johdanto: uusi valtion antropologia 9 Johdanto: Uusi valtion antropologia Tuomas Tammisto https://orcid.org/0000-0001-9767-7832 Heikki Wilenius https://orcid.org/0000-0003-4601-2392 Mikä on valtio? Klassinen vastaus tähän kysymykseen lähtee siitä, että kyseessä on poliittisen organisoitumisen muoto, johon kuuluvat byro- kraattinen, rationaalinen hallinto ja tiettyyn alueeseen kohdistuva suve- reniteetti eli voimankäytön yksinoikeus. Tässä teoksessa tähän kysy- mykseen vastataan antropologisesta näkökulmasta, jolloin analyysin lähtökohtana ei ole valtion käsite vaan se, miten valtio rakentuu, mitä vaikutuksia näillä rakenteilla on ja millaisiksi valtiot koetaan. Antro- pologia on historiallisesti tarkastellut ihmisyhteisöjä valtioiden reuna- milla tai ulkopuolella, mikä on vaikuttanut siihen, miten tieteenalassa on käsitteellistetty valtion toiminta. Lisäksi antropologien ensisijainen tutkimusmenetelmä on etnogra„a eli osallistuva havainnointi, joka pai- nottaa ihmisten kokemuksia sosiaalisesta todellisuudestaan. Nämä kaksi tekijää – etnogra„nen metodologia ja valtion marginaalien tutkimuksen historia – ovat olennaiset ainesosat sille, mitä erityistä annettavaa antro- pologialla on valtion tutkimukselle. Valtio on ollut eräs yhteiskuntatieteiden keskeisimmistä tutkimus- kohteista, erityisesti saksalaisessa valtiotieteen (Staatslehre) perinteessä, 10 tuomas tammisto ja heikki wilenius jossa on painotettu hegeliläisittäin edistyksen, järjenkäytön ja valtion kehityksen yhteenkietoutuneisuutta (Jann 2003: 98; Marcuse 2013 [1940]: 11). Antropologeille valtio on tutkimuskohteena ollut hanka- lammin määriteltävä – ehkä juuri siitä jo edellä mainitusta syystä, että varhaiset antropologit keskittyivät tutkimaan yhteiskuntia, jotka olivat järjestäytyneet joko valtiottomasti tai joiden valtiot poikkesivat merkittä- västi alueellaan suvereniteettia käyttävästä, Westfalenin rauhaan (1648) perustuvasta valtion mallista. Toisaalta, kuten tässä johdantoartikkelissa osoitamme, juuri tämä jännitteinen suhde valtioon on eräs antropologi- sen valtiotutkimuksen vahvuuksista. Johdantoartikkelimme eri osioissa esittelemme nykyisen valtion ant- ropologian keskeisiä suuntauksia. Käsittelemme aluksi lyhyesti antropo- logisia valtion määritelmiä. Seuraavassa, ”Klassikot”-nimisessä osiossa esittelemme poliittisen antropologian oppihistoriaa ja näytämme, miten se loi pohjan varsinaiselle valtion antropologialle ja miten uusi valtion antropologia suhteutuu aiempaan antropologiseen tutkimukseen. Jat- kamme oppihistoriallista katsausta osiossa ”Takaisinkytkentämekanis- mit valtion antropologiassa”, jossa esittelemme sitä, miten aiemmassa antropologiassa tutkittiin erityisesti muita kuin länsimaisia valtioita sekä poliittisen järjestäytymisen muotoja siirtomaissa. Kolonialistisen valtion- muodostuksen tutkimuksella on merkittävä vaikutus nykyantropo logian ymmärrykseen valtiosta, sen luonteesta ja muodostumisprosesseista. Tässä osiossa tarkastelemme myös varhaista antropologista tutkimusta osana kolonialistista projektia. ”Tasa-arvoiset yhteisöt ja löyhät ryhmit- tymät” -osiossa käsittelemme sitä, miten valtiosta tulee kollektiivinen toimija diskursiivisten ja symbolisten prosessien kautta. Seuraavassa osiossa ”Luonnonvarat ja omaisuus” käsittelemme valtion aineellista ja alueellista pohjaa eli sitä, miten valtio määrittelee alueensa ja sillä olevat luonnonvarat sekä turvaa niiden omistuksen. Osoitamme, että valtio ei vain määrittele näitä asioita, vaan niiden määrittely myös synnyttää val- tion. Viimeisessä osiossa, ”Hallinta ja hallinnan tekniikat”, esittelemme tapoja, joilla ihmisten kokemuksia valtiovallasta on tutkittu antropolo- giassa. Tämän tutkimusperinteen keskeiset löydökset liittyvät siihen, että valtion vaikutukset eivät rajoitu tiedontuotantoon ja tilan hallintaan, vaan se tuottaa ihmisissä myös ajattelutapoja ja ažekteja. johdanto: uusi valtion antropologia 11 Miten antropologiassa sitten käsitteellistetään valtio? Thomas Hansen ja Finn Stepputat (2001: 5) toteavat, että valtio on näyttäytynyt antropologeille kaksijakoisena käsitteenä. Yhtäältä ”valtio” koostuu konkreettisista instituutioista, ja toisaalta se on, etenkin toimijana, so- siaa linen kuvitelma. Samaten valtio on yhtäältä persoonaton, kaukainen ja ikään kuin yhteiskunnan yläpuolella (ks. myös Ferguson & Gupta 2002: 981) ja toisaalta henkilöitynyt, paikallinen ja läsnä ihmisten elä- mässä (Hansen & Stepputat 2001: 5). Lähdemme tässä johdannossa Hansenin ja Stepputatin alustavasta tai yleisluontoisesta määritelmästä, jonka mukaan valtio on suvereenin vallan institutionalisaatio (Hansen & Stepputat 2001: 2). Tämän valtion määritelmän taustalla on kaksi keskenään ristiriitais ta tai vastakkaista tutkimusperinnettä. Ensimmäinen on Antonio Gramscin analyysiin pohjautuva suvereniteettia korostava perinne, jossa valtion katsotaan edustavan tietyn yhteiskuntaluokan valtapyrkimyksiä ja hege- moniaa (Gramsci 1971 [1926]: 12–13). Toinen on Michel Foucault’n tut - kimuksista inspiroitunut perinne, jossa huomio kiinnitetään suvereni- teetin ja vallan oikeutuksen sijasta hallinnan tekniikoihin. (Hansen & Stepputat 2001: 2.) Valtion kaksijakoisuuteen ovat kiinnittäneet huo- miota muutkin antropologit, kuten Begoña Aretxaga (2003: 397, 407) sekä Nicholas Herriman ja Monika Winarnita (2016: 133), jotka huo- mauttavat, että valtio on januskasvoinen instituutio, jolla on yhtäältä yksinoikeus väkivaltaan alueellaan ja toisaalta velvollisuus huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista. Valtion kaksijakoisuus ei siten johdu vain siitä, että valtiota on analy- soitu keskenään ristiriitaisista tai jännitteisistä teoreettisista näkökul- mista, vaan väkivaltaisen ja huolehtivan valtion välinen ristiriita kuvaa sen eri puolia. Seuraten antropologi ja sosiologi Pierre Bourdieuta Hansen ja Stepputat syventävät käsitystä valtion eri puolista toteamalla, että valtion valta perustuu neljään osa-alueeseen. Ensimmäinen on edel- lä mainittu väkivalta, jonka käytön valtio pyrkii monopolisoimaan alueel- laan. Toinen alue on taloudellinen valta eli kyky verottaa ja säädel lä ta- loudellista toimintaa. Kolmas osa-alue on tiedollinen valta, joka ilmenee siinä, että valtio huolehtii koulutuksesta, laatii viralliset opetussuunnitel- mat ja määrittelee ”virallisen tiedon”. Viimeinen osa-alue on symbolinen 12 tuomas tammisto ja heikki wilenius valta eli muun muassa oikeuslaitos, juridinen kieli ja asioiden vahvista- minen. Yhdessä nämä neljä osa-aluetta tekevät valtiosta niin sanotun meta-auktoriteetin eli auktoriteetin, joka määrittelee ja oikeuttaa muut auktoriteetit. Yksinkertaisemmin ilmaistuna näiden osa-alueiden hal- linnan vuoksi valtiolla on aina viimeinen sana alueellaan. (Hansen & Stepputat 2001: 5–6.) Hansenin ja Stepputatin määritelmä toimii hyvänä lähtökohtana tälle teokselle, koska se kuvaa niitä moninaisia valtion osa-alueita ja valtion- muodostuksen prosesseja, joita esittelemme tässä johdannossa ja joita yksittäiset kirjoittajat käsittelevät artikkeleissaan. Johdantoartikkelimme rakenne ei suoraan seuraa Hansenin ja Stepputatin jaottelua, mutta eri osioissa esittelemämme keskustelut ja tämän teoksen yksittäiset artikke- lit käsittelevät heidän kuvaamiaan osa-alueita. Hansenin ja Stepputatin jaottelu muistuttaa Michel-Rolph Trouillot’n (2001) keskustelua käytän- nön vaikutuksista, joita käsittelemme tarkemmin ”Hallinta ja hallinnan tekniikat” -osiossa. Trouillot’n käsittelemät teemat ovat sisällöltään sa- moja kuin Hansenin ja Stepputatin erittelemät osa-alueet, mutta hänelle ne eivät ole ennalta määritellyn instituution – eli valtion – ominaisuuk- sia vaan yhteiskunnallisen toiminnan vaikutuksia, jotka tuottavat valtion tai valtionkaltaisen lopputuloksen. Tämä on tyypillistä antropologiselle näkökulmalle, joka ei lähde tarkasteluissaan ennalta määritellyistä insti- tuutioista vaan ihmisten käytännön toimista, jotka erilaisissa konteks- teissa synnyttävät tai muovaavat instituutioita. Indonesiassa ja Papua-Uudessa-Guineassa tutkimusta tehneinä ant- ropologeina ammennamme erityisesti meille tutuimmasta Kaakkois- Aasian ja Tyynenmeren tutkimusperinteestä. Pyrimme näin sitomaan teoreettiset keskustelut valtion luonteesta empiirisiin tapaustutkimuk- siin ja osoittamaan, kuinka nämä keskustelut nousevat konkreettisista ilmiöistä. Papua-Uusi-Guinea ja Indonesia ilmentävät hyvin myös ny- kyisen uuden valtion antropologian kiinnostuksen kohteita, kuten ei-eu- rooppalaisten ja valtiottomien yhteisöjen asemaa ennen siirtomaa-aikaa ja sen aikana, jälkikolonialistista valtionmuodostusta ja paikallisyhteisö- jen roolia osana monikulttuurisia valtioita. Antropologit ovat tutkineet politiikan instituutioita läpi koko tieteen- alan historian. Alun perin antropologit tutkivat ei-länsimaisia valtioita, johdanto: uusi valtion antropologia 13 kuten Kaakkois-Aasian rituaaleihin keskittyviä ”teatterivaltioita” tai Afrikan perinteisiä kuningaskuntia, sekä ennen kaikkea yhteisöjä, joi- den poliittinen järjestäytyminen poikkesi radikaalisti valtiollisesta järjes- täytymisestä ja vaikutti sille jopa vastakkaiselta. Tämän lisäksi antropo- logit ovat tutkineet valtiollisten ja ei-valtiollisten yhteisöjen kohtaamista sekä kartoituksen ja väestönlaskentojen kaltaisia käytännön tekniikoita, joilla valtion järjestystä on luotu ja ylläpidetty. Uusi valtion antropologia ammentaa näistä keskusteluista, mutta se ei tarkastele valtiota homogeenisena toimijana vaan katsoo, miten ja missä olosuhteissa ”valtio” muodostuu toimijaksi, ketkä sitä edustavat ja mitkä ovat konkreettiset valtionmuodostuksen prosessit. Tutkimus- kohteena on se, miten eri tavoin eri yhteisöt ja ihmisryhmät kulloinkin mieltävät valtion, miten ihmiset yhtä aikaa saattavat paeta valtion otetta ja pyrkiä rakentamaan valtiota paikallisesti ja miten valtio on alati muut- tuva monitahoinen rakennelma. Tämän teoksen artikkelit edustavat tätä uutta valtion antropologiaa ja tarkastelevat valtiota monipuolisesti ajassa ja paikassa vaihtelevana sosiaalisena ja kulttuurisena ilmiönä. Kaikki artikkelit perustuvat pitkä- kestoiseen etnogra„seen tutkimukseen, jossa valtiota, sen muotoja ja muodostumista tarkastellaan empiirisesti paikallisesta näkökulmasta ja jossa ihmisten yhteiskunnallista toimintaa tarkastellaan ottamalla osaa siihen. Tämän tyyppisen tutkimuksen erityinen vahvuus on herkkyys tunnistaa laajojen yhteiskunnallisten prosessien yksityiskohdat ja se, miten nämä yksityiskohdat tuottavat yhteiskunnallisia rakenteita. Klassikot Antropologiassa on tutkittu poliittisia instituutioita tieteenalan alku- ajoista lähtien. Esimerkkinä varhaisesta poliittiseen organisoitumiseen keskittyneestä tutkimuksesta on Lewis Henry Morganin Irokeesiliittoa käsittelevä teos (1969 [1851]), jonka tarkka sukulaisuusjärjestelmän erit- tely toimi mallina myöhemmälle etnogra„selle tutkimukselle. Keskei- nen virstanpylväs oli Meyer Fortesin ja Edward Evan Evans-Pritchardin toimittama teos African Political Systems (1940). Sen paljon keskustelua 14 tuomas tammisto ja heikki wilenius herättäneessä esipuheessa Alfred Radcliže-Brown muotoilee vastausta