T yöväki ja seksi VÄKI VOIMAKAS NO 34 TYÖVÄEN HISTORIAN JA PERINTEEN TUTKIMUKSEN SEURA Työväki ja seksi Toimittaneet Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 2021 Miten työväki ja seksi liittyvät toisiinsa? Miten aihetta on tutkittu ja minkälaisia kysymyksiä nousee esille työväen- ja toisaalta seksuaalisuuden historian ja -tutkimuksen kohdatessa? Tämänvuotinen Väki voimakas -vuosikirja lähestyy seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä työväen näkökulmasta. Kirjassa tutkitaan, miten ympäröivä yhteiskunta on rajoittanut ja valvonut työväen seksuaalisuutta ja toisaalta miten työväki ja työväenliike ovat käsitelleet seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tässä kirjassa tarkastellaan, miten vallitsevat siveellisyyskäsitykset ja eri aikakausien sukupuoli-, moraali- ja seksuaalinormit ovat ohjailleet työväestön arkea ja kokemuksia ja ilmenneet työväenliikkeessä ja erilaisissa työväen yhteisöissä. Vuosikirjan artikkeleissa moraaliin ja normeihin keskittyviä näkökulmia lähestytään historia- ja yhteiskuntatieteiden näkökulmista. Artikkeleissa tutkitaan, miten käsitykset seksuaalisuudesta ja seksistä liittyvät työhön, työväenkulttuuriin ja työväenliikkeeseen. Kirjoituksissa pohditaan myös, mitkä ovat olleet häpeällisiä ja vaiettuja kysymyksiä liittyen luokkaan, seksiin ja seksuaalisuuteen. EAN TÄHÄN PAINOSSA!! ISBN 978-952-5976-95-3 www.thpts.fi Työväki ja seksi / Väki Voimakas 34 Työväki ja seksi Aatteet, normit ja kokemukset Toimittaneet Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2021 Väki Voimakas 34 © THPTS, toimittajat ja kirjoittajat. Sarjan formaatti: Katriina Rosavaara Taitto: Raimo Parikka Kannen kuva: Nuorison tahto. Porin nuoriso-osaston lehden kansi toukokuussa 1922. Kuva: Kansan Arkisto. ISSN 0782-2332 ISBN: 978-952-5976-95-3 (Nid) 978-952-5976-96-0 (PDF) Hansaprint Turenki 2021 Sisällys Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen Johdanto Seksuaalisuuden aatteet, normit ja kokemukset työväentutkimuksessa ...7 Johanna Annola Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa ...25 Mikko Kemppainen Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 1900-luvun alussa ...55 Riikka Suominen Liikaa vai liian vähän lapsia? Naisten reproduktiotoiveet ja -pyrkimykset 1900-luvun alun Suomessa ...85 Anna-Kaisa Ylikotila Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta Miesoppilaiden ja opettajien konfliktit opettajaseminaareissa 1920- ja 1930-luvuilla ...123 Tiina Lintunen & Kimmo Rentola Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina Naisen toiminnan tila ja rajat miesvaltaisessa työläisyhteisössä ...153 Matias Kaihovirta Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä ...191 Antti Häkkinen Työväki, prostituutio ja Helsinki ...227 Jenni Simola Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? Irtolaisina 1908–1915 tuomittujen helsinkiläisnaisten kategorisointi ja vastapuhe ...257 Jaana Ahtiainen Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä ...287 Riikka Taavetti Suomalaisuus ja seksi FINSEX-tutkimusten käsitteelliset rajat 1971‒1999 ...319 Kirjoittajat ...353 7Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen Johdanto Seksuaalisuuden aatteet, normit ja kokemukset työväentutkimuksessa Vuosina 1984–85 tuhannet brittiläiset kaivostyöläiset lakkoili- vat pääministeri Margaret Thatcherin johtamaa konservatiivi- hallitusta vastaan, jonka aikomus oli sulkea valtion omistamat hiilikaivokset. Thatcherin pyrkimys oli ajaa brittiläinen ammat- tiyhdistysliike polvilleen. Lakkoilevat työläiset Walesissa saivat yllättävän ja huomiota herättäneen kädenojennuksen Lesbians and Gay Support the Miners -järjestöltä (LGSM). Tämän soli- daarisuudenosoituksen taustalla vaikutti Lontoon LGBT-yhteisö. Lontoon Pride-marssin aikana vuonna 1984 LGBT-yhteisö alkoi kerätä varoja lakkoileville kaivostyöläisille. Varojen keräämi- nen tarjosi merkittävän tuen, sillä lakkoilijat olivat ajautuneet suureen taloudelliseen ahdinkoon. Vastavuoroisesti järjestäyty- neet kaivostyöläiset osallistuivat LGBT-yhteisön Pride-marssiin vuonna 1985 ja brittiläinen ammattiyhdistysliike lähti tukemaan LGBT-yhteisön vaatimuksia seksuaalisista oikeuksista. LGSM on esimerkki työväen ja seksuaalisten vähemmistöjen yhteisestä his- toriankirjoituksesta. Kaivoslakon aikana LGSM-ryhmä tallensi tapahtuman kulkua jälkimaailmalle ja siitä on syntynyt näiden yhteiskunnallisten liikkeiden merkittävä yhteinen historiallinen tapahtuma.1 Kamppailu seksuaalisesta tasa-arvosta ja seksuaalivähemmis- töjen oikeuksista on ollut keskeisellä sijalla myös suomalaisen työväenliikkeen historiassa. Presidentti Tarja Halonen on kerto- nut Katri Merikallion kirjassa ”Tarja Halonen: Erään aktivistin tarina” kokeneensa yhtäläisyyksiä seksuaalivähemmistöjen ja Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 8 punaisten vaimentamisessa, mikä motivoi Halosta ryhtymään Seta:n monivuotiseksi puheenjohtajaksi.2 Ruotsalaishistorioitsija Andrés Brink Pinto pitää työväen- ja queerhistorian yhdistämistä mielekkäänä. Molemmille on yhteistä lähestyä tutkimuskohdet- taan “alhaalta” kokemusten sekä ympäröivän yhteiskunnan nor- mien ja valvonnan kautta.3 Tämänvuotinen Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran Väki voimakas -sarjan vuosikirja käsittelee seksin ja sek- suaalisuuden teemaa työväen näkökulmasta. Jo varhain suoma- laisessa työväenhistoriassa ja -tutkimuksessa on käsitelty luokan ja sukupuolen välistä yhteyttä. Vuosikirja jatkaa tätä tutkimuk- sellista perinnettä, ja siinä lähestytään seksin ja seksuaalisuuden merkitystä suomalaisen työn, työväen ja työväenliikkeen histo- riassa ja nykyisyydessä. Seksin ja seksuaalisuuden tutkiminen sosiaalisena ilmiönä ja konstruktiona avaa myös uusia näkökul- mia työväen historiassa ja tutkimuksessa. Työväki ja seksuaaliset vähemmistöt ovat historiassa usein olleet vallankäytön kohteena. Edelleen monissa maissa työväen ja seksuaalisten vähemmistö- jen oikeuksia rajoitetaan ja heidän oikeuksiaan kyseenalaistetaan. Suomi ja Pohjoismaat eivät ole tässä poikkeus vaan myös täällä etenkin nationalistiset ja arvokonservatiiviset voimat tahtovat rajoittaa työväen ja eri vähemmistöjen oikeuksia palauttaakseen kuvitteellisia “perinteisiä” kansallisia arvoja yhteiskuntaan. Luokaton seksi? Modernin luokkayhteiskunnan kehityksen myötä syntyivät myös modernit sukupuoli- ja seksuaalisuuden käsitykset. Tämänvuo- tinen vuosikirja lähestyy aihetta kysymällä, miten eri aikakau- sien käsitykset luokan ja seksuaalisuuden välisestä suhteesta sekä käsitykset työväen seksistä ja moraalista vaikuttivat suomalaisen työväen elettyyn menneisyyteen. Työväenluokan seksuaalisuudesta on kirjoitettu paljon. 1800- ja 1900-lukujen taitteessa porvarien lehdissä työväestöä syytettiin toistuvasti siveettömyydestä ja moraalittomuudesta. Äärimillään Johdanto 98 väitteet työläisten holtittomasta seksuaalisuudesta ilmenivät sisällissodan aikaisessa valkoisten sotapropagandassa. Tuolloin punakaartia tukevia työläisnaisia rinnastettiin katunaisiin ja rin- tamalla sairaanhoitajina, huoltojoukoissa ja sotilaina toimineiden naisten moraali kyseenalaistettiin. Heidät stereotypioitiin ahtai- siin kategorioihin, joita kaikkia yhdisti siveettömyys ja moraalit- tomuus.4 Jo varhaisessa työväenliikkeessä keskusteltiin sukupuolielä- mästä, kuten käy ilmi tämän vuosikirjan Mikko Kemppaisen artikkelista. Seksistä tehtiin luokkakysymys, kun 1900-luvun alun työläisnaisliikkeen edustajat kysyivät ja keskustelivat siitä, jos ja miten työläisnainen voi nauttia seksistä. Samalla, kun kyseenalais- tettiin sukupuolielämän olevan vain miesten etuoikeus, tuotiin myös esille, mitkä yhteiskunnalliset paineet ja odotukset rajoit- tivat työläisnaisten oikeutta tasa-arvoiseen seksielämään.5 Kysy- mys on monella tavalla edelleen ajankohtainen, kun tänä päivänä puhutaan mahdollisuudesta tasa-arvoiseen seksielämään. Vuonna 2017 Metoo-keskustelu sai naisia ympäri maailman kertomaan kokemuksistaan seksuaalisesta ahdistelusta ja väki- vallasta. Metoo lähti kuitenkin alun perin liikkeelle afroamerik- kalaisten naisten järjestäytymisestä sitä seksuaalista väkivaltaa vastaan, joka liittyi vahvasti heihin kohdistuneeseen luokka-, sukupuoli- ja rotusyrjintään. Vastaavasti naisiin kohdistunut seksuaalinen ahdistelu ja väkivalta ovat olleet läsnä myös suo- malaisessa työväenhistoriassa. Maria Lähteenmäen mukaan työ- paikoilla tapahtuva seksuaalinen ahdistelu oli todellinen, ei vain moraalinen ongelma. Tuula Vuolle-Selki on tutkinut työtaistelua Voikkaan paperitehtaalla 1904, jolloin paikallinen työväki lak- koili esimiehen työläisnaisiin kohdistaman seksuaalisen ahdiste- lun vuoksi. Vaikka kyse oli muustakin kuin työläisnaisten oikeu- desta omaan kehoonsa, osoittaa tapaus, miten yhteiskunnan käsitykset ja normit siveellisyydestä nousivat politiikan keskiöön ja järisyttivät silloisen sääty-yhteiskunnan peruspilareita.6 Voik- kaan lakosta voimme toki vetää yhtymäkohtia nykypäivän kes- kusteluun. Seksuaalinen ahdistelu oli silloin, kuten nytkin, poliit- tisesti tulenarka asia, ja sen esiintuominen julkisuuteen haastoi ja Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 10 haastaa yhteiskunnan patriarkaalisia käsityksiä ja käytäntöjä niin työpaikoilla, kodeissa kuin vapaa-ajallakin. Seksin normit ja aatteet Kirjan alaotsikossa esiintyy käsitepari normit ja aatteet. Kuten edellä jo kävi ilmi, työväen seksi ja seksuaalisuus on toisinaan koettu yhteiskunnalle vaaralliseksi tai ongelmalliseksi ja melko usein on keskusteltu tarpeesta valvoa ja säätää työväen seksuaa- lisuutta. Kaiken taustalla on siis ollut eri aikakausina vallinneet yhteiskunnalliset normit, aatteet ja asenteet liittyen reprodukti- oon, sukupuolielämään ja seksiin. Viime vuosikymmeninä on yhteiskunnan ja ihmisten asenteissa kuitenkin tapahtunut hyvin suuri muutos liittyen seksiin ja seksuaalisuuden monimuotoisuu- teen. Esimerkiksi esiaviollisen seksin harrastaminen, jota ennen pidettiin haureellisena syntinä ja jopa rikoksena, on nykyään lähestulkoon normi. Viimeisen viidenkymmenen vuoden aikaisessa muutoksessa huomaa sen, että seksistä kyllä puhutaan yhteiskunnassa paljon avoimemmin kuin milloinkaan ennen, mutta samalla seksistä on tullut yhä enemmän yksilön oma asia, johon yhteiskunnan ei tulisi paljonkaan puuttua. Kuitenkin joissakin asioissa kulkee edelleen raja laillisen ja siten hyväksyttävän ja laittoman ja hyl- jeksityn seksin välillä. Nykyinen ”vapaamielinen” suhtautumi- nen seksiin kätkee kuitenkin myös uusia ongelmia, jotka luovat epätasa-arvoisuutta ja ihmisten pahoinvointia. On syytä pohtia, miten esimerkiksi perinteisiksi koettuja miehen ja naisen suku- puolirooleja tai heteronormatiivista suhtautumista seksiin ja parisuhteisiin korostetaan ns. vapautuneessa yhteiskuntailmapii- rissä. Siksi on tärkeää nähdä seksi ja seksuaalisuus myös yhteis- kunnallisena kysymyksenä eikä vain yksilön yksityisasiana. Työväenluokkaan on usein yhdistetty reproduktion ongelma ja siihen liittyvä kontrollipolitiikka. Varhaisen hyvinvointivaltion väestöpolitiikkaan kuuluneet sterilisaatio ja kastraatio suunnat- tiin yksilöihin, joiden laskettiin kuuluvan alaluokkaan, sosiaa- Johdanto 1110 lisiin marginaaliryhmiin tai joiden kehon, mielen tai seksuaali- suuden nähtiin poikkeavan normista. Näistä syistä heiltä evät- tiin reproduktio-mahdollisuudet kansakunnan tulevaisuuden turvaamisen nimissä. Samaan aikaan haluttiin rajoittaa ja säätää etenkin alempien yhteiskuntaluokkien syntyvyyttä ja eri tavoin kontrolloida ja tukea lasten kasvatusta ja kehitystä terveiksi kan- salaisiksi.7 Eräs seikka, mikä toi salatut ja kielletyt suhteet yhteisön tie- toisuuteen, olivat avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset. 1900- luvun alussa aviottoman lapsen synnyttämiseen liittyi paljon häpeää, varsinkin jos nainen jäi yksin avioliittolupauksista huoli- matta. Vallitseva yhteiskuntarakenne perustui perheihanteeseen, jonka puitteissa lapsista kasvatettiin vastuuntuntoisia kunnon kansalaisia. Yksin lapsestaan huolehtiva äiti jäi tämän ihanteen ulkopuolelle ja hänen asemansä saattoi käydä hyvin raskaaksi paitsi taloudellisesti myös henkisesti.8 Vaikka aviottoman lapsen synnyttäminen oli moraalisesti tuomittavaa, ei äitejä silti aina jätetty yhteisön ulkopuolelle, sillä suhtautuminen yksinäisiin äiteihin ja lapsiin oli vaihtelevaa. Pasi Saarimäki on väitöskirjas- saan osoittanut, miten paikallisyhteisö oli se auktoriteetti, joka pystyi asettamaan oman alueensa seksuaalisen käyttäytymisen normit ja sosiaalisella kontrollilla tarkkailemaan ja ohjailemaan jäsentensä elämää.9 Kun nuoret naiset lähtivät maaseudulta omista yhteisöistään kaupunkeihin työnhakuun, irtautuivat he myös lähiyhteisönsä kontorollista. Yksi kohde, mikä 1900-luvun alussa veti puoleensa suuria määriä nuoria naisia oli Helsinki. Kaupungissa oli hedel- mällisessä iässä olevia naimattomia naisia enemmän kuin naima- kelpoisia miehiä, mikä yhdistettynä yksinäisyyteen sai Katriina Kokon mukaan osan naisista ryhtymään avioliiton ulkopuolisiin seksisuhteisiin. Vuosisadan kahdella ensimmäisellä vuosikym- menellä Helsingissä avioton syntyvyys olikin liki 2,5-kertainen koko maan tilastoihin verrattuna. Suuressa kaupungissa henki- nen paine selviytyä ei-toivotun raskauden kanssa oli luultavasti pienempi kuin ahtaassa kyläyhteisössä: avioton äiti saattoi nauttia Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 12 sellaista anonyymia suvaitsevaisuutta, josta hän pienellä maaseu- tupaikkakunnalla ei olisi päässyt osalliseksi.10 Tutkimuksen mukaan teollistumisen yhteydessä kasvoi huoli nuorten tehtaantyttöjen seksuaalimoraalista, kun nämä päätyivät samoihin tehdassaleihin miesten kanssa, toisinaan myös yövuo- roihin. Heidän pelättiin naiviudessaan olevan helposti hyväk- sikäytettäviä. Pirjo Markkola arvioi, että naisten siirtyminen töihin tehtaisiin ei kuitenkaan johtanut moraaliseen rappioon. Esimerkiksi Hämeessä maaseudulla piikojen aviottomat lapset olivat nimittäin huomattavasti yleisempiä kuin työläisnaisten “yksinäiset” lapset Tampereella. Siihen nähden nuoret työläis- tytöt osasivat siis huolehtia itsestään kaupungissa. 