15 Oikeus tulevaisuuteen Suvielise Nurmi Johdanto Onko lapsilla ja nuorilla oikeus tulevaisuuteen? Oikeus tulevaisuuteen on rajallisessa maailmassa väistämättä suhteellinen kysymys ja vaatii keskus- telua eri sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta. Lapsilla tulisi olla yhtäläiset mahdollisuudet hyvään elämään kuin aiemmillakin sukupolvilla. Tämän toteutuminen on kuitenkin erittäin suuri haaste. Koska tulevaisuuden olosuhteita ei voida kunnolla ennustaa, oikeudenmukaisuuden toteutu- minen edellyttää myös poliittisten ja juridisten instituutioiden uudenlaista arviointia. Ilmastonmuutoksen näkökulmasta on syytä myös arvioida, onko erilaiset lainsäädännöllisesti turvatut oikeudet määritelty niin, ettei niiden turvaaminen tässä hetkessä ole ristiriidassa lasten ja nuorten tulevaisuudessa toteutuvien perusoikeuksien kanssa. Keväällä 2020 alkanut koronapan- demia osoitti, ihmiset ovat melko valmiita arvioimaan uudelleen yksilöllisten oikeuksiensa toteu- tumista tilanteessa, jossa ne voisivat vaarantaa yhteiskunnan mahdollisuuden torjua joitakin vielä perustavampia arvojamme uhkaavaa vaaraa. Pandemian aikana esiin nousseen solidaarisuuden voi nähdä toivoa herättävänä merkkinä. Ihminen on perustavalla tavalla suhteistaan elävä, yhteisöllinen ja yhteistä hyvää puolustava olento, eikä luontonsa puolesta sittenkään täysin itsekäs. Tämä kuva heijastaa myös uusimpien ihmisyyden kehitystä koskevien tutkimusten näkemyksiä perustavasta luonteestamme (Nurmi 2020). Solidaarisuutta tarvitaan myös jatkossa, sillä pandemian torjuntaan käytettyjen toimien tapaiset rajoitukset, kuten liikenteen, matkustamisen ja tarpeettoman kulutuk- sen rajoittaminen tulevat todennäköisesti tarpeellisiksi myös ilmastonmuutoksen hillinnässä. 16 Jos lapsilla on oikeus tulevaisuuteen, heillä on oikeus saada kasvattajilta ja yhteiskunnalta sellaisia valmiuksia, jotka auttavat heitä sopeutumaan ympäristön muutoksiin. Lapsilla ja nuorilla on lisäksi oikeus periä sellaiset yhteiskunnalliset instituutiot, jotka ottavat huomioon tulevaisuuden muuttuvat olosuhteet ja auttavat heitä itseään vaikuttamaan omaan tulevaisuuteensa. Tämä edellyttää kaikilta perusteellista ymmärrystä siitä, millaisen tulevaisuuden edessä lapset ja nuoret ovat, sekä poliittista tahtoa ja valmiutta toimia sellaisten moraaliperiaatteiden mukaan, jotka voivat uskottavasti turvata mahdollisuuden inhimilliseen elämänmuotoon myös ennustamattomassa tulevaisuudessa. Tässä artikkelissa pohdin, millaista eettistä suojaa lasten oikeus tulevaisuuteensa nykyisten filoso- fisten teorioiden valossa nauttii, ja mitä haasteita maapallon ennustamaton tulevaisuus moraaliselle vastuullemme lapsista tuo. Erityisesti kiinnitän huomiota Martha Nussbaumin kehittämän toimin- tavalmiusteorian mahdollisuuksiin valottaa oikeutta tulevaisuuteen valmiutena tehdä merkitykselli- siä, hyviä ja ihmisarvoiselle elämälle tärkeitä asioita. Maapallon rajat ja tulevaisuuden lapset Nature-lehdessä julkaistiin vuonna 2012 kansainvälisen tutkijaryhmän ravisuttava tulos, joka jäi vielä silloin vähäiselle huomiolle. Raportin mukaan ihmisen vaikuttamat muutokset maapallon elollisessa kerroksessa eli biosfäärissä saattavat jatkuessaan saavuttaa kriittisen pisteen jo vuosien 2045–2050 tienoilla (Barnosky ym. 2012). Kriittisellä pisteellä viitataan biosfäärin kykyyn ylläpitää olemassa olevien lajien elämää. Monitieteisen tutkijaryhmän alkuperäinen tarkoitus oli etsiä syitä, jotka laukaisevat luonnonhisto- riassa suuria sukupuuttoaaltoja, toiveena löytää keino käynnissä olevan kuudennen massasukupuu- ton hidastamiseksi. Mukana tutkijaryhmässä oli suomalainen evoluutiopaleontologian professori Mikael Fortelius. Mitään yhtä syytä biosfäärin tuhokausille ei kuitenkaan löytynyt, mutta niiden väliltä löytyi merkittävä tilastollinen yhtenäisyys. Sen sijaan, että lajikuolemat johtuisivat suoraan vaikkapa ilmaston kylmenemisestä tai lämpenemisestä, kyse onkin biosfäärissä tapahtuvien muutos- ten kokonaismäärästä (Barnosky ym. 2012). Koska nämä muutokset ovat systeemisesti