. Yhteistä kertomuksille olikin yksilöllisten ratkaisujen korostuminen sairaudesta selviytymisessä.
  • Heinänen, Pia (1999)
    Tutkimus käsittelee Finn Karelia Virke Oy:n ja sen tytäryhtiöiden kehitystä ja selviytymistä vuosina 1986-1994. Tutkimus jakautuu kahteen osaan: vuosiin 1986-1989 ja vuosiin 1990-1994. Ensisijaisena tarkoituksena on selvittää, miten Finn Karelia Virke Oy selvisi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun alussa, kun yhtiön toimintaympäristö muuttui olennaisesti. 1980-luvun lopussa Suomen taloudessa oli nousukausi, vuosikymmenen vaihteessa Neuvostoliiton kauppa loppui ja 1990-luvun alussa Suomen talous taantui ennennäkemättömällä tavalla. Neuvostoliiton kauppa oli tärkeä tekstiili- ja vaatetusteollisuudelle. Yritykset veivät Neuvostoliittoon paljon, eikä länsiviennin kehittämiseen panostettu riittävästi. Kun Neuvostoliiton kauppa loppui 1990-luvun alussa, eivät yritykset pystyneet reagoimaan maksujärjestelmän muutokseen ja tarpeeseen uusista vientimarkkinoista. Kun samaan aikaan Suomen talous taantui, aiheutui tästä laaja tekstiili- ja vaatetusalan yritysten konkurssiaalto. Tutkimuksen esimerkkiyritys Finn Karelia Virke Oy selvisi murroksesta, ja oli vuosina 1986-1994 kannattava ja taloudelliselta asemaltaan vakaa yritys. Finn Karelia Virke Oy:n ja sen tytäryhtiöiden kehitystä tarkastelemalla ja vertaamalla tekstiili- ja vaatetusteollisuuden kehitykseen, selkiintyy käsitys siitä, mistä syistä yhtiön kehitys oli niin poikkeuksellinen. Tutkimuksen aineisto koostuu Finn Karelia Virke Oy:n toimintakertomuksista 1980-1994, yhtiön sisäisestä tiedotuslehdestä (Virsa, vuosikerrat 1980-1994) ja Tekstiiliteollisuusliiton tilastojulkaisuista 1990-1994.
  • Petterson, Laura (2001)
    Tutkielmassa tarkastellaan lasten asemaa Helsingin kaupungin julkisessa köyhäinhoidossa 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. Tutkittavavina on 133 vuosina 1898-1915 huostaanotettua lasta.Tutkimuksen päälähteenä on käytetty Helsingin kaupungin Lastensuojeluviraston Lastensuojelutoimiston huollettavien lasten akteja (1825-1899). Lasten huostaanotto oli muutamaa poikkeusta lukuunottamatta työläislapsiin suunnattua huoltotoimintaa.Tutkielmassa tarkastellaan viranomaisten toimia ja vallankäyttöä varatonta työväestöä kohtaan, sekä tutkitaan miten lasten hoito käytännössä toteutui. Huostaanotetut lapset tulivat hyvin erilaisista perheistä, suurin osa lapsista oli kuitenkin joko orpoja tai yksinhuoltajien lapsia. Huostaanottojen ilmoitetut syyt paljastuivat lähemmässä tarkastelussa usein todellisuutta vääristeleviksi ja köyhiä vanhempia leimaaviksi.Kontrolli ja vallankäyttö heijastelevat sääty-yhteiskunnan vahvaa patriarkaalista ja alistavaa perinnettä köyhää väestöä kohtaan. Lasten hoidon tärkeimpänä muotona käytettiin elätehoitoa, mikä tarkoitti lapsen sijoittamista maksua vastaan vieraaseen perheeseen joko kaupunkiin tai maaseudulle.Vain pieni osa lapsista sijoittui laitoksiin. Viranomaisia kiinnosti ennen kaikkea lasten kasvattaminen ahkeriksi ja kurinalaisiksi työntekijöiksi.Köyhäinhoidon pääasiallisena tavoitteena oli saada lapset elättämään itsensä kunniallisesti 15- vuotiaana. Hoidon valvontaa tärkeämmäksi tuli lasten käytöksen ja ahkeruuden kontrollointi.Kasvatus tarkoitti lasten totuttamista työntekoon.Hyvä köyhäinhoitolapsi oli kuuliainen ja ahkera, huono puolestaan laiska ja tottelematon."Turvaton lapsi" joutui hyvin helposti "pahatapaisen" kirjoille jos uskalsi vastustaa köyhäinhoitoviranomaisia tai kasvatusvanhempia.Huonoimmassa tapauksessa lapsi luovutettiin pahatapaisena kasvatuslautakunnalle,mikä tarkoitti yleensä lapsen joutumista kasvatuslaitokseen epämääräiseksi ajaksi.