1900-luvun alussa porvaristossa oli kuitenkin vallalla käsitys, jonka mukaan työväenluokan naiset olivat siveettömiä jo syntyjään. Käsitys työ- laisnaisten seksuaalimoraalista ei siis ollut kovin korkealla. 1900- luvun alussa lapsia syntyi edelleen avioliittojen ulkopuolella, mutta aviottomien äitien määrä väheni. Tavallista oli, että lapsen saanut pariskunta meni naimisiin vasta lapsen synnyttyä. Osa työväestöstä ei pitänyt kirkollisilla toimituksilla kiirettä perhettä perustaessaan.11 Työväen keskuudessa alkoi ilmetä harvakseltaan myös niin kutsuttuja omantunnonliittoja. Tällöin mies ja nainen ilmoit- tivat sanomalehdessä olevansa vastedes pariskunta ja nainen ryhtyi käyttämään puolison sukunimeä. Kirkon silmissä näissä suhteissa syntyneet lapset olivat lehtolapsia, vaikka isyyden tun- nustaminen ei tuottanutkaan ongelmia. Yhteiskunnan asettamat normit ja painostus olivat kuitenkin niin kovia, että yleensä “susi- parina” elänyt pariskunta päätyi kuitenkin lopulta kirkolliseen vihkimiseen.12 Työmiehen ruumiillista voimaa on usein ylistetty ja ihannoitu varhaisessa sosialistisessa työväenliikkeessä, samalla kun työ- miehen keho ja seksuaalisuus ovat olleet myös kontrollin koh- teena. Aikalaiset pitivät työläismiehiä aktiivisempina seksinhar- rastajina kuin työläisnaisia, jotka taas nähtiin lähes passiivisina lasten synnyttäjinä ilman seksuaalisia haluja. Työväenluokkaisiin miehiin kohdistui epäily eräänlaisesta kuvitteellisesta primitii- Johdanto 1312 visestä yliseksuaalisuudesta, eli liian vahvasta seksivietistä, joka haluttiin kesyttää. Seksuaalivalistus ja siveellisyyteen ohjaaminen kuuluivat sekä keskiluokkaisen porvariston että työväenliikkeen mielestä keskeisesti työväen kasvattamiseen kunnon kansalai- siksi. Työväenliikkeen kunnollisuus-ihanteessa piili myös tavoite iskostaa työläismiehiin ruumiillista itsekuria ja päättäväisyyttä.13 Samalla työväenliikkeessä esitettiin myös käsityksiä moraali- sesta ylemmyydestä, joka ilmeni myös näkemyksenä luokkien erilaisesta seksuaalisuudesta. Kun kapitalistisia herroja kuvat- tiin työväenluokan naisten hyväksikäyttäjinä ja etenkin työläis- naisia kapitalistisen seksuaalisen väkivallan uhreina, työläis- miestä pidettiin ruumiillisesti vahvana ja moraalisesti puhtaana, mutta häntä uhkasi myös joutuminen ruumiillisten houkutusten uhriksi, eli naisten ja viinan vietäviksi.14 Avioliittoilmoitus 12.4.1918 Työmies-lehdessä. Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 14 Seksi työnä? Seksityötä ja prostituutiota ovat Suomessa tutkineet mm. Kirsi Vainio-Korhonen, Antti Häkkinen ja Anna Kontula. Vainio- Korhonen on teoksessaan Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa — Sek- sityöläiset 1800-luvun alun Suomessa perehtynyt 1800-luvun turkulaisiin prostituoituihin. Hän on osoittanut, miten nämä tarkastusnaiset olivat oman aikansa syrjäytyneitä ja monet heistä elivät järjestäytyneen yhteiskunnan ulkopuolella. Häkkinen puo- lestaan käsitteli väitöskirjassaan Rahasta - vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867–1939 bordelli- ja katuprostituutiota pääkaupungissa. Lähimmäs nykypäivää näistä tutkijoista tulee Anna Kontula, joka väitöskirjassaan Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa tutki, miten seksityöntekijät itse kokivat toi- mintansa syyt. Nämä kaikki tutkimukset osoittavat, miten yhteis- kunta on pyrkinyt kontrolloimaan seksiä myyviä naisia. Samoin tutkimuksista käy ilmi, miten prostituoidut on luokiteltu yhteis- kunnan alhaisimpiin ryhmiin eräänlaisiksi epähenkilöiksi, joita ei haluta nähdä.15 Seksiä työnä on siis tutkittu varsin laajasti, mutta siinä riittää edelleen paljon uusia näkökulmia tutkittavaksi. Sekä tutkijoiden että yleisön näkökannat poikkeavat siinä, tulisiko seksin myyn- tiä pitää työntekona siinä missä muitakin palveluammatteja vai onko kyse sosiaalisesta ongelmasta, jolloin seksiä tarjoava pros- tituoitu tulisi nähdä heikkojen olosuhteiden uhrina. Kuitenkin ollaan usein samaa mieltä siitä, että seksin myynti on eräs tapa ansaita elantoa, ja että tähän ilmiöön liittyy monia riskejä, jotka kohdistuvat etenkin seksinmyyjään. Marxilainen työväenliike on perinteisesti nähnyt prostituution etenkin naisiin kohdistuvana sortona kapitalistisessa talousjärjes- telmässä: naisen kehoa käytetään seksin myyntituotteena vapailla markkinoilla. August Bebelin mukaan prostituutio porvarilli- sessa yhteiskunnassa oli armeijan, kirkon ja kapitalistiluokan ohella yksi sen keskeisistä sosiaalisista instituutioista. Friedrich Engels taas kuvasi miten isät ”myivät” tyttäriään aviopuolisoksi turvatakseen perheensä ja sukunsa taloudellisen aseman yhteis- Johdanto 1514 kunnassa. Marxilaiset feministit ovat pitäneet porvarillista ja patriarkaalista avioliittoinstituutiota eräänlaisena prostituution muotona: kodin sisäisessä työnjaossa vaimon tehtävään kuuluu kotityön ohella lasten synnyttäminen ja kasvattaminen sekä sek- suaalisen tyydytyksen tarjoaminen aviomiehelleen.16 Sosialisti- nen työväenliike korosti, miten kapitalistinen järjestelmä pakotti myös nuoria työläismiehiä prostituutioon. 1930-luvun pulavuo- sina Suomen Sosialidemokraatti kertoi sensaatiomaisesti eräästä “aiemmin huomiota vaille jääneestä paheesta”, joka liittyi työvä- enluokkaisen nuorukaisen väitettyyn seksin myyntiin, ja jossa ostaja oli varakas “homoseksuelli”. Kuten tapauksesta kirjoitta- nut historioitsija Sandra Hagman toteaa, työväenliike tahtoi näin suojata työväenluokkaisia nuoria miehiä samalla, kun se jyrkästi arvosteli kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän moraalista rappi- ota, jossa työkykyiset miehetkin ajautuivat prostituutioon.17 Tässä vuosikirjassa katse suuntautuu niiden naisten kokemuk- siin, jotka joko harjoittivat seksin myyntiä tai joita syytettiin sek- sin myynnistä ja haureudesta. Päällimmäinen syy seksin myyn- tiin on usein ollut oman, perheen ja läheisten elannon turvaa- minen. Monien kokemuksista käy ilmi stigman tunne ja ympä- röivän yhteiskunnan hyljeksivä suhtautuminen seksinmyyjiä – mutta myös seksiä ostavia asiakkaita – kohtaan. Tämä taas kielii yhteiskunnan vakiintuneista ja muuttuvista normeista ja aatteista koskien seksiä ja seksuaalisuutta. Feministisestä näkökulmasta tarkasteltuna seksin myynti on kuitenkin ehkä parhaimpia indi- kaattoreita siitä, että elämme edelleen hyvin epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Seksityöhön ja -työläisiin on 1800-luvulta asti suhtauduttu jon- kinasteisena ongelmana, jota pitää kontrolloida. Prostituutiopoli- tiikkaa ja sen säätämistä on Suomessa leimannut tiukan moraali- nen lähestymistapa. Seksin myynnin ja ostamisen kriminalisoin- nista on keskusteltu myös Suomen eduskunnassa 2000-luvulla. Tässä keskustelussa ovat yhtenä asiantuntijaosapuolena olleet myös seksityöntekijöiden järjestöt Pro-tukipiste ja Seksialan liitto SALLI. Tällä vuosituhannella käsitykset seksityöstä ovat muuttu- Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 16 neet liberaalimmiksi ja seksityöjärjestöjen kannat lainsäädännön uudistuksiin ovat saaneet myös enemmän vastakaikua.18 Seksi työväenhistorian ja –tutkimuksen kohteena Tämä kirja koostuu kymmenestä tutkimusartikkelista, joissa käsitellään edellä esiteltyjä teemoja. Niiden ajallinen fokus ulot- tuu aina 1800-luvun lopulta 2000-luvulle asti. Johanna Annolan tutkimuksessa tarkastellaan seitsemän nais- vangin kirjeitä vapaakirkollisen turvakodin johtajattarelle 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Annola tutkii, miten naiset kertoivat menneestä elämästään, ja miten kaksi laitosta, vankila läsnä olevana ja muisteltu turvakoti menneisyydessä, vaikutti- vat naisten kirjeperformanssiin. Lisäksi hän analysoi, miten nai- set rakensivat kirjeissään tulevaisuuttaan. Millaisia narratiiveja naiset käyttivät näissä tilanteissa? Annola lukee vankien kirjeitä erilaisten valtarakenteiden ohjaamina esityksinä. Tämä artikkeli avaa uuden näkökulman marginalisoituneiden työläisnaisten toi- mijuuteen. Suomalaisen työväenliikkeen historiakuvassa on tuotu esiin, että liikkeessä toimineiden naisten enemmistö oli varsin maltil- linen seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Tämä historian- tutkimuksen tuottama kuva pitää epäilemättä paikkansa. Mikko Kemppainen nostaa artikkelissaan kuitenkin esille sen, että oli myös naisia, jotka eivät menneet tämän valtavirran mukana. Suo- malaisten naissosialistien joukossa oli nimittäin yksilöitä, jotka vaativat naisen seksuaalisten halujen tunnustamista ja ”vapaata rakkautta”. Heistä näkyvimpiä olivat kirjailijat Elvira Willman (1875–1925) ja Hilda Tihlä (1870–1944). Artikkelissaan Kemp- painen tarkastelee Willmanin ja Tihlän kautta sitä, millä tavoin ja minkälaisin argumentein ”vapaata rakkautta” julistavat naissosia- listit perustelivat vaatimuksiaan naisen seksuaalisuuden vapaut- tamiseksi. Riikka Suomisen artikkeli käsittelee reproduktion murrosta naisten lisääntymiseen liittyvien toiveiden ja pyrkimysten kautta Johdanto 1716 1900-luvun alun Suomessa. Reproduktion murros viittaa 1900- luvun alkupuoliskolla tapahtuneeseen väestölliseen muuntumi- seen, jolloin lasten saamiseen liittyvä ajattelu ja toimintamallit muuttuivat ja kokonaishedelmällisyys pieneni pysyvästi. Suomi- nen tuo tutkimuksessaan esille, millaisia lastensaantiin liittyviä toiveita ja -pyrkimyksiä naisilla oli 1900-luvun alun Suomessa. Hän lähestyy kysymystä kolmesta näkökulmasta: millaisia pyr- kimyksiä naisilla oli saada lapsia, säännöstellä syntyvyyttä ja kes- keyttää raskaus? Anna-Kaisa Ylikotila kertoo omassa artikkelissaan, miten Jyväskylän seminaarissa yli sata miesoppilasta nostivat vuonna 1925 kanteen seminaariopettaja Heikki Haatajaa vastaan. Kan- teessa Haatajaa syytettiin opettajalle sopimattomasta toiminnasta ja jopa sukupuolisen ahdistelun kaltaisesta siveettömyydestä. Tapausta tarkastellaan yhdessä kahden muun konfliktin kanssa, jotka sattuivat Uudenkaarlepyyn ja Sortavalan seminaareissa 1930-luvun aikana. Ylikotila on tutkinut, miten konfliktit pyrit- tiin seminaareissa käsittelemään. Hän pohtii myös, miten tilan- teisiin heijastuivat seminaarioppilaiden ja opettajien keskenään erilaiset käsitykset miehelle sopivasta toiminnasta sekä sen suh- teesta luokkaan, siveyteen ja moraaliin. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola tarkastelevat artikkelissaan yhteiskunnan naiselle asettamia odotuksia sekä poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuuksia 1900-luvun alun ja puolivälin Suomessa erään poikkeuksellisen naisen kautta. Tar- kastelun keskiössä on karkkilalainen Lydia Virtanen (1901–76). Hän oli jo 1920-luvulla johtamassa ensin vasemmistonuorten julkista ja sitten kommunistien salaista toimintaa Högforsissa. Sodan jälkeen kommunistien aseman laillistuessa hänen ase- mansa paikkakunnan poliittisessa elämässä vankistui. Vaati- mattomista oloista lähtöisin olevasta ompelijasta tuli kauppa- lan henkinen johtaja, jota alettiin kutsua Karkkilan profeetaksi tai maskuliinisesti Karkkilan keisariksi. Lydia Virtanen rikkoi monenlaisia rajoja, myös yksityiselämänsä puolella. Hänen rak- kautensa naiseen oli tarkasti varjeltu salaisuus. Artikkelissa poh- ditaan, miten oli mahdollista, että kahdesti valtiopetoksellisesta Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 18 toiminnasta tuomittu naimaton työläisnainen saavutti korkean statuksen erittäin miesvaltaisessa yhteisössä ja nautti arvonantoa yli sukupuolten ja puoluekentän rajojen. Sukupuolen, seksuaalisuuden ja luokan historia on usein ollut yhteenkietoutunut nationalismin kanssa. Etnonationalismin ja seksualisoivan rasismin esiintyminen suomalaisessa työväenhis- toriassa on aiheena Matias Kaihovirran artikkelissa. Hän tutkii ruotsinkielisen ruukintyöläisen ja ay-toimitsijan Alfons Flem- michin päiväkirjojen valossa sukupuolittuneita ja seksualisoivia käsityksiä suomenkielisistä työntekijöistä, jotka muuttivat kaksi- kieliselle Åminneforsin tehdaspaikkakunnalle toisen maailman- sodan jälkeisenä ajanjaksona. Päiväkirjassa suomalaisia muuttajia kohtaan esiintyy muukalaisvihamielisiä näkemyksiä, jotka perus- tuivat ruotsinkielisen työväestön omaksumaan suomenruotsalai- seen etnonationalismiin. Artikkeli avaa myös tältä osin historial- lisen näkökulman etnonationalismin ja sukupuolen yhteyksiin, mikä on läsnä myös nykypäivän suomalaisessa työelämässä. Antti Häkkinen lähestyy artikkelissaan prostituutiota Suo- messa kolmesta näkökulmasta. Ensimmäiseksi hän luo kuvan prostituoiduista henkilöinä ja ihmisinä kertoen heidän taustansa, integroitumisensa, elämänsä prostituoituina ja prostituution jäl- keen. Toiseksi hän käsittelee prostituutiota epävirallisena talou- tena ja eräänlaisena alakulttuurina. Näin hän esittelee sen prosti- tuution toimintalogiikan, jota määrittävät ulkopuoliset kontrollit ja paineet, joustavat sosiaaliset verkostot ja raha. Tämä tarkastelu sijoittuu suurelta osin historialliseen Helsinkiin. Kolmanneksi Häkkinen hahmottaa vielä sitä diskurssia, joka suomalaisessa lehdistössä on prostituutiosta esiintynyt. Framing theory -meto- din avulla hän tavoittelee sen logiikkaa ja diskurssissa eri aikoina esiintyneitä trendejä. Kun ohjesääntöisen prostituution järjestelmä lakkautettiin Suomessa vuonna 1907, prostituutiosta epäiltyjä naisia kont- rolloitiin muun muassa irtolaisasetuksen avulla siveyspolii- sin toimesta. Jenni Simola tutkii artikkelissaan kuuden vuosina 1908–1915 irtolaisuudesta tuomitun helsinkiläisnaisen tapausten kautta haureellisen naisen kategorisointia ja sen vastapuhetta. Johdanto 1918 Hän tarkastelee sitä, miten yksittäisiä naisia määritettiin irtolais- kontrollin käytännöissä haureellisiksi. Simola tutkii, miten naiset kategorisoitiin siveyspoliisissa haureellisiksi irtolaisiksi. Tämän lisäksi hän analysoi, miten naiset valituskirjelmissään itse kuva- sivat itseään ja puolustautuivat haureellisuussyytöksiä vastaan. Lopuksi hän pohtii myös sitä prostituoidun leimaa, jolla hallit- tiin kaikkia naisia. Jaana Ahtiainen käsittelee artikkelissaan työlle annettuja mer- kityksiä ja seksuaalisuuden normeja opiskelijoiden tekemässä seksityössä. Hän arvioi seksityötä koskevia kokemuksia suhteessa muiden alojen töihin sekä siviilielämään ja pohtii, miten normit ja asenteet ilmenevät yhteisön asenteissa ja kulttuurisissa merki- tyksissä seksityötä tekevien opiskelijoiden näkökulmasta. Lopuksi Riikka Taavetti käsittelee artikkelissaan seksiä ja sek- suaalisuutta koskevien kyselytutkimusten tuottamia määritelmiä suomalaisuudelle ja seksille vuosina 1971, 1992 ja 1999. Hän liittää tutkimukset yhtäältä osaksi seksitutkimuksen kehitystä ja toisaalta analysoi niitä suhteessa muuttuviin yhteiskunnallisiin käsityksiin siitä, mitä on seksi ja keitä ovat suomalaiset. Taavetti analysoi laajasti tutkimusten asetelmia, kyselylomakkeita, tutki- musjulkaisuja sekä tutkimusten aineistoja. Hän tarkastelee myös, miten tutkimuksissa on huomioitu yhteiskuntaluokka. Lisäksi hän arvioi, miten tutkimukset ovat rakentaneet suomalaisuutta perusjoukon rajausten, ulkomaalaisia koskevien kysymysten ja kansainvälisten vertailujen avulla. Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 20 Viitteet 1 Kelliher 2014, 241–258. 2 Merikallio 2020, 86. 3 Brink Pinto piti vuonna 2020 Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran organisoimassa “Työväki ja seksi”-kesäseminaarissa keynote-esitel- män, jossa hän nosti esille muun muassa työväen- ja queerhistorian yhte- neväisyyksiä. 4 Lintunen 2015, 42–55. 5 Aiheesta lisää ks. Katainen 1998 ja Katainen 2002. 6 Lähteenmäki 1995, 124; Vuolle-Selki 2019; Suomen ensimmäinen #metoo- tapaus vuodelta 1904 – “Voikkaan pillulakosta” kohisi koko Suomi. 7 Mattila 2003, 114–118. Katso myös Riikka Suomisen artikkeli tässä teok- sessa. 8 Hägg 2017, 8: Lintunen 2015, 187; Lähteenmäki 1995, 124. 9 Saarimäki 2010, 205. 10 Kokko 1996, 94–95. 11 Markkola 1994, 60–62; Lähteenmäki 1995, 124. Ks. myös Haapala 1986, 174–175. 12 Lintunen 2015, 187; Markkola 1994, 67. 13 Johansson 2006, 128–130; Brink Pinto 2008, 86–87, 109–111; Kaihovirta 2015, 131–136. 14 Katainen 2003, 160–161, 164–165. 15 Häkkinen 1995, 158; Kontula 2008; Vainio-Korhonen 2018. 16 Bebel 1879; Engels 1884; Hartmann 2004, 34–35. 17 Hagman 2016, 101–103. 18 Arvola 2021, 90–93. Johdanto 2120 Lähteet ja kirjallisuus Digitaaliset lähteet Suomen ensimmäinen #metoo-tapaus vuodelta 1904 – “Voikkaan pillulakosta” kohisi koko Suomi, https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/01/06/suomen-ensim- mainen-metoo-tapaus-vuodelta-1904-voikkaan-pillulakosta-kohisi-koko. Kirjallisuus Arvola, Elisa (2021): Uhrien suojelua vai moraalipolitiikkaa – Kansalaisjärjestö- jen vaikutusvalta Suomen prostituutiolainsäädäntöön 1997–2015. Poliittisen historian julkaisematon pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, Filosofian, poliittisen historian ja valtio-opin laitos. Bebel, August (1879): Woman and Socialism. https://www.marxists.org/archive/ bebel/1879/woman-socialism/ch12.htm. Brink Pinto, Andrés (2008): Med Lenin på byrån: normer kring klass, genus och sexualitet i den svenska kommunistiska rörelsen 1921–1939. Pluribus, Lund. Engels, Friedrich (1884): The Origin of Family, Private Property and the State. https://www.marxists.org/archive/marx/works/1884/origin-family/ch02d. htm. Haapala, Pertti (1986): Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostu- minen Tampereella 1820–1920. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Hagman, Sandra (2016): Seitsemän kummaa veljestä. Kertomuksia suomalaisen homoseksuaalisuuden historiasta. Gaudeamus, Helsinki. Hartmann, Heidi (2004): Det olyckliga äktenskapet mellan marxism och femi- nism: för en mer utvecklingsbar förening. Teoksessa Christina Carlsson Wet- terberg & Anna Jansdotter (toim.), Genushistoria: en historiografisk exposé. Studentlitteratur, Lund, 17–58. Hägg, Niina (2017): Mainettaan parempia – Aviottomana syntyneet lapset ja heidän äitinsä Kymintehtaan tehdasyhdyskunnassa 1904–1915. Suomen ja Pohjoismaiden historian julkaisematon pro gradu -tutkielma. Helsingin yli- opisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Häkkinen, Antti (1995): Rahasta - vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1968–1939. Otava, Helsinki. Johansson, Ella (2006): Arbetare. Teoksessa Jorgen Lorentzen & Claes Ekenstam (toim.), Män i Norden. Manlighet och modernitet 1840–1940. Gidlunds för- lag, Hedemora, 112–132. Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 22 Kaihovirta, Matias (2015): Oroliga inför framtiden. En studie av folkligt politiskt agerande bland bruksarbetarna i Billnäs c:a 1900–1920. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. http://www.thpts.fi/julkaisut/muut- julkaisut/matias-kaihovirta-oroliga-infor-framtiden/. Katainen, Elina (1998): Kommunistit ja 1920-luvun uusi nainen : Betty Peltosen tarina. Teoksessa Teoksessa Tauno Saarela, Joni Krekola, Raimo Parikka ja Anu Suoranta (toim), Aave vai haave. Väki Voimakas 11. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki, 101–150. Katainen, Elina (2002): Rakkauden malja vai vesilasi? Aleksandra Kollontain uuden moraalin tulkintoja Suomessa. Teoksessa Elina Katainen ja Pirkko Kotila (toim), Työväki ja tunteet. Väki Voimakas 15. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki, 111–144. Katainen, Elina (2003): “Mut urokunto ei voittoa suonut, sorruitte kesken”: kommunistinen maskuliinisuus 1920-luvun Suomessa. Teoksessa Klaus Lindgren (toim.), Ajankohta: poliittisen historian vuosikirja. Helsingin yli- opisto, 140–168. Katainen Elina (2013): Vapaus, tasa-arvo ja toverillinen rakkaus. Perheen, koti- talouden ja avioliiton politisointi suomalaisessa kommunistisessa liikkeessä ennen vuotta 1930. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. http://www.thpts.fi/julkaisut/muut-julkaisut/elina-katainen- vapaus-tasa-arvo-toverillinen-rakkaus/. Kelliher, Diarmaid (2014): Solidarity and Sexuality: Lesbians and Gays Support the Miners 1984–5. History Workshop Journal, Vol. 77 (1), 240–262. https:// doi.org/10.1093/hwj/dbt012. Kokko, Katriina (1996): Yksin lapsen kanssa. Aviottomia äitejä 1900-luvun alun Helsingissä. Teoksessa Marjatta Rahikainen (toim.), Matkoja moderniin. Lähikuvia suomalaisten elämästä. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki, 93–115. Kontula, Anna (2008): Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa. Like, Helsinki. Lintunen, Tiina (2015): Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhem- mät elämänvaiheet. Turun yliopisto, Turku. Lähteenmäki, Maria (1995): Mahdollisuuksien aika. Työläisnaiset ja yhteiskun- nan muutos 1910–1930-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Hel- sinki. Markkola, Pirjo (1994): Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1970-luvulta 1910-luvulle. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Mattila, Markku (2003): Rotuhygienia ja kansalaisuus. Teoksessa Ilpo Helén & Mikko Jauho (toim.), Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki, 110–127. Johdanto 2322 Merikallio, Katri (2020): Tarja Halonen – Erään aktivistin tarina. Into, Helsinki. Saarimäki, Pasi (2010): Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit. Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseu- dulla. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/han dle/123456789/23241/9789513938307.pd f?sequence=1. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018): Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa — Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Vuolle-Selki, Tuula (2019): Voikkaan lakko 1904 ja sen vaikutus työläisnais- ten siveellisyyskysymykseen Suomessa. Hybris (2) Teemenumero Valvonta ja Kontrolli. https://hybrislehti.net/voikkaan-lakko-1904-ja-sen-vaikutus- tylisnaisten-siveellisyyskysymykseen-suomessa. 25 Johanna Annola Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa Kirjeitä kirjoittavat vangit [E]lämässä jota olen suruttomasti ja maailman mielen jälkeen elänyt, on kauhea synti jota ei Jumala kärsiä voi ja senpä täh- den Jumala minuakin kurittaa tämän vankeuden kautta. [--] Siis tahtoisin ja koettelesin Jumalan avulla että parantaa elä- mäni ja tulla oikeaksi ja työtä tekeväksi ihmiseksi.1 Näin kirjoitti Anna-niminen vanki Viipurin lääninvankilasta yli sata vuotta sitten. Hän oli pääsemässä vapaaksi, ja ajatukset liikkuivat jo vankilan jälkeisessä ajassa. Anna halusi muuttaa elä- mänsä suunnan, mutta ymmärsi, että se tuskin onnistuisi ilman asuntoa ja työpaikkaa. Niinpä hän tarttui kynään lähestyäkseen Emma Mäkistä, vapaakirkollista opettajatarta, joka oli vuonna 1880 perustanut Helsinkiin ”langenneille” naisille tarkoitetun turvakodin. Siellä naisille opetettiin tavallisimpia taloustöitä ja Jumalan sanaa, ja myöhemmin heidät pyrittiin sijoittamaan pal- velukseen kunnollisiin koteihin.2 Ehkä rouva Mäkinen voisi aut- taa myös Annaa pääsemään alkuun uudessa elämässään? Tarkastelen tässä artikkelissa Annan ja kuuden muun työ- väenluokkaisen naisvangin kirjeitä Emma Mäkiselle 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa. He kirjoittivat kirjeensä aikana, jona naisen tärkeimpänä tehtävänä pidettiin uusien kansalaisten kasvattamista ja kodin siveellisten arvojen vaalimista. Etenkin yhteiskunnan ylä- ja keskiryhmien piirissä siveellisestä kelpoi- suudesta tuli keskeisin naiseutta määrittänyt normi, josta poiken- Johanna Annola 26 nut nainen marginalisoitiin. Poikkeavuus, ”lankeaminen”, saattoi tarkoittaa seksin myymistä, esiaviollisia tai avioliiton ulkopuoli- sia sukupuolisuhteita, aviottoman lapsen synnyttämistä, alkoho- lin käyttöä, rikoksia tai muulla tavalla huonoa käytöstä.3 Siveellisyysnormeista poikenneiden naisten elämää ovat Suo- messa tutkineet muun muassa Pia Leminen, Antti Häkkinen, Pirjo Markkola, Kirsi Vainio-Korhonen, Jutta Ahlbeck, Kaisa Vehkalahti sekä tämän artikkelin kirjoittaja. Edellä mainitut tut- kimukset käsittelevät tai ainakin sivuavat myös