yhteydessä toisiinsa, ne voimistavat toisiaan synnyttäen niin sanotun systeemisen murroksen. Se tarkoittaa, että ympäristö muuttuu sopimattomaksi suurimmalle osalle olemassa olevista lajeista ja ne korvautuvat kokonaan toisilla lajeilla. Tutkimuksen mukaan systeemisen murroksen todennäköisyys kasvaa radi- kaalisti, kun muutosten yhteismäärä ylittää tietyn kriittisen raja-arvon. Kehitystä kuvaa esimerkiksi se, kuinka suuri osuus biosfäärin pinta-alasta on aiemman systeemin mukaisesti luonnontilaista, kuinka suuri osuus taas syystä tai toisesta muuttuneessa tilassa, esimerkiksi rakennettua tai viljeltyä. Aiempi normaali tulee epävakaaksi, kun muutos kattaa noin 50 prosenttia pinta-alasta. (Mt. 2012.) Suurten tietomassojen (big data) analytiikkaa hyväksi käyttäen tutkijat yhdistivät tietoja ihmisen aiheuttamista muutoksista biosfäärissä, kuten energiantuotannon, maankäytön sekä materiaali- ja saastevirtojen vaikutuksista. Tulos oli, että jos ympäristömuutosten annetaan jatkua, kriittinen 17 piste, joka voi synnyttää vastaavan muutoksen kuin se, joka dinosaurusten aikaan tapahtui asteroidin iskeydyttyä maahan, saavutetaan ihmisen toimien kautta jo aivan lähivuosikymmeninä (Barnosky ym. 2012). Esimerkiksi metsäkato voimistaa ilmastonmuutosta, joka taas muuttaa jäljelle jäävää kasvillisuutta vaikuttaen muun muassa veden kiertoon ja ravintoon. Muutosten seurauksena luon- non monimuotoisuus ja kyky tarjota perustavia ekosysteemipalveluita häiriintyvät ja elämä nyky- muodossaan vaikeutuu.1 Ilmastonmuutos on systeemisesti merkittävin muutostekijä, joka on tiiviisti sidoksissa luonnon monimuotoisuuden heikkenemiseen ja esimerkiksi ravinnon tuotannon hankaloitumiseen. Jos ilmastonmuutosta ei pikaisesti saada hillittyä ja lajien häviämistä lopetettua, itseaiheutettu systeemi- nen murros voi olla totta jo ennen kuin tänä vuonna syntyvät lapset täyttävät 30. Luonnonhistoriassa mikään ei kuitenkaan tapahdu hetkessä, eivätkä kaikki dinosauruksetkaan kuolleet heti asteroidin iskeydyttyä maahan. Mutta sellaisten lajien olemassaolo käy tukalaksi, joiden luonnollisiin tarpeisiin muuttunut maapallo ei enää kunnolla vastaa. Jos ennustettu skenaario toteutuu, se asettaa yhteiskunnat ja inhimillisen elämänmuodon suurten haasteiden eteen. Nykyisen väestön nuorempi osa elää aikuisuuttaan ajassa, jossa planeettamme elävä osa asettuu uuteen asentoon, ja jo perustavien tarpeiden tyydyttämisestä voi tulla haastavaa. Muutokset esimerkiksi ruuantuotannon mahdollisuuksissa hyönteiskadon takia tai uudenlaiset bakteeri- ja viruskannat saattavat vaikuttaa tulevaisuuteen jopa paljon radikaalimmin kuin ilmas- tonmuutoksen suorat seuraukset, kuten vedenpinnan nousu, kuivuus tai sään ääri-ilmiöt. Koska nyt syntyvistä lapsista monet elävät ennusteiden mukaan pitkälle 2100-luvulle asti, kyse ei ole kaukai- sista asioista, vaan lastemme arjen ja hyvän elämän mahdollisuuksista. Tulevien sukupolvien oikeudet ja sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus Jotta ilmastonmuutosta voidaan tehokkaasti hillitä, yhteiskunnassa on oltava yhteinen näkemys siitä, että vastuu tulevien polvien elinolosuhteista koskee nykyaikuisia, ja että lasten tulevaisuus velvoit- taa meitä toimimaan nyt. Erilaiset tulevaisuusvastuuseen velvoittavat eettiset perusteet vetoavat esimerkiksi ylisukupolviseen oikeudenmukaisuuteen (Caney 2010, 2018; Meyer 2015; Gardiner 2009; Nussbaum 2013) tai tulevien sukupolvien oikeuksiin, eli siihen, että ilmastonmuutoksen tuottamat vahingot rikkovat ihmisoikeuksia tulevaisuudessa (Shue 2011, 2014; Bos & Düwell 2016; Sanklecha 2017). 1 Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan luonnon tarjoamia korvaamattomia, elämää ylläpitäviä ja erityisesti ihmiselämän näkökulmasta välttämättömiä aineellisia ja aineettomia palveluita. Ekosysteemipalveluissa voidaan erottaa tuotantopalvelut (kuten energia, makea vesi, ravinto ja lääkeaineet), säätelypalvelut (kuten ilmaston säätely, pölyttäminen, veden puhdistus), tukipalvelut (kuten yhteyttäminen, maaperän muodostus sekä veden ja ravinteiden kierto) ja kulttuuripalvelut (kuten ihmisten toimeentulo, taide ja virkistys). 