kysymykseen, missä mielessä valtio on antropologinen kysymys. Ensinnäkin kaikki ihmisyhteisöt ovat jollakin tapaa territoriaalisia, ja kaikissa poliittisissa järjestelmissä on kyse sisäisen (esim. laki) ja ulkoi- sen (esim. asevoimat) järjestyksen vaalimisesta (Radcliže-Brown 1940: xiv). Toiseksi valtiot, joilla on suvereniteetti eli yksinoikeus omaan aluee- seensa, tulisi ymmärtää osana laajempaa, valtioiden välistä poliittista jär- jestelmää (Radcliže-Brown 1940: xxi). Kolmanneksi valtiota sellaisenaan ei ole olemassa; on vain joukko ihmisiä, jotka ovat yhteydessä toisiin- sa suhteiden järjestelmässä (Radcliže-Brown 1940: xxiii). Tästä seuraa Radcliže-Brownin mukaan se, ettei valtiolla ole varsinaisesti valtaa – on vain yksittäisten ihmisten auktoriteetti (suhteessa toisiin ihmisiin). Radcliže-Brown oli siis hyvin kriittinen antropologisille mahdolli- suuksille tutkia valtiota instituutiona tai edes ideologisena konstruktio- na ja sen sijaan kehotti keskittymään politiikan organisoitumisen tutki- mukseen (Radcliže-Brown 1940: xxiii). Christian Krohn-Hansen ja Knut Nustad kirjoittavat valtionantropologisen kokoelmateoksensa johdan- nossa, että Radliže-Brown teki ”valtavan karhunpalveluksen” antropolo- gialle väittäessään, että valtio ei ole järkevä tutkimuskohde etnogra„selle analyysille (Krohn-Hansen & Nustad 2005: 5). Antropologit keskittyivät- kin – Fortesin ja Evans-Pritchardin teoksen esimerkkiä seuraten – tutki- maan ”valtiottomien yhteiskuntien” politiikkaa. Palaamme Fortesiin ja Evans-Pritchardiin tarkemmin artikkelin seuraavassa osiossa. Vaikka Radcliže-Brown esitti argumenttinsa provokatiivisesti, Krohn-Hansen ja Nustad näkevät hänen olleen myös osittain oikeassa, ennen kaikkea siinä, että valtiota ei pitäisi ajatella konkreettisena (ja feti- soituna) tutkimuskohteena (Krohn-Hansen & Nustad 2005: 5). Philip Abrams kehitti edelleen tätä Radcliže-Brownin näkemystä (Abrams 1988 [1977]). Hänen mukaansa valtio koostuu monista pienistä instituu- tioista, jotka kuvitellaan yhtenäisiksi. Valtio on siis ideologinen konstruk- tio. Abrams kehottaa tutkimaan näiden instituutioiden vaikutuksia ja sitä, keihin nämä vaikutukset kohdistuvat. Tämä analyyttinen lähes- tymistapa – jonka juuret ovat siis African Political Systems -teoksessa – muistuttaa Michel Foucault’n hallinnallisuuden käsitettä ja Michel- Rolph Trouillot’n ajatusta valtion vaikutusten analyysista, joka on johdanto: uusi valtion antropologia 15 keskeinen uuden valtion antropologian teoreettisista vaikutteista (ks. Krohn-Hansen & Nustad 2005: 6). Foucault’n ja Trouillot’n lähestymis- tapoja käsittelemme tarkemmin osiossa ”Hallinta ja hallinnan tekniikat”. Seuraava merkittävä askel politiikan antropologiassa oli Edmund Leachin tutkimus kachineiden poliittisista järjestelmistä Burman ylän- köalueilla (Leach 1967 [1954]). Leach vei edeltäjiään pidemmälle eu- rooppalaisen valtiokäsitteen käsitteellisen purkamisen. Hän osoitti, että valtion, kansan ja rajojen käsitteiden välinen yhteys ei ollut niin väistä mätön kuin tähän asti oli oletettu, ja lisäksi hän painotti poliittis- ten järjestelmien dynaamisuutta. Esimerkiksi Burman ylänköalueilla oli kaksi erilaista hallinnon ideologiaa, joista toinen painotti aristokraat- tisten päälliköiden perittyä valta-asemaa ja toinen taas piti linjasukujen vanhimpien muodostamaa neuvostoa legitiimin vallan lähteenä (Leach 1960; Leach 1967 [1954]). Ennen kaikkea Leachin etnogra„a osoitti, että erilaisten poliittisten järjestelmien välillä saattoi olla riippuvuussuhteita. Nykypäivän antropologit tekevät edelleen tähän ajatukseen pohjautuvaa analyysia esimerkiksi keskusvallan ja raja-alueiden välisistä suhteista. Toinen Kaakkois-Aasiaan sijoittuva merkkipaalu valtion antropologi- sessa tutkimuksessa oli Cližord Geertzin analyysi 1800-luvun balilai- sesta valtiosta. Geertzin argumentti oli, että valtioiden tutkimuksessa painotettiin liikaa Max Weberiltä (1992 [1919]: 158–159) peräisin olevaa ajatusta valtiovallasta väkivaltamonopolina. Hän halusi analysoida poli- tiikkaa sen rituaalien ja symbolien kautta. Geertzin mukaan balilaiset valtakunnat olivat niin sanottuja teatterivaltioita. Tällä hän ei tarkoitta- nut samaa kuin esimerkiksi suomalaiset politiikan kommentaattorit heidän kutsuessaan politiikkaa ”teatteriksi”, jossa teeskennellään tai näytellään. Teatterivaltio järjesti rituaaleja, joiden tarkoitus oli peilata yh- teiskunnan kosmologisia totuuksia (Geertz 1980: 116). Politiikan tavoit- teena oli muodostaa valtio luomalla rituaalien kautta kuningas. Mitä täydellisempi ja jumalallisempi kuningas pystyttiin rituaalien kautta luo- maan, sitä esimerkillisempi valtion keskipiste oli. Mitä esimerkillisempi valtion keskipiste pystyttiin luomaan, sitä todellisempi kuningaskunta oli (Geertz 1980: 124; ks. myös Tambiah 1985). Rituaali ei ollut ulkoista politiikalle, vaan päinvastoin politiikka oli kosmologista järjestystä mal- lintavaa rituaalia. 16 tuomas tammisto ja heikki wilenius Kolmas poliittisen antropologian klassikko, joka dekonstruoi West- falenin rauhasta periytyviä länsimaisia olettamuksia poliittisen vallan luonteesta, oli Pierre Clastresin La Société contre l’État (1974). Clastresin argumentin ydin oli, että politiikkaa on myös ilman valtiovaltaa tai väki- valtamonopolia ja että antropologian on oltava sensitiivinen erityyppi- sille politiikan lajeille (Clastres 1987 [1974]: 14). Teoksessaan Clastres analysoi Etelä-Amerikan alkuperäiskansojen yhteiskuntien politiikkaa, jonka tarkoitus oli paeta valtiota ja organisoitua käskyvaltaa vastaan (Clastres 1987 [1974]: 22–24, 44–45). Clastresin oivallus katsoa valtiota valtiottomien yhteiskuntien näkökul- masta tuotti uudenlaista antropologista tutkimusta. Eräs keskeinen teos tässä tutkimustraditiossa oli Brian Fergusonin ja Neil Whiteheadin toi- mittama artikkelikokoelma sodankäynnistä valtioiden raja-alueilla (1999a [1992]). Teoksessa kritisoitiin ajatusta valtiottomien yhteiskuntien väki- valtaisuudesta sillä perusteella, että suurin osa tästä tutkimusaineistosta on kerätty tilanteessa, jossa valtio oli sotilaallisesti laajentumassa näiden yhteisöjen alueille. Tällaiset tutkimukset eivät siis kerro siitä, millaisia valtiottomat yhteisöt sinänsä ovat, vaan siitä, millaisia ne ovat ollessaan sodassa valtion kanssa, eikä jatkuvuutta valtiokontaktia edeltävän ja sen jälkeisen sodankäynnin välillä voida olettaa suoralta kädeltä. (Ferguson & Whitehead 1999b: 6, 26, 28.) Ferguson ja Whitehead määrittelevät raja-alueen tai ”heimovyöhykkeen” (tribal zone) alueeksi, joka on valtion jatkuvan vaikutuksen alaisena mutta ei sen hallinnassa. Käsitteellä ”hei- mo” kirjoittajat eivät viittaa valtiottomiin tai alueen alku peräisiin asuk- kaisiin sinänsä, vaan ”heimo” on poliittinen yksikkö tai liittouma, joka syntyy, kun valtiottomat yhteisöt kohtaavat valtion, ja identi„oituminen ”heimoksi” on keino, jolla nämä yhteisöt suhteuttavat itsensä valtion po- liittiseen koneistoon. Historiallisesti valtion toimijat ja lähetyssaarnaajat puolestaan pyrkivät luomaan ”heimoihin” itselleen tunnistettavia poliitti- sen auktoriteetin muotoja, kuten päälliköitä, joiden kanssa toimia. Näin ”heimovyöhyke” on tila ja myös ajanjakso, jossa valtiollisesti ja ei-valtiol- lisesti järjestäytyneet yhteiskunnat tulevat tietoisiksi toisistaan ja uudella tavalla myös itsestään. (Ferguson & Whitehead 1999b: 13–14.) Clastresilaisesta politiikan tutkimuksesta on saanut vaikutteita myös James Scottin Seeing like a State (1998), joka on historiallinen katsaus johdanto: uusi valtion antropologia 17 siihen, miksi valtion politiikka, etenkin tavoitellessaan laajamittaista yh- teiskunnallista muutosta, on usein vahingollinen kansalaisilleen. Scott analysoi teoksessaan ristiriitaa valtion tiedontuottamisen ja kansalaisten arkitodellisuuden välillä. Kun valtio näkee sosiaalisen maailman katas- terina, maarekisterinä, se tekee kohtalokkaita yksinkertaistuksia siitä, mitkä asiat ovat ihmisten elämälle välttämättömiä. Kirjan käsittelemiä esimerkkejä tästä ovat muun muassa Neuvostoliiton maaseudun pakko- kollektivisointi, Tansanian Ujamaa-politiikka ja Kiinan Suuri harppaus. Scottin teoksia on siteerattu laajasti yhteiskuntatieteissä, ja antropo- logiassa hänen argumenttinsa on vaikuttanut esimerkiksi joukkoon tut- kimuksia, joissa analysoidaan erilaisten instituutioiden, kuten yritysten (Ferguson 2005), markkinoiden (Fourcade & Healy 2017) tai kansalais- järjestöjen (Schuller 2007), tapaa jäsentää sosiaalista todellisuutta. Yli- päätään Scottin näkökulmaa soveltaneiden tutkimusten monipuolisuus osoittaa paitsi sen, että valtiomaista yksinkertaistavaa tiedontuottamista tapahtuu monenlaisissa yhteyksissä, myös sen, että valtiomaisia vaiku- tuksia tapahtuu muidenkin kuin valtion edustajien toiminnan seurauk- sena. Tämä Michel-Rolph Trouillot’n (2001: 126) tekemä huomio on keskeinen taustaolettamus niin sanotussa uudessa valtion antropolo- giassa, ja palaamme siihen myöhemmin tässä artikkelissa. Takaisinkytkentämekanismit valtion antropologiassa Varhaiset antropologit tutkivat siirtomaavaltaa edeltäneitä valtioita, val- tiottomia yhteiskuntia sekä näiden ja siirtomaavaltojen vuorovaikutusta. He toimivat usein myös siirtomaahallinnon osana, ja heidän tuottaman- sa tieto vaikutti siihen, miten siirtomaahallinto ymmärsi oman roolinsa ja paikalliset yhteiskunnat sekä miten valtiota tällaisessa kontekstissa tuli muodostaa. Tällaista mekanismia, jossa osa vaikuttaa laajempaan kokonaisuuteen, kutsutaan takaisinkytkennäksi. Tässä osiossa tarkaste- lemme sitä, miten antropologinen tutkimus valtiosta on vaikuttanut valtionmuodostukseen. African Political Systems -teoksessa Fortes ja Evans-Pritchard pyrkivät luokittelemaan ja vertailemaan afrikkalaisia poliittisia järjestelmiä joh- 18 tuomas tammisto ja heikki wilenius tamalla tapaustutkimuksista yleisiä sosiologisia lakeja, varhaisen antro- pologian luonteen mukaisesti (Fortes & Evans-Pritchard 1940: 2–3). He jakavat teoksen kahdeksan tapaustutkimusta ensin kahteen ryhmään: toisessa ovat keskitetyn poliittisen hallinnon järjestelmät ja toisessa hajautetun sukulaisuuden mukaan järjestäytyneet poliittiset järjestel- mät. Fortes ja Evans-Pritchard toteavat, että ensimmäinen ryhmä eroaa laadullisesti toisesta, sillä ne ovat järjestäytyneet valtiollisesti, ne ovat hierarkkisempia ja niissä on omat hallintokoneistonsa, päälliköt, ku- ninkaat ja sotakoneistot, kun taas jälkimmäiset ovat tyypillisesti hierar- kiattomia, tasaveroisempia ja linjasukujen mukaan järjestäytyneitä. (Fortes & Evans-Pritchard 1940: 6–8.) Nämä afrikkalaiset valtiot olivat usein monikielisiä ja -kulttuurisia – Fortesin ja Evans-Pritchardin mielestä juuri keskitetyn hallinnon an- siosta, mikä mahdollisti kulttuurisesti erilaisten yhteisöjen integroimi- sen samaan järjestelmään (Fortes & Evans-Pritchard 1940: 9). Samaten ”afrikkalaisille valtioille” oli kirjoittajien mielestä tyypillistä se, että hal- litsijat pystyivät hallitsemaan voimaa käyttäen vain tiettyyn pisteeseen asti: kuninkailla ja päälliköillä oli kyllä oikeus verottaa ja siten ylläpitää valtiota, mutta heillä oli myös alamaisiaan kohtaan lukuisia