  • Salasuo, Mikko (2004)
    Huumeiden käytön pitkiä kehitystrendejä Suomessa kuvataan usein metaforalla huumeaalto. Puhutaan kahdesta huumeaallosta, joista ensimmäisellä tarkoitetaan 1960-luvulla yleistynyttä huumausaineiden, erityisesti kannabiksen, kokeilua ja käyttöä. Toisella aallolla viitataan 1990-luvun alussa alkaneeseen kokeilun ja käytön yleistymiskehitykseen, jonka seurauksena huumeiden käytöstä on tullut yleisempää kuin koskaan aiemmin. Molemmille huumeaalloille on ollut ominaista niiden kytkeytyminen osaksi kansainvälisiä nuorisokulttuurisia virtauksia (hippi-liikettä ja tekno- ja ravekulttuuria), huumeiden käytön satunnainen luonne ja käyttäjäkulttuurin keskeinen asema käytön luonteen määrittymisessä. Tutkimuksessa tarkastellaan yhteenvetoartikkelissa sekä seitsemässä erillisessä artikkelissa kahden huumeaallon kulttuurista ilmenemistä Suomessa erilaisista laadullisen tutkimuksen näkökulmista. Temaattisesti tutkimus rakentuu siten, että aluksi käsitellään 1960- ja 1970-luvun kannabiskuvioista, joissa nuorisokulttuuri ja huumeet kytkeytyivät ensimmäisen kerran toisiinsa. Näitä kuvioita erittelevä artikkeli toimii historiallisena taustana ja temaattisena vertailukohtana muille artikkeleille, joissa tarkastellaan 1990-luvun uuteen juhlimiskulttuuriin kytkeytyvää huumeiden käyttöä. Tarkastelu aloitetaan 1990-luvun huumeilmiöiden symbolin, ekstaasin, historiasta ja lomittumisesta osaksi kansainvälistä nuorisokulttuuria. Ekstaasin leviämisen yhteydessä kartoitetaan myös aineen ympärille muodostuneiden huumemarkkinoiden kehitystä sekä niiden torjuntaan liittyviä hankaluuksia. Tämän jälkeen tarkastellaan huumeilmiön ”hitaampaa” historiaa sosiologisilla analyyseillä, eli pureudutaan siihen, millaiset muodot kansainvälinen huumekulttuuri Suomessa sai, miten käyttäjät erottautuvat muusta nuorisokulttuurista sekä millaisia terveyskysymyksiä käyttöön liittyy. Lopuksi tarkastellaan nykyajan huumevalistuksen muotoja. Tutkimusaineisto Tutkimusaineisto koostuu useista erilaisista ja eritasoisista aineistoista. Niitä yhdistelemällä on rakennettu ikkunoita, joista avautuu erilaisia näkökulmia huumekulttuurien sisälle. Keskeisessä asemassa ovat käyttäjä- ja viranomaishaastattelut, viranomaisten kontrolliaineistot, Internetistä kerätyt aineistot sekä kohdennettu erityiskysely Internetissä. Erityisesti haastatteluaineistot tarjoavat tietoa, jota voidaan hyödyntää huumeiden käytön kulttuurisen kontekstin tarkastelussa. Toisaalta myös muissa aineistoissa on sellaisia kulttuurisia aineksia, jotka sekä tukevat haastatteluaineistoa että avaavat siitä poikkeavia näkökulmia. Tutkimustulokset Huumeaallot liittyvät ajanjaksoihin ja sukupolviin, joissa huumausaineiden käyttö ja siihen liittyvät merkitykset ovat nousseet tärkeään asemaan. Huumeiden käyttö ja käyttäjät mobilisoituvat osana tiettyjen sukupolvien jakamia historiallisia ja kulttuurisia kokemuksia. Yhteisestä kokemusmaailmasta nousee erilaisia sosiaalisia ja kulttuurisia liikkeitä. Niiden puitteissa organisoidutaan ajamaan ja edistämään hyväksi koettua elämäntapaa ja tavoitteita. Yhteinen kokemusmaailma muovaa makuja, mieltymyksiä ja käyttäytymistä ja näin vaikuttaa huumausainekokeilujen ja käytön yleisyyteen sekä käyttöön liitettäviin merkityksiin. Tämä on tarkoittanut käytännössä uudenlaisten käyttötapojen ja aineiden ilmaantumista, uusien markkinoiden ja rikollisuuden muodostumista, uusien huumekäsitysten syntymistä, ja näiden kautta uudenlaisten huumekuvioiden kehittymistä. Uusien käyttökulttuurien epävirallinen sosiaalinen kontrolli ja niiden rituaalit ja normit määrittävät ja säätelevät käyttöä.
  • Vitikainen, Sonja (2000)
    Tutkimukseni aihe on Irlannin nälkavuodet 1846-1851 ja Britannian hallituksen liennytyskeinot tänä aikana. Tarkoituksenani on ollut selvittää millä keinoilla brittihallitus yritti lievittää Irlannin nälänhätää. Mikä apu oli pitkäjänteista ja mikä lyhytjänteistä ja missä vaiheessa avun painopiste muuttui?. Päälähteenäni olen Käyttänyt Irish University Press'in julkaisemaa British Parliamentary Papers-kokoelmaa. Keskityn työssäni vuoteen 1847, koska Tämä vuosi oli selkeästi nälkävuosien pahin. Nälänhätään oli monia syitä. Näkyvin ja kaikista tunnetuin syy oli perunarutto, joka tuhosi Irlannin perunasadot melkein kokonaan usean vuoden ajan peräkkäin. Tämän asian vaikutus oli suuri, koska Irlantilaiset söivät tuolloin hyvin yksipuolisesti melkein vain perunaa. Myös väestö kasvoi räjähdysmäisesti. Tämä toi mukanaan liikaväestöä ja työttömyyttä. Maanomistusolot ja siihen liittyvä lainsäädäntö suosivat Englantilaisia. Näin irlantilaiset köyhtyivät vähitellen menettäen tilansa ja maapalstansa. Irlannissa oli myös vähäiset luonnonvarat, mikä nosti hintoja eikä kannustanut teollisuuteen. Niinpä Irlanti oli teollisuudessa paljon jäljessä Englantia. Irlanti nojautui nälkävuosien