18 Vastuun eettisistä perusteista on syytä keskustella. Ilman ajatusta kaikkia sitovasta eettisestä pohjasta ilmastopoliittinen päätöksenteko perustuu äänestysikäisen kansalaisten satunnaisesti ilmaisemiin arvoihin ja mielipiteisiin, jotka taas ovat täysin riippuvaisia kunkin taustasta, koulutuksesta sekä vaihtelevasta mielipideilmastosta. Tietoisuutta ja arvo-osaamista lisäämällä tai mielipideilmastoon vaikuttamalla voidaan saada aikaan poliittista muutosta. Tässä vaikuttamistyössä nuoret itse ovat aktivoituneet viime vuosina kiitettävästi. Kuitenkin tulevia sukupolvia ja nykyisten lasten ja nuorten tulevaisuutta koskevat ratkaisut uhkaavat jäädä kunkin hetken poliittisten voimasuhteiden armoille, ellei politiikan perustaksi esitetä pitäviä moraalisia argumentteja. Sukupolvien välisten intressiristi- riitojen takia eettinen tuki tuleville sukupolville on tarpeen. Kysymys tulevien sukupolvien oikeuksista ja sukupolvien välisestä oikeudenmukaisuudesta ei ole etiikan näkökulmasta yksinkertainen. Paljon riippuu myös siitä, mihin oikeudenmukaisuudella viitataan, ja miten tulevat sukupolvet määritellään. Tulevilla sukupolvilla voidaan tarkoittaa a) vielä syntymättömiä sukupolvia, b) syntymättömien lisäksi myös lapsia, jotka eivät vielä itse voi kansa- laisoikeuksin vaikuttaa elämäänsä tai c) kaikkia tarkasteltavaa ikäryhmää nuorempia ikäryhmiä, jotka kantavat edeltävien sukupolvien toiminnan vaikutuksia ilman, että he itse suuremmin voisivat vaikuttaa näihin (Caney 2018). Mitä kauemmas tulevaisuuteen katsotaan, sitä hankalammaksi sukupolvien välisen oikeudenmu- kaisuuden määritteleminen tulee. Moraalisen suhteen katsotaan yleensä edellyttävän, että molem- mat osapuolet ovat persoonia, joilla on oma identiteetti (Parfit 1984). Emme kuitenkaan voi tietää, keitä tulevien sukupolvien edustajat ovat ja millaisiksi he itsensä mieltävät, mitä tarpeita heillä on, mitä he pitävät tärkeänä, toivovat ja arvostavat, tai millaisissa olosuhteissa he elävät (Meyer 2015; Caney 2018). On otettava myös huomioon, että vielä syntymättömät ihmiset, heidän lukumääränsä ja olosuhteensa ovat osin riippuvaisia nykyisen sukupolven valinnoista. Kuitenkaan heidän ratkaisunsa eivät tule vaikuttamaan meihin. (Gardiner 2009.) Kuilua meidän ja vielä syntymättömien ihmisten välillä kuvaa se, että pelkästään tulevien ihmisten olemassaolo on nykypolven näkökulmasta eettinen kysymys: Pitäisikö tulevaisuudessa ylipäätään olla ihmisiä, ja jos, niin kuinka paljon? Entä pitäisikö heitä tai maapallon olosuhteita pyrkiä teknisesti muokkaamaan niin, että he selviäisivät paremmin hankalissa olosuhteissa? (Sanklecha 2017.) Näistä syistä perinteinen vastavuoroisuuteen perustuva oikeudenmukaisuus ei riitä kuvaamaan sitä, millaisia vastuita meillä tulevista sukupolvista on. Vastavuoroisuuteen perustuvat eettiset teoriat, kuten Immanuel Kantin kategorinen imperatiivi tai John Rawlsin kehittämä oikeudenmukaisuusteoria ovat tehokkaita välineitä poliittisen päätöksenteon ohjaajina, koska ne osoittavat huonojen ratkaisu- jen vahingollisuuden myös tekijälle itselleen. Ilmastonmuutos ja ympäristötuhot ovat kuitenkin ilmi- öitä, joissa tekijöiden ja seurauksista kärsivien suhde on epäsymmetrinen. Vastavuoroisuusperiaate ei toimi sukupolvien välisessä oikeudenmukaisuudessa muutoin kuin epäsuorasti, jos aikajänne on suuri. Toki voidaan ajatella jokin kolmas osapuoli, esimerkiksi edelleen seuraava sukupolvi, jolle tuleva polvi voi osoittaa vastavuoroisesti sitä vastuuta, jota se sai edelliseltä sukupolvelta (Page 2006). Koska poliittinen ajattelu perustuu paljolti oikeudenmukaisuuden tulkintaan vastavuoroisuutena, 19 lasten ja tulevien sukupolvien tulevaisuutta vaarantavien ilmasto- ja ympäristörikosten saaminen rangaistavaksi tai edes yleisesti paheksutuiksi on kuitenkin paljon vaikeampaa kuin aikalaisten välis- ten lyhyen tähtäimen eturistiriitojen ratkaiseminen. Toinen tapa turvata tulevien sukupolvien elinolosuhteita on vedota heidän