kehruuhuoneita, naisvankiloita, turvakoteja, köyhäintaloja, sukupuolitauti- ja mielisairaaloita sekä kasvatuslaitoksia, sillä sekä viranomaisten että yksityisten hyväntekijöiden ratkaisu normeista poikenneiden naisten kohdalla oli yleensä laitossijoitus.4 Muutamia opinnäy- tetöitä lukuun ottamatta naisvangit ja -vankilat eivät kuitenkaan ole olleet suomalaisen laitostutkimuksen keskiössä,5 ja käsillä ole- van artikkelin tarkoituksena onkin toimia uutena avauksena tällä kentällä. Vankilatuomio sysäsi naisen automaattisesti yhteiskunnan laidalle. Osa Emma Mäkiselle kirjoittaneista naisista oli työvan- keja, jotka olivat mitä ilmeisimmin saaneet siveettömän elämänsä vuoksi irtolaistuomion. Osa oli rangaistusvankeja, jotka olivat syyllistyneet muihin rikoksiin, kuten varkauteen, paritukseen tai lapsenmurhaan. Pääasiallisesti sekä työ- että rangaistusvangit pyrittiin sijoittamaan vuonna 1881 avattuun Hämeenlinnan työ- ja rangaistusvankilaan, joka oli tarkoitettu vain naisille. Hämeen- linnan lisäksi naisia oli lääninvankiloissa, yleensä joko tutkinta- vankeudessa tai suorittamassa lyhyempiä tuomioita.6 Mäkiselle kirjoittaneista naisista neljä oli Hämeenlinnassa ja kolme eri lää- ninvankiloissa. Tarkemmat tiedot kirjoittajista on koottu tauluk- koon 1. Kirjeiden lisäksi olen etsinyt tietoa vankien elämästä muista lähteistä. Olen käyttänyt Hämeenlinnan naisvankilan rangaistuk- sensa kärsineiden vankien luetteloa vuosilta 1874–1884, vankilan nimikirjoja vuosilta 1882 ja 1900–1904, vankilaseurakunnan rip- pikirjaa vuosilta 1890–1910, Turun kehruuhuoneen seurakun- nan rippikirjaa vuosilta 1856–1881, Lappeenrannan kehruuhuo- Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 2726 neen rippikirjaa vuosilta 1869–1889 sekä muiden seurakuntien digitoituja rippikirjoja ja henkikirjoja. Biografiset tiedot toimivat tässä lähinnä taustana kirjeille – naisten elämänkulkujen tar- kempi selvittäminen jää tulevien tutkimusten tehtäväksi. Lähteet: Emma Mäkisen arkisto; Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työ- vankilan nimiluettelot; Turun ja Porin läänin henkikirjat; Helsingin, Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työvankilan, Kirvun, Lappeenrannan kehruuhuoneen, Lapväärtin, Turun kehruuhuoneen ja Vaasan seurakun- tien rippikirjat. Taulukko 1. Emma Mäkiselle kirjoittaneet naisvangit. Syntymä- aika Ammatti Kirjeen päiväys Vankila Rikos Aiempia rikoksia Anna ei tiedossa ei tiedossa 1900-luvun alku Viipurin läänin mahdollisesti irtolaisuus ei tiedossa Amanda 1866 piika 1904 Hämeen- linnan törkeä varkaus kyllä Emelia 1837 piika 1890 Hämeen- linnan 4.-kertalainen varkaus kyllä Erika 1863 tehtaassa työssä 1895 Helsingin läänin 3.-kertalainen varkaus kyllä Helena 1847 torpparin- tytär 1886 Hämeen- linnan paritus kyllä Ida 1869 työ- miehen tytär 1890-luku Turun läänin mahdollisesti irtolaisuus ei tiedossa Katriina 1860 torpparin- tytär 1886 Hämeen- linnan lapsenmurha ei Johanna Annola 28 Laitostutkimuksen ja kirjetutkimuksen leikkauskohdassa Emma Mäkisen turvakotiin saapuneita kirjeitä säilytetään Suo- men Vapaakirkon arkistossa. Kolmisenkymmentä kirjettä on pystytty täysin varmasti identifioimaan turvakodin entisten hoi- dokkien kirjoittamiksi, ja seitsemän kirjettä puolestaan lähetet- tiin vankilasta. Kategoriat ovat osin päällekkäiset, sillä kolme vankilasta kirjoittanutta naista oli turvakodin entisiä hoidokkeja. Kun ajatellaan, että Emma Mäkisen turvakodissa oleskeli sen 35 toimintavuoden aikana noin 1 200 naista,7 on ilmeistä, että vain murto-osa laitoksesta lähteneistä naisista muisti johtajatarta kir- jeellä. Suurin osa turvakodissa olleista naisista piti sitä vain tila- päisenä turvapaikkanaan, eikä todennäköisesti kokenut yhtey- denpitoa tarpeelliseksi. Kaikki hoidokit eivät välttämättä edes osanneet kirjoittaa kirjettä. Siinä missä rippikoulun käyminen takasi suomalaiselle aikuisväestölle vähintään pinnallisen luku- taidon, kirjoitustaito oli harvinaisempi: karkeasti arvioiden 13 prosenttia suomalaisista oli kirjoitustaitoisia vuonna 1880.8 Vankien kirjeistä viisi on suomen- ja kaksi ruotsinkielisiä.9 Ei ole tietoa, olivatko Emma Mäkiselle kirjoittaneet vangit käyneet esimerkiksi kierto- tai kansakoulua, vaiko opetelleet kirjoitta- maan omin päin. Kirjeiden kieli on puhekielenomaista. Horju- vasta oikeinkirjoituksesta huolimatta vankien kirjeet noudattavat kirjeenkirjoituksen konventioita: niissä on useimmiten päiväys, puhuttelut, vointia koskevat ilmoitukset ja kyselyt, lopputerveh- dykset ja allekirjoitus, eli formulat, jotka luovat kehykset alka- valle ja päättyvälle vuorovaikutustilanteelle ja joiden avulla doku- mentti on mahdollista tunnistaa kirjeeksi.10 Lähdeaineistonsa vuoksi käsillä oleva artikkeli sijaitsee lai- tostutkimuksen ja kirjetutkimuksen leikkauskohdassa. Laitosta, tässä tapauksessa vankilaa, voidaan pitää erityisenä tilanteena, jossa kirjeet syntyivät. Kirjetutkimuksen piirissä on havaittu, että kirjeellä on useita erilaisia tarkoituksia: tiedon välittäminen, yhteyden pitäminen, vastaanottajaa kohti suuntautuminen sekä oman identiteetin rakentaminen.11 Brittisosiologi Liz Stanleyn Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 2928 mukaan kirje on performanssi, jonka kautta kirjoittaja pyrkii esit- tämään itsensä kirjeen vastaanottajalle tietyllä tavalla – eri vas- taanottajille suunnatuissa kirjeissään sama kirjoittaja voi näyt- täytyä erilaisena.12 Vankila kirjoittamistilanteena vaikutti siihen, millaista tietoa kirjeessä oli mahdollista tai järkevää välittää, ja millainen performanssi kirjeestä muodostui. Tässä tutkimuksessa tarkastellusta seitsemästä kirjeestä kuusi on mahdollista tunnistaa ulkomuodon perusteella vankilasta lähe- tetyksi. Lääninvankiloista kirjoitetut kirjeet on laadittu kunkin vankilan viralliselle kirjelomakkeelle, ja yhteen viestiin vankilan johtaja on lisännyt oman arvionsa kirjoittajan siveellisestä tilasta. Lomakkeisiin on painettu ohjeet mahdollista vastausta varten: vangeille tarkoitetut kirjeet oli osoitettava vankilan johtajalle, ja kirjeisiin oli merkittävä vangin täydellinen nimi. Hämeenlinnan Kuvan oikeassa reunassa näkyy turvakodin rakennuksia ja pyykinkuiva- tustelineitä. Signe Branderin kuva vuodelta 1909, Finna, Helsingin kau- punginmuseo CC BY 4.0. Johanna Annola 30 naisvankilassa sitä vastoin ei tämän aineiston perusteella näytä olleen käytössä kirjelomaketta, vaan naiset kirjoittivat tavalliselle kirjepaperille, minkä jälkeen viesteihin painettiin vankilan leima tai sinetti. Vankien kirjeenvaihtoon kohdistunut kontrolli pai- kantuu juuri lomakkeisiin, leimoihin ja sinetteihin. Ne osoitta- vat, että vangit eivät saaneet kirjoittaa vapaasti ja että kirjeet eivät koskaan jääneet vain kirjoittajan ja vastaanottajan välisiksi. Ranskalaissosiologi Michel Foucaultia mukaillen vankien kirjeenvaihdon valvonta oli osa vankilan kurinpitovaltaa, jonka avulla vangeista pyrittiin muovaamaan kuuliaisia kansalaisia. Ulkonaisten rutiinien ja kurinpitokäytäntöjen lisäksi kuri näyt- täytyi jatkuvana tarkkailuna, kuten juuri kirjeiden tapauksessa. Tavoitteena oli, että tietoisuus valvovasta silmästä ohjaisi vankien käytöstä ja synnyttäisi näissä pyrkimyksen itsekuriin.13 Vastaa- vasti naisvankien kirjeisiin kohdistunut kontrolli vaikutti sii- hen, millaisista asioista he pitivät sopivana kirjoittaa ja miten he sanansa asettivat. Vangit suuntautuivat kirjeissään kohti Emma Mäkistä, mutta rakensivat performanssinsa vankilan sääntöjen ehdolla, osin myös vankilan johtoa varten. Vankilasta kirjoittaneiden naisten kehollinen ”nyt” sijaitsi van- keuden ajassa ja vankilan tilassa, joista käsin he tarkastelivat sekä mennyttä että tulevaa. Ajallinen jatkumo rakentui vankien kir- jeissä siis nimenomaan vankeuden aika/tilan kautta ja sen ehdoil- la.14 Vankilan lisäksi viesteissä on kuitenkin läsnä myös toinen laitos, Emma Mäkisen turvakoti. Se oli kirjoittajille joko muis- teltu tai kuviteltu laitos, riippuen siitä, olivatko he aikaisemmin olleet turvakodissa vai vasta pyrkimässä sinne ensimmäistä ker- taa. Vankilan ohella turvakoti etäällä olevana laitoksena, muistel- tuna tai kuviteltuna, vaikutti naisten kirjeperformanssiin. Vaikka jokainen kirje on lähteenä ainutlaatuinen, vankien kir- jeperformansseissa esiin nousevat narratiivit eivät sitä välttämättä ole. Brittihistorioitsija Carolyn Steedman on kiinnittänyt huomi- ota köyhien omaelämäkerrallisiin kertomuksiin, joita Englannin modernisoituva hallintokoneisto keräsi 1600-luvulta alkaen tut- kiessaan köyhäinavun antamisen perusteita. Steedmanin mukaan nämä tarinat kerrostuivat vähitellen minän kertomisen teknii- Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 3130 koiksi ja opettivat, että ihmisen tulee kyetä tuottamaan itseään koskeva narratiivi. Yksi tällaisista pakotetuista narratiiveista on tarina työtä tekevästä naisesta, toinen taas kertomus vietellystä ja petetystä naisesta.15 Myös niin sanottuja kääntymistarinoita voidaan pitää yhtenä pakotetun narratiivin muotona. Kääntymistarinat olivat erityi- sen tyypillisiä herätyskristillisissä piireissä, joihin Emma Mäki- nen turvakoteineen kuului. Kyseessä on kertomus siitä, miten ihminen tunnustaa syntinsä ja kääntyy pimeydestä valoon, kohti uutta elämää Kristuksessa. Uskonratkaisunsa seurauksena yksilö muuttaa elämäänsä, sillä ”elävän uskon” tulee näkyä tekoina. Täl- laisen tarinan voisi kertoa myös Emma Mäkisestä itsestään, sillä ”elävään uskoon” tultuaan hän jätti päivätyönsä opettajana perus- taakseen turvakodin ja sen yhteyteen lastenkodin.16 Ruotsalais- historioitsija Anna Jansdotterin mukaan erityisen vaikuttavia olivat kuitenkin väärille teille eksyneiden naisten kääntymis- tai pelastustarinat, sillä niissä siirtymä pimeydestä valoon oli niin radikaali.17 Käsillä olevassa artikkelissa analysoin kontekstoivan lähiluvun metodia käyttäen naisvankien kirjeitä. Ensimmäisessä käsittely- luvussa tutkin, miten naiset kertoivat menneestä elämästään, ja miten kaksi laitosta, vankila läsnä olevana ja muisteltu turvakoti etäällä olevana laitoksena, vaikuttivat naisten kirjeperformans- siin. Toisessa käsittelyluvussa tarkastelen, miten naiset rakensivat kirjeissään tulevaisuuttaan, ja miten vankilan nykyhetki ja kuvi- teltu turvakoti ohjasivat heidän kirjeperformanssiaan. Millaisia narratiiveja naiset käyttivät näissä tilanteissa? Kokonaisuutena piirtyy esiin yksi kuva siitä, miten naisvangit, työläisnaiset, esitti- vät itsensä kirjeissään kahden laitoksen, vankilan ja turvakodin, risteyskohdassa. Menneisyys, siveettömyys ja katumus Vain yksi Emma Mäkiselle kirjoittaneista vangeista, lapsenmur- hasta tuomittu Katriina, paljasti kirjeessään suoraan tuomionsa Johanna Annola 32 syyn. ”[M]inä olen lapsen hukkamisesta tuomittu kudeksi vuo- deksi,” hän kertoi avoimesti.18 Muut kirjoittajat turvautuivat erilaisiin kiertoilmauksiin, joista osa oli uskonnollissävytteisiä. Esimerkiksi parituksesta tuomittu Helena viittasi siveettömään elämään ”maailman pahuutena”,19 varkaudesta istunut tehdas- työläinen Erika kirjoitti vajonneensa ”turmelluksen suohon”,20 ja Ida ja Anna, jotka oli todennäköisesti tuomittu irtolaisuudesta, kertoivat antaneensa ”synnille [--] Suuren vallan” tai eläneensä ”suruttomasti ja maailman mielen jälkeen”.21 Naisista vanhin, elinkautista tuomiota istunut 53-vuotias Emelia, mainitsi yksin- kertaisesti tehneensä ”pahaa yhdessä jos toisessakin asiassa”.22 Yhteistä naisille on myös se, että he esittivät kirjeissään siveel- lisen kelvottomuutensa omana valintanaan. He itse olivat ”vetä- neet päälleen” synnin,23 antaneet sille vallan ja jopa etsineet sitä. Erityisen selvästi tämä käy ilmi Amandan kirjeestä. Hän oli ollut vankilassa moneen otteeseen ja kokeillut välillä turvakotiakin, mutta valinnut kuitenkin rikollisen elämäntavan: [A]jattelen miten hyvä minun oli rouvan luona ja en ollut kos- kaan tyytyväinen vaan pienimmästä vastoinkäymisestä olin kop- pava ja kova ja ajattelin että mieluummin olen Kehruuhuoneella kuin täällä löysin sen mitä etsin niin että minulla on nyt 3 vuotta varkaudesta.24 Vaikuttaa siltä, että naisvangit suhtautuivat tekemiinsä valin- toihin yhtä ankarasti kuin poliisi, vankeinhoito, köyhäinhoito ja terveysviranomaiset. Viranomaisten toimia ohjasi ajatus siitä, että ”langenneiden” siveellinen rappio oli itse aiheutettua, ja että tämän vuoksi naiset ansaitsivat heihin kohdistetut rankaisu- ja kurinpitotoimet.25 Kirjeiden perusteella ei selviä, olivatko kirjeitä kirjoittaneet vangit todella sisäistäneet tämän narratiivin, vai korostivatko he omaa vastuutaan ja katumustaan miellyttääkseen vankilan johtoa, joka luki heidän kirjeensä ja todennäköisesti arvioi heidän käytöstään myös niiden perusteella. Kuten tyttö- jen