velvollisuuk- sia, joista alamaiset olivat hyvin tietoisia ja joista kiinni pitäminen oli välttämätöntä, mikäli hallitsija halusi säilyttää valtansa (Fortes & Evans- Pritchard 1940: 12–14). Fortes ja Evans-Pritchard kiinnittivät myös huo- miota kolonialismiin ja arvioivat siirtomaavaltojen ja -hallinnon vaiku- tusta afrikkalaisiin poliittisiin järjestelmiin. African Political Systems -teosta sekä muita siihen kirjoittaneiden antropologien, kuten Max Gluckmanin ja Audrey Richardsin, varhaisia teoksia voidaan pitää perustellusti poliittisen antropologian lähtölau- kauksena. Fortes, Evans-Pritchard, Richards ja Gluckman olivat kaikki kiinnostuneet siitä, miten erityyppiset yhteiskunnat järjestäytyvät poliit- tisesti. Sen lisäksi, että tämä varhainen afrikanistinen antropologia on vaikuttanut nykyiseen valtion antropologiaan aloittamalla poliittisen ant- ropologian perinteen, se muovasi aiheen kysymyksenasettelua vuosiksi eteenpäin. Erityisesti Fortesin tutkimukset afrikkalaisista linjasuvuista vaikuttivat siihen, miten myöhemmät antropologit hahmottivat valtiot- tomien yhteiskuntien yhteiskunnallista järjestäytymistä. johdanto: uusi valtion antropologia 19 Fortesin ja afrikanistien vaikutuksen vuoksi antropologiassa yleisesti oletettiin, että kaikki valtiottomat yhteiskunnat, tai ”heimoyhteiskunnat”, olisivat järjestäytyneet linjasukuihin. Linjasuvulla tarkoitetaan suku- ryhmiä, esimerkiksi klaaneja, joiden jäsenet katsovat polveutuvansa sa- masta esivanhemmasta tai ”linjasta”. Tyypillisesti linjasukuyhteiskunta koostuu useasta tällaisesta ryhmästä, jotka ovat keskenään samantasoi- sia ja enemmän tai vähemmän tasaveroisia. Afrikkalaiset linjasuvut oli- vat Fortesin ja Evans-Pritchardin mukaan tyypillisesti segmentaarisia: ne jakautuivat sisäisesti myös samantasoisiin yksikköihin, esimerkiksi alaklaaneihin ja perhekuntiin, ja yhdistyivät myös suurempiin yksikköi- hin, kuten puoliskoihin (moiety), jotka puolestaan yhdistyivät ”heimok- si”. Nämä linjasuvut seurasivat joko isän tai äidin linjaa. Antropologit ajattelivat, että heidän tehtävänään on selvittää linjasukujen täsmällinen rakenne. Fortesin ja Evans-Pritchardin edustama poliittinen antropologia vai- kutti kahdella tavalla valtion antropologiaan. Yhtäältä se vakiinnutti kä - sityksen, että jos yhteiskunta ei järjestäydy valtiollisesti, sen paikalla on korporatiivisia linjasukuja tai vastaavia ryhmiä. Toisaalta erityisesti Britan niassa ja muissa siirtomaavalloissa myös antropologia oli osa kolo- nialistista projektia, joko suoraan tai vähintään epäsuorasti – epäsuoras ti siksi, että antropologit olivat usein siirtomaavaltojen kansalaisia ja tekivät tutkimustaan usein siirtomaissa. Tutkimus tapahtui siis siirtomaakon- tekstissa, jossa antropologit toimivat siirtomaahallinnon säätelemässä tilanteessa (ks. esim. Asad 1995 [1973]). Tämän lisäksi antro pologien te- kemä tutkimus tuotti siirtomaiden yhteiskunnista tietoa, joka kiinnosti myös siirtomaahallintoa. Tämän vuoksi antropologeja toimi myös suo- raan siirtomaahallinnossa sekä tekemässä tutkimusta että kouluttamas- sa hallinnon jäseniä (Kuklick 1991: 47–51; Kuper 1983: 100; ks. myös Ferguson 1999: 32). Esimerkiksi Evans-Pritchard toimi toisen maail- mansodan aikana Britannian siirtomaahallinnossa (Kuper 1983: 121). Eurooppalaiset siirtomaavallat ja erityisesti Iso-Britannia pyrkivät mahdollisuuksien mukaan käyttämään hyväkseen paikallisia valtaraken- teita siirtomaiden hallinnassa eli käyttämään epäsuoraa hallintaa. Siirto- maahallinnolle työskentelevien antropologien tehtävänä oli tunnistaa paikalliset hallintamuodot ja erityisesti päälliköt, jotta siirtomaahallinto 20 tuomas tammisto ja heikki wilenius voisi värvätä heidät osakseen. On tärkeä muistaa, että siirtomaaprojekti, ja epäsuora hallinto sen osana, nojasi kuitenkin mitä suurimmassa mää- rin voimaan: se luotiin ja sitä ylläpidettiin väkivalloin (Mbembe 2001: 25). Kolonialismi ja koloniaaliset dynamiikat eivät ole myöskään vain etäällä tapahtuvia tai tapahtuneita asioita, vaan myös Suomen valtion ja sitä edeltävien hallintojen toimia Lapissa ja Saamenmaalla voidaan pe- rustellusti pitää kolonialismina (ks. Kuokkanen 2007; 2020; Nyssönen & Kortekangas 2020) Epäsuora hallinto ja antropologia sen osana olivat osa siirtomaissa ta- pahtuvaa valtionmuodostusta. Esimerkiksi Fortesin ja Evans-Pritchardin (1940: 15) mukaan epäsuora hallinto ja siirtomaavallan voima vaikuttivat kahtalaisesti. Yhtäältä valtiottomissa yhteiskunnissa siirtomaavallan päälliköiksi nostamien henkilöiden poliittinen valta ja asema vahvistui- vat osana epäsuoraa hallintoa. Toisaalta yhteiskunnissa, joissa oli siirto- maavaltaa edeltävä valtio, paikallisten hallitsijoiden asema heikkeni, kun heidät alistettiin osaksi epäsuoraa hallintoa. Jari Kupiainen kuvaa valtion legitimiteettiä läntisen Tyynenmeren Salo monsaarilla käsittelevässä artikkelissaan muun muassa tätä proses- sia. Kupiainen näyttää, kuinka paikalliset päälliköt joutuivat siirtomaa-ai- kana jakamaan auktoriteettinsa siirtomaavirkamiesten ja lähetyssaarnaa- jien kanssa. Tämä puolestaan teki paikalliskulttuurien säilyttämisestä uudella tavalla poliittisesti merkittävän asian, joka vaikuttaa edelleen salomonsaarelaisten suhtautumiseen valtioon. Uudessa-Guineassa puolestaan siirtomaaisännät Saksa ja Britannia loivat uudet rakenteet paikallishallinnolle ja asettivat paikallisia päälli- köiksi, joiden tehtävänä oli toimia hallinnon edustajina ja välittäjinä pai- kallisyhteisöjen ja siirtomaahallinnon välillä (Kituai 1998: 2, 4–5). Kuten yllä totesimme, siirtomaahallinnot ja sen toimintaa tukevat tahot pyr- kivät myös luomaan olettamiaan tai itselleen tunnistettavia poliittisen auktoriteetin muotoja, kuten päällikkyyttä (ks. esim. Ferguson & Whitehead 1999b: 14). Myös Timo Kallinen kuvaa artikkelissaan, kuinka siirtomaa-ajalla erityisesti hallintovirkamiesten ja lähetyssaarnaajien ku- vaukset paikallisista ”heimoista” ja päälliköistä kehitettiin usein suoraan siirtomaahallinnon tarpeisiin, ja ne vakiintuivat myös osaksi tapaa, jolla siirtomaiden yhteiskunnat ymmärrettiin. johdanto: uusi valtion antropologia 21 Timo Kallinen kuvaa artikkelissaan, kuinka nykyisessä Ghanassa syntyi 1800-luvun loppupuolella myös autoetnogra„nen perinne, jossa eurooppalaisen koulutuksen saaneet ghanalaiset poliittiset aktivistit tut- kivat paikallisia yhteiskuntia. Heidän tarkoituksenaan oli kehittää mo- dernia valtiota ja erityisesti ghanalaiselle perinteelle perustuvia demo - kraattisia päätöksenteon malleja. Myöhemmin taas brittien siirtomaa- hallinto pyrki oikeuttamaan hallintaansa juuri epäsuoran hallinnon kautta ja ylistämään ”ghanalaista demokratiaa” juhlapuheissaan, vaikka afrikkalaisilla ei käytännössä ollut mahdollisuutta vaikuttaa siirtomaa- hallinnon toimiin. Sekä eurooppalaisten että ghanalaisten etnogra„sia kuvauksia ghanalaisesta päätöksenteosta ja päällikkyyden luonteesta on käytetty osana hyvin erilaisia valtionmuodostusprojekteja aina siirtomaa- vallan vakiinnuttamisesta kansalliseen vapautukseen ja sotilasdiktatuu- rin puolustamisesta jälkikolonialistiseen osallistavaan hallinnon kehit- tämiseen. Vastaavasti antropologit ovat niin ottaneet osaa siirtomaavallan va- kiinnuttamiseen kuin myös kritisoineet sitä. Papua-Uuden-Guinean itse - näistyessä antropologit kehittivät paikallisten intellektuellien kanssa tutkimustensa pohjalta Uuteen-Guineaan sopivaa lainsäädäntöä, jossa perinteelle ja erityisesti perinteisille maanomistuksen muodoille annet- tiin tärkeä rooli (Fingleton 2007: 26). Antropologisella tiedontuotannolla on ollut myös epäsuorempia, diskursiivisia vaikutuksia. Indonesiassa siirtomaahallinnon aikaiseen antropologiseen tutkimukseen perustuva ajatus paikallisista tavois- ta (indonesiaksi adat) jatkoi diskurssina Suharton ajan diktatuurissa, jossa nämä tavat nähtiin turvallisena tapana juhlia maan diversiteettiä. Kun kulttuurierot käsitteellistettiin eroina esimerkiksi arkkitehtuurissa, tapa oikeudessa tai laulutyylissä, ne eivät uhanneet maan yhtenäisyyt- tä (Davidson & Henley 2007: 9–10). Joissain tapauksissa yksittäisetkin antropologiset tutkimukset tai käsitteet ovat muokanneet paikallista itseymmärrystä sosiaalisen todellisuuden luonteesta. Esimerkiksi mo- net Cližord Geertzin Indonesiasta tekemät analyysit ovat olleet vaiku- tusvaltaisia julkisessa keskustelussa, ja muun muassa edellä mainittu tutkimus balilaisesta teatterivaltiosta on saattanut muokata politiikan käytäntöjä (ks. esim. MacRae 2005). 22 tuomas tammisto ja heikki wilenius Nämä esimerkit kertovat siitä, että antropologinen tutkimus on osa diskurssia valtiosta; tutkimukseen vaikuttaa sen yhteiskunnallinen vii- tekehys, ja toisaalta tutkimus voi vaikuttaa tämän viitekehyksen muut- tumiseen. Tämäntyyppistä takaisinkytkentää tutkimuksen ja sosiaalisen todellisuuden välillä Anthony Giddens on kutsunut kaksoishermeneutii- kaksi. Giddensin esimerkki tästä on juuri valtion teoretisointi: suvereni- teetin käsite ja siihen liittyvät valtion käsitteellistykset olivat aikoinaan uusia tapoja ajatella valtiovaltaa, kun taas nyt niistä on tullut osa yleistä ymmärrystä siitä, mitä on valtiovalta (Giddens 1984: xxxiv–xxxv). Antropologista ymmärrystä muovannut niin sanottu representaation kriisi 1980-luvun puolivälistä eteenpäin (ks. Marcus & Fischer 1986) on tehnyt valtion antropologiasta aikaisempaa tietoisemman näistä ta- kaisinkytkentämekanismeista. Tästä kertovat lukuisat tutkimukset siitä, miten erilaiset ihmisryhmät yrittävät representoida itseään suhteessa valtioon. Esimerkiksi Jaap Timmer on tutkinut Indonesian Itä-Kaliman- tanilla paikallisia eliittejä, jotka jäljittelevät valtion instituutioiden toi- mintaa luomalla valtiomaista toimintaa paikallisin voimin (Timmer 2010). Tällöin scottilainen ajatus valtion tavasta katsoa kansalaisiaan kääntyy päälaelleen; joissain tilanteissa ihmisiä ei niinkään kiinnosta, miten valtio näkee heidät, vaan he haluavat tulla nähdyksi valtion kaltai- sena toimijana, esimerkiksi ylläpitääkseen heille edullisia valtasuhteita tai maankäyttöjärjestelyjä. Tasa-arvoiset yhteisöt ja löyhät ryhmittymät Fortes ja Evans-Pritchard lähtivät siitä, että jos yhteiskunta ei järjestäydy valtiollisesti, on valtion tilalla jotain muuta, tyypillisesti linjasuku. Uusi polvi antropologeja lähti 1950- ja 1960-luvuilla tutkimaan valtiottomia yhteiskuntia muun muassa Uuden-Guinean ylängöille olettaen löytävän- sä niistä linjasukuja. Todellisuus näissä paikoissa oli kuitenkin toinen: uusiguinealaiset yhteiskunnat eivät yleensä jakautuneet selkeisiin linja - sukuihin. Antropologisen tiedon karttuessa huomattiin, että brittien siirtomaahallinnon Afrikassa kehittämät mallit linjasuvuista eivät olleet yleismaailmallisesti päteviä kuvauksia valtiottomista yhteiskunnista. johdanto: uusi valtion antropologia 23 Uudempi tutkimus valtiottomissa yhteiskunnissa osoitti, etteivät kol- lektiiviset toimijat, kuten linjasuvut tai klaanit, olleet itsestäänselväs ti olemassa vaan sosiaalisen toiminnan tulosta. Ne olivat sosiaalisia ra- kennelmia, jotka piti tuottaa esittämällä ne esimerkiksi puheissa tai rituaaleissa. Myös valtio on tämänkaltainen