oikeuksiinsa (esim. Shue 2014). Niin kauan kuin voidaan olettaa, että ihmiset tulevat olemaan suhteellisen samankaltaisia kuin nykyiset, on perusteltua ajatella, että heillä on yhtäläinen oikeus ihmisyyteen eli ihmisarvoi- seen toimintaan ja olemisen tapaan kuin nykysukupolvella (Richardson 2018). Millaisia toimia tämä sitten käytännössä tarkoittaa? Vaikka kaukaisimpien tulevien sukupolvien oikeuksista puhumiseen liittyy monia teoreettisia haas- teita, jo syntyneillä lapsilla ja nuorilla on kiistattomasti oikeuksia omaa tulevaisuuttaan kohtaan. Lapsilla tulisi olla oikeus kaikkiin ihmisoikeuksissa ja perusoikeuksissa määriteltyihin asioihin koko elinaikansa. Uhka olosuhteiden muuttumisesta ihmisille tukaliksi on nostanut etenkin perusoikeuk- sien turvaamisen ilmastonmuutokseen sopeutumisen keskeiseksi edellytykseksi. Esimerkiksi filoso- fian ja kansainvälisen politiikan professori Henry Shuen mukaan yhteiskunnallisia instituutioita ja sosiaalijärjestelmää on uudistettava niin, että lähtökohtana pidetään lasten ja tulevien sukupolvien perusoikeuksien puolustamista (Shue 2011 ja 2014). Ilmastofilosofi Simon Caney puolestaan puhuu niin sanotusta inhimillisten perustarpeiden kynnysarvosta. Hän viittaa siihen, että on olemassa tietty hyvinvoinnin raja, jonka alle kenenkään ihmisen ei pitäisi joutua. Yhteiskunnan velvollisuus puolustaa näiden inhimillisten perustarpeiden toteutumista ylittää sen velvollisuuden suojella muita oikeuksia. Siksi huomio tulisi tulevaisuuden todennäköisten kehityskulkujen näkökulmasta keskit- tää yhä enemmän juuri perustavimpien tarpeiden varmistamiseen jokaiselle ihmiselle (Caney 2010). Tämän nojalla on perusteltua priorisoida esimerkiksi sosiaalipolitiikassa perustoimeentulon turvaa- minen ja irrottaa se muusta yhteiskunnallisten resurssien allokoinnista (Kyllönen & Basso 2017). Olosuhteiden muutosvauhti tuottaa kuitenkin oikeusperustaiselle päätöksenteolle ongelmia jo lähi- tulevaisuudessa elävien ihmisten oikeuksien kohdalla. Jos nimittäin muutokset tapahtuvat nopeasti, jo nyt olemassa olevien lasten tuleva hyvinvointi näyttää olevan siinä määrin ristiriidassa iäkkääm- män aikuisväestön hyvinvoinnin kanssa, että pyrkimys turvata jommankumman oikeudet täysimää- räisesti johtaa väistämättä oikeusrikkomuksiin toista sukupolvea kohtaan (Shue 2014; Moellendorf 2014). Hyvä esimerkki on lisääntymiseen liittyvä kahtalainen huoli. Yhtäältä huoli kohdistuu paikallisen yhteiskunnan tasolla alhaiseen syntyvyyteen ja toisaalta globaalilla tasolla kestämättömään väes- tönkasvuun. Syntyvyyden aleneminen heikentää huoltosuhdetta erityisesti kehittyneissä yhteiskun- nissa, mikä uhkaa hyvinvointiin liittyvien oikeuksien toteutumista aikuisväestössä. Toisaalta, vaikka syntyvyys laskee, maapallon kantokyvyn selvästi ylittävä väestönkasvu jatkuu todennäköisesti vielä pitkään. Tämä johtuu globaalista väestörakenteesta, jossa hedelmällisyysikään myöhemmin tulevien lasten ja nuorten määrä on suuri. Kestämätön väestönkasvu taas heikentää radikaalisti tulevien suku- polvien mahdollisuuksia perusoikeuksiinsa jopa siinä tapauksessa, että yhteiskuntien taloudelliset 20 resurssit hyvinvoinnin ylläpitämiseen olisivat nykyistä selvästi suuremmat. Ympäristömuutosten heikentämien ekosysteemipalveluiden synnyttämät ongelmat esimerkiksi ruuantuotannossa ovat syviä ja ne heijastuvat kaikkiin yhteiskuntiin. (Richardson 2018; Overall 2012.) Koska siis kysymys tulevaisuuden oikeuksista on monitahoinen, eri aikaskaalojen näkökulmia ei tulisi käsitellä erillään toisistaan. Vastuu elinkelpoisesta tulevaisuuden elinympäristöstä on erottamaton osa tämänhetkisten ihmis- ten välistä oikeudenmukaisuutta (Rawls 2003). Oikeus ihmisyyteen ei voi kunnolla toteutua ilman oikeutta tulevaisuuteen. Jos ihmisellä ei ole toivoa tulevaisuudesta, jäljelle jää vain tilapäisiä tynkä- oikeuksia ja niitä vastaavia tynkävelvollisuuksia (Caney 2018). Oikeus tulevaisuuteen ei kuitenkaan ole erillinen oikeus, eikä sen kirjaamista esimerkiksi perus- tai ihmisoikeuksiin voi luultavasti juri- disesti