köyhäinhuollossa Englannin uudistettuun köyhäinhoitolakiin, joka tuli voimaan Irlannissa 1838. Tämä tarkoitti, että köyhille sai antaa apua vain sisällä köyhäintalossa. Kaikenlainen apu sen ulkopuolella oli kiellettyä. Rahat työtalojen ylläpitoon kerättiin veroina. Ongelmaksi muodostui uudessa köyhäinhoitolaissa se, etteivät ongelmat olleet samanlaisia Englannissa ja Irlannissa vaikka lainsäädäntö oli. Nälänhädän pahetessa tuli uusia liennytyskeinoja. Nyt apua sai antaa myös työtalojen ulkopuolella, sillä työtalot olivat täynnä vaikka lisätilaa rakennettiin koko ajan. Aputyöt työllistivät satoja tuhansia ihmisiä kesällä 1847 ja soppakeittiöt tulivat kyliin jakaen ruoka-annoksia ihmisille, jotka olivat siihen tiettyjen kriteerien mukaan oikeutettuja. Ihmisten fyysinen kunto oli kuitenkin huonontunut koko ajan ja taudit levisivät köyhien keskuudessa. Kuolleisuus kasvoi rajua vauhtia. Irlannissa kuoli nälkävuosien aikana noin miljoonaa ihmistä, mikä on kaksinkertainen määrä normaaliin verrattuna. Siirtolaisuus oli suurta nälkävuosien aikana. Ihmisiä lähti paremman tulevaisuuden toivossa pääasiassa Pohjois-Amerikkaan. Myös hallitus avusti siirtolaisia siirtomaihinsa, mutta luvut olivat hyvin pieniä verrattuna lähtijöiden kokonaismäärään. suurin osa lähtijöistä maksoi matkansa itse. Ei voi välttyä vaikutelmalta, että brittihallitus ei keskittynyt Irlannin nälänhädän auttamiseen. Työtalojen täyttyessä täytyi luopua pitkäjänteisestä avusta ja siirtyä luhytjänteisiin apukeinoihin. Aputyöt ja ruoka-apu auttoivat akuuttiin hätään, mutta eivät korjanneet ongelmaa pitkällä aikavälillä.
  • Kemppainen, Ilona (2006)
    Kuolemaa isänmaan puolesta on monesti pidetty parhaana ja kunniakkaimpana kuolemana. Sotaa käyvissä maissa ajatellaan näin erityisen usein. Toisen maailmansodan aikainen Suomi ei ollut poikkeus: sotilaan kuolemaa rintamalla sanottiin sankarikuolemaksi. Sotilaan kuolemaan liitettiin niin uskonnollisia kuin nationalistisiakin käsityksiä. Sodassa kuoleminen oli ensisijaisesti miehinen asia, kuoleman sureminen taas naisten; erityisesti sankaripojan ja hänen äitinsä suhde nostettiin esille ihanteellisena sankarikuoleman kuvana. Isänmaan uhrit-teoksessa keskeisiä lähteitä ovat sota-ajan kirjeet, sanomalehdissä julkaistut kuolinilmoitukset ja sotavuosien suomalainen kaunokirjallisuus. Lisäksi viranomaisten toiminta ja sankarihautajaiset ovat tärkeä osa tutkimusta. Keskeistä ei ole vain se, miten viralliset tahot ja julkinen sana kuvasivat sotilaan kuolemaa, vaan myös se, miten yksityiset ihmiset kokivat läheisensä menetyksen. Sankarikuolema ei ollut vain hetkellinen tapahtuma, vaan sen vaikutukset ulottuivat laajalle, niin sosiaalisesti kuin kulttuurisestikin. Suomalaiset kaatuneet pyrittiin kaikki evakuoimaan kotiseuduilleen sankarihautoihin haudattaviksi. Talvisodan alussa puolustusvoimien piirissäpidettiin kenttähautausta taistelupaikkojen läheisyyteen todennäköisimpänä vaihtoehtona, mutta niin armeijan sisäinen kuin kotirintamankin kanta teki epävirallisena toimintana alkaneesta kaatuneiden evakuoinnista virallisen käytännön, josta ei pääosin luovuttu myöhemminkään. Suomalaisten sotilaiden haudat sijaitsevatkin yleensä tavallisten hautausmaiden yhteydessä, mikä on kansainvälisesti katsoen poikkeuksellista. Syitä kaatuneiden kotiseudulle evakuoimiseen voidaan etsiä, paitsi siitä, että se hyvien liikenneyhteyksien vuoksi yleensä oli mahdollista, myös siitä, että se koettiin kulttuurisesti tärkeäksi. Sotilaan kuolemaa määriteltiin monessa yhteydessä. Sotilaspastorien,upseerien, asetoverien ja mahdollisesti sairaalahenkilökunnan kirjeet kertoivat omaisille vainajan viimeisistä hetkistä. Omaiset myös kirjoittivat itse kertoakseen läheisensä kuolemasta, ja vastaanottivat surunvalittelukirjeitä. Laajempi yhteisö sai tiedon kaatumisesta kuolinilmoituksesta. Kotiseudulla vietetyt sankarihautajaiset yhdistivät ihmisiä ja olivat osa yhteisöllistä ja henkilökohtaista suremista, mutta niissä myös määritettiin surua, sotaa ja kansakuntaa voimakkaasti. Sankarikuolemaa ylistettiin, samoin suomalaisia sotilaita, ja sotilaan kaatuminen nähtiin myös hänen omaistensa uhrina. Omaisten tulkinnat sotilaan kuolemasta sisälsivät harvoin yhtä isänmaallisen viestin. Erityisesti jatkosodan aikana suuntauduttiin yhä enemmän kunkin surijan omiin tunteisiin, vaikka itse sota kyseenalaistettiin edelleen harvoin. Kaunokirjallisuuden sotakuoleman kuvauksissa painottuu vuosi 1940, eli mieluiten käsiteltiin talvisodan kansakuntaa yhdistänyttä, melko ongelmatonta aikaa. Jatkosodan kuluessa sen hetkistä sotaa käsittelevien romaanien määrä väheni voimakkaasti, eikä sotilaan kuolemastakaan enää mielellään kirjoitettu. Tämä ei tarkoittanut, että sotilaiden kaatuminen olisi täysin menettänyt merkityksensä; sodan oloissa oli kuitenkin niukasti mahdollisuuksia uusien ilmaisutapojen löytämiseen.
