Finanssipoliittinen päätöksenteko rahaliitossa : jäsenmaiden yhteinen vai kansallinen ratkaisu?

Abstract

Tutkielma käsittelee raha- ja finanssipolitiikan optimaalista koordinointia rahaliitossa. Koordinoinnilla tarkoitetaan tässä erilaisten raha- ja finanssipolitiikan vaihtoehtojen yhdistelmiä jäsenmaiden välillä. Tutkielman lähtökohtana on, että rahapolitiikasta päättää jäsenmaiden yhteinen, itsenäinen keskuspankki, mutta finanssipolitiikasta päättävät edelleen jäsenmaiden hallitukset. Rahaliiton jäsenmaat menettävät siis itsenäisen rahapolitiikan maakohtaisten häiriöiden torjujana. Tällöin finanssipolitiikassa olisi oltava korvaavia mekanismeja, jotka tasaavat talouskehitystä rahaliitossa. Vaihtoehtoina ovat joko erilaiset maiden väliset tulonsiirrot tai ääritapauksessa koko finanssipoliittisen päätöksenteon siirtäminen hallituksilta ylikansalliselle päätöksentekijälle. Tutkielmassa pyritään selittämään, miksi finanssipolitiikan koordinoiminen jäsenmaiden kesken ei ole välttämättä optimaalista rahaliitossa. Vertailemalla finanssipolitiikan yhdistämisen kustannuksia ja hyötyjä keskenään etsitään vastauksia tähän tutkimusongelmaan. Tutkielmassa pohditaan myös raha- ja finanssipolitiikan strategisten suhteiden merkitystä finanssipolitiikan koordinoinnille. Tutkielman lähtökohtana ovat kaksi Beetsman ja Bovenbergin (1998a,b) mallia, jotka analysoidaan perusteellisesti. Mallit käsittelevät raha- ja finanssipolitiikan koordinoinnin vaikutuksia hyvinvointiin, inflaatioon, tuotantoon ja julkiseen kulutukseen rahaliitossa. Oletuksena on, että rahapolitiikan aikakonsistenssi-ongelman lisäksi häiriöitä syntyy myös finanssipolitiikassa. Malleista ensimmäinen (1998a) tarjoaa ratkaisuja raha- ja finanssipolitiikan strategisten voimasuhteiden ja rahaliiton jäsenmäärän vaikutuksista rahaliitossa. Erityisesti tutkitaan hallitusten strategisen aseman vaikutusta inflaatioon ja rahapolitiikkaan. Toinen malli (1998b) tutkii koordinointi-ongelmaa hieman eri lähtökohdasta ja laajemmin kuin edellinen. Optimaalisen koordinoinnin selvittämiseksi mallissa tutkitaan myös em. oletusten vastaisia tilanteita. Esimerkkeinä tällaisista ovat tilanteet, joissa rahapolitiikasta päättävät edelleen kansalliset keskuspankit tai inflaatioharhaa ei synny. Tässä mallissa tärkeiksi tekijöiksi muodostuvat epäsymmetrinen informaatio finanssipolitiikan arvioinnissa ja tästä johtuva moraalikato-ongelma. Nämä tekijät aiheuttavat kustannuksia jäsenmaiden välisille finanssipoliittisille tulonsiirroille. Mallien johtopäätös on, että finanssipolitiikkaa ei pitäisi yhdistää rahaliitossa, ainakaan kokonaan. Tärkeimmät johtopäätöksiin vaikuttavat tekijät ovat jäsenmaiden hallitusten Stackelberg-johtajan asema ja finanssipolitiikassa syntyvät häiriöt. Näiden seurauksena raha- ja finanssipolitiikan inflaatiotavoitteet eroavat toisistaan ja johtavat strategiseen käyttäytymiseen. Maiden väliset finanssipoliittiset tulonsiirrot aiheuttavat hyvinvointitappioita rahaliitossa. Suhtautumalla kriittisesti Beetsman ja Bovenbergin (1998a,b) tuloksiin pyritään löytämään ne syyt, jotka aiheuttavat edellä mainitut, melko poikkeukselliset, johtopäätökset. Tärkeimmät lähteet ovat em. Beetsman ja Bovenbergin mallien lisäksi heidän aikaisempi mallinsa (1997a) sekä Alesinan ja Tabellinin (1987) malli. Nämä ovat myös runkoartikkelien taustalla. Rahapolitiikka on määritelty tutkielmassa Barron ja Gordonin (1983a,b) avulla.