edes perustella. Yhteiskunnassa olisi kuitenkin syytä keskustella lasten ja nuorten oikeudesta mahdollisuuteen suunnitella ja elää hyvää tulevaisuutta myös omanlaisenaan perustavana oikeu- tena. Tämä oikeus liittyy läheisesti yhtäältä oikeuteen elää ihmisarvoista elämää ja toisaalta yhden- vertaisuuteen, muttei tyhjene niihin. Oikeus suunnitella ja elää hyvää tulevaisuutta edellyttää myös toivoa siitä, että tulevaisuutta voi muuttaa siihen vaikuttamalla sekä näkyä siitä, miten onnellista elämää voi rakentaa myös entistä rajallisemmissa materiaalisissa olosuhteissa. Oikeudenmukaisen resurssien jakamisen rinnalla onkin kysyttävä, millaisia valmiuksia lapset ja nuoret tulevat tarvitsemaan selvitäkseen niistä haasteista, jotka heitä odottavat. Mitä toimintamah- dollisuuksia tai taitoja he tarvitsevat rakentaakseen tasapainoista identiteettiä, keskinäistä luotta- musta ja hyvää, globaaliin yhteistyöhön kykenevää yhteiskuntaa tilanteessa, jossa poikkeusolosuh- teet ja äärimmäisen hädän kohtaaminen lisääntyvät? Toimintavalmiudet tulevaisuusoikeuksina Sukupolvien välinen oikeudenmukaisuus vaatii erilaisia toimia riippuen siitä, mitä tekijöitä oikeu- denmukaisuuden ajatellaan koskevan. Usein mielessä on aineellisten ja aineettomien luonnonva- rojen reilu jakaminen niin, että luonnonvaroja säilyy myös tuleville polville. Mutta riittääkö, että jätämme seuraavalle sukupolvelle sen verran, että perustarpeiden kynnysarvo täyttyy ja kohtuulli- nen elämänlaatu on jollakin minimitasolla turvattu myös tulevaisuudessa (Page 2006; Kyllönen & Basso 2017)? Vai pitäisikö ajatella esimerkiksi niin, että kukin sukupolvi on planeetallamme vain jonkinlainen tilanhoitaja, jonka tulee jättää maa vähintään sellaisessa kunnossa seuraavalle sukupol- velle kuin sai sen itse hoidettavakseen (Barry 1991)? Käsitys hyvinvoinnista on avainasemassa. Millaista on tulevaisuuden lasten hyvinvointi? Ajatus resurssien oikeudenmukaisesta jakamisesta perustuu oletukseen siitä, että tiedämme, mitä tulevat polvet tarvitsevat. Mutta me arvioimme sitä lähinnä omilla mittapuillamme. Eräänä tarvelähtöisen hyvinvoinnin määrittelyn heikkoutena voidaan pitää sitä, että hyvinvointi nähdään staattisena ja kaikille samanlaisena. Hyvinvoinnin määrittely on myös omiaan vakiinnuttamaan määrittelevän 21 sukupolven yhteiskunnallisia rakenteita ja arvoja. Esimerkiksi materiaalisten perustarpeiden koros- taminen ruokkii tietynlaista käsitystä onnellisuudesta. Mikä on kunkin yksilön vapaus oman hyvin- vointinsa määrittelyssä? Miten oikeudenmukaisuus voi toteutua moninaisten hyvän elämän tulkin- tojen viidakossa? Käytännössä ajatus perustarpeiden turvaamisen minimitason määrittelystä voi olla myös liian helppo ratkaisu: hyvinvoinnin minimin kuvaaminen johtaa helposti politiikkaan, jossa minimistä tulee maksimi. Nuorten ilmastoaktiivien hätähuuto oman ja lastensa tulevaisuuden puolesta tuskin tulee kohdatuksi niillä vaateilla, joita nykypolven ymmärrys perustarpeista päätök- sentekijöille asettaa. Erään lupaavan näkökulman tarkastella lasten ja nuorten oikeutta tulevaisuuteen tarjoaa filo- sofi Martha Nussbaumin kehittämä inhimillisiä toimintavalmiuksia koskeva teoria (Capabilities Approach. Nussbaum 2006 ja 2011). Se ei perustu valmiiksi määriteltyihin tarpeisiin tai hyviin, muttei myöskään yksilön absoluuttisiin oikeuksiin määritellä niitä. Nussbaum lähtee siitä, että oikeuden- mukaisuus tulee määritellä ihmisten edellytyksillä toimia ja elää ihmisarvoista elämää. Olennaista ihmisten hyvän kannalta on aito kyky ja mahdollisuus tehdä merkityksellisiä asioita sekä saavuttaa niiden kautta hyväksi näkemiään, ihmisarvoisen elämän kannalta tärkeitä asioita. Nussbaumin teorian mukaan yhteiskunnan tehtävä on tukea ihmisten mahdollisuutta elää oman- näköistään hyvää elämää. Se, minkälaisten hyvien tavoitteluun kukin valmiuksiaan käyttää, riippuu heidän omista, elämäntilanteiden mukaan tarkentuvista hyvän elämän käsityksistään. Kokemus hyvinvoinnista riippuu olosuhteista, kulttuurista, totutusta elämänmuodosta, arvoista ja elämän