sosiaalinen konstruktio. Tässä osiossa esittelemme pääpiirteet tästä erityisesti melanesialaisten yhteiskuntien piirissä tehdystä analyysista, joka syntyi kritiikkinä afrika- nistista linjasukututkimusta kohtaan ja joka on vaikuttanut merkittävästi nykyiseen antropologiseen ymmärrykseen valtion luonteesta. Antropologit, kuten John Barnes (1962) ja Roy Wagner (1974), huo- mauttivat, etteivät Uuden-Guinean ylängöillä olevat ryhmät olleet yksi- linjaisia sukuryhmiä, kuten Fortesin ja muiden tutkimat afrikkalaiset seg mentaariset yhteiskunnat, eivätkä selvärajaisia tai staattisia, olipa kyse suku- tai kieliryhmistä. Wagner (1974) esitti, että ne eivät välttämät- tä olleet ryhmiä lainkaan, ainakaan siinä merkityksessä kuin antropolo- git olettivat, vaan esimerkiksi tilannekohtaisia sosiaalisia luokitteluja. Esimerkiksi Uuden-Guinean daribien käyttämät käsitteet pagebidi (juuren ihmiset) ja be bidi (talon ihmiset) eivät Wagnerin mukaan vii- tanneet kiinteisiin ryhmiin vaan toimivat tilannekohtaisina luokitteluina sille, miten seremoniallisissa vaihdoissa jaettiin lahjoja. Esimerkiksi kun mies ja nainen avioituivat, aviomies ja hänen isänpuoleiset sukulaisensa antoivat miehisiksi luettuja arvoesineitä lahjaksi vaimon veljille ja lähi- sukulaisille. Lahjan antava osapuoli olivat ”talon ihmiset” ja vastaan- ottajat taas ”juuren ihmiset” (Wagner 1974: 110). Toisessa tilanteessa, kun esimerkiksi naimaton nuorimies piti symbolisesti erottaa äidistään, hänen enonsa ja äidinpuoleinen lähisukunsa olivat ”juuren ihmiset”, kun taas ”talon ihmiset” olivat isänpuoleinen suku (Wagner 1974: 110). Wagner kiinnittää artikkelissaan huomiota kahteen seikkaan. Ensin- näkin daribit, kuten monet muutkin Uuden-Guinean yhteisöt, tuottivat sosiaalisia erotteluja, esimerkiksi sukulaisuutta, jatkuvien vaihtojen ja seremoniallisten lahjojen avulla (Wagner 1974: 108). Toisekseen kysy- mykset siitä, miten sosiaaliset ryhmät muodostuvat ja miten yksilöistä koostuva yhteiskunta pysyy koossa, askarruttivat ulkopuolisia, eivät daribeja (Wagner 1974: 103–104). Daribien yhteiskunnassa keskeinen kysymys oli, miten luodaan sosiaalisesti tarpeellisia erotteluja, joiden 24 tuomas tammisto ja heikki wilenius perusteella ihmiset avioituivat ja jakoivat keskenään vaurautta (ruokaa, sikoja ja arvoesineitä) (Wagner 1974: 108–109). Wagnerin mukaan aiem- mat antropologit ja siirtomaavirkamiehet halusivat löytää kiinteitä ryh- miä, kuten klaaneja, joten he tulkitsivat daribien luokittelut ryhminä (Wagner 1974: 112). Syynä tähän oli perustavanlaatuinen ajatus siitä, että yhteiskunta koostuu selkeistä ryhmistä ja instituutioista, olipa kyse sitten valtion instituutioista tai linjasuvuista. Samalla kun antropologit huomasivat, ettei Uuden-Guinean ylängöil- lä ollut selkeitä linjasukuja, Marilyn Strathern (1988) totesi sukulaisuut- ta, sukupuolta ja henkilöyttä käsittelevissä tutkimuksissaan, että Papua- Uuden-Guinean ylängöillä henkilöt nähtiin niin sanotusti relationaalisi- na eli erilaisten suhteiden tuottamina jakamattomien yksilöiden sijasta. Tämä ei tarkoita, etteivätkö ylänköläiset mieltäisi ihmisiä yksilöinä, vaan että he tunnistavat, antavat arvoa ja tekevät näkyviksi ne sosiaaliset suh- teet, jotka ovat tuottaneet heidät ja jotka ovat heidän toimintansa taus- talla. Esimerkiksi lapsen katsotaan olevan tulos hänen äitinsä ja isänsä yhteydestä, joka usein mielletään fyysisten aineiden, kuten veren ja sie- mennesteen, vaihtona, sekä erilaisista sukulaisuus- ja hoivasuhteista, joiden varassa lapsi on kasvanut (ks. myös Tammisto 2016). Vastaavasti johtoasemaan taitavilla seremoniallisilla vaihdoilla päässeen miehen, niin sanotun big manin, menestyksen taustalla nähdään laaja tukiverkos - to, jonka avulla mies on päässyt asemaansa (ks. Martin 2013: 183, 191). Näiden huomioiden innoittamana monet Uudessa-Guineassa tutki- musta tehneet antropologit kiinnittivät myös entistä tarkempaa huomiota melanesialaisten yhteiskuntien sosiaaliseen organisaatioon, johtajuuteen ja ryhmiin. Esimerkiksi Francesca Merlan ja Alan Rumsey (1991: 2–3, 15) vastasivat Wagnerin kysymykseen sosiaalisten ryhmien olemassaolosta ja luonteesta Uuden-Guinean ylängöillä. He toteavat, että Uuden-Guinean ylänköyhteisöissä on kyllä ryhmiä, jotka elävät pidempään kuin yksit- täiset jäsenensä, toimivat yksikköinä esimerkiksi maanomistusasiois- sa tai kon®iktitilanteissa ja ovat suhteessa vastaavan tasoisiin ryhmiin, mutta näiden ryhmien ylläpitäminen vaatii jatkuvaa työtä. Merlanin ja Rumseyn mukaan mitään ryhmiä, etenkään korporatiivisia, ei tulisi näh- dä ennalta olemassa olevina yksikköinä vaan kiistanalaisina. Nämä ryh- mät synnytetään ja tuotetaan uudestaan aina enemmän tai vähemmän johdanto: uusi valtion antropologia 25 ongelmallisesti sosiaalisen toiminnan kautta. (Merlan & Rumsey 1991: 40–41.) Uuden-Guinean ylängöillä tilanteet, joissa ryhmät uusinnetaan, ovat usein seremoniallisia vaihtoja tai kon®ikteja, kuten maakiistoja, jois- sa esimerkiksi johtoasemissa olevat miehet pyrkivät esiintymään ryh- miensä edustajina ja kyseenalaistamaan kilpailevien miesten asemaa tai ryhmän vaateiden oikeutusta. Ryhmien luominen ja uusintaminen on siis performatiivista, minkä vuoksi Alan Rumsey (2000: 112) on kiinnit- tänyt erityistä huomiota kielellisiin konventioihin ja puheeseen. Linjasukuteorioiden kritiikki, tutkimus relationaalisesta henkilöydestä ja Uuden-Guinean dynaamisista sosiaalisista ryhmistä, on vaikuttanut valtion antropologiaan kahdella tärkeällä tavalla. Ensinnäkin yllä kuvattu tutkimustraditio on valottanut sitä, miten valtiottomat yhteiskunnat or- ganisoituvat, mitä muotoja politiikka niissä saa ja miten ne astuvat vuo- rovaikutukseen valtion kanssa. Toisekseen keskustelu ryhmien luontees- ta Uuden-Guinean ylängöillä kiinnitti antropologien huomion siihen, että sosiaaliset kokonaisuudet ja ryhmät – olivatpa ne sitten klaaneja, yrityksiä tai valtioita – eivät ole muuttumattomia vaan niiden olemassa- olo riippuu taitavasta sosiaalisesta toiminnasta. Näiden huomioiden pohjalta antropologit ovat sittemmin pohtineet, minkälaista on esimer- kiksi yritysten tai kansallisvaltioiden toimijuus. Arjessamme kohtaamme ja käytämme usein sellaisia ilmaisuja kuin ”Suomi keskustelee Venäjän kanssa” tai kuinka esimerkiksi ”Nokia an- taa tulosvaroituksen”. Mutta kuka tällöin itse asiassa toimii? Voiko ”Suo- mi” tai ”Nokia” toimia, vai onko toiminta aina tiettyjen ihmisten toimin- taa? Antropologi Robert Foster (2010: 97) esittää tämän kysymyksen ja toteaa, että sosiaaliset kokonaisuudet ja ”oikeudelliset henkilöt”, kuten yritykset, muistuttavat Marilyn Strathernin kuvailemia ”relationaalisia henkilöitä”, joiden identiteetti ja olemassaolo yksikkönä on sidoksissa laajempaan sosiaalisten suhteiden kenttään, ja antropologin tehtävä on kartoittaa, mikä tämä kenttä on (Foster 2010: 97). Fosterin mukaan tut- kimuksen tavoitteena pitää olla selvittää, missä tilanteissa ja sosiaalisis- sa viitekehyksissä tietyn henkilön toiminta nähdään jonkin laajemman kokonaisuuden toimintana. Nykyisen Papua-Uuden-Guinean ylängöillä toimivaa ylikansallista Porgera-kaivosprojektia tutkinut Alex Golub (2014: 17, 20, 25) toteaa, 26 tuomas tammisto ja heikki wilenius että ollessaan vaikuttavimmillaan sosiaaliset kokonaisuudet tiivistyvät usein yksilöihin. Toisaalta, jotta yksilöiden toiminta olisi yhteiskunnalli- sesti vaikuttavaa, heidän on usein pyrittävä saamaan toimintansa vai- kuttamaan laajemman sosiaalisen kokonaisuuden ilmenemältä. Tämä tulee hyvin ilmi Porgera-kaivokseen liittyvissä kysymyksissä ja erityisesti kaivoksen perustamiseen liittyneissä neuvotteluissa, joissa syntyivät so- siaalinen kokonaisuus, kaivosyritys, ja toisaalta alueen asukkaat, jotka käsitteellistettiin neuvottelujen myötä alueen perinteisinä omistajina ja alkuperäiskansana, ipileinä (Golub 2014: 2). ”Kaivosyritys” ja ”ipilit” eivät olleet koherentteja ryhmiä, mutta ”kaivoksen” ja ”ipilien” välisissä neuvotteluissa ne muuttuivat sosiaalisiksi tosiseikoiksi, kun esimerkiksi paikalliset miehet edustivat ”ipileitä” paikallisina maanomistajina ja val- tio, muut ipilit ja yrityksen edustajat tunnustivat heidän roolinsa laajem- man kokonaisuuden edustajina. Laajemman kokonaisuuden – eli sosiaalisen toimijan – esittämi- nen voi myös epäonnistua. Porgera-laakso Uudessa-Guineassa oli vielä 1940-luvulla valtion näkökulmasta rajaseutua, jolla Australian siirto- maahallinnon valta ei ollut vakiintunut (Golub 2014: 80). Golub kuvaa, kuinka siirtomaahallinnon virkamies yritti rajoittaa alueella toimivien kullankaivajien toimintaa mutta nämä eivät noudattaneet hänen käsky- jään. Samankaltaisen huomion tekee Uudessa-Guineassa maakiistoja tutkinut Keir Martin (2013: 94, 97), joka kuvaa, kuinka maakiistoissa osanottajat eivät useinkaan kiistä sitä, että tietyt ryhmät, kuten klaanit, ovat maata omistavia yksikköjä, mutta riitelevät siitä, kuka edustaa mi- täkin ryhmää ja millä oikeutuksella sekä ketkä kyseiseen ryhmään kuu- luvat. Näillä kiistoilla ja neuvotteluilla on todellisia vaikutuksia: valtio tunnustaa tietyn ryhmän omistusoikeuden, kaivos perustetaan, tai pai- kalliset tunnustavat valtion auktoriteetin. Tai kuten antropologi Rupert Stasch (2011: 164) asian ilmaisee, sosiaaliset ryhmät ovat yhtäaikaisesti keinotekoisia ja ongelmallisia semioottisia rakennelmia ja aitoja toimi- joita, joilla on materiaalisia vaikutuksia. Valtion performatiivisuus ja sosiaalisten toimijoiden esittäminen, luominen ja uudelleentuottaminen ovat keskeisiä kysymyksiä niin sano- tussa uudessa valtion antropologiassa, jossa valtiota ei nähdä ongelmat- tomana kokonaisuutena tai yksikkönä vaan häilyvänä sosiaalisena raken- johdanto: uusi valtion antropologia 27 nelmana, jota ihmisten täytyy personi„oida. Tässä teoksessa erityisesti Henni Alava ja Elina Hartikainen keskittyvät valtion performatiivisiin piirteisiin ja etenkin siihen, miten valtio ilmenee kansalaisilleen puhees- sa, median välityksellä ja erilaisten hankkeiden kautta. Alava kuvaa artik- kelissaan, kuinka 2010-luvun Ugandassa valtio näyttäytyy sisällis sodan jälkeisessä Acholimaassa paikallisille ”muurahaiskekojen päällä puhu- misena”. Ilmaisu viittaa siirtomaa-aikaan, jolloin siirtomaahallinnon virkamiehet ja heidän valitsemansa paikalliset päälliköt puhuttelivat ih- misiä muurahaiskekojen päältä. Hartikainen puolestaan tarkastelee sitä, miten väestönlaskentahankkeessa Brasilian afrokaribialaisten uskonto- jen harjoittajat pyrkivät esittämään itsensä tietyntyyppisinä kansalaisina ja miten toisaalta heidän aktivisminsa otetaan osaksi ”aktivistivaltion” politiikkaa. Väestönlaskennat paitsi tuottavat hallinnan kannalta tärkeää tietoa myös ovat yksi byrokraattinen rituaali tai performanssi, jolla valtio toimijana tehdään näkyväksi kansalaisille (Ferguson & Gupta 2002). Luonnonvarat ja omaisuus Yksi uuden valtion antropologian keskeinen huomio on, että luonnon- varahankkeet ja valtionmuodostus, ymmärrettynä valtion roolin muutta- misena, vahvistamisena tai jopa valtion luomisena, kulkevat usein käsi kädessä (Bridge 2011; 2014; Lund 2011). Luonnonvarahankkeet ovat aina alueellistavia eli territorialisoivia hankkeita (Bridge 2011: 825). Territo- rialisaatiolla tarkoitetaan laajasti ottaen tietyn toimijan tai tiettyjen toi- mijoiden pyrkimystä määrittää alue ja sen rajat sekä hallita ihmisiä ja luonnonvaroja näiden rajojen sisällä (Vandergeest & Peluso 1995: 387– 388). Peter Vandergeest ja Nancy Peluso toteavat, että alue ja alueellista- minen ovat keskeisiä käytännön välineitä, joilla valtio käyttää valtaansa ja juurruttaa hallintansa. Valtion alueellinen suvereniteetti yhtäältä mää- rittää alueella asuvat ihmiset valtion kansalaisiksi ja toisaalta muodostaa pohjan valtion auktoriteetille hallita alueensa sisällä olevia resursseja ja ihmisiä. (Vandergeest & Peluso 1995: 385.) Jotta luonnonvaroja voidaan hyödyntää, täytyy ensiksi määritellä, mitä luonnonvarat ovat, ketkä ne omistavat ja miltä alueelta niitä otetaan. 