  • Uutela, Elina (2007)
    Tutkielma käsittelee alkoholihaitoista käytyä lehdistökeskustelua Suomessa vuosina 1970–1977. Pääpainotuksena on kansanterveydellisistä haitoista käydyn keskustelun analysoiminen. Tutkimusajankohdaksi valikoitui 1970-luvun alku ja keskivaihe, sillä kun vuonna 1969 keskiolutta alettiin myydä ruokakaupoissa, alkoholin kulutus kasvoi 1970-luvun puoliväliin mennessä kaksinkertaiseksi ja alkoholihaitat lisääntyivät. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessa ovat Alkoholipolitiikka-lehdessä ja Helsingin Sanomissa vuosina 1970–1977 ilmestyneet kirjoitukset, joissa mainitaan jokin alkoholihaitta tai alkoholihaittoja. Tutkimuksen tarkoituksena on analysoida Alkoholipolitiikka-lehden kautta asiantuntijoiden alkoholihaittakeskustelua, Helsingin Sanomien journalistien kirjoittamien artikkelien kautta ns. journalistisen tason haittakeskustelua ja Helsingin Sanomien yleisölle kirjoituksille avoimien osastojen kautta ns. yleisön tason haittakeskustelua. Eri tasojen löytäminen keskustelusta on tärkeää, sillä alkoholihaittakeskustelu on erilaista kaikilla tasoilla. Tutkimuksessa käytetään tutkimusmenetelmänä diskurssianalyysiä. Teoreettisena viitekehyksenä on Michel Foucault'n biovaltateoria sekä medikalisaatioteoria. Foucault'n biovaltateorian mukaan alkoholihaittoja pyritään estämään kansanterveydellisellä diskurssilla siten, että kansalaisia informoidaan alkoholin terveydellisistä haitoista ja kansa itse tajuaa käyttää alkoholia vaarattomalla tavalla. Medikalisaatioteorian mukaan taas valtio käyttää alkoholin kansanterveyshaittadiskurssia hyväkseen perustellakseen liiallisen alkoholinkäytön kansalle haitalliseksi ja yhteiskunnalle taloudellisesti epäkannattavaksi, ja tämä oikeuttaa alkoholipolitiikan kiristämisen. Tutkimuksen perusteella kansanterveydellinen alkoholihaittakeskustelu oli kaikkein yleisintä asiantuntijatasolla, jolla se oli kaikkein yleisimmin mainittu alkoholihaitta. Journalistisella ja yleisön tasolla yleisimmin mainittu alkoholihaitta oli alkoholin aiheuttamat järjestyshaitat. Kansanterveydellisten argumenttien käyttäminen ei selkeästi lisääntynyt tutkitulla ajanjaksolla, mutta sen sisältö muuttui journalistisella tasolla. Asiantuntijatason keskustelussa jo 1970-luvun alussa esiintynyt argumentti alkoholin kokonaiskulutuksen määrän ja kansanterveyshaittojen määrän välisestä yhteydestä siirtyi journalistisen tason keskusteluun 1970-luvun puolivälissä. Kansanterveydellisen alkoholihaittakeskustelun sisältö tuntui sopivan paremmin medikalisaatioteorian mukaiseen kehykseen alkoholipolitiikan kiristämisen oikeutuksesta kuin biovaltateorian mukaiseen kansan valistamiseen.
  • Sirvio, Konsta (2001)
    Itsevaltaisin ottein hallinnut pääministeri Marques de Pombal yritti saada maan talouden kuntoon 1700-luvun jälkimerkantilistisessa Portugalissa. Valtion taloudellinen tilanne oli heikentynyt kauppataseen alijäämäisyydestä Englannin kanssa aikana, jolloin oli Lissabonin suuri maanjäristys, Brasiliasta tuotu kulta ehtyi ja portviinin tuotannossa sekä viennissä oli ongelmia. Tilannetta ei yhtään helpottanut muun muassa Ranskan ja Englannin merillä käymä seitsenvuotinen sota. Tässä tutkimuksessa perehdytään aikakauden kaupankäyntiin ja tutkimuskysymys kuuluu: millaista oli Portossa käyty elintarvikkeiden tuonti- ja vientikauppa vuosina 1756-1763? Tutkimus on luonteeltaan kvalitatiivinen ja pyrkimyksenä on ymmärtää sekä selittää kaupankäyntiä kyseisenä ajanjaksona Portossa. Myös kvantitatiivista aineistoa käytetään selittämisen apuna. Työssä käytetyt tärkeimmät lähteet ovat Portugalissa, Vila Nova de Gaiassa sijaitsevan Ferreira -yhtiön yksityisarkiston kokoelmat sekä Lontoossa sijaitsevan Public Record Officen arkisto sekundaarilähteiden lisäksi. Kauppamerenkulku oli vilkasta Porton sekä ennen kaikkea Englannin satamien välillä, mutta kauppaa käytiin myös muun muassa Espanjan, Amerikan siirtomaiden, Hollannin ja Ranskan kanssa. Portoon tuotiin ennen kaikkea viljatuotteita, kalaa, voita ja juustoa. Kaupungin merkittävin vientiartikkeli oli puolestaan portviini, mutta myös hedelmiä, ruokaöljyä, etikkaa ja suolaa laivattiin ulkomaille. Kaupungissa toimi kymmenien englantilaisten kauppiaiden etuoikeutettu yhteisö, joka oli erityisen kiinnostunut jatkamaan vuosikymmeniä vanhaa portviinin viennin perinnettä. Tämä oli uhattuna vuonna 1756 perustetun portviinimonopolin myötä. Englantilaisten kauppatoiminta kuitenkin jatkui yhtiön perustamisen jälkeenkin, vaikka eräitä oikeuksia poistettiin. Tuonti- ja vientikauppiailla oli laaja yhteistyökauppiaiden muodostama kontaktiverkosto, jonka kanssa kauppaa käytiin. Tarvittavia elintarvikkeita tuotiin ja vietiin, myyntitulot siirrettiin tileille ja rahat siirrettiin useiden kuukausien maksuajan jälkeen. Rahan lisäksi erityyppisillä kauppalaivoilla kuljetettiin kauppatavaroiden sekä kirjeitä etenkin välillä myöhästelevien, aseistettujen laivojen muodostamien saattueiden suojissa. Saattueista huolimatta kaapparilaivat saivat vuosina 1756-1763 käydyn seitsenvuotisen sodan aikana saaliikseen useita kauppa-aluksia, joiden kapteenit joutuivat hengenvaaraan. Lisäksi ongelmana oli usein sattuva kauppatavaroiden pilaantuminen, jota ei pystytty estämään aikakauden kuljetus- ja säilytysteknologialla suhteellisen kehittyneestä kaupankäynnistä huolimatta.