tavoitteista, ja hyvinvointi voi toteutua erilaisin keinoin ja erilaisissa – ulkoisesti myös vaatimatto- missa – olosuhteissa. Hyvinvointipolitiikassa on perinteisesti pyritty tarjoamaan kaikille tasapuoliset edellytykset tavoitella hyvinvointia jakamalla resursseja ja yhteiskunnallisia mahdollisuuksia oikeu- denmukaisesti. Mutta taloudelliset ja poliittiset resurssit ovat jäykkiä ja yksilön kannalta usein ulkoisia mittareita. Ne eivät ota kovin hyvin huomioon hyvinvoinnin aineettomia ulottuvuuksia tai yksilöiden sisäisten ja ulkoisten mahdollisuuksien merkitystä hyvinvoinnille (Nurmi 2016). Toimintavalmiudet sen sijaan ovat yksilön hyvän elämän rakentamisen kannalta keskeisiä kykyjä ja valmiuksia, joiden kautta voi elää todeksi hyvää ihmisyyttä ja luoda inhimillistä onnellisuutta. Nussbaum listaa kymmenen erilaisiin yhteiskuntiin ja olosuhteisiin soveltuvaa inhimillisesti tärkeää toimintaedellytystä, jotka yhteiskunnan tulisi taata kaikille. Niitä ovat 1) elämä, 2) ruumiillinen terveys, 3) ruumiillinen koskemattomuus, 4) aistit, mielikuvitus ja ajattelu, 5) tunteet, 6) käytän- nöllinen päättely, eli mahdollisuus muodostaa käsitys hyvästä ja suunnitella omaa elämäänsä, 7) yhteenkuuluvuus, eli mahdollisuus elää aidossa sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, eläytyä toisten asemaan ja kantaa huolta toisista, sekä mahdollisuus kunnioittaa itseään ja luottaa siihen, että ihmi- set kunnioittavat toistensa ihmisarvoa, 8) muut lajit, eli mahdollisuus huolehtia luonnosta, eläi- mistä ja kasveista, 9) leikki sekä 10) hallinta-, työ- ja omistusoikeus. (Nussbaum 2011, suomennokset Björklund & Sarlio-Siintola 2010.) Näiden toimintaedellytysten tasapuolinen jakautuminen kaikille takaa Nussbaumin mukaan sen, että hyvinvointi on taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti 22 mahdollista sekä inhimillisesti ja moraalisesti kestävää. Luettelo ei ole tarkoitettu lopulliseksi, vaan täydentyväksi ja kriittisesti arvioitavaksi. Toimintavalmiuksia korostava lähestymistapa sopii paremmin sukupolvien välisen oikeudenmukai- suuden arviointiin kuin monet muut oikeudenmukaisuusteoriat (Richardson 2018). Se ei kuvaa hyvinvointia staattisena suureena, mutta ei myöskään sido sitä yksilöiden sattumanvarai- siin mielitekoihin. Inhimillisen elämän perustavat toimintaedellytykset mukautuvat eri olosuhteissa erilaisten onnellisuuden elementtien tuottamiseen. Yksilöiden ja yhteiskunnan hyvinvointi nähdään siis joustavana. Vakavien katastrofienkin jälkeen yksilöiden mahdollisuuksiin kytketty hyvinvointi löytää uusia toteutumistapoja helpommin kuin tiettyihin resursseihin sidottu hyvinvointi. Tämä ei tarkoita, että hyvinvointi olisi epämääräistä, tai että sen edistämisestä voitaisiin yhteiskunnassa joustaa. Sitoutuminen tulevien sukupolvien inhimillisten toimintaedellytysten edistämiseen asettaa kuiten- kin perinteisestä hyvinvointipolitiikasta hiukan poikkeavia tavoitteita. Sen sijaan, että määritteli- simme hyvää tulevaisuutta yksien silmälasien läpi, on pohdittava, millaisia valmiuksia lapsille ja nuorille tulisi tarjota, jotta he voisivat elää mielekästä elämää ja rakentaa hyvää yhteiskuntaa maail- massa, joka poikkeaa olosuhteiltaan ja arvoiltaan nykyisestä. Hyvinvointi voi tulevaisuudessa syntyä sellaisista arvoista, joita materiaaliseen edistykseen uskova sukupolvemme ei osannut pitää tärkeänä. Hyvän tulevaisuuden ekologiset ja inhimilliset ehdot Ilmastonmuutos ja maapallon kantokyvyn ehtyminen asettavat myös Nussbaumin teorialle lisävaati- muksen. Jotta edellä luetellut inhimillisen elämän ehdot voivat täyttyä, ympäristön olosuhteiden on kyettävä ylläpitämään inhimillisesti arvokasta elämää (Holland 2012). Olemme riippuvaisia ekosys- teemipalveluista ja edes jollain tavalla ennustettavista ilmasto-olosuhteista. Ilmastonmuutos voi uhata suoraan monia luettelon edellytyksiä. Kenties vakavin uhka liittyy kuitenkin tulevaisuuden ennakoimattomuuteen. Se hämmentää ja tekee tulevaisuuden suunnittelun ja siihen varautumisen epävarmaksi. Oikeus tulevaisuuteen edellyttää