28 tuomas tammisto ja heikki wilenius Tämän vuoksi luonnonvarahankkeet ovat usein luonteeltaan territoriali- soivia. Luonnonvarat eivät ole itsestäänselvästi olemassa, vaan niissä on kyse aina yhteiskunnallisista määritelmistä. Ajatus voi kuulostaa epäin- tuitiiviselta, sillä esimerkiksi hiilen olemassaolo ei ole riippuvainen ih- misestä saati ihmisen luomus. Hiili on toki hiiltä, mutta se on polttoaine ja resurssi vain tietyn tyyppisissä taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa (Moore 2015: 145). Kaivosteollisuutta tutkinut antropologi Alex Golub (2014: 18) osoittaa, kuinka se, mikä milloinkin mielletään resurs- siksi, on riippuvainen monimutkaisista taloudellis-poliittisista tekijöistä. Kun kullan markkinahinta on matala, on kasa kiviaineista, jossa on vain pieni pitoisuus kultaa, kaivosyhtiön kannalta jätettä, koska kullan erot- telu olisi kalliimpaa kuin siitä saatava hinta. Hinnan ollessa tarpeeksi korkea sama kasa onkin resurssi, vaikka sen fyysinen koostumus ei ole muuttunut mihinkään (Golub 2014: 18). Luonnonvarahankkeet ja luonnonvarojen määrittely liittyvät usein kiinteästi valtionmuodostukseen myös siksi, että niissä on kyse omistuk- sesta. Luonnonvaroja, omistusjärjestelmiä ja valtionmuodostusta Kaak- kois-Aasiassa tutkinut antropologi Christian Lund (2011: 886–888) to- teaa, että olennaista ei ole kysyä vain, mitkä toimijat omistavat jotain tai kenelle luonnonvarojen omistus ja hallinta siirtyy, vaan myös, mikä taho määrittelee ja turvaa omistuksen. Tämä taho on usein valtio. Tämä on konkreettinen esimerkki valtion roolista meta-auktoriteettina tai muut auktoriteetit määrittelevänä auktoriteettina, jota käsittelimme tämän johdannon alussa. Lund kuitenkin huomauttaa, että mikään yksittäinen kokonaisuus itsessään ei ole valtio, vaan valtio, tai pikemminkin suve- reniteetti, on eri instituutioiden ja toimijoiden ominaisuus (Lund 2001: 887). Omistuksen suhteen suvereniteetti määrittyy sen mukaan, kuka pystyy määrittelemään ja turvaamaan tietyn järjestelyn. Kun ihmiset tunnustavat tai hyväksyvät tietyn maanomistusjärjestelyn, he myös hy- väksyvät ja tunnustavat järjestelyn määrittäneen tahon auktoriteetin tai vallan (Lund 2001: 886). Tämä ei tarkoita, että ihmiset välttämättä pitäisivät järjestelyä tai pää- töstä esimerkiksi oikeana tai hyvänä, mutta kun he tunnustavat, että asia on näin, he myös tunnustavat, että järjestelyn taustalla olevalla taholla on käytännössä valta tehdä niin. Esimerkiksi Uuden-Britannian saaren johdanto: uusi valtion antropologia 29 pohjoisosien asukkaat Papua-Uudessa-Guineassa voivat pitää siirto- maa-aikana kirkolle menetettyjä maita väärin perustein heiltä vietyinä, mutta he kuitenkin tunnustavat, että maiden omistus on seurakunnalla. Samalla he hyväksyvät, että valtio ja erityisesti sen maakysymyksistä vas- taavat virastot ja lainsäädäntö pystyvät turvaamaan kirkon maanomis- tuksen ja että saadakseen maansa takaisin heidän on toimittava näiden valtion instituutioiden kautta. Vastaavasti esimerkiksi 2000-luvun taitteessa Länsi-Kalimantanilla Indonesiassa tietyt dajakkiryhmät saattoivat pitää lain mukaan valtiolle kuuluvia kesannoivia kaskimaita ominaan mutta joutuivat istuttamaan sinne kumipuulehtoja, jotta heillä olisi paremmat perusteet väittää mai- ta omikseen (Wilenius 2012: 367–368). Näin he eivät tunnustaneet sitä, että valtio piti maita omaisuutenaan, eivätkä kokonaan sitä, että valtiolla olisi valtaa määritellä omistusjärjestelmää, mutta joutuivat sopeutta- maan toimintaansa, jotta heidän tapaoikeutensa tulisi näkyväksi valtion suuntaan. Kuten Lund (2011: 885, 889) toteaa, omistuksen määrittely ei niinkään heijasta suvereeniutta tai ”valtiollisuutta” vaan onnistuessaan tuottaa sitä. Keskeinen jälkikolonialismin teoreetikko Achille Mbembe (2001: 92) on kiinnittänyt huomiota samaan ilmiöön ja kuvaa, kuinka monissa jälkikolonialistisissa tilanteissa suvereniteetti on hajautunut myös ylikansallisille ja yksityisille toimijoille, mikä kyseenalaistaa val- tion asemaa ja valtaa. Luonnonvarakysymyksiä tutkineet antropologit ovat käyttäneet käsitet- tä ”rajaseutu” (frontier) kuvaamaan tilannetta, jossa sekä vanhat että uu- det järjestelyt eivät ole enää tai vielä vakiintuneita ja joka siten on avoin ja usein kiistanalainen. Rajaseutu ei näin ymmärrettynä ole vain alue vaan alueellinen ja ajallinen prosessi, joka alkaa ja loppuu (Tammisto 2020: 30). John McCarthy (2013: 184) on määritellyt rajaseudun muu- toksen kohteena olevaksi alueeksi, jossa väestöntiheys on tyypillisesti pieni, muuttomäärät alueelle suhteellisen suuria ja valtion instituutiot heikkoja tai eivät läsnä, minkä vuoksi laki on abstrakti käsite, sekä jolla eri toimijat kilpailevat runsaina pidettyjen luonnonvarojen hallinnasta. Rajaseuduilla eri toimijat, kuten yritykset ja paikallisyhteisöt, eivät kamppaile vain siitä, kuka hallitsee luonnonvaroja, vaan myös siitä, mikä määritellään luonnonvaraksi ja millä perusteella (McCarthy 2013: 184). 30 tuomas tammisto ja heikki wilenius Esimerkiksi paikallisyhteisö voi pitää metsää kesannoivina kaskipel- toina ja eri tavoin kulttuurisesti merkityksellisenä elinympäristönä, kun taas alueella toimivalle yritykselle se näyttäytyy luonnonvarana eli puu- tavaran lähteenä. Kun eri toimijat pyrkivät vakiinnuttamaan vaatimuk- siaan luonnonvaroista, he myös tietoisesti tai ikään kuin huomaamatta pyrkivät vakiinnuttamaan eri arvo- ja omistusjärjestelmiä (McCarthy 2013: 184; ks. myös Lounela 2017). Tässä kuvitteellisessa esimerkki- tapauksessamme paikallisyhteisö voisi pitää metsää yhteismaalla sijait- sevana alueena, jonka käyttöä säätelevät sukulaisuus ja yhteisön vakiin- tuneet tavat, kun taas yritys näkisi metsän ostettavana hyödykkeenä ja pyrkisi tunnistamaan tahon, jolta ostaa hakkuuoikeudet. Valtio puoles- taan voisi katsoa, että koska metsä on sen alueella ja jos se ei ole ”hyöty- käytössä”, on maa ja metsä valtion omaisuutta. Rajaseutudynamiikalle on tyypillistä, että kun eri toimijat kilpailevat hallinnasta, eivät kaikki toimijat tunnista tai tunnusta toisiaan ja hei- dän järjestelmiään. Esimerkiksi se mikä yritykselle näyttäytyy käyttä- mättömänä resurssina tai valtiolle koskemattomana metsänä, voi olla paikallisyhteisölle pitkään käytössä ollutta kaskiviljelymaata. Rajaseutu- dynamiikalle eli kamppailulle resurssien määrittelystä ja hallinnasta onkin tyypillistä, että toimijat, jotka pyrkivät vakiinnuttamaan vaateensa ja määritelmänsä, esittävät alueen ”erämaana” tai ”tyhjänä” (McCarthy 2013; Tsing 2005). Papuauusiguinealainen kirjallisuustieteilijä Regis Stella (2007: 49, 51) on kuvannut, kuinka Saksa ja Britannia esittivät Uuden-Guinean ”villinä erämaana” siirtomaa-ajan alussa. Samalla pai- kallinen käyttö ja tieto ikään kuin pyyhittiin pois, esimerkiksi anta malla paikoille eurooppalaiset nimet ja jättämällä paikalliset nimet huomiotta. Stella kiinnittää huomiota siihen, että tutkimusmatkoilla ”villiin erä- maahan” ja kartoituksella oli tässä keskeinen rooli, sillä karttojen avulla Uusi-Guinea esitettiin koskemattomana ja vakiinnutettiin eurooppalaiset nimet (Stella 2007: 82). Myös Pohjoismaissa valtioiden luonnonvara- hankkeet ovat pyyhkineet altaan paikallisia tapoja hallinoida ja käyttää luonnonvaroja. Rauna Kuokkanen on analysoinut näitä Suomen ja Nor- jan toiminnan kolonialistisia dynamiikkoja, joihin kuului mm. saame- laisten siida-järjestelmän ja omistusmuotojen asteittainen häivyttämi- nen (Kuokkanen 2020: 512–514). johdanto: uusi valtion antropologia 31 Aiemmin tässä johdannossa mainittu James Scott (1998) on huo- mauttanut, että kartat ovat keskeinen vallankäytön väline, jolla tuotetaan luettavuutta, joka mahdollistaa sosiaalisten tilanteiden ja ympäristöjen hallitsemisen keskuksesta käsin. Kartat näyttävät kuitenkin vain sen tie- don, jonka kartan tekijä haluaa olevan esillä, ja karttojen voima perustuu myös siihen mitä ei näytetä. Osin tämä on käytännön seikka, sillä mitta- kaavassa 1:1 oleva kartta, joka on tarkka kopio sen esittämästä alueesta, olisi tietenkin täysin hyödytön ja myös mahdoton toteuttaa. Toisaalta karttojen avulla voidaan tietoisesti ja tiedostamatta peittää pois aiempia käytön muotoja. Esimerkiksi siirtomaavallat usein jakoivat ja nimesivät haluamansa alueet kartoilla jo ennen kuin valloittivat ne (Neocleous 2003: 418). Kartat eivät siis vain tuota tietoa ja luettavuutta, vaan niillä voidaan myös syrjäyttää aiemmin vakiintuneita tapoja, omistusjärjestely- jä ja käsityksiä alueesta. Antropologit ovat käyttäneet käsitettä rajaseutu myös toisella tavalla eli kuvaamaan tilannetta, jossa nimenomaan valtion valta ei ole vakiintu- nutta. Esimerkiksi Brian Fergusonin ja Neil Whiteheadin (1999b) yllä kuvattu käsite ”heimovyöhyke” (tribal zone) kuvaa tilannetta, jossa val- tio ja valtiottomat yhteiskunnat kohtaavat ja jossa molemmat tulevat tietoisiksi toisistaan, eroistaan ja myös itsestään. Vasta tässä vaiheessa valtiottomat yhteiskunnat määritellään heimoyhteiskunniksi. Kuten McCarthyn määritelmässä myös tässä rajaseututilanteessa on kyse kamppailuista siitä, miten yhteiskunnat järjestäytyvät, kuka hallitsee ja hallinnoi aluetta ja millä periaatteilla. Usein kyse on ja on ollut siitä, että valtiollisesti järjestäytynyt yhteiskunta pyrkii laajentamaan valtaansa ja pakottamaan alueen asukkaat noudattamaan valtiollista järjestystä. Usein tämänkaltainen valtionmuodostus kulkee käsi kädessä luonnon- varojen haltuunoton kanssa. Rajaseuduilla valtionmuodostusprosessi on usein väkivaltainen ja monimutkainen. Historioitsija August Kituai (1998: 1–3) kuvaa, kuinka siirtomaavaltaa vakiinnutettiin Uudessa-Guineassa, jossa paikalliset yhteisöt eivät olleet järjestäytyneet keskusjohtoisesti tai valtiollisesti ja jossa siirtomaavallalla ja -valtiolla ei ollut paikallista oikeutusta. Prosessi alkoi 1800-luvun lopulla, kun Saksa ja Britannia aloittivat siirtomaa- valloituksensa, ja jatkui 1914 Australian johtamana, kun Saksa menetti 32 tuomas tammisto ja heikki wilenius siirto maaomistuksensa ensimmäisen maailmansodan alussa Britan- nialle, joka siirsi hallinnon alusmaalleen Australialle. Valtiovallalta puuttui paikallinen oikeutus, ja aluksi myöskään epäsuora hallinto (ks. myös Kallinen; Kupiainen tässä teoksessa) ei onnistunut, koska Uuden- Guinean itsenäisissä yhteisöissä ei tyypillisesti ollut sellaista institutio- nalisoitua