  • Koponen, Marjaterttu Kaarina (2001)
    Tutkielmassa tarkastellaan Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle syntyneen työläisyhdyskunnan kiinteitä kauppapalveluja ja alueen kauppiasyrittäjiä vuonna 1900 ja haetaan vastauksia työläisyhdyskunnan kiinteiden kauppapalvelujen määrää ja rakennetta sekä alueen kauppiaskunnan kokoa ja koostumusta, asumis- ja perheoloja ja tuloja koskeviin kysymyksiin. Historiallisen taustan työlle antaa 1800-luvulla käynnistynyt suomalaisen yhteiskunnan modernisoituminen, johon liittyivät niin teollistuminen, liikenneyhteyksien kehittyminen ja kaupungistuminen kuin elinkeinojen harjoittamista rajoittaneiden säädösten purkaminenkin. Tutkittavia ilmiöitä selitetään työssä sekä taloudellisilla että institutionaalisilla tekijöillä. Tutkielman tärkeimmät lähdeaineistot ovat Helsingin väestölaskennan ensiaineisto vuodelta 1900 tutkimusalueen osalta, Helsingin maistraatille jätetyt elinkeinoilmoitukset vuosilta 1880-1900, Helsingin kunnallisverotuksen kantokirjat vuodelta 1900 tutkimusalueen osalta ja Adress- och yrkeskalender för Helsingfors jämte förorter ammatti- ja osoitekalenteri. Aikaisemmasta tutkimuksesta työn kannalta keskeisimmät ovat Tapani Maurasen (1985) "Kotimaankaupan rakennemuutos 1860 - 1913", Heikki Wariksen (1932, 1934) "työläisyhdyskunnan syntyminen Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolelle I ja II, Geoffrey Crossickin ja Heinz-Gerhard Hauptin (1995) "The Petite Bourgeoisie in Europe 1780-1914", John Bensonin (1983) "The Penny Capitalists" sekä John Bensonin ja Gareth Shawn (1992) toimittama artikkelikokoelma "The Evolution of Retail Systems c. 1800 - 1914". Tutkielman keskeiset tulokset voi tiivistää seuraavasti: kiinteät kauppapalvelut kehittyivät työläisyhdyskunnassa sekä määrällisesti että laadullisesti hitaammin kuin pääkaupungissa keskimäärin; alueen kauppiasyrittäjät - joissa naisten osuus oli suhteellisen korkea - ryhtyivät yrittäjiksi varsin vähäisin valmiuksin, yrityistoiminta oli perhekeskeistä, tulot kaupasta köyhässä työläisyhdyskunnassa vaatimattomat ja laajasti harjoitetun velkakaupan takia niihin sisältyi usein luottotappioiden riski. Tämän johdosta alueen kauppiaskunnalla oli usein kauppapuodin ohella muitakin tulonlähteitä. Puodinpitoon työläisyhdyskunnassa yhdistettiin niin muuta pienyrittämistä, palkkatyötä kuin vuokraustakin, lisäksi esiintyi näiden eri yhdistelmiä. Puodinpidon tuottavuudesta alueella kertoo se, että alueen kauppiaskunnan tuloerot muodostuivat kiinteistötuloista ei kaupasta saaduista tuloista. Työläisyhdyskunnan kauppiaskunnan tulohierarkian huipulla olivat kiinteistöjä omistavat, vuokrausta harjoittavat kauppiaat. Työläisyhdyskunnassa kauppiaat huolehtivat - elämälle välttämättömien hyödykkeiden jakelun ohella - "kulutusluottojen" järjestämisestä alueen vähävaraiselle väestölle, he tarjosivat näille asuntoja ja siltä osin kuin kauppapuodin pidossa tai kauppiastalouden hoidossa tarvittiin perheen ulkopuolista työvoimaa, he tarjosivat myös työtilaisuuksia alueen väestölle. Kauppiaat olivat siten monella tavalla tärkeitä ja keskeisiä toimijoita vuosisadan vaihteen työläisyhdyskunnassa.