turvallisuutta ja toivoa siitä, että ympäristömuutok- siin vastaaminen on mahdollista. Ympäristöetiikassa alkuperäistä toimintavalmiusteoriaa onkin täydennetty yhdellä tärkeällä tausta- ehdolla: Kyetäkseen rakentamaan joustavaa hyvinvointia, ihmisten on voitava luottaa siihen, että jatkossakin ekologiset järjestelmät ovat suhteellisen pysyviä ja ilmastollinen tasapaino on sellainen, että mielekäs elämä on mahdollista. Ympäristöfilosofi Breena Holland kuvaa ekologista kestävyyttä eräänlaiseksi metatason toimintaedellytykseksi, josta kaikki muut toimintavalmiudet ovat riippu- vaisia. Vakaat ilmasto-olosuhteet ovat oikeudenmukaisuuden toteutumisen ehto (Holland 2008 ja 2012). Kaikki onnistunut ihmistoiminta edellyttää riittävien luonnonvarojen, ekologisen tasapainon ja luonnon uudistumiskyvyn säilymistä ja ihmistoiminnan tasapainoista suhdetta siihen. Hienoinkin 23 inhimillinen toiminta tapahtuu aina yhteydessä siihen ei-inhimilliseen ympäristöön, jossa toimimme (Nurmi 2020). Tiukasti tulkiten Hollandin ajatus ekologisiin raameihin asetetusta toimintavalmiuksien oikeuden- mukaisuudesta tarkoittaa, että lapsilla tulee olla mahdollisuus elää elämänsä sellaisissa ympäris- töllisissä olosuhteissa, jotka tarjoavat ekosysteemipalveluita ja resursseja vastaavasti kuin nykyisen sukupolvenkin aikana (Holland 2008). Koska tämä on tosiasiallisesti utopistinen vaade, vähintä, mitä nykysukupolvi voi väistämättömät oikeusrikkomuksensa tiedostaen tehdä, on nöyrä luopuminen omista saavutetuista eduista tulevien sukupolvien tukemiseksi parhaalla mahdollisella tavalla. Se tarkoittaa lasten edellä listattujen toimintavalmiuksien suojelemista, huolenpitoa ja riittäviä mate- riaalisia mahdollisuuksia hyvien elämän valmiuksien kehittymiseksi, sekä moninaisten toiminnal- lisiin valmiuksiin, joustavuuteen ja vaikuttamiseen liittyvien taitojen tarjoamista kasvatuksen ja koulutuksen avulla (Nussbaum 2011). Oikeudet ovat lopulta suhteessa luonnon asettamiin rajoituksiin. Ennusteiden mukaan ne tulevat jo lähivuosikymmeninä olemaan paljon nykyistä ankarammat. Lasten oikeus mahdollisuuteen elää inhimillistä ja ihmisoikeuksien mukaista elämää tulevaisuudessa vaatii siten nopeita ja voimallisia toimia ilmastollisten ja ekologisten olosuhteiden suojelemiseksi. Kuten Nussbaumkin painottaa, oikeudenmukaisuutta ja ympäristökysymystä ei pitäisi irrottaa toisistaan. Yhteiskunnilla, yrityksillä, järjestöillä ja yksilöillä on kollektiivinen velvollisuus kantaa vastuu aiheutettujen ympäristömuutos- ten mukanaan tuomista ongelmista, eikä niitä pidä jättää lastemme ratkaistavaksi. (Nussbaum 2013). Tulevaisuus velvoittaa kaikkia toimijoita tekemään vastuullisia ratkaisuja tänään. Tulevaisuuden suojelemisessa ei ole kyse vain tulevaisuudessa toteutuvista oikeuksista. Jo mielikuvat ja odotukset tulevasta muokkaavat käsitystä todellisuudesta sekä sitä, millaiset arvot hallitsevat valin- toja nyt. Pelko tulevaisuudesta kääntää mielen selviämistaisteluun, jossa vallitsevat poikkeustilan säännöt. Jos pelko yleistyy ja syvenee, järjestäytynyt yhteiskunta ajautuu kriisiin ja yhteiskunnallisen ohjauksen mahdollisuus heikkenee. Se tekee myös tulevaisuuden kannalta tärkeän ilmastonmuutok- sen hillinnän entistäkin haastavammaksi. Vaativia ja vaikuttavia toimia ilmastonmuutoksen torjumi- seksi tulisi siis tehdä etunojassa, jotta turvallisuus ja luottamus yhteiskuntaan säilyisi. Jos päätökset ilmaisevat välinpitämättömyyttä tulevaisuudesta, niiden viesti on, ettei tulevaisuuttaan odottavilla lapsilla ja nuorilla ole yhteiskunnassa samaa arvoa kuin edellisillä sukupolvilla. Yhteiskunnan tehtävä on puolustaa kollektiivista hyvää ja rakentaa oikeudenmukaisuutta. Tulevaisuusennusteet sivuuttava päätöksenteko sulkee siten määritelmällisesti lapset ja nuoret yhteiskunnan ulkopuolelle. Yhteiskunnallisten instituutioiden, talouden ja koulutuksen uudistami- sella sen sijaan voimme rakentaa lapsille ja nuorille välineistöä ottaa tulevaisuuden myrskyt vastaan. Ilman välittömiä toimia jätämme heidät suojattomiksi. 