valtaa, jonka kautta niitä olisi voinut hallita. Siksi hallinnan oli aluksi oltava suoraa ja väkivaltaan perustuvaa. Avainasemassa tässä olivat uusiguinealaisista nuorista miehistä kootut siirtomaapoliisit, jotka paitsi pakottivat paikalliset noudattamaan uuden hallinnon lakeja myös toimivat tärkeinä välittäjinä siirtomaavirkamiesten ja paikallisten yhtei- söjen välillä. (Kituai 1998: 4, 12, 18, 117.) August Kituain tutkimus Uuden-Guinean siirtomaapoliisin roolista osoittaa, ettei siirtomaavallan vakiintuminen olisi onnistunut ilman pai- kallisista koottujen poliisien työtä. Pakon ja väkivallan lisäksi juuri polii- sien paikallistuntemus ja rooli paikallisten yhteisöjen sekä siirtomaaval- lan tuntijoina oli tärkeä tekijä siirtomaavallan laajentamisessa (Kituai 1998). Prosessi Uudessa-Guineassa oli hidas, ja viimeiset rajaseudut ylängöillä tulivat Australian hallintaan vasta 1950-luvulla. Siirtomaaval- lan vakiintuminen ei myöskään ollut täydellistä. Se jäi monella alueella heikoksi, ja Uuden-Guinean eri paikallisyhteisöt säilyttivät monin tavoin itsenäisyytensä. Esimerkiksi suuri osa nykyisen Papua-Uuden-Guinean maapinta-alasta on edelleen paikallisyhteisöjen yhteisomistuksessa (ks. Tammisto tässä teoksessa). Kituain teos kuvaa myös sitä, miten siirto- maiden paikallisväestö vastusti, otti osaa ja mukautui valtionmuodostus- projektiin eri tavoin ja motiivein. Tässä teoksessa ympäristökysymysten ja valtionmuodostuksen suh- detta pohditaan kolmessa artikkelissa. Panu Itkonen käsittelee sitä, miten kolttasaamelaiset ovat eri aikoina olleet suhteessa Suomen val- tioon luonnonvarahankkeiden kautta. Nämä erilaiset hankkeet ovat vai- kuttaneet kolttasaamelaisten toimeentuloon ja kulttuuriin mutta myös siihen, miten heidät on määritelty osaksi Suomen valtiota ja miten koltta saamelaiset ovat vaikuttaneet näihin hankkeisiin ja valtion toi- mintaan. Itkosen artikkeli painottuu erityisesti alussa esittelemämme Hansenin ja Stepputatin (2001) jaottelun valtiovallan taloudelliseen osa-alueeseen. johdanto: uusi valtion antropologia 33 Jenni Mölkänen puolestaan tutkii artikkelissaan sitä, miten Mada- gaskarin tsimihetit ovat historian saatossa pyrkineet välttämään sekä paikallisille kuningaskunnille että siirtomaavallalle alistumista. Vaikka tsimihetit ovat pyrkineet pakenemaan valtion valtaa, luovat he eri tavoin suhteita itsenäiseen Madagaskarin valtioon muun muassa vaniljan kau- pallisen viljelyn ja valtion luonnonsuojeluhankkeiden kautta. Mölkänen osoittaa, että Madagaskarin valtio ei ole monoliittinen vaan monitahoi- nen ja historiallisesti rakentunut instituutio, jota ovat muovanneet niin paikallisyhteisöt, Madagaskarin kuningaskunnat, siirtomaa-aika kuin kansainväliset toimijat. Tuomas Tammisto kuvaa artikkelissaan, kuinka Papua-Uuden-Gui- nean maaseudulla, jossa valtion läsnäolo on vähäistä, sekä plantaasiyri- tys että paikalliset luovat itse valtionkaltaista järjestystä. Paikallisten ja yritysten motiivit ovat osin erilaisia, mutta molemmat ovat pyrkineet luomaan uudelle öljypalmuplantaasille valtion instituutioita muistutta- via rakenteita: paikalliset työläiset saadakseen ääntään kuuluviin ja yri- tys pitääkseen yllä tietynlaista järjestystä. Tammiston artikkeli keskit tyy valtionmuodostuksen alueelliseen puoleen eli siihen, miten eri toimijat, valtio mukaan lukien, pyrkivät määrittelemään ja hallitsemaan tiettyjä alueita. Hallinta ja hallinnan tekniikat Antropologiseen valtiotutkimukseen on keskeisesti vaikuttanut Michel Foucault’n ajattelu ja erityisesti hänen muotoilemansa ajatus hallinnalli- suudesta (governmentality). Tällä käsitteellä viitataan siihen, että valtio ei ole pelkästään jokin rajattu instituutio vaan valtiovalta uusintaa itseään monenlaisten käytäntöjen kautta; hallinta tapahtuu tekniikoiden, ajatus- mallien ja subjektiviteettien tuottamisen välityksellä (Foucault 1991). Esimerkiksi edellä mainittu James Scottin tutkimus valtion näkökul- masta kansalaisiinsa hyödyntää Foucault’n ajatusta hallinnan tekniikois- ta. Scottin mukaan valtiolle on keskeistä luettavuus, tiedontuotanto, jossa tavoitteena on sosiaalisen todellisuuden yksinkertaistaminen ja kvanti„ointi. Scott kiinnittää huomiota erityisesti tämänkaltaisten tek- 34 tuomas tammisto ja heikki wilenius niikoiden riskeihin kansalaisten näkökulmasta ja asettaa vastakkain kansalaisten ja valtion intressit. Vaikka Scottin ajattelu on vaikuttanut paljon uudempaan valtion antropologiaan, tätä jyrkkää jaottelua valtion ja yhteiskunnan välillä on myös kritisoitu. Michel-Rolph Trouillot kehittää edelleen ajatusta valtion vaikutuksis- ta. Hänen mukaansa luettavuus on vain yksi valtion vaikutuksista, ja lisäksi tämäntyyppisiä ”valtioefektejä” voivat tuottaa muutkin toimijat kuin valtiolliset instituutiot. Hän luettelee neljä erityyppistä valtioefektiä: eristämisvaikutus, jossa tuotetaan yksilöitä, joita voidaan hallita ”jul- kisuutena”; identi„kaatiovaikutus, jossa eristetyt yksilöt järjestellään kollektiiveiksi, joissa yksilöt tunnistavat itsensä samanlaisiksi; luetta- vuusvaikutus, jossa tuotetaan hallinnan kieltä ja tietoa sekä työkaluja kollektiivien luokittelun ja sääntelyn tarpeisiin; ja tilallistamisvaikutus, jonka kautta tuotetaan rajoja ja hallintoalueita (Trouillot 2001: 126). Trouillot’n viitekehys on innoittanut paljon antropologista tutkimus- ta. Keskittymällä valtion vaikutuksiin voidaan analysoida valtiomaisia prosesseja, ilman että nojaudutaan ennalta oletettuihin ajatuksiin siitä, mikä on valtio tai mitkä toimijat valtiota tuottavat. Toisaalta häntä on kritisoitu siitä, että hänen luettelemansa valtioefektit olettavat kaiken valtionmuodostuksen perustuvan kapitalistiseen, eurooppalaiseen val- tiokäsitykseen (Krohn-Hansen & Nustad 2005: 7). Kaksi Trouillot’n valtioefekteistä, eristäminen ja identi„kaatio, viit- taa vat valtiovallan vaikutukseen yksilöiden kokemuksessa. Antropo- logisessa keskustelussa tämäntyyppisiin ilmiöihin on yleensä viitattu subjektiviteetin käsitteellä. Subjektiviteetilla viitataan ihmisen sisäiseen elämään, joka on jossain määrin sosiaalisesti jaettua ja tuotettua. Kes- keistä käsitteelle ovat tunnekokemukset, jotka ovat poliittisesti tuotettuja (Luhrmann 2016: 345–6). Tämä tarkoittaa siis, että eräs valtion vaikutuk- sista on tuottaa tietynlaista ajattelua ja tunnekokemusta eli ažekteja. Jari Kupiaisen artikkeli tässä teoksessa analysoi valtionmuodostuksen haasteita ja historiaa Salomonsaarilla ja keskittyy erityisesti kastomin käsitteeseen, jolla viitataan jaettuun kulttuuriperintöön ja arvoihin sekä niihin kytkeytyvään alueeseen. Kupiaisen argumentti on, että vaikka val- tion diskurssissa kastomin toivotaan luovan salomonsaarelaista subjekti- viteettia, käytännössä tähän asti käsite on toiminut enemmän jakavana johdanto: uusi valtion antropologia 35 kuin yhdistävänä periaatteena saarten eri yhteisöjen välillä. Ylipäätään valtion vaikutukset saarilla ovat olleet epäyhtenäisiä ja katkonaisia. Subjektiviteetin ja valtiovallan yhteyttä käsittelee Louis Althusser teok- sessaan Ideologiset valtiokoneistot (1984), jossa hän käyttää interpellaation käsitettä selittämään, miten valtio vaikuttaa ihmisen subjektivi teettiin. Interpellaatio tarkoittaa käskynomaista kutsua. Althusser havainnollis- taa tätä mekanismia esimerkillä: kun valtiovallan edustaja, kuten polii- si, huutaa kadulla ”Hei te siellä!”, tähän kutsuun vastaaminen, esimer- kiksi kääntymällä kohti poliisia, tekee ihmisestä valtiovallan subjektin (Althusser 1984: 129–30). Toisin sanoen ihmisten reaktionomainen tot- teleminen tällaisessa tilanteessa kertoo siitä, että yksilöt ovat jo valtion ideologian alaisia. Althusserin ajatus subjektiviteetin ideologisesta luonteesta on ollut vaikutusvaltainen teoretisoinneissa valtiovallasta: se on vaikuttanut esi- merkiksi Foucault’n ja Judith Butlerin ajatteluun (Foucault 1991; Butler 1997). Butler painottaa interpellaatioiden analyyseissaan niiden perfor- matiivisia vaikutuksia, jotka tuottavat eri tavoin subjektiviteetteja. Val- tiovaikutusten näkökulmasta katsottuna interpellaatiot tuottavat identi- „kaatiovaikutuksia. Elina Hartikaisen artikkeli tässä teoksessa käyttää interpellaation käsitettä analysoidessa Brasilian väestönlaskennan val- tiovaikutuksia ja esittelee, miten käsitettä on kehitetty eteenpäin ling- vistisessä antropologiassa. Althusserin poliisin hahmo on keskeinen myös Begoña Aretxagan analyysissa valtion ristiriitaisuudesta: sen läsnäoloa pelätään, mutta sen huolenpitoa myös tavoitellaan (Aretxaga 2003). Tämän kehystyksen pe- rusteella valtio on väkivaltainen ja uhkaava, mutta toisaalta se on pa- ternalistisen hoivan lähde (Aretxaga 2003: 406–7). Aretxaga kehittää Trouillot’n ajatusta valtion vaikutuksista ja esittää, että jos valtio muo- dostuu diskurssien ja käytäntöjen vaikutuksista, nämä vaikutukset ovat ruumiillisia ja intiimejä (Aretxaga 2003: 403). Ihmisruumis toimii välit- täjänä valtion ja ihmisten suhteessa, esimerkiksi diskursseissa kansallis- sankareista tai valtiollisissa hautajaisissa (Aretxaga 2003: 403). Heidi Härkösen artikkeli tässä teoksessa käsittelee rikollisuuden ja valtiovallan diskursseja Kuubassa. Härkösen analyysissa tulee esille edellä mainittu valtion kaksinaisuus: rikollisuudesta puhumisen voi- 36 tuomas tammisto ja heikki wilenius daan katsoa olevan vastarintaa repressiivistä valtiota vastaan, mutta sa- malla se myös uusintaa narratiivia totaalisesta valtiovallasta, joka ku- kistaa vastustajansa ja jonka suojelua tavoitellaan (vrt. Aretxaga 2003: 406–407). Tässä teoksessa sekä Härkönen että sisällissodan jälkeisen Ugandan politiikkaa kuvaava Alava käsittelevät artikkeleissaan valtioval- lan väkivaltaista osa-aluetta ja erityisesti taustalla olevaa valtion taholta tulevaa väkivallan uhkaa. Aretxaga painottaa myös, että valtio koetaan ja kohdataan eri tavoin eri paikoissa ja tasoilla. Valtion marginaaleissa, pienellä paikkakunnalla, kohtaaminen valtion kanssa on intiimimpi: vuorovaikutus ennalta tut- tujen viranomaisten kanssa on arkista. Tällainen kohtaaminen voi tulla kehystetyksi esimerkiksi korruption tai hylätyksi tulemisen diskurssien kautta (Aretxaga 2003: 396; Gupta 1995; Ramírez 2001). Tässä teoksessa oleva Liina Mustosen artikkeli analysoi Egyptin eliitin suhdetta valtioon. Tämä kohtaaminen on abstraktia: valtiovallan perfor- matiiviset ulottuvuudet yritetään kieltää painottamalla ylikansallisia yh- teyksiä ja kulutustottumuksia. Samalla kuitenkin arabikevään mukanaan tuomat valtiovaikutukset tuottavat eliitissä epämukavuuden tunnetta. Aretxagan tavoin Ann Laura Stoler (2007; 2010) on painottanut tut kimuksessaan valtion hallinnallisuuden ažektiivista ulottuvuutta. Madeleine Reeves ja Mateusz Laszczkowski (2017: 3, 7) laajentavat ja täsmentävät Stolerin huomiota toteamalla, että nämä valtion aikaansaa- mat ažektit usein jäävät katveeseen etnogra„sissa tutkimuksissa ja että ažektit ovat keskeisiä poliittisen elämän rakenteellisia periaatteita, joita on tutkittava historiallisesti vaihtelevina ja mahdollisesti tapahtuvina ”rauhattoman kiihkeyden hetkinä”. Hallinnallisuuden tematiikan alla on valtion antropologiassa tutkittu myös marginaalisuuden