  • Kokkola, Miia (2003)
    1960-luvulla dekolonisaation myötä alettiin kiinnittää aiempaa enemmän huomiota kehityksen problematiikkaan. Toisen maailmansodan jälkeinen Länsi-Euroopan menestyksellinen jälleenrakentaminen oli synnyttänyt voimakkaan kehitysoptimismin, jonka tuloksena uskottiin myös kehitysmaiden voivan kehittyä nopeasti teollisuusmaiden tapaan. Kehityksellä tarkoitettiin tuolloin yksinomaan talouden kasvua, joka voitiin saavuttaa teollistumisen myötä läntisten teollisuusmaiden avustuksella. Suurvaltojen keskenäinen kilpailu heijastui myös kolmanteen maailmaan. 1960-luvulla vaikuttaneen modernisaatioteorian synnyn taustalla olivat Yhdysvaltain poliitiset intressit estää kommunismin leviäminen. Tehokkaimpana keinona tähän pidettiin taloudellista kasvua. Tunnetuin modernisaatioteorian edustaja taloustieteen piirissä oli Walt W. Rostow, jonka näkemykset heijastuivat Yhdysvaltain kehitysmaapolitiikkaan. Rostowin teoria taloudellisen kasvun vaiheista tarkasteli kehitystä sarjana toisiaan seuraavia vaiheita, joiden kautta jokainen maa kulkisi traditionaalisesta moderniin yhteiskuntaan. Kehitysmaita voitiin auttaa tässä kehityksessä tarjoamalla niille pääomia ja asiantuntemusta. Tässä tutkielmassa olen tarkastellut kehitystä ja kolmatta maailmaa länsimaisesta näkökulmasta julkisen keskustelun pohjalta. Lähdemateriaalina olen käyttänyt The New York Timesin pääkirjoituksia vuosilta 1960 ja 1969. Niiden pohjalta olen pyrkinyt selvittämään, mitä kehityksellä ja alikehityksellä tarkoitettiin, mitä kehityksen esteitä kolmannen maailman mailla oli, miten niistä voitiin päästä ja millaisena kolmannen maailman tulevaisuus nähtiin. Pääkirjoitusten mukaan 1960-luvun alussa suurimpina kolmannen maailman ongelmina pidettiin kommunismin leviämistä kehitysmaihin, Afrikan maiden itsenäistymiseen liittyviä epäkohtia ja taloudellista eriarvoisuutta. Ratkaisuiksi löydettiin kolmannen maailman kehityksen tukeminen rikkaiden länsimaiden avustuksella. Vuosikymmenen lopulla suurimmiksi ongelmiksi oli noussut kehitysavun riittämättömyys, asevarustelu ja kansainväliset konfliktit sekä väestönkasvu. Ratkaisuina pidettiin kehitysavun lisäämistä ja irrottamista avunantajamaan poliittisista päämääristä, talodelliseen ja poliittiseen yhteistyöhön pyrkimistä ja kolmannen maailman aseistamisen lopettamista sekä aktiivista perhesuunnittelua. Kehitysoptimismi oli pääkirjoituksissa näkyvillä vielä vuonna 1960, jolloin erityisesti Afrikan maiden tulevaisuus nähtiin lupaavana, kun taas Latinalaisen Amerikan tulevaisuuden näkymät eivät olleet aivan yhtä valoisat. Mutta vuonna 1969 tilanne oli muuttunut. Kolmas maailma oli yhä alikehittynyt, eikä tulevaisuus näyttänyt yhtään paremmalta ottaen huomioon kehitysavun vähyyden. Ainoastaan muutaman Latinalaisen Amerikan maan suotuisa kehitys loi uskoa alueen paremmasta tulevaisuudesta kuin vuosikymmenen alussa oli uskottu.
  • Koutaniemi, Mikko (2003)
    Työssä tutkitaan Suomen teollisuustuotannon alueellista kehitystä vuosina 1975–2000. Tutkimuskysymys jakaantuu toimiala- ja maakuntanäkökulmaan. Toimialanäkökulmassa tarkastellaan Suomen teollisuustuotannon erikoistuneisuutta sekä toimialojen keskittyneisyyttä maakunnissa. Maakuntanäkökulmassa tarkastellaan Suomen teollisuustuotannon maakunnallisen keskittyneisyyttä sekä maakuntien teollisuustuotannon erikoistuneisuutta. Pääasiallinen aineisto koostuu Tilastokeskuksen aluetilinpidosta vuosille 1995–2000* sekä teollisuutta koskevasta erikoisselvityksestä vuosille 1975–94. Aluetilinpito ja erityisselvitys muodostavat yhtenäisen aineiston vuosille 1975–2000. Tämä kokonaisuus on ensikertaa tutkimuskäytössä tässä työssä. Sekä teollisuustuotannon toimialojen keskittyneisyyden että maakuntien erikoistuneisuuden erot ovat olleet suuria. Maakuntien erikoistuneisuus on ollut pääsääntöisesti voimakkaampaa kuin koko maan. Varhaisemmalla tuotannon sijainnilla on ollut merkitystä myöhemmälle kehitykselle. Toimialojen erilaisilla kasvunopeuksilla on siten ollut vaikutusta maakuntien teollisuustuotannon rakennemuutoksiin. Maakuntien teollisuustuotannon erikoistuneisuuden muutokset todettiin voimakkaammiksi kuin teollisuuden toimialojen keskittyneisyyden muutokset. Suomen teollisuustuotannon toimialoittainen ja maakunnallinen muutos voidaan jaetaan kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa muutos oli maltillista. Se ajoittui vuosiin 1975–90. Teollisuustuotannon erikoistuneisuuden muutos oli hidasta. Maakunnallinen keskittyneisyys laski 1970-luvun lopun, sahasi 1980-luvun ensimmäisen puoliskon ja kääntyi jälleen laskuun 80-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Toinen