24 Lähteet Barnosky, A. D., Hadly, E. A., Bascompte, J., Berlow, E. L, Brown, J. H., Fortelius, M. 2012. Approaching a State Shift in Earth’s Biosphere. Nature 486 (7401), 52—58. Barry, B. 1991. Justice Between Generations. Teoksessa B. Barry (toim.) Liberty and Justice: Essays in Political Theory. Vol. 2. Oxford: Clarendon. 242–58. Björklund, L., Sarlio-Siintola, S. 2010. Inhimilliset toimintavalmiudet suomalaisessa hyvinvointipolitiikassa. Teoksessa H. Hiilamo & J. Saari (toim.) Hyvinvoinnin uusi politiikka – Johdatus sosiaalisiin mahdollisuuk- siin. Diakonia-ammattikorkeakoulun julkaisuja. A Tutkimuksia, 27. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu. 37—70. Bos, G. & Düwell, M. (toim.) 2016. Human Rights and Sustainability: Moral Responsibilities for the Future. Abingdon, New York: Routledge. Caney, S. 2010. Climate Change and the Duties of the Advantaged. Critical Review of International Social and Political Philosophy 13 (1), 203—228. Caney, S. 2018. Justice and Future Generations. Annual Review of Political Science 21, 475–93. Gardiner, S. 2009. A Contract on Future Generations? Teoksessa A. Gosseries & L. Meyer (toim.) Intergenerational Justice. New York: Oxford University Press. 77–118. Holland, B. 2008. Justice and the Environment in Nussbaum’s “Capabilities Approach”: Why Sustainable Ecological Capacity Is a Meta-Capability. Political Research Quarterly 61 (2), 319—332. Holland, B. 2012. Environment as Meta-Capability: Why a Dignified Human Life Requires a Stable Climate System. Teoksessa A. Thompson & J. Bendik-Keymer (toim.) Ethical Adaptation to Climate Change: Human Virtues of the Future. Cambridge, MA: MIT Press. 145—164. Kyllönen, S. & A. Basso. 2017. When Utility Maximation Is Not Enough: Intergenerational Sufficientarism and the Economics of Climate Change. Teoksessa A. Walsch, S. Hormio & D. Purves (toim.) Ethical Underpinnings of Climate Economics. Abingon: Routledge. 65—86. Meyer, L. H. 2015. Intergenerational Justice. Teoksessa E. N. Zalta (toim.) The Stanford Encyclopedia of Philosophy. Syksyn 2015 painos. Saatavilla osoitteessa http://plato.stanford.edu/archives/fall2015/entries/ justice-intergenerational/. Katsottu 18.2.2020. Moellendorf, D. 2014. The Moral Challenge of Dangerous Climate Change. New York: Cambridge University Press. Nurmi, S. 2016. 10 + 1 edellytystä kestävälle hyvinvoinnille. SITRA:n Kestävyyden eettiset ulottuvuudet -hank- keen artikkeleita. Saatavilla osoitteessa https://www.sitra.fi/artikkelit/10-1-edellytysta-kestavalle-hyvinvoin- nille/ Katsottu 18.2.2020. Nurmi, S. 2020. Ecologically Relational Moral Agency: Conceptual Shifts in Environmental Ethics and Their Philosophical Implications. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin Yliopisto. Nussbaum, M. C. 2006. Frontiers of Justice: Disability, Nationality, Species Membership. Cambridge, MA: The Belknap Press of Harvard University. 25 Nussbaum, M. C. 2011. Creating Capabilities: The Human Development Approach. Cambridge, MA., London: Harvard University Press. Nussbaum, M. C. 2013. Climate Change: Why Theories of Justice Matter. Chicago Journal of International Law 13 (2), 469—488. Overall, C. 2012. Why Have Children? Cambridge, MA: MIT Press. Page, E. A. 2006. Climate Change and Future Generations. Cheltenham: Edward Elgar. Parfit, D. 1984. Reasons and Persons. Oxford: Clarendon Press. Rawls, J. 2003. A Theory of Justice. Revised edition. Cambridge, MA: Harvard University Press. Richardson, A. M. 2018. Toward a Capability-Based Account of Intergenerational Justice. Ethics 17 (3), 363—368. Sanklecha, P. 2017. Our obligations to Future Generations: The Limits of Intergenerational Justice and the Necessity of the Ethics of Metaphysics. Canadian Journal of Philosophy 47 (2-3), 229—245. Shue, H. 2011. Human Rights, Climate Change, and the Trillionth Ton. Teoksessa D.G. Arnold (toim.) The Ethics of Global Climate Change. Cambridge: Cambridge University Press. 292–314. Shue, H. 2014. Climate Justice: Vulnerability and Protection. Oxford: Oxford University Press.