laitoskasvatusta tutkinut Kaisa Vehkalahti on todennut, laitos ohjasi nuoria naisia tunnustamaan väärät tekonsa ja vakuutta- maan, että he käyttäytyisivät jatkossa paremmin, mikä on toden- Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 3332 näköisesti ohjannut myös tyttöjen käymää kirjeenvaihtoa.26 Van- kilakirjeisiin performansseina sisältyy samanlaisia elementtejä. Tapa, jolla naisvangit kirjoittivat valinnoistaan, poikkeaa vie- tellyn ja petetyn naisen narratiivista, jota yhteiskunnan keski- ja yläryhmiin kuuluneet hyväntekeväisyyden harrastajat puolestaan suosivat. Filantroopit pitivät ”langenneita” naisia uhreina. Heidän mukaansa nämä naiset olivat yleensä nuoria maalaistyttöjä, jotka eivät kaupunkiin tultuaan löytäneet töitä ja ajautuivat tekemään rikoksia tai myymään itseään. Toisinaan töitä löytyi, mutta palve- luspaikoissaan kokemattomat tytöt joutuivat miesten ahdistele- miksi tai narraamiksi. Esittämällä naiset säälittävinä hahmoina, jotka tarvitsivat toisten ohjausta, hyväntekijät oikeuttivat omat ponnistelunsa näiden hyväksi. Tällainen ajattelutapa näkyy myös Emma Mäkisen suhtautumisessa turvakodin hoidokkeihin.27 Pirjo Markkola on luonnehtinut Mäkisen kaltaisten filantroop- pien ja heidän auttamiensa naisten välistä asetelmaa hoivaavaksi vallaksi. Foucault’n valtakäsitykselle rakentuva hoivaavan vallan käsite kuvaa tilannetta, jossa filantroopit antoivat naisille materi- aalista apua, mutta olettivat näiden vastineeksi taipuvan määräys- valtaansa. Arkielämän tasolla tämä tarkoitti esimerkiksi turvako- din sääntöihin mukautumista, laajemmin sitä, että ”langenneet” omaksuivat auttajiensa käsityksen oikeanlaisesta elämästä. Juuri ajatus erilaisten elämäntapojen paremmuudesta tai huonom- muudesta sisälsi vallan elementin.28 Toisaalta Anna Jansdotter on huomauttanut, että auttajan ja autettavan suhteeseen liittyi myös tietynlainen intiimiys, joka toimi vallan vastapainona. Turvako- din asukkaat saattoivat haastaa valta-asetelman paitsi uhmaa- malla laitoksen sääntöjä, myös kieltäytymällä vastaanottamasta heille tarjottua pelastusta Kristuksessa.29 Esimerkiksi Emma Mäkisen ja turvakodin hoidokkien suhde oli usein siinä määrin läheinen, että naisten kieltäytyminen pelastuksesta saattoi lou- kata ja huolestuttaa Mäkistä.30 Kirjoittajista Amanda, Ida ja Helena olivat olleet turvakodissa, lähteneet sieltä omille teilleen ja päätyneet lopulta vankilaan. Hei- dän kirjeissään turvakoti näyttäytyy siis muisteltuna laitoksena. Helena kirjoitti tiedustellakseen Mäkisen lastenkotiin jättämänsä Johanna Annola 34 Kuva Emelian kirjeestä Emma Mäkiselle. Kuvan yläreunassa näkyy Hämeenlinnan vankilan leima. Kuva Johanna Annola. Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 3534 tyttären vointia,31 mutta Amanda ja Ida halusivat ennen kaikkea pyytää Emma Mäkiseltä anteeksi huonoa käytöstään ja ilmaista tälle katumustaan. Amanda pahoitteli ”kaikkea mitä oli rouvaa vastaan rikkonut”, ja Ida tahtoi erityisesti pyytää anteeksi ”siitä Wimeisestä kerrasta kuin niin piti käymän että sen Tytön kanssa lährin ulos Wastoin Frouvan tahtoa”. 32 Ida, joka tarttui kynään jouluaattona, kertoi, miten vankila nyt kalvoi hänen sydäntään ja muistutti siitä, että hän oli ollut tottelematon. Idan kirjeessä katumus on miltei käsin kosketeltavaa: [O]j kyllä nyt muistan Frouvan neuvoja ja rukoukssia van se on myöhäistä [--] oj jos minä sentän olisin ykssin van kuin on omai- sijanin oj mitenkä se vanha äitinin taas sai raskaan murhen pääl- lensä minun Tähtenin oj rakas Frova Nyt on tä kallis Joulujuhlaa oj mitenkä te kaikki siällä Iloitte ja veisatte yhressä, van oj minä en voi iloita kuin olen eroitettu omaisistanin ja ystävistänin ja sul- jettu Tänne raskaitten ovien Taakse [--].33 Amandan ja Idan ilmaisemaa katumusta on mahdollista lukea hoivaavan vallan ja intiimiyden näkökulmasta. Pyytäessään anteeksi ja kertoessaan katuvansa huonoa käytöstään naiset luo- vuttivat anastamansa vallan takaisin Emma Mäkiselle, antautui- vat taas hänen ohjaukseensa. Pyytäessään Mäkistä vastaamaan, kirjoittamaan edes ”yhren kirjen lohrutuksekssenin”,34 Amanda ja Ida pyrkivät todennäköisesti paitsi lievittämään vankilassa kokemaansa yksinäisyyttä, myös varmistamaan, että johtajatar todella hyväksyi heidän antautumisensa. Siirtolaisten kirjeitä tutkinut yhdysvaltalaishistorioitsija David A. Gerber on käyttänyt merkitsevän toisen käsitettä kuvaamaan entiseen kotimaahan jäänyttä läheistä ihmistä, jolle kirjoitetut kirjeet vahvistivat siirtolaisten vanhaa identiteettiä ja elämän jatkuvuuden tuntua murroksen keskellä.35 On mahdollista, että Emma Mäkinen oli Amandalle ja Idalle juuri tällainen ”merkit- sevä toinen”, jonka puoleen naiset kurottivat yrittäessään sopeu- tua vankilan maailmaan. Ehkä Amanda ja Ida kirjoittivat, koska kokivat telkien takana taas tarvitsevansa sitä nöyrän naisen iden- titeettiä, jonka rakennustyön he olivat aloittaneet turvakodissa, Johanna Annola 36 mutta joka oli jäänyt keskeneräiseksi heidän lähtiessään laitok- sesta. Turvakodista lähteneistä naisista Amanda ja Helena kuvai- livat Emma Mäkiselle hengellistä heräämistään, joka oli heidän mukaansa tapahtunut vankilassa. Helena kirjoitti, että Jumala oli avannut hänen silmänsä näkemään syntivelan, joka oli kuin ”tuhannen leiviskä painava” ja suuri kuin ”tähäret taivaalla ja santa meren rannalla”.36 Amanda kertoi että ”Jumalan valon ensimmäi- set säteet sarastivat ensimmäisenä adventtisunnuntaina” ja että tuon ”ihanan päivän” jälkeen hän oli etsinyt ahkerasti lisää valoa lukemalla Emma Mäkiseltä saamaansa Raamattua.37 Kuin vakuu- deksi Amanda siteerasi viestissään Uuden testamentin Heprea- laiskirjettä: Jota [Herra] rakastaa sitä hän kurittaa ja Herra näki että minua täytyy kurittaa rautavitsalla vielä yhden kerran että taipuisin Jumalan kaikkivaltiaan käden alle, sillä parasta on [että] hän antaa kärsivällisyyttä kärsiä ansaitun rangaistuksen ja toivon ian- kaikkisesta elämästä.38 Amandan ja Helenan kirjeitä voidaan lukea myös kääntymis- tarinoina. Niiden keskiössä on vapaakirkollisille tyypillinen aja- tus siitä, että ihminen saattoi itse valita synnin tien mutta kykeni parannukseen vain Jumalan avulla. Avainasemassa oli kääntymi- sen kokemus, hetki, jona ihminen havahtui omaan syntisyytensä ja avasi sydämensä Jumalalle. Myös Amanda ja Helena kuvasivat tätä hetkeä, silmien avautumista ja Jumalan valon ensimmäistä sädettä. Kääntymiskokemuksen kuvaus teki etenkin Amandan tarinasta täydellisen: siinä oli synti, katumus ja kääntymys. Tar- joamalla tätä narratiivia Emma Mäkiselle Amanda haki mahdol- lisesti vahvistusta uskonnolliselle kokemukselleen mutta myönsi samalla, että Emma Mäkinen oli ollut pelastuksen suhteen koko ajan oikeassa. On todennäköistä, että turvakodissa olleet naiset olivat omak- suneet sieltä uskonnollisen kielenkäytön tapoja, joita he käyttivät omissa kirjeissään. Näin turvakoti etäällä ollessaankin vaikutti vankien kirjeperformanssiin. Vangit saivat kuitenkin uskonnolli- Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 3736 sia vaikutteita myös muualta, kuten esimerkiksi kolmannen ker- ran varkauteen syyllistynyt Erika, joka ei tuntenut Emma Mäkistä entuudestaan. Erika kirjoitti saadakseen tyttärelleen paikan Mäkisen lastenkodista, ja kuvaili kirjeessään myös omaa hengel- listä etsikkoaikaansa, todennäköisesti antaakseen sitä kautta tyt- tärestään mahdollisimman myönteisen kuvan. Erika kertoi ole- vansa vankilassa ”herran hengen koulussa” ja katsovansa ”uskon silmillä tuonne kolkadan ristille”. Erityisesti häntä puhutteli Uuden testamentin kertomus ristiinnaulitusta ryöväristä: [T]uo katuva Ryöväri joka sai niin vimeisellä hetgellä niin loh- dullisen elli lohduttavaisen Sanoman Että tänä päivänä sinun pitä olla minun kanssani paradiisissa niin minuakin se Lohrutta ellen väliin muistakkan että vankilassa olenkan [--].39 Ei ole mahdollista selvittää, pitivätkö vangit itseään niin siveet- töminä kuin he kirjeissään antoivat ymmärtää. Etenkin irtolai- suudesta tuomitut naiset eivät ”langetessaan” välttämättä olleet kokeneet toimivansa väärin, sillä alempien yhteiskuntaryhmien keskuudessa nuorten esiaviolliset suhteet olivat jossain määrin hyväksyttyjä tai siedettyjä.40 Naiset olivat tehneet valintoja, mutta ”siveettömyydeksi” tai ”synniksi” nämä valinnat olivat ehkä muut- tuneet vasta ylempien yhteiskuntaryhmien katseen alle joutues- saan.41 Kirjoitushetkellä, vankilan aika/tilassa, naiset katsoivat kuitenkin parhaaksi kytkeä kirjeperformanssinsa siihen moraa- liseen koodistoon ja niihin narratiiveihin, joita vankila edusti ja joita he tiesivät tai arvelivat myös Emma Mäkisen edustavan. Tähän performanssiin kuului olennaisena osana oman syyllisyy- den myöntäminen, sillä vankilan suuntaan se oli merkki vangin edistymisestä, turvakodin suuntaan taas merkki askeleesta kohti parannusta. Tulevaisuus, turva ja työ Emma Mäkiselle kirjoittaneet vangit olivat työläisnaisia. Annan ammatti ja tausta eivät selviä käytettävissä olevasta aineistosta, Johanna Annola 38 mutta muut kirjoittajat olivat syntyneet torppareiden tai työmies- ten perheisiin, olleet palveluksessa tai työskennelleet tehtaassa. Vankien tarinat valottavat siis omalta osaltaan työläisnaisten mahdollisuuksia ja selviytymisstrategioita. Seuraavassa tarkaste- len, miten vapautumistaan odottaneet Katriina, Emelia ja Anna pyrkivät kirjeissään järjestelemään tulevaisuuttaan. Katriina, Emelia ja Anna eivät olleet tavanneet Emma Mäkistä, ja heidän kirjeitään voidaankin pitää tuntemattomalle hyvänteki- jälle suunnattuina anomuksina. Kirjoittajat esittivät viesteissään varsin suoria pyyntöjä: Katriina ja Anna pyysivät päästä turva- kotiin, ja Emelia pyysi tietoa työpaikasta tai henkilöstä, jonka luo voisi mennä vapauduttuaan.42 Kirjeitä muotoillessaan naiset kietoivat pyyntönsä erilaisiin fraaseihin, joilla he asemoivat itsensä Emma Mäkiseen nähden. Tällaisia ovat kohteliaat, muodollista tyyliä jäljittelevät ilmaukset kuten Katriinan ”minä pyydäisin että jos Frökinä olis niin hyvä” ja Annan ”syvimmässä nöyryydessä rohkenen lähestyä teidä kun- nioitettava Rouva”.43 Alhaalta ylöspäin suuntautuneita kirjeitä ja anomuksia tutkineen brittihistorioitsija Martyn Lyonsin mukaan erilaisten fraasien imitoiminen oli tyypillistä juuri vallanpitäjiä lähestyneille alempien yhteiskuntaryhmien jäsenille,44 jollaisina naisvankejakin voidaan pitää. Naisten tapa muotoilla kirjeperfor- manssinsa osoittaa, että he tiedostivat vuorovaikutustilanteeseen liittyvän valta-asetelman ja että heillä oli tietty ennakkokuvitelma Emma Mäkisestä ja tämän turvakodista. Anna ja Emelia eivät kertoneet kirjeissään, mistä olivat kuul- leet Emma Mäkisen turvakodista. Katriina sen sijaan oli tutus- tunut aiemmin mainittuun Helenaan vankilan työverstaassa ja ilmeisesti saanut tietää Helenalta Mäkisen laitoksesta.45 Katriinan ja Helenan kohtaaminen on esimerkki ”langenneiden” välisistä suhteista, jotka aiempi tutkimus on nostanut esiin lähinnä nega- tiivisessa valossa. Niin vankiloissa kuin turvakodeissakin naisten keskinäinen solidaarisuus heikensi kurinpitotoimien tehoa, van- hemmat naiset opettivat nuorempiaan kadun tavoille, ja muu- tosta etsineitä saatettiin pilkata säälittä.46 Katriinan kirje osoittaa kuitenkin, että naisten välillä liikkui myös muunlaista tietoa: Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 3938 Katriina kuuli Helenalta turvakodista, ja Helena saattoi lähettää toverinsa kirjeessä terveiset tyttärelleen Mäkisen lastenkotiin. Naisten kirjeistä käy ilmi, että mikäli vapautumassa ollut vanki halusi rakentaa yhteyksiä vankilan ulkopuolelle, vankilan hen- kilökunta saattoi edistää tai hidastaa prosessia. Annan kirjeen loppuun Viipurin lääninvankilan johtaja Bruno Breitholtz lisäsi suositukseksi muutaman rivin: johtajan mukaan Anna oli koko vankilassa viettämänsä ajan, kahdeksan kuukautta, käyttäytynyt hyvin, ja vaikutti siltä kuin nainen ”todella tahtoisi elämänsä parantaa”.47 Katriina sitä vastoin kirjoitti, että kun hän oli pitkän pohtimisen jälkeen uskaltautunut kertomaan turvakotisuunnitel- mistaan Hämeenlinnan vankilan pastorille, tämä ei ollut innostu- nut edistämään asiaa. ”Ei se mitään auttanu,” Katriina totesi kir- jeessään. Lopulta hän oli pyytänyt vankilan johtajalta lupaa saada kirjoittaa Emma Mäkiselle.48 Kuvailemalla kirjeessään yhteyden- oton edellyttämiä ponnisteluja Katriina ehkä pyrki osoittamaan Emma Mäkiselle, että oli turvakodin suhteen tosissaan. Katriina, Emelia ja Anna yrittivät anomuksissaan saada Mäki- sen vakuuttuneeksi siitä, että juuri heitä kannatti auttaa. Näin tehdessään he turvautuivat yhtäältä vankilan kieleen: Emelia kertoi, että oli ollut vankilassa neljätoista vuotta ja