vaihe ajoittui vuosiin 1991–94. Teollisuustuotannon erikoistuneisuus kasvoi muutamana vuotena entistä jyrkemmin. Kasvu tasoittui ennen vuosikymmenen puoliväliä. Maakunnallinen keskittyneisyys laski edelleen. Keskittyneisyyden laskun ajoittuminen kasvavan teollisuustuotannon aikaan johtui tuotannoltaan suurimpien maakuntien hitaasta toipumisesta. Kolmannessa vaiheessa sekä teollisuustuotannon toimialoittainen että maakunnallinen muutos oli voimakasta. Koko teollisuustuotannon erikoistuneisuus lähti jyrkkään kasvuun vuonna 1997. Toimialarakenteen muutoksessa sähköteknisen teollisuuden kasvu oli jättänyt kaikki muut toimialat jo aiemmin. Harvoihin maakuntiin sijoittunut sähkötekninen teollisuus käänsi pääosan aiemmissa vaiheissa hyvin menestyneistä maakunnista hitaamman kasvun alueiksi. 1990-luvun lopulla osa perinteisen teollisuustuotannon alueista Etelä-Suomessa oli palannut tuotannon kasvun huipulle. Sähköteknisen teollisuuden tuotannon keskittynyt kasvu veti myös teollisuustuotannon maakunnallisen keskittyneisyyden kasvuun. Maakuntien väestöosuuksien muutoksilla ja teollisuustuotannon kasvueroilla oli molemmilla vaikutuksensa henkeä kohden laskettavaan teollisuustuotantoon. Erot eivät hävinneet. Heikoimmat alueet keskittyivät Itä-Suomen suuralueelle sekä Etelä-Pohjanmaalle ja Ahvenanmaalle. Vahvimmat alueet keskittyivät etelään ja Manner-Suomen rannikolle. Kokonaisuudessaan henkeä kohden laskettavan teollisuustuotannon maakunnalliset erot kutistuivat variaatiokertoimen perusteella.
  • Hakala, Riitta (2000)
    Viimeisen runsaan sadan vuoden kuluessa on perheiden lapsiluku pienentynyt huomattavasti kaikissa länsimaisissa yhteiskunnissa. Suomessa syntyvyys rupesi pienentymään huomattavan nopeasti 1910-luvun alussa. 1930-luvun lopulle jatkuneen hedelmällisyyden pienentymisen seurauksena naisten keskimäärin synnyttämien lasten lukumäärä putosi lähes puoleen. Hedelmällisyyden pienentymisessä oli kyse nimenomaan aviollisen hedelmällisyyden pienenemisestä. Toisin sanoen avioparit olivat alkaneet tehokkaasti rajoittaa lastensa lukumäärää. 1910-luvulla lapsirajoitus herätti mielenkiintoa myös julkisuudessa. Lapsirajoituksella oli puolestapuhujia, mutta myös vastustajia. Tutkielmassa verrataan kahden eri naisjärjestön, työläisnaisliikkeen ja kristillis-siveellisen Valkonauha-järjestön, lehdissä 1910-luvulla käytyä keskustelua lapsiluvun rajoituksesta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millaisia argumentteja keskustelussa käytettiin. Tutkimushypoteesina on, että naisten mielipiteenmuodostus suodattui ainakin osittain erilaiseksi luokan (politiikan) vaikutuksesta. Työläisnaisessa ja Valkonauhassa käyty keskustelu lapsirajoituksesta piti sisällään monia erilaisia argumentteja: taloudellisia, moraalisia, terveydellisiä ja rotuhygienisiä. Lisäksi lapsirajoitus liittyi keskeisellä tavalla kysymykseen naisen asemasta. Sen sijaan väestölliset argumentit eivät vielä 1910-luvulla olleet keskustelussa juurikaan esillä. Työläisnaisliikkeellä ei ollut yksimielistä kantaa lapsirajoitukseen. Työväenluokan naisiin kuului paitsi lapsirajoituksen kannattajia, epävarmoja ja välittävänä kannalla olevia myös lapsirajoituksen vastustajia. Osa työläisnaisista ajatteli, että työläisillä tuli olla oikeus vallitsevissa taloudellisissa olosuhteissa rajoittaa lastensa lukumäärää. Taloudellisten argumenttien lisäksi lapsirajoitusta puolustettiin naisen asemaan liittyvinä argumenteilla sekä myös rotuhygienisin perustein. Osa työläisnaisista piti lapsiluvun rajoitusta sosialismin vastaisena. Osalle työläisnaisista kysymys oli myös moraalinen. Valkonauhalle lapsirajoitus oli ensisijaisesti siveellinen ja moraalinen kysymys. Keskeistä kysymyksessä oli itse tapahtuma, hedelmöittymisen estäminen, joka valkonauhalaisten mielestä oli luonnonvastaista, puuttumista Jumalan säätämään järjestykseen. Valkonauhassa oltiin huolestuneita siitä, että jos sukupuoliyhteys irrotettaisiin suvunjatkamisesta, seurauksena olisi avioliiton ulkopuolisten suhteiden lisääntyminen ja yhteiskunnan siveellinen ja moraalinen rappio. Moraalisten argumenttien lisäksi Valkonauha vastusti ehkäisyvälineitä terveydellisillä argumenteilla. Estääkseen yhteiskuntaa vajoamasta siveettömyyteen Valkonauha yritti saada ehkäisyvälineiden mainostamisen ja myynnin lailla kielletyksi. Vastaavia lakeja oli säädetty monissa muissa maissa. Suomessa näin ei kuitenkaan Valkonauhan pettymykseksi tapahtunut. Työläisnaisliikkeen ja Valkonauhan suhtautuminen muodostui osittain erilaiseksi, mutta asetelma ei kuitenkaan ollut mustavalkoinen. Erilaisista lähtökohdista huolimatta naiset saattoivat päätyä samaan lopputulokseen.