kokemusta. Anna Tsingin tutkimus Etelä-Kali- mantanin Meratus-vuorilla asuvien kaskiviljelijöiden suhteesta valtioon korosti valtion fetissiluonnetta ja fabuloinnin tarvetta: fantastisten ja hirviömäisten valtiotarinoiden avulla marginaalisuuden kokemus suh- teutettiin virkamiesten diskursseihin siitä, miltä kansalaisuuden kuu- luisi tuntua (Tsing 1993). Veena Dasin ja Deborah Poolen artikkeli- kokoelmassa valtion marginaaleista kirjoittajat painottavat ajatusta valtion rakentumisesta marginaalisuuden kautta: valtion reunamille johdanto: uusi valtion antropologia 37 työnnetyt talouden ja politiikan eri muodot ja esimerkiksi käsitykset lah- janvaihdosta ja uhraamisesta voivat joissain tilanteissa määritellä ja ky- seenalaistaa valtion suhteen kansalaisiinsa (2004: 30). Antropologias sa on usein painotettu ajatusta siitä, että sen tehtävä on antaa ääni yhteis- kunnan laidoilla eläville yhteisöille, jotka ovat kolonialismin tai neolibe- ralismin kaltaisten historiallisten prosessien syrjäyttämiä. Tässä mieles- sä Dasin ja Poolen teoksen painopiste menee antropologian ytimeen, ja sen voi sanoa olevan valtionantropologisen tutkimuksen suuri linja. Matti Eräsaaren artikkeli tässä teoksessa tarkastelee „džiläisten va- rainkeruutilaisuuksien menettelytapasääntöjä, jotka periytyvät valtion veronkantokäytännöistä. Analyysi havainnollistaa valtiovaikutusten histo riallista kompleksisuutta ja valtion marginaalin ja keskustan välistä dynamiikkaa ja toimii muistutuksena siitä, että Trouillot’n valtiovaiku- tusten viitekehys on itsessään tiettyä historiallista kontekstia kuvaava ja yksinkertaistava analyysin apuväline, jota ei pitäisi ottaa annettuna. Eija Ranta analysoi artikkelissaan alkuperäiskansa-aktivistien ja -päät- täjien toimintaa Bolivian valtionhallinnossa, jossa he ajavat yhteisölli- syyttä ja ekologisuutta painottavaa Vivir Bien -politiikkaa. Ranta käyttää hallinnallisuuden ja marginaaliuden tutkimustradition työkaluja mutta soveltaa niitä vallan keskiössä tutkiessaan politiikkalinjauksesta käytävää keskustelua valtionhallinnossa. Lopuksi: Kohti uutta valtion antropologiaa Historiallisesti tarkasteltuna voidaan väittää, että antropologeilla on ol- lut ongelmallinen suhde valtioon: tieteenalan tarkastelun kohteena ovat perinteisesti olleet ihmisryhmät, joiden asema suhteessa valtiovaltaan on ollut poikkeava tai marginaalinen. Toisaalta valtion reunoilla olevia ihmisiä tutkimalla antropologit ovat tulleet kyseenalaistaneeksi valtioon ja sen toimintaan liittyviä uskomuksia. Kuten artikkelin alussa kirjoi- timme, Radcliže-Brownin kärjistys siitä, että valtion käsitettä ei pitäisi käyttää lainkaan antropologisessa analyysissa, vaikutti osaltaan siihen, että antropologit keskittyivät tutkimaan ”valtiottomia” yhteiskuntia (Krohn-Hansen & Nustad 2005: 5). 38 tuomas tammisto ja heikki wilenius Veena Das ja Deborah Poole taas argumentoivat, että valtion käsitteis- tö on aina ohjannut poliittisen antropologian analyysia (2004: 5). Esi- merkkinä tästä he mainitsevat Pierre Clastresin (1987), jonka mukaan pienyhteisöjen elämänmuodot perustuivat valtion välttelyyn. Valtio on siis läsnä vähintäänkin tavalla, joka määrittää analyysin ehdot, ”aavemaisena läsnäolona, joka muovaa vallan merkitystä ja muotoa kussakin yhteiskun- nassa” (Das & Poole 2004: 5). Toisin sanoen silloinkin, kun antropolo- giassa on tarkasteltu valtiota, se on usein näyttäytynyt monoliittisena ja yhden mukaisena toimijana ja ”valtiottomien” yhteiskuntien vastinparina. Uudessa valtion antropologiassa otetaan huomioon nämä tutkimus- perinteet ja niiden kritiikit. Valtio nähdään todellisena toimijana, jolla on aitoja yhteiskunnallisia ja materiaalisia vaikutuksia, mutta samalla tunnistetaan, ettei valtio ole itsestäänselvä tai ongelmaton kokonaisuus (esim. Mitchell 2006; Trouillot 2001). Päinvastoin, valtio on kulttuuri- sesti ja yhteiskunnallisesti monipuolinen ja ajassa ja paikassa hyvin eri muotoja saava ilmiö. Valtio voi kyllä toimia kokonaisuutena, mutta tämä kokonaisuus ja toimijuus on aina ihmisten toiminnan tulosta. Nykyantropologit pyrkivät analyyttisesti purkamaan tarkastelun koh- teena olevan valtion osiinsa ja katsomaan, mistä instituutioista sekä yhteiskunnallisista ja materiaalisista suhteista se koostuu, ketkä siihen kuuluvat ja milloin. Vastaavasti pyritään ymmärtämään, missä tilanteis- sa ja olosuhteissa valtio vaikuttaa yhdenmukaiselta toimijalta ja miksi. Milloin tietty henkilö tai ryhmä onnistuu puhumaan ”valtion äänellä”? Milloin valtiona esiintyminen epäonnistuu? Miten valtion valta kulloi- sessakin tilanteessa rakentuu ja mihin se perustuu? Uusi valtion antro- pologia pyrkii tarkastelemaan ennen kaikkea valtioefektejä eli sellaista toimintaa, jonka lopputuloksena syntyy valtion kaltaista järjestystä (Lund 2011; Jansen 2014; Mitchell 2006; Trouillot 2001). Kuten valtioefektien keskeinen teoreetikko Michel-Rolph Trouillot (2001: 126) toteaa, ei val- tiota tutkivien antropologien tule rajoittaa tarkasteluaan virallisiin, val- tiollisiin tai muodollisiin instituutioihin, vaan on tarkasteltava eri tilan- teita, joissa valtiota muodostetaan, sen roolia muutetaan tai joissa syntyy valtion kaltaista järjestystä. Uusi valtion antropologia ei ole sekään yhdenmukainen teoreettinen suuntaus, vaan kuten yllä olemme esittäneet, sitä edustavat antropologit johdanto: uusi valtion antropologia 39 tulevat eri tutkimusperinteistä ja tutkivat valtiota osittain hyvin erilai- sistakin näkökulmista. Tämän teoksen artikkelit sijoittuvat eri tavoin suhteessa uuteen valtion antropologiaan. Artikkelit on jaettu neljään osioon sen perusteella, mitä teoreettisia, temaattisia tai metodologisia valintoja kirjoittajat ovat tehneet. Ensimmäisessä osiossa ovat Hartikai- sen ja Alavan artikkelit, joita yhdistää tutkimusnäkökulma, joka painot- taa valtion performatiivisia ja kansalaisten subjektipositioihin liittyviä ulottuvuuksia. Silloin kun valtio tekee jotain tai toimii tietyllä tavalla, tapahtuu tämä toiminta aina ihmisten kautta. Toiminta voi olla suorassa vuorovaikutuksessa puheen kautta välittynyttä, kuten ”muurahaiskeon päällä” seisovien ugandalaisten poliitikkojen puhuessa suoraan ihmisille (Alava), tai eri medioiden kautta välittynyttä, kuten väestönlaskentaa mainostavissa videoissa Brasiliassa (Hartikainen). Luonnonvarojen ja alueiden käyttö ja haltuunotto ovat myös keskeisiä kysymyksiä uudessa valtion antropologiassa, sillä niiden kautta luodaan valtiota määrittelevää taloudellista ja alueellista hallintaa. Nämäkään pro- sessit eivät ole yksioikoisia, vaan pelkästään luonnonvarojen määrittely on usein kiistanalainen ja monimutkainen hanke. Teoksen toinen osio, joka sisältää Tammiston, Mölkäsen ja Itkosen artikkelit, käsittelee näitä kysymyksiä. Valtion läsnäolo rakentuu arkisten toimien kautta ja joskus ”alhaalta ylöspäin”, esimerkiksi kun plantaasityöläiset päättävät muo- dostaa valtion kaltaisia instituutioita tilanteessa, jossa kansallisvaltion instituutiot, palvelu ja valta alueella eivät ole kattavia (Tammisto). Mada- gaskarilla asuvat tsimihetit alun perin pakenivat paikallisen valtion eli merinakuningaskunnan valtaa mutta ovat nykyään luonnonsuojelu- hankkeissa ja vaniljan viljelijöinä monin eri tavoin osa Madagaskarin jälkikolonialistista valtiota (Mölkänen). Kolttasaamelaisten alueet ovat ol- leet Suomen valtion teollisten hankkeiden kohteena itsenäisyyden alusta asti, ja kolttasaamelaisten käsitykset alueen ja elinkeinojen merkitykses- tä poikkeavat merkittävästi valtion kulloisistakin hankkeista (Itkonen). Rannan, Härkösen ja Mustosen artikkelit analysoivat valtiovallan diskursiivisia ulottuvuuksia ja niiden vaikutuksia teoksen kolmannessa osiossa. Boliviassa alkuperäiskansa-aktivistien ajama ekologisuutta ja oi- keudenmukaisuutta painottava ajattelu on lyönyt läpi valtionhallinnos sa, mutta tämä diskurssi aiheuttaa ristiriitoja törmätessään hallinnon jat- 40 tuomas tammisto ja heikki wilenius kuvuutta edustavien virkamiesten ajattelu- ja toimintatapoihin (Ranta). Keskiluokan pelko rikollisuudesta Kuubassa kertoo siitä, miten sekä val- tion rooli että kansalaisten odotukset ovat muuttuneet sosialismin ajoilta (Härkönen). Vastaavanlainen valtion ja kansalaisten suhteen muutos tulee esiin myös Egyptin eliittejä ja arabikevättä tarkastelevassa artikke- lissa (Mustonen). Teoksen neljännen osion artikkelit, jotka ovat kirjoittaneet Eräsaari, Kupiainen ja Kallinen, ovat myös saaneet vaikutteita hallinnallisuuden prosesseja tutkivasta valtion antropologiasta, mutta ne keskittyvät erityi- sesti historiallisten prosessien tarkasteluun. Joskus paikalliset instituu- tiot muistuttavat valtiollisia instituutioita muodoltaan, vaikka niiden sisältö on saanut uudenlaisen tulkinnan, kuten on esimerkiksi „džiläi- sessä varainkeruuinstituutiossa (Eräsaari). Vaikka valtion hallinta usein käsitteellistetään totaalisena, esimerkiksi Salomonsaarten tapauksessa historiallisesti tarkasteltuna valtion hallinta näyttäytyy sirpaleisena ja katkosten sävyttämänä (Kupiainen). Ghanassa on pitkä historia siirto- maavallan hallinnan haastamisessa vaihtoehtoisilla diskursseilla valtio- vallasta, ja tätä historiaa tutkimalla voidaan haastaa käsityksiä siitä, mitä on demokratia tai millaiseen demokratiaan pitäisi pyrkiä (Kallinen). Kirjan loppusanoissa Anu Lounela vetää yhteen artikkelien argu- mentteja ja teoreettisia keskusteluja sekä pohtii valtion sisäistä vaihtelua oman Indonesiaan sijoittuvan tutkimuksensa valossa. Kaikkia teoksen artikkeleita yhdistää se, että valtiota tarkastellaan nimenomaan tietyssä paikassa, historiallisessa, kulttuurisessa ja jopa ekologisessa viitekehyk- sessä olevana ja muuttuvana ilmiönä. Yhdessä artikkelit osoittavat, että vaikka valtio ei ole samanlainen kaikkialla, valtioihin vaikuttavat monet maailmanlaajuiset prosessit, kuten kolonialismin historia sekä asema maailmantaloudessa ja kansainvälisessä politiikassa. Etnogra„set ana- lyysit valtioista tuovat esiin ne tavat, joilla nämä prosessit vaikuttavat paikallisiin konteksteihin – usein haastamalla tausta-ajatukset siitä, mi- ten valtiot toimivat tai miten niiden kuuluisi toimia. johdanto: uusi valtion antropologia 41 lähteet Abrams, Philip 1988. Notes on the DiÀculty of Studying the State (1977). Journal of Histori- cal Sociology 1 (1): 58–89. Althusser, Louis 1984. Ideologiset valtiokoneistot. Suomentaneet Leevi Lehto & Hannu Sive- nius. Helsinki: Kansankulttuuri. Aretxaga, Begoña 2003. Maddening States. Annual Review of Anthropology 32 (1): 393–410. Asad, Talal (toim.) 1995 [1973]. Anthropology & the Colonial Encounter. Atlantic Highlands: Humanities Press. Barnes, John A. 1962. African Models in the New Guinea Highlands. Man 62: 5–9. Bridge, Gavin 2011. Resource Geographies I: Making Carbon Economies, Old and New. Progress in Human Geography 35 (6): 820–834. Bridge, Gavin 2014. Resource Geographies II: The Resource-State Nexus. Progress in Human Geography 38 (1): 118–130. Butler, Judith 1997. The Psychic Life of Power: Theories in Subjection. Stanford: Stanford University Press. Clastres, Pierre 1974. La société contre l’État: Recherches d’anthropologie politique. Paris: Éditions de minuit. Clastres, Pierre 1987 [1974]. Society Against the State: Essays in Political Anthropology. Kääntäneet Robert Hurley & Abe Stein. New York: Zone Books. Das, Veena & Deborah Poole 2004. State and Its Margins: Comparative Ethnographies. Teoksessa Veena Das & Deborah Poole (toim.): Anthropology in the Margins of the State. Oxford: Oxford University Press. Davidson, Jamie S. & David Henley 2007. Introduction: Radical Conservatism – the Pro- tean Politics of Adat. Teoksessa Jamie S. Davidson & David Henley (toim.): The Revival of Tradition in Indonesian Politics: The Deployment of Adat from Colonialism to Indigenism. London: Routledge. Ferguson, Brian & Neil L. Whitehead (toim.) 1999a [1992]. War in the Tribal Zone. Expanding States and Indigenous Warfare. Oxford: James Currey. Ferguson, Brian & Neil L. Whitehead 1999b. The Violent Edge of the Empire. Teoksessa Ferguson, Brian & Neil L. Whitehead (toim.): War in the Tribal Zone. Expanding States and Indigenous Warfare. Oxford: James Currey. Ferguson, James 1999. Expectations of Modernity: Myths and Meanings of Urban Life on the Zambian Copperbelt. Berkeley: University of California Press. Ferguson, James 2005. Seeing Like an Oil Company: Space, Security, and Global Capital in Neoliberal Africa. American Anthropologist 107 (3): 377–382. Ferguson, James & Akhil Gupta 2002. Spatializing States: Toward an Ethnography of Neoliberal Governmentality. American Ethnologist 29 (4): 981–1002. Fingleton, Jim 2007. A Legal Regime for Issuing Group Titles to Customary Land: Lessons from the East Sepik. Teoksessa James Weiner & Katie Glaskin (toim.): Customary Land Tenure and Registration in Australia and Papua New Guinea: Anthropological Perspectives. Canberra: ANU Press. 42 tuomas tammisto ja heikki wilenius Fortes, Meyer & Edward E. Evans-Pritchard 1940. Introduction. Teoksessa Meyer Fortes & Edward E. Evans-Pritchard (toim.): African Political Systems. London: Oxford University Press. Foster, Robert 2010. Corporate Oxymorons and the Anthropology of Corporations. Dialecti- cal Anthropology 34 (1): 95–102. Foucault, Michel 1991. Governmentality. Teoksessa Graham Burchell, Colin Gordon & Peter Miller (toim.): The Foucault E”ect: Studies in Governmentality. Chicago: University of Chicago Press. Fourcade, Marion & Kieran Healy 2017. Seeing like a Market. Socio-Economic Review 15 (1): 9–29. Geertz, CliÍord 1980. Negara: The Theatre State in 19th Century Bali. Princeton: Princeton University Press. Giddens, Anthony 1984. The Constitution of Society: Outline of the Theory of Structuration. Cambridge: Polity Press. Golub, Alex 2014. Leviathans at the Gold Mine: Creating Indigenous and Corporate Actors in Papua New Guinea. Durham: Duke University Press. Gramsci, Antonio 1971 [1926]. The Intellectuals. Teoksessa Quintin Hoare & GeoÍrey No- well Smith (toim.). Selections from the Prison Notebooks of Antonio Gramsci. Kääntäneet Quintin Hoare & GeoÍrey Nowell Smith. New York: International Publishers. Gupta, Akhil 1995. Blurred Boundaries: The Discourse of Corruption, the Culture of Politics, and the Imagined State. American Ethnologist 22 (2): 375–402. Hansen, Thomas Blom & Finn Stepputat 2001. Introduction: States of Imagination. Teoksessa Thomas Blom Hansen & Finn Stepputat (toim.): States of Imagination: Ethno- graphic Explorations of the Postcolonial State. Durham: Duke University Press. Herriman, Nicholas & Monika Winarnita 2016. Seeking the State: Appropriating Bureaucra- tic Symbolism and Wealth in the Margins of Southeast Asia. Oceania 86 (2): 132–150. Jann, Werner 2003. State, Administration and Governance in Germany: Competing Tradi- tions and Dominant Narratives. Public Administration 81 (1): 95–118. Jansen, Stef 2014. Hope For/Against the State: Gridding in a Besieged Sarajevo Suburb. Ethnos 79 (2): 238–260. Kituai, August Ibrum 1998. My Gun, My Brother: The World of the Papua New Guinea Colo- nial Police 1920–1960. Honolulu: University of Hawai’i Press. Krohn-Hansen, Christian & Knut G. Nustad 2005. Introduction. Christian Krohn-Hansen & Knut G. Nustad (toim.): State Formation: Anthropological Perspectives. London: Pluto Press. Kuklick, Henrika 1991. The Savage Within: The Social History of British Anthropology, 1885– 1945. Cambridge: Cambridge University Press. Kuokkanen, Rauna 2007. Saamelaiset ja kolonialismin vaikutukset nykypäivän. Teoksessa Joel Kuortti, Mikko Lehtonen ja Olli Löytty (toim.). Kolonialismin jäljet: Keskustat, peri feriat ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus. Kuokkanen, Rauna 2020. The Deatnu Agreement: A Contemporary Wall of Settler Colonialism. Settler Colonial Studies 10 (4): 508–528. Kuper, Adam 1983. Anthropology and Anthropologists: The Modern British School. London: Routledge & Kegan Paul. johdanto: uusi valtion antropologia 43 Laszczkowski, Mateusz & Madeleine Reeves 2017. Introduction: AÍect and the Anthro- pology of the State. Teoksessa Mateusz Laszczkowski & Madeleine Reeves (toim.): A”ec- tive States: Entanglements, Suspensions, Suspicions. New York: Berghahn Books. Leach, Edmund 1960. The Frontiers of ”Burma”. Comparative Studies in Society and History 3 (1): 49–68. Leach, Edmund 1967 [1954]. Political Systems of Highland Burma: A Study of Kachin Social Structure. Boston: Beacon Press. Lounela, Anu 2017. Continuity and Change in Central Kalimantan: Climate Change, Monetization of Nature, and Its Bearing on Value Orientations. Teoksessa Cathrin Arenz, Michaela Haug, Stefan Seitz & Oliver Venz (toim.): Continuity under Change in Dayak Societies. Wiesbaden: Springer Fachmedien. Luhrmann, Tanya Marie 2016. Subjectivity. Anthropological Theory 6 (3): 345–361. Lund, Christian 2011. Fragmented Sovereignty: Land Reform and Dispossession in Laos. The Journal of Peasant Studies 38 (4): 885–905. MacRae, Graeme 2005. Negara Ubud: The Theatre-state in Twenty-¯rst-century Bali. History and Anthropology 16 (4): 393–413. Marcus, George E. & Michael M. J. Fischer 1986. Anthropology as Cultural Critique: An Experimental Moment in the Human Sciences. Chicago: University of Chicago Press. Marcuse, Herbert 2013 [1940]. Reason and Revolution. London: Routledge. Martin, Keir 2013. The Death of the Big Men and the Rise of the Big Shots: Custom and Con- £ict in East New Britain. New York: Berghahn Books. Mbembe, Achille 2001. On the Postcolony. Berkley: University of California Press. McCarthy, John 2013. Tenure and Transformation in Central Kalimantan: After the ”Million Hectare” Project. Teoksessa Anton Lucas & Carol Warren (toim.): Land for the People: The State and Agrarian Con£ict in Indonesia. Athens: Ohio University Press. Merlan, Francesca & Alan Rumsey 1991. Ku Waru: Language and Segmentary Politics in Nebilyer Valley, Papua New Guinea. Cambridge: Cambridge University Press. Mitchell, Timothy 2006. State, Economy, and State EÍect. Teoksessa Aradhana Sharma & Akhil Gupta (toim.): The Anthropology of the State: A Reader. Malden: Blackwell Publishing. Moore, Jason 2015. Capitalism in the Web of Life: Ecology and the Accumulation of Capital. New York: Verso. Morgan, Lewis Henry 1969 [1851]. League of the Iroquois. New York: Corinth Books. Neocleous, Mark 2003. OÍ the Map on Violence and Cartography. European Journal of Social Theory 6 (4): 409–425. Nyyssönen, Jukka & Otso Kortekangas 2020. Siirtomaapolitiikkaa Saamenmaalla? Historio- gra¯sia näkökulmia Suomesta ja Ruotsista. Historiallinen aikakauskirja 118 (4): 545–550. RadcliÍe-Brown, Alfred R. 1940. Preface. Teoksessa Meyer Fortes & Edward E. Evans- Pritchard (toim.): African Political Systems. London: Oxford University Press. Ramírez, María Clemencia 2001. Entre El Estado y La Guerrilla: Identidad y Ciudadanía En El Movimiento de Los Campesinos Cocaleros Del Putumayo. Bogota: Instituto Colombiano de Antropología e Historia. Rumsey, Alan 2000. Agency, Personhood and the ”I” of Discourse in the Paci¯c and Beyond. The Journal of the Royal Anthropological Institute 6 (1): 101–115. 44 tuomas tammisto ja heikki wilenius Schuller, Mark 2007. Seeing like a Failed NGO: Globalization’s Impacts on State and Civil Society in Haiti. PoLAR: The Political and Legal Anthropology Review 30 (1): 67–89. Scott, James 1998. Seeing Like a State: How Certain Schemes to Improve the Human Condi- tion Have Failed. New Haven: Yale University Press. Stasch, Rupert 2011. Ritual and Oratory Revisited: The Semiotics of EÍective Action. Annual Review of Anthropology 40 (1): 159–174. Stella, Regis 2007. Imagining the Other: The Representation of the Papua New Guinean Subject. Honolulu: University of Hawai’i Press. Stoler, Ann Laura 2007. AÍective States. Teoksessa David Nugent & Joan Vincent (toim.): A Companion to the Anthropology of Politics. Oxford: Wiley-Blackwell. Stoler, Ann Laura 2010. Along the Archival Grain: Epistemic Anxieties and Colonial Common Sense. Princeton: Princeton University Press. Strathern, Marilyn 1988. The Gender of the Gift: Problems with Women and Problems with Society in Melanesia. Berkeley: University of California Press. Tambiah, Stanley 1985. The Galactic Polity in Southeast Asia. Teoksessa Stanley Tambiah: Culture, Thought, and Social Action: An Anthropological Perspective. Cambridge: Harvard University Press. Tammisto, Tuomas 2016. Sukulaisuus on kovaa työtä: Ruoka, huolenpito ja sukulaisuus mengenien keskuudessa. Teoksessa Katja Uusihakala & Matti Eräsaari (toim.): Ruoan kulttuuri: Antropologisia näkökulmia ruoan tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura. Tammisto, Tuomas 2020. Reprises: Chris Gregory’s Gifts and Commodities and the Frontier. Suomen Antropologi: Journal of the Finnish Anthropological Society 44 (3–4): 26–34. Timmer, Jaap 2010. Being Seen like the State: Emulations of Legal Culture in Customary Labor and Land Tenure Arrangements in East Kalimantan, Indonesia. American Ethnolo- gist 37 (4): 703–712. Trouillot, Michel-Rolph 2001. The Anthropology of the State in the Age of Globalization: Close Encounters of the Deceptive Kind. Current Anthropology 42 (1): 125–138. Tsing, Anna Lowenhaupt 1993. In the Realm of the Diamond Queen: Marginality in an Out-of-the-Way Place. Princeton, New Jersey: Princeton University Press. Tsing, Anna Lowenhaupt 2005. Friction: An Ethnography of Global Connection. Princeton: Princeton University Press. Vandergeest, Peter & Nancy Lee Peluso 1995. Territorialization and State Power in Thailand. Theory and Society 24 (3): 385–426. Wagner, Roy 1974. Are There Social Groups in the New Guinea Highlands. Teoksessa Murray Leaf (toim.): Frontiers of Anthropology. New York: van Nostrand Company. Weber, Max 1992 [1919]. Politik als Beruf. Teoksessa Horst Baier, Rainer Lepsius, Wolfgang J. Mommsen, Wolfgang Schluchter & Johannes Winckelmann (toim.): Max Weber Gesamt- ausgabe. Abteilung I: Schriften und Reden. Band 17. Tübingen: J.C.B. Mohr. Wilenius, Heikki 2012. Yhdessä pellolla ja yksin metsässä: Toimeentulostrategiat kaliman- tanlaisessa kaskiviljelytaloudessa. Teoksessa Timo Kallinen, Anja Nygren & Tuomas Tam- misto (toim.): Ympäristö ja kulttuuri. Helsinki: Helsingin yliopisto, sosiaalitieteiden laitos.