että hänellä ei koko aikana ollut ollut ”yhtäkään merkintää”. Katriina puoles- taan lisäsi kirjeensä loppuun: ”[S]anoon vielä että minä oleen ollu 4. luokassa pian vuoden”.49 Tietojen tarkoitus oli osoittaa Emma Mäkiselle, että kirjoittajat olivat kehityskelpoisia vankeja, jotka eivät olleet vaaraksi ympäristölleen. Toisaalta naiset vetosivat Emma Mäkisen tunteisiin kertomalla epävarmuudestaan ja turvattomuudestaan. Anna kirjoitti, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä, ”mihinkä menen ja mitä otan eteeni”. Hänellä ei liioin ollut ”ketään sellaisia ihmisiä, johon voisi turvaantua, ei ole enempi kuin taivaan linnulla johon päänsä kal- listaisi”, Katriina koki olevansa ”turvatoin tässä maailmassa”, ja Emelialla ei ollut enää tuttavia tai elossa olevia sukulaisia, joiden puoleen kääntyä.50 Naiset pyrkivät kirjeissään osoittamaan Emma Mäkiselle, että tämä oli heidän ainoa toivonsa. Johanna Annola 40 Katriina antoi jopa ymmärtää, että tieto turvakodista oli ru- kousvastaus, eli että kyse oli viime kädessä Jumalan johdatuk- sesta. Samanlaista retoriikkaa tavoitteli Anna, joka kertoi kuul- leensa, että ”Jumala on uskonut teidät hoitajaksi semmoisille ihmisille kuin minä olen, synniltä ja saastalta turmeltu ja kaikilta ylönkatsottu”.51 Jumalan tahtoon ja Jumalan antamaan tehtä- vään viitatessaan vangit joko tietoisesti tai tietämättään asettivat Emma Mäkisen hankalaan asemaan, sillä Jumalan tahdon toteut- taminen oli Mäkisen elämän ainoa ohjenuora.52 Katriinan, Emelian ja Annan kirjeet eivät rakennu kääntymis- tarinan ympärille. On mahdollista, että heillä ei ollut käytössään tällaista narratiivia samaan tapaan kuin esimerkiksi turvako- dissa olleilla vangeilla. Toisaalta on myös mahdollista, että lähes- tyvä vapaus ei innoittanut naisia pohtimaan sieluntilaansa, vaan konkreettisia asioita. Vapautumassa olleiden naisten kirjeissä uskonnolliset ilmaukset kytkeytyvätkin nimenomaan tulevaisuu- teen. Katriina kertoi, että oli rukoillut Jumalalta apua ja että ”hän on antanu minulle tämään ihanaan toivoon että minä pääsen Frökinän turviin”. Emelia halusi ”jumalan avulla vastedes viettää nuhteetonta elämää”, ja Anna aikoi koettaa ”Jumalan avulla että parantaa elämäni”.53 Lauseet on mahdollista tulkita yrityksiksi vakuuttaa vankilan johto siitä, että vanki oli oppinut läksynsä ja että tämä oli valmis jatkamaan eteenpäin. Samaan aikaan kirjoit- tajat halusivat osoittaa Emma Mäkiselle olevansa selvillä turva- kodin (herätys)kristillisistä toimintaperiaatteista ja siten kelvol- lisia autettaviksi. Annan ja Katriinan kirjeet osoittavat, että naiset kytkivät kuvi- telmissaan turvakodissa asumisen työntekoon. Samalla heidän kirjeperformanssinsa tulee lähelle työtä tekevän naisen narratii- via. Anna tuntuu ajatelleen, että hänen olisi mahdollista muuttua laitoksessa ”oikeaksi ihmiseksi”, ja että tällaisen ihmisen elämään kuului olennaisena osana työnteko.54 Katriina lienee kuullut Helenalta, että kuten vankilassa, myös turvakodissa asukkaiden päiväohjelmaan kuului työ. ”[K]yllä minä olen työtä tottunut tekemään,” Katriina vakuuttikin kirjeessään.55 Ehkä Katriina tiesi myös, että turvakodissa valmistettiin käsitöitä myyntiin, sillä hän Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 4140 halusi kirjeessään korostaa nimenomaan käsitöitä omana erityis- osaamisensa alueena: ”Herran avulla olen hyvin voinu täälläkin ettei mitään vastusta ole tullu ja ja olen enemmäksi osaksi ollu neulomaverstaassa ja masinen päällä ja sanon Frökkinä hyvä että kyllä minä olen työtä tottunu tekemään mutta minä en tahtois turvata kotipuoleen ras- kaan maan työhöön kuin oleen tottunu käsityöhöön paremmin ja minä olen tullu rinnastani niin heikoksi [--].”56 Aiempi tutkimus on osoittanut, että hoidokkien tekemä työ oli osa Emma Mäkisen turvakodin liiketoimintaa, jolla pyrittiin kat- tamaan laitoksen kustannuksia. Toimintamallin taustalla vaikut- tivat ulkomaiset esikuvat, kuten Lady Vicarsin perustama turva- koti Albion Hill Home Englannissa ja vapaakirkollisen Elsa Bor- gin laitos Tukholmassa.57 Kuten näissä laitoksissa, myös Mäkisen turvakodissa liiketoiminnan tärkein osa-alue oli vaatteiden pesu, mankelointi ja silitys. Pirjo Markkolan mukaan turvakodin pesu- laa voidaan pitää ammatillisen koulutuksen muotona, sillä siellä naiset oppivat paitsi pesemään, myös silittämään ja tärkkää- mään.58 Tuloja saatiin lisäksi leivonnasta, ompelusta, matonkuto- misesta ja peitonneulomisesta.59 1900-luvun puolella työväenliikkeen piirissä ryhdyttiin kriti- soimaan turvakotien pelastusmenetelmiä. Esimerkiksi vuonna 1910 Työläisnainen-lehdessä ilmestyneessä kirjoituksessa huo- mautettiin, että turvakodit eivät taistelleet lankeamisen syitä vas- taan, vaan tulivat hätiin ”uskonnollisine laastarineen kun onnet- tomuus on jo tapahtunut”.60 Kaksi vuotta myöhemmin Hilda Seppälä arvosteli saman lehden palstoilla ”Mäkisen pesutupaa” ja muita turvakoteja siitä, että ne pakottivat työläisnaisen näke- mään itsensä ”mitä kurjimpana oliona”, osoittamaan ”orjamaista nöyryyttä” ja raatamaan ”juhtamaisesti” toisten laiskotellessa. Näiden yläluokan naisten ”alentavaisten armonosoitusten” sijaan olisi Seppälän mukaan ollut järkevää taata ”enempi leipää työläis- naisille” niin, että näiden ei tarvitsisi ensinkään ”langeta”.61 Johanna Annola 42 Lopuksi Käytettävissä olevien lähteiden perusteella ei ole mahdollista selvittää, vastasiko Emma Mäkinen vankilasta saamiinsa kirjei- siin. Katriina ei vapauduttuaan päätynyt Emma Mäkisen turva- kotiin ainakaan pitkäksi aikaa vaan palasi kotipitäjäänsä, missä hänestä tuli keväällä 1887 torpparin vaimo.62 37-vuotias Erika kuoli Hämeenlinnan naisvankilassa kesäkuussa 1900, noin vuosi ennen vapautumistaan.63 Myös 39-vuotias Amanda kuoli mar- raskuussa 1905, todennäköisesti Hämeenlinnan naisvankilassa.64 Kaikkien naisten tarinat eivät liioin saa päätöstä: epäselväksi jää, miten Idan, Helenan, Annan ja Emelian elämä jatkui kirjeen kir- joittamisen jälkeen. Epätäydellisinäkin naisvankien tarinat avaa- vat silti yhden ikkunan työläisnaisten elämään ja ajatuksiin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa. Tässä artikkelissa esitellyt naiset kirjoittivat kirjeitään kahden marginaaliryhmille tarkoitetun laitoksen välissä: heidän nyky- hetkensä sijoittui vankilan aika/tilaan, ja sieltä käsin he kurottivat turvakotiin joko muisteltuna tai kuviteltuna laitoksena. Heidän kirjeperformansseissaan näkyy kummankin laitoksen vaiku- tus, yhtäältä vankilan kurinalaistava valta, toisaalta turvakodin uskonnollisesti sävyttynyt hoivaava valta. Naiset eivät performansseissaan kyseenalaistaneet asetelmaa, jossa Emma Mäkinen oli ”pelastaja” ja he itse kurjia syntisiä. Tämän kehyksen sisään sijoittuvat myös vankien yritykset järjes- tellä elämäänsä. Naisten kirjeet poikkeavat näin ollen esimerkiksi Työläisnainen-lehdessä 1900-luvun puolella julkaistuista kan- nanotoista, joissa kritisoitiin ”langenneille” naisille tarkoitettujen turvakotien toimintaa tekopyhäksi ja alentuvaksi. Laajemmassa mittakaavassa vankien toimijuutta onkin kirjeiden perusteella pidettävä lähinnä reaktiona vallitseviin olosuhteisiin kuin aktii- visena pyrkimyksenä muuttaa niitä. Naisvangit näkivät erilaisen mahdollisuuksien horisontin kuin sosialidemokraattiset sanomalehtikirjoittelijat. Oman maail- mansa sisällä Emma Mäkiselle kirjoittaneet naiset pitivät kuiten- kin toimijuuden omissa käsissään. Niin menneisyyttään selvitte- Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 4342 levät naiset kuin tulevaisuuttaan rakentavat kirjoittajat rakensi- vat kirjeperformanssinsa sellaisista narratiiveista, joista oli heille itselleen apua ja hyötyä niin vankilan kuin turvakodinkin suun- taan. Kirjeitä kirjoittaneiden naisten tarinat nostavat esiin oman aikansa suomalaisen yhteiskunnan turvattomuuden, jota puut- teelliset sosiaalisen turvan järjestelmät (käytännössä köyhäin- hoito) eivät kyenneet lievittämään. Koska tämän tutkimuksen puitteissa ei ole ollut tarkoituksenmukaista ulottaa tarkastelua oikeudenkäyntipöytäkirjoihin, on mahdotonta varmuudella sa- noa, miksi naiset olivat tehneet rikoksia. On kuitenkin todennä- köistä, että köyhyys, epävarmuus ja vaihtoehtojen puuttuminen ovat saattaneet vaikuttaa heidän ratkaisuihinsa, oli sitten kyse pikkurikollisesta elämäntavasta tai lapsen surmaamisesta. Vanki- lassa istuminen ei tilannetta parantanut: tuomionsa kärsittyään moni naisista koki olevansa yksin maailmassa ja putoavansa tyh- jän päälle. Tällaisessa tilanteessa Emma Mäkisen kaltaisten yksi- tyisten hyväntekijöiden apu tarjosi jotain, mistä kannatti yrittää tarrata kiinni – edes hetkeksi. Johanna Annola 44 Viitteet 1 Anna Emma Mäkiselle (tästä lähtien EM:lle), ei päiväystä. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, Kan- sallisarkisto (tästä lähtien KA). Kirjoitusajankohta, 1900-luvun alku, on mahdollista päätellä vankilanjohtajan tekemän merkinnän perusteella, sillä Bruno Breitholtz oli tuolloin Viipurin lääninvankilan johtajana. Olen käyttänyt vankien oikeita etunimiä, sillä lähdeaineisto ei sisällä käyttöluvan alaisia asiakirjoja. 2 Tarkemmin Emma Mäkisen turvakodista Markkola 2002; Annola 2003. 3 Nieminen 1951; Rajainen 1973; Häggman 1994; Markkola 2002, 2014; Jans- dotter 2007, 115. 4 Leminen 1994; Häkkinen 1995; Markkola 2002; Annola 2003; Ahlbeck- Rehn 2006; Vehkalahti 2009; Annola 2011; Vainio-Korhonen 2018; Ahlbeck 2021. Marginalisoituneita naisia käsitteleviä pro gradu -tutkielmia ovat mm. Leminen 1993; Annola 2001; Lehtinen 2012; Hakanen 2015. Myös Päivi Pukero (2009) on irtolaisuutta käsittelevässä väitöskirjassaan sivunnut naisia kehruuhuoneissa ja köyhäinhoitolaitoksissa, mutta hänen tutkimuk- sessaan sukupuoli ei ole keskeinen analyysikategoria. Kirsi Tuohela (2008, 2021) on tutkinut naisia mielisairaaloissa, mutta hänen tarkastelussaan taas marginaalisuuden käsite ei ole keskeinen. Pohjoismaisesta tutkimuskentästä ks. Jansdotter & Svanström 2007 (marginalisoituneet naiset), Nilsson & Vallström 2016, myös Englund 2019 (laitokset). 5 Katermaa 1977; Kolehmainen 1985; Helenius 1989; Savolainen 2000, 2001; Vallenius 2005; Komulainen 2011; Kukkola 2015 6 Virtanen 1944; Letto-Vanamo & Ylikangas 1981; Pajuoja 1992; Antikainen 2003. 7 Annola 2003, 165. 8 Laitinen & Mikkola 2013, 9. 9 Yhtenäisyyden vuoksi olen kääntänyt ruotsinkieliset sitaatit suomeksi. 10 Formuloista ja standardimuotoon pyrkimisestä ks. Nordlund 2013. 11 Kirjeistä lähteinä ja kirjetutkimuksesta esim. Leskelä-Kärki, Lahtinen & Vainio-Korhonen (toim.) 2011; Nordlund 2013; Haldórsdóttir 2014; Kera- vuori 2015, 25–44. 12 Stanley 2004. 13 Foucault 2005. 14 Ajasta, tilasta ja aika/tilan (TimeSpace) käsitteestä vankilatutkimuksen lähestymistapana ks. Moran 2015, 43–55. 15 Steedman 2001. Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 4544 16 Vapaakirkollisesta kutsumuksesta Markkola 2011; Annola 2015; Annola 2019. Emma Mäkisen lastenkodista Annola 2015. 17 Jansdotter 2004, 61–72. 18 Katriina EM:lle, 17.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 19 Helena EM:lle, 31.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880– 1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 20 Erika EM:lle, 2.9., ei vuosilukua. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. Kirjoitusvuosi, 1895, on mahdol- lista päätellä kirjeessä olevien Erikan tytärtä koskevien tietojen perusteella. 21 Ida EM:lle, 24.12., ei vuosilukua; Anna EM:lle, ei päiväystä. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 22 Emelia EM:lle, 15.2.1890. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880– 1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 23 Helena EM:lle, 31.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880– 1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 24 Amanda EM:lle, 27.5.1904. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 25 Jaakkola 1994; Häkkinen 1995; Nygård 1998; Annola 2011; Harjula et al. 2021. 26 Vehkalahti 2011, 233–234. 27 Markkola 2002, 212–214; Annola 2003, 163; Jansdotter 2004, 65. 28 Hoivaava valta on Pirjo Markkolan käyttöön ottama suomennos käsit- teelle caring power, jonka lanseerasivat kveekareiden vankilatyötä tutkineet Annemieke van Drenth ja Francisca de Haan. Van Drenth & de Haan 1999. 29 Jansdotter 2004, 292–293. 30 Annola 2003, 167–168. 31 Vankien äitiys on laaja tutkimusaihe, jonka käsittelyyn ei tässä artikkelissa ole tilaa. Todettakoon vain, Emma Mäkiselle kirjoittaneista naisvangeista Helena ja Erika pyrkivät toteuttamaan äitiyttään vankilasta käsin, ja vaikut- tavat olleen tietoisia erilaisista mahdollisuuksista lasten hoidon järjestämi- seksi. Tämä on linjassa niiden havaintojen kanssa, joita brittikriminologi Helen Johnston on tehnyt 1800-luvun lopun englantilaisiin naisvankeihin liittyen, ks. Johnston 2018. 32 Amanda EM:lle, 27.5.1904; Ida EM:lle, 24.12., ei vuosilukua. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 33 Ida EM:lle, 24.12., ei vuosilukua. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 34 Ibid. 35 Gerber 2006, 92–95. Johanna Annola 46 36 Helena EM:lle, 31.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880– 1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 37 Amanda EM:lle, 27.5.1904. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 38 Ibid. 39 Erika EM:lle, 2.9., ei vuosilukua. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 40 Nieminen 1951, 74, 82; Rajainen 1973, 96–97; Markkola 1994, 62; Saarimäki 2010, 205–206; Miettinen 2012. 41 Annola 2003, 163. 42 Katriina EM:lle, 17.1.1886; Anna EM:lle, ei päiväystä; Emelia EM:lle, 15.2.1890. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 43 Ibid. Näissä katkelmissa näkyy myös hyperkorrekteja piirteitä, kuten t-kir- jaimen muuttuminen d-kirjaimeksi (”pyydäisin”, ”teidä”), jotka voidaan tul- kita paitsi kirjoittajan osaamattomuudeksi myös tietoiseksi pyrkimykseksi valita mahdollisimman sopivat sanat. Nordlund 2013, 113–121. 44 Lyons 2015. 45 Katriina EM:lle, 17.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 46 Häkkinen 1995; Markkola 2002; Annola 2003; Harjula et al. 2021. 47 Anna EM:lle, ei päiväystä. Vankilanjohtaja Bruno Breitholtzin merkintä. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 48 Katriina EM:lle, 17.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 49 Emelia EM:lle, 15.2.1890; Katriina EM:lle, 17.1.1886. Kansio I Ha:4, Turva- kotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 50 Anna EM:lle, ei päiväystä; Katriina EM:lle, 17.1.1886; Emelia EM:lle, 15.2.1890. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 51 Anna EM:lle, ei päiväystä. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880– 1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 52 Annola 2003. 53 Anna EM:lle, ei päiväystä; Katriina EM:lle, 17.1.1886; Emelia EM:lle, 15.2.1890. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 54 Anna EM:lle, ei päiväystä. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880– 1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 4746 55 Katriina EM:lle, 17.1.1886. Kansio I Ha:4, Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923. Emma Mäkisen arkisto, KA. 56 Ibid. 57 Markkola 2002, 227–231, 236. 58 Markkola 2002, 236–237. 59 Annola 2001, 40. 60 Työläisnainen 16.6.1910, ”Siveellisyyskysymys Eduskunnassa”. 61 Työläisnainen 8.2.1912,”Hiukan siveellisyyskysymyksestä ja hyväntekeväi- syydestä”, Hilda S-lä. 62 Lappeenrannan kehruuhuoneen rippikirja 1868–1889, lehti 46. Lappeen- rannan kehruuhuoneen saarnaajan arkisto, Kansallisarkiston digitaalinen arkisto; Kirvun seurakunnan rippikirja, 1881–1890, lehti 555. Suomen Sukuhistoriallisen Seuran digitaalinen tietokanta. 63 Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työvankilan nimiluettelo 1900, vanki numero 65. Suomen Sukuhistoriallisen Seuran digitaalinen tietokanta; Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työvankilan rippikirja 1890–1910, lehti 110. Suomen Sukuhistoriallisen Seuran digitaalinen tietokanta. 64 Vaasan seurakunnan rippikirja 1896–1905, lehti 684. Suomen Sukuhistori- allisen Seuran digitaalinen tietokanta. Johanna Annola 48 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Kansallisarkisto, Suomen Vapaakirkon arkisto Emma Mäkisen arkisto I Ha:4 Turvakotia koskeva aineisto 1880–1923 Kansallisarkiston digitaalinen arkisto (luettu 1.4.2021) Helsingin ruotsalais-suomalaisen seurakunnan arkisto Rippikirja I 1856–1869 Turun ja Porin läänin henkikirjat Turun kaupungin henkikirjat 1890–1893, 1895–1897 Lappeenrannan kehruuhuoneen saarnaajan arkisto Rippikirja 1868–1889 Kansalliskirjaston digitaalinen sanomalehtiarkisto (luettu 1.4.2021) Työläisnainen Suomen Sukuhistoriallisen Seuran digitaalinen tietokanta (luettu 1.4.2021) Helsingin seurakunnan rippikirja 1870–1881 I, III Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työvankilan nimiluettelo 1900, 1903 Hämeenlinnan kuritushuoneen ja työvankilan seurakunnan rippikirja 1890–1910 Kirvun seurakunnan rippikirja, 1881–1890 Lapväärtin seurakunnan rippikirja 1867–1873 Turun kehruuhuoneen seurakunnan rippikirja 1856–1881 Vaasan seurakunnan rippikirja 1896–1905 Kirjallisuus Ahlbeck, Jutta (2021): Ratkaisuna sterilisaatio. Kansakunnan parasiitit ja nais- ruumiin uhka. Teoksessa Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela & Jasmine Westerlund (toim.), Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Turun yliopisto, 233–259. Ahlbeck-Rehn, Jutta (2006): Diagnostisering och disciplinering. Medicinsk dis- kurs och kvinnligt vansinne på Själö hospital 1889–1944. Åbo Akademis för- lag, Åbo. Annola, Johanna (2001): ”Minulle eläminen on Kristus”: uskonto ja yhteiskun- nallinen äitiys Emma Mäkisen hyväntekeväisyystyössä 1849–1915. Suomen Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 4948 historian julkaisematon pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, histo- riatieteen laitos. Annola, Johanna (2003): ”Minulle eläminen on Kristus”: uskonto ja yhteiskun- nallinen äitiys Emma Mäkisen hyväntekeväisyystyössä 1849–1915. Suomen kirkkohistoriallisen seuran vuosikirja 92 (2002), 153–176. Annola, Johanna (2011): Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen johtajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880–1918. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura, Helsinki. Annola, Johanna (2015): The Conflict between Lived Religion and State Control of Poor Relief. The Case of Emma Mäkinen’s Private Orphanage at the Turn of the 20th Century. Perichoresis 13 (2), 77–96. Annola, Johanna (2019): ”Tehe minusta itselles kunnian astia!” Kuuluminen ja kutsumus saarnaaja Antti Mäkisen elämässä 1800- ja 1900-lukujen vaih- teessa. Teoksessa Johanna Annola, Ville Kivimäki & Antti Malinen (toim.), Eletty historia. Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino, Tampere, 149–177. Antikainen, Marjo-Riitta (2003): Sääty, sukupuoli, uskonto. Mathilda Wrede ja yhteiskunnan muutos 1883–1913. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Hel- sinki. Englund, Viktor (2019): Fångsamhället som inte skulle finnas. Överlevnad och anpassning i fängelse under åren 1890–1920. Uppsala universitet, Uppsala. Foucault, Michel (2005): Tarkkailla ja rangaista. Suomennos Eevi Nivanka. Otava, Helsinki. Gerber, David A. (2006): Authors of Their Lives. The Personal Correspondence of British Immigrants to North America in the Nineteenth Century. New York University Press, New York. Hakanen, Tiia (2015): Se tavallinen tarina? Ohjesääntöinen prostituutio Tam- pereella tarkastusnaisten elämäkertojen kautta tarkasteltuna. Historian jul- kaisematon pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, historian oppiaine. Halldórsdóttir, Erla Hulda (2014): Elämä kirjeissä. Miten representoida jo representoitua elämää? Teoksessa Heini Hakosalo, Seija Jalagin, Marianne Junila & Heidi Kurvinen (toim.), Historiallinen elämä. Biografia ja historian- tutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 172–185. Harjula, Minna & Annola, Johanna & Ekholm, Laura (tulossa 2021): Etniset ja sosiaaliset vähemmistöt Suomessa. Teoksessa Pirjo Markkola & Marjaana Niemi (toim.), Suomalaisen yhteiskunnan historia II. Vastapaino, Tampere. Helenius, Armi (1989): Naisvangit Suomessa 1800-luvulla. Heidän rikoksensa ja sosiaalinen taustansa. Julkaisematon Suomen historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Suomen ja Pohjoismaiden historian laitos. Häggman, Kai (1994): Perheen vuosisata: perheen ihanne ja sivistyneistön elä- mäntapa 1800-luvun Suomessa. Suomen historiallinen seura, Helsinki. Johanna Annola 50 Häkkinen, Antti (1995): Rahasta – vaan ei rakkaudesta: prostituutio Helsingissä 1867–1939. Otava, Helsinki. Jaakkola, Jouko (1994): Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta. Teoksessa Jouko Jaakkola & Panu Pulma & Mirja Satka & Kyösti Urponen (toim.), Armeliai- suus, yhteisöapu, sosiaaliturva. Suomalaisen sosiaaliturvan historia. Sosiaali- turvan keskusliitto, Helsinki, 71–161. Jansdotter, Anna & Svanström, Yvonne (2007): Inledning. Teoksessa Anna Jans- dotter & Yvonne Svanström (toim.), Sedligt, renligt, lagligt. Prostitution i Nor- den 1880–1940. Makadam, Göteborg & Tukholma, 11–35. Jansdotter, Anna (2004): Ansikte mot ansikte. Räddningsarbete bland prostitue- rade kvinnor i Sverige 1850–1920. Symposion, Tukholma. Jansdotter, Anna (2007): Rädda Rosa. Frälsningsarméns räddningsarbete i Sve- rige 1890–1920. Teoksessa Anna Jansdotter & Yvonne Svanström (toim.), Sedligt, renligt, lagligt. Prostitution i Norden 1880–1940. Makadam, Göteborg & Tukholma, 107–135. Johnston, Helen (2018): Imprisoned Mothers in Victorian England, 1853–1900. Motherhood, Identity and the Convict Prison. Criminology and Criminal Justice 19 (2), 1–17. Katermaa, Aino (1977): Kronoborgin työ- ja ojennuslaitoksen ojentolaiset. Jul- kaisematon Suomen historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Historiatieteen laitos. Keravuori, Kirsi (2015): ”Rakkaat poikaiset!”. Simon ja Wilhelmina Janssonin perhekirjeet egodokumentteina (1858–1887). Annales Universitatis Turkuen- sis C 411. Turun yliopisto. https://www.utupub.fi/handle/10024/113530. Kolehmainen, Tiina (1985): Lappeenrannan kehruuhuone ja sen naisvangit vankilan toimintavuosina 1819–1881. Julkaisematon Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Suomen historian laitos. Komulainen, Veera (2011): Vankilalapset. Äitejään vankeuteen seuranneet lapset Hämeenlinnan naisvankilassa vuosina 1881–1926. Julkaisematon historian pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto, Yhteiskunta- ja kulttuuritietei- den yksikkö. Kukkola, Emilia (2015): Nuori pahantekijä. Alaikäiset kuritushuonevangit 1800- luvun lopulla. Julkaisematon Suomen ja Pohjoismaiden historian pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. https://www.nuorisotutkimusseura.fi/images/opinnayte- kilpailu/kukkola_emilia_gradu.pdf. Laitinen, Lea & Mikkola, Kati (2013): Johdanto. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suo- messa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 9–17. Lehtinen, Juha (2012): Laitakaupungin syntinen laulu. Ohjesääntöinen prosti- tuutio Tampereella 1890–1905. Julkaisematon Suomen historian pro gradu Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 5150 -tutkielma. Itä-Suomen yliopisto, historia- ja maantieteiden laitos. https:// erepo.uef.fi/handle/123456789/10822. Leminen, Pia (1993): Prostituutio naisen elämänkulussa 1900-luvun alun Hel- singissä. Julkaisematon sosiaalihistorian pro gradu -tutkielma. Helsingin yli- opisto, talous- ja sosiaalihistorian laitos. Leminen, Pia (1994): Elämää prostituution jälkeen. Teoksessa Matti Heikkilä & Kari Vähätalo (toim.), Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaude- amus, Helsinki, 128–148. Leskelä-Kärki, Maarit & Lahtinen, Anu & Vainio-Korhonen, Kirsi (toim.) (2011): Kirjeet ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Hel- sinki. Letto-Vanamo, Pia & Ylikangas, Heikki (1981): Hajapiirteitä laillisen vapau- denriiston ja sen toimeenpanon kehityksestä esiteollisena aikana. Teoksessa Elina Suominen (toim.), Suomen vankeinhoidon historiaa 1. Katsauksia van- keinhoidon kehitykseen. Vankeinhoitolaitos, Helsinki, 37–87. Lyons, Martyn (2015): Writing Upwards. How the Weak Wrote to the Powerful, Journal of Social History, 49 (2), 317–330. Markkola, Pirjo (1994): Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Markkola, Pirjo (2002): Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suo- messa 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Markkola, Pirjo (2011): Women’s Spirituality, Lived Religion and Social Reform in Finland 1860–1920. Perichoresis 9 (2), 143–182. Markkola, Pirjo (2014): Moraalin miehet. Mitä prostituution sääntely kertoo mieheydestä? Teoksessa Pirjo Markkola & Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.), Näkymätön sukupuoli. Mieheyden pitkä historia. Vasta- paino, Tampere, 134–158. Miettinen, Tiina (2012): Ihanteista irrallaan. Hämeen maaseudun nainen osana perhettä ja asiakirjoja 1600-luvun alusta 1800-luvun alkuun. Tampere Uni- versity Press, Tampere. https://trepo.tuni.fi/handle/10024/66932. Moran, Dominique (2015): Carceral Geography. Spaces and Practices of Incarcer- ation. Routledge, London &New York. Nieminen, Armas (1951): Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja seksuaali- kysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty- yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. WSOY, Helsinki. Nilsson, Roddy & Vallström, Maria (2016): Inledning. Teoksessa Roddy Nils- son & Maria Vallström (toim.), Inspärrad. Röster från intagna på sinnessjuk- hus, fängelser och andra anstalter 1850–1992. Nordic Academic Press, Lund, 11–40. Johanna Annola 52 Nordlund, Taru (2013): Kirjeet. Keskustelua yli ajan ja paikan. Teoksessa Lea Laitinen & Kati Mikkola (toim.), Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 107–138. Nygård, Toivo (1998): Erilaisten historiaa. Marginaaliryhmät Suomessa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa. Atena, Jyväskylä. Pajuoja, Jussi (1993): Vankilarakentaminen. Katsaus rangaistusten historiaan. Painatuskeskus, Helsinki. Pukero, Päivi (2009): Epämääräisestä elämästä kruunun haltuun. Irtolai- suuden ja huono-osaisuuden kontrolli Itä-Suomessa 1860–1885. Yhteis- kunta- ja aluetieteiden tiedekunta, Joensuun yliopisto. https://erepo.uef.fi/ handle/123456789/9444. Rajainen, Maija (1973): Naisliike ja sukupuolimoraali. Keskustelua ja toimintaa 1800-luvulla ja nykyisen vuosisadan alkupuolella noin vuoteen 1918 saakka. Suomen kirkkohistoriallinen seura, Helsinki. Saarimäki, Pasi (2010): Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit. Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Jyväskylä Studies in Humanities 138, Jyväskylän yliopisto. https://jyx.jyu.fi/ handle/123456789/23241. Savolainen, Hanna (2000): Tuomittu elämään. Poliittiset naisvangit Hämeen- linnan kuritushuone- ja keskusvankilayhteisössä 1924–1939. Julkaisematon Suomen historian pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, Suomen histo- rian laitos. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/12138. Savolainen, Hanna (2001) Kenen joukoissa istut? Hämeenlinnan poliittiset nais- vangit. Työväentutkimus 3. Työväenperinne ry, 33–35. https://helda.helsinki. fi/handle/10138/167385. Stanley, Liz (2004): The Epistolarium. On Theorizing Letters and Correspon- dences. Auto/Biography 12, 201–235. Steedman, Carolyn (2001): Enforced Narratives. Stories of Another Self. Teok- sessa Tess Cosslett, Celia Lury & Penny Summerfield (toim.), Feminism and Autobiography. Texts, Theories, Methods. Routledge, London & New York, 27–37. E-kirjaversio. Tuohela, Kirsi (2008): Huhtikuun tekstit. Kolmen naisen koettu ja kirjoitettu melankolia 1870–1900. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Tuohela, Kirsi (2021): Sielun ja mielen sairaus. Varhaiset psyykkisen sairastami- sen elämäkerrat Suomessa. Teoksessa Jutta Ahlbeck, Päivi Lappalainen, Kati Launis, Kirsi Tuohela & Jasmine Westerlund (toim.), Kipupisteissä. Sairaus, kulttuuri ja modernisoituva Suomi. Turun yliopisto, 195–232. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018): Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Vallenius, Marita (2005): Epätoivoisten äitien epätoivoinen elämä? Mikrohisto- riallinen näkökulma lapsenmurhaajien elämänkulkuihin 1900-luvun alun Naisvankien kirjeet 1800- ja 1900-lukujen vaihteen Suomessa 5352 Varsinais-Suomessa. Julkaisematon Suomen historian pro gradu -tutkielma. Turun yliopisto, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. van Drenth Annemieke & de Haan Francisca (1999): The Rise of Caring Power. Elizabeth Fry and Josephine Butler in Britain and in the Netherlands. Amster- dam University Press, Amsterdam. Vehkalahti, Kaisa (2009): Constructing Reformatory Identity. Girls’ Reform School Education in Finland, 1893–1923. Peter Lang, Oxford. Vehkalahti, Kaisa (2011): Opitut tunteet, kerronnan kaavat. Kirjeet 1900-luvun alun koulukotikasvatuksessa. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.), Kirjeet ja historiantutkimus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 220–237. Virtanen, Veikko (1944): Suomen vankeinhoito I 1808–1831. Suomen historial- linen seura, Helsinki. 55 Mikko Kemppainen Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 1900-luvun alussa Nais-asianajat ovat vaatineet ja miehet ovat siihen suostuneetkin, että itsensä ylläpitämisoikeus, mikäli mahdollista on, on annet- tava naisille, jotta heillä olisi mahdollisimman laajin valitsemisva- paus aviomieheen nähden eikä heidän tarvitsisi elantonsa vuoksi mennä naimisiin. Mutta itsensä ylläpitämisoikeutta korkeam- malla on suvun jatkamisoikeus. Ja se on vielä suurimmaksi osaksi miesten määriteltävänä. Tarkastelkaamme, mistä tämä seikka johtuu. Se johtuu niin kuin moni muu epäkohta keskiaikaisista ahtaista kirkollisista oloista. Sen perustajina ovat olleet sielunpai- menet ja sen puoltajina herrat miekan käyttäjät. Se perustuu tuo- hon ihmisten keksimään oppiin: Minä vaivainen syntinen ihminen joka synnissä siinnyt että syntynyt olen. […] Siis – hyljätkäämme tuo – akkojen lause – Minä vaivainen syntinen ihminen. […] Siis jokaiselle täysi-ikäiselle naiselle kuin miehelle täysi vapaus itse yksi- löllisesti järjestää sukupuolielämänsä, mahdollisimman suotuisissa elämänoloissa. Sen vaadin.1 Yllä lainattu katkelma on näytelmäkirjailija-toimittaja Elvira Willmanin (1875–1925) Palvelijatarlehdessä vuonna 1905 jul- kaistusta kirjoituksesta. Willman oli suomalaisen työväenliik- keen näkyvin naispuolinen ”vapaan rakkauden” julistaja. Kuten katkelmasta käy hyvin ilmi, hän vaati avoimesti ja kärjekkäin sanankääntein naisille miesten kanssa yhtäläisiä oikeuksia toteut- taa seksuaalisia halujaan, mikä oli hänen omassa ajassaan hyvin poikkeuksellista. Willmanin kanssa sosialidemokraattisen nais- liikkeen seksuaaliradikaalia siipeä edusti tämän artikkelin toi- Mikko Kemppainen 56 nen päähenkilö, kirjailija-toimittaja Hilda Tihlä (1870–1944). Willmanin tavoin Tihlä piti ajan passiivista naisihannetta alis- tavana ja kaksinaismoralistisena käsityksenä. Willmanin laina- uksesta voi selkeästi lukea lisäksi sen, että uskonto oli vahvasti läsnä seksuaalisuuteen liittyvässä keskustelussa. Myös Tihlän seksuaalisuutta käsittelevissä kirjoituksissaan uskonto nousi sys- temaattisesti esille. Tässä vuoden 2020 syksyllä tarkastettuun väitöskirjaani pohjaavassa artikkelissa nostan esille Willmanin ja Tihlän avulla historiankirjoituksessa vähälle huomiolle jäänyttä työväenliikkeen naisten seksuaaliradikalismia sekä sen kytköksiä uskontoon.2 Willman ja Tihlä olivat ennen vuoden 1918 sisällissotaa Suo- men kuuluisimpia sosialistisia naiskirjailijoita, jotka saivat run- saasti palstatilaa ja huomiota työväenlehdistössä. Tarkastelen hei- dän kannanottojaan suhteessa runoilija, opettaja ja kansanedus- taja Hilja Pärssisen (1876–1935) esittämiin käsityksiin seksuaali- suudesta. Pärssinen oli ehdottomasti 1900-luvun alun vaikutus- valtaisin ja kansainvälisesti kuuluisin naispuolinen suomalainen sosialisti sekä vielä Willmania ja Tihlää tunnetumpi kirjailija. Pärssisen vaikutusvaltaa kasvatti entisestään se, että hän vastasi yhdessä Miina Sillanpään (1866–1952) kanssa sosialidemokraat- tisen naisliikkeen äänenkannattajan Työläisnainen-lehden toimi- tuksesta vuosina 1907–1912.3 Pärssinen oli ennen vuoden 1918 sisällissotaa SDP:n sosiaali- ja perhepolitiikan pääarkkitehti ja edusti julkisessa keskustelussa maltillisemman enemmistön kantaa. Toisaalta hän myös perään- kuulutti naisten oikeutta päättää omasta ruumiistaan ja kyseen- alaisti kirkon auktoriteettiaseman sallittujen sukupuolisuhteiden määrittelijänä. Hän muun muassa vaati siviilivihkimistä, raskau- denkeskeytyksen sallimista ja teki aloitteita aviottomien äitien aseman parantamiseksi. Etenkin porvariston naiset näkivät Pärs- sisen vaatimien uudistusten heikentävän sukupuolimoraalia ja pitivät niitä osoituksena sosialismin vahingollisuudesta. Toisin sanoen Pärssisen seksuaalisuuteen liittyvät kannanotot olivat omana aikanaan hyvin radikaaleja. Hän ei kuitenkaan julkisesti nostanut naisen seksuaalista vapautta sosialismin ensisijaiseksi Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 5756 tavoitteeksi. Samoin kuin työväenliikkeen naisten maltillinen enemmistö, Pärssinen kielsi ehdottomasti kannattavansa ”vapaata rakkautta” ja vaati – varmasti ainakin osaltaan poliittisen kanna- tuksensa takaamiseksi – miehiltä samaa seksuaalista pidättyväi- syyttä kuin naisilta.4 Juuri tässä Pärssinen poikkesi Willmanista ja Tihlästä, minkä vuoksi keskityn artikkelissa yhtäläisyyksiä enem- män heidän näkemystensä eroavaisuuksiin. Artikkelin aineistona käytän kirjailijoiden lehtikirjoituksia. Willmanin osalta analyysi kohdistuu ennen kaikkea yllä lainat- tuun vuonna 1905 Palvelijatarlehdessä julkaistuun Miksi meille naisille nykyisessä yhteiskunnassa sukupuolielämä on vastenmie- listä? -kirjoitukseen, jossa tiivistyy hänen näkemyksensä naisen asemasta, seksuaalisuudesta ja uskonnosta. Tihlä ei julkaissut aiheesta yhtä kiteyttävää ja suorasanaista yksittäistä kannanottoa, joten hänen kohdallaan olen valinnut tarkasteluun useamman kirjoituksen. Keskeistä lähdeaineistona käytetyissä kirjoituksissa on, että ne oli suunnattu ennen kaikkea naisille ja käsittelivät sek- suaalisuutta nimenomaan naisen näkökulmasta. Julkaistujen kir- joitusten lisäksi aineisto koostuu kirjailijoiden elämäkerrallisista lähteistä, jotka avaavat heidän henkilökohtaista ajatteluaan. Metodologisesti artikkeli pohjaa biografiseen historiantutki- mukseen, jossa menneisyyden käsityksiä sekä ajatus- ja koke- musmaailmaa tarkastellaan yksilöiden kautta. Elämäkerrat ovat olleet aina olennainen osa historiankirjoitusta, mutta nykyai- kaisen biografisen historiantutkimuksen juuret ovat 1960- ja 1970-lukujen feministisessä tutkimuksessa ja tutkimussuuntaus on ollut keskeinen erityisesti naisiin kohdistuvassa historiankir- joituksessa. Biografia lukeutuu esimerkiksi mikro-, sukupuoli- ja kokemushistorian ohella ”uusiin historioihin”, jotka etenkin 2000-luvun historiantutkimuksessa ovat ”antaneet äänen” muun muassa kirjeiden, päiväkirjojen ja muiden niin sanottujen ego- dokumenttien avulla aiemmin sivuutetuille marginaaliryhmille sekä heidän kokemusmaailmalleen. Biografia on nostanut esille myös naiset, jotka ovat julkisessa toiminnassaan jääneet usein miesten varjoon. Huomion kiinnittäminen yksilöön ja yksilöl- lisiin käsityksiin mahdollistaakin menneisyyden monimuotoi- Mikko Kemppainen 58 suutta ja uusien ajan valtavirran ajattelumalleista poikkeavien näkökulmien tarkastelemisen. Biografisessa tutkimuksessa yksit- täisiä henkilöitä tarkastellaan osana sosiaalista, kulttuurillista ja historiallista kontekstia, joten yksilöt avaavat laajempia näkökul- mia menneisyyteen.5 Naiset, seksuaalisuus ja uskonto suomalaisen työväenliikkeen historiantutkimuksessa 1900-luvun alun naisten suhtautumista avioliittoon, perheeseen ja seksuaalisuuteen on käsitelty tutkimuskirjallisuudessa melko runsaasti. Suomalaisen työväenliikkeen historiantutkimuksessa on painottunut, että liikkeessä toimineet naiset olivat hyvin mal- tillisia seksuaalisuuteen liittyvissä kysymyksissä ja kannattivat laajalti seksuaalisuuden sitomista kirkolliseen avioliittoinstituu- tioon. Ajan oloissa nainen käsitettiin luonnostaan seksuaalisesti passiiviseksi ja miestä siveellisemmäksi. Naisen pyhäksi velvol- lisuudeksi katsottiin yleisesti 1900-luvun alussa äitiys ja omis- tautuminen perheelle. Äitiyden ihanteen täyttäminen edellytti siveellisyyttä.6 Siveellisyyden ihanteeseen taas liittyi oleellisesti seksuaalinen passiivisuus, minkä vuoksi naisten käyttäytyminen oli jatkuvan tarkkailun alaisena. Naisen ei ollut soveliasta osoittaa kiinnostusta seksiin ja intiimi läheisyys oli sallittua ainoastaan kirkon siunaa- massa avioliitossa. Miesten rajat olivat huomattavasti löyhemmät, mihin vaikutti osaltaan se, että heitä pidettiin luonnostaan nai- sia viriilimpinä. Seksuaalista vapautta vaativassa kannanotoissa kiinnitettiinkin huomiota lähes yksinomaan miesten tarpeisiin. Kaksinaismoraali koettiin etenkin naisten keskuudessa yhdeksi ajan polttavimmaksi ongelmaksi. Sekä porvariston että työväen- liikkeen naiset esittivät ”vapaan rakkauden” rapauttavan yhteis- kunnan moraalisen pohjan ja johtavan sosiaalisiin ongelmiin, kuten prostituution lisääntymiseen ja perheiden hajoamiseen. Kaksinaismoraalin konkreettisin ilmentymä oli ohjesääntöinen prostituutiolaitos, jossa itseään myyviä naisia kontrolloitiin rekis- Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 5958 teröimällä ja edellyttämällä heiltä säännöllisiä terveystarkastuk- sia, mutta miesten vastuuta prostituoitujen asiakkaana ei proble- matisoitu. Naisten julkisen toiminnan alueeksi muodostuneessa sosiaali- ja perhepoliittista keskustelussa vaadittiinkin yleisesti moraalireformia, jossa miehiltä edellytettiin samaa hillittyä käyt- täytymistä kuin naisilta.7 Naisiin liitetty äitiyden ja seksuaalisen passiivisuuden ideaali