  • Nykänen, Hannu (2007)
    Tämän tutkielman tavoitteena tutkia anniskeluravintoloita Helsingissä 1930-luvulla, jolloin anniskelusta tuli jälleen vapaata kieltolain jälkeen. Kieltolaki oli voimassa 1919 -1932. Kieltolain aikana kuitenkin lainkuuliaisuus väheni, eikä kieltolaki vähentänyt väkijuomien käyttöä, vaan laittomuus rehotti kaikkialla maassamme. Väkijuomien -kuljetus ja salakauppa kukoistivat. Kieltolakia rikkoivat kaikki kansankerrokset. Edellä mainituista syistä kieltolaki kumottiin kansanäänestyksessä. Vuonna 1932 säädettiin väkijuomalaki, joka sääteli väkijuomien anniskelua ja vähittäismyyntiä, samassa yhteydessä perustettiin Alkoholiliike, jolle annettiin yksinoikeus väkijuomien vähittäismyynnissä. Anniskelu jäi pääsääntöisesti yksityisten ravintoloitsijoiden vastuulle. Väkijuomalaki sääteli tarkkaan anniskelua. Vuonna 1932 myönnettiin paljon anniskelulupia, jotta laiton viinanmyynti saataisiin loppumaan ja väkijuomat nautittaisiin anniskeluravintoloissa. Ravintoloitsijat olivat helpottuneita kieltolain päättymisestä, koska kieltolaki oli rasittanut ravintolaelinkeinoa. Raittiusväki oli huolissaan maamme väkijuomatilanteesta, koska väkijuomia tarjottiin nyt sekä laittomasti että laillisesti. Erityisen huolissaan oltiin nuorison alkoholin käytöstä. Väkijuomalain voimassaolon ensimmäisenä vuotena uusien anniskelumääräysten noudattaminen oli puutteellista, mikä johtui pääosin tietämättömyydestä. Ravintoloita oli kolmen tasoisia: kansanravintolat, jotka oli tarkoitettu työväestölle, sekä I ja II luokan ravintolat keski- ja yläluokalle. 1930-luvulla luokkajako oli selvempi kuin nykyään ja jokainen luokka kävi omissa ravintoloissaan. Kansanravintoloita pidettiin ongelmana, koska työväestö ei tullut ravintolaan nauttimaan ateriaa, vaan tuli sinne juopumistarkoituksessa. Myös olutravintolat nähtiin ongelmana, koska oluen juomisen aloittamisen katsottiin johtavan väkevämpien juomien käyttöön ja edelleen alkoholismiin. Olutravintoloille anniskelulupia myönnettiin entistä vähemmän ja niiden määrä väheni. Kolmantena ongelmana pidettiin tanssiravintoloita, joissa esiintyi prostituutiota. Ongelmaa yritettiin ratkaista anniskeluravintoloita koskevilla tanssikielloilla. Anniskelun valvonnan toteuttajaksi Helsinkiin perustettiin Valvontatoimikunta, jossa oli edustettuna sekä Alkoholiliike että ravintoloitsijat. Toinen valvontaorganisaatio oli Kansalaisvastuu ry., jonka asiamiehet suorittivat ravintoloiden tarkkailua ilman toimivaltuuksia. Anniskelun valvonnan käytännön työn toteuttajina olivat kunnalliset tarkastajat. Yleisimmät anniskelurikkomukset olivat oluen tarjoilu ilman ateriaa ennen kello 12 ja liika-anniskelu, joka tarkoitti anniskelua päihtyneelle. Anniskeluravintolat olivat luvanvaraisia yrityksiä, koska anniskelulupa oli voimassa vain kolme vuotta, ravintoloitsija ei voinut tehdä kovin pitkälle meneviä suunnitelmia yityksensä suhteen. Anniskeluravintoloiden liikevaihdosta puolet tuli vuonna 1938 väkijuomien myynnistä. Suurin henkilöstöryhmä oli keittiöhenkilökunta, jolla oli kiinteä kuukausipalkka. Tarjoilijoiden palkka koostui pääasiassa asiakkaiden maksamista juomarahoista. Väkijuomien hinnankorotukset 1939 vähensivät asiakkaita ravintoloista. Talvisodan syttyminen samana vuonna aiheutti monenlaisia rajoituksia anniskeluravintoloiden toimintaan. Tutkielman tärkeimpiä tuloksia: 1) Kansalaisvastuun toiminnan selvittäminen ja sen läheinen yhteisyys Alkoholiliikkeeseen, 2) olutvihamielisyys, joka ulottui aina sosiaaliministeriöön asti, 3) lääkärit näkivät oluen juonnissa myönteisiäkin puolia, 4) viranomaisyhteistyön selvittäminen anniskelun valvonnassa, 5) anniskelurikkomusten määrän väheneminen etenkin olutravintoloiden kohdalla, 6) selkeä luokkajako ravintoloiden ja niiden asiakkaiden kohdalla. Tärkeimmät lähteet: Oy Alko Ab Alkoholihallinto-osaston arkisto 1932 -1939. KA. Ravintolalehdet 1932-1939 Kylväjä 1932-1939 Alkoholiliikkeen aikakauskirjat 1936-1939 Alkoholiliikkeen vuosikertomukset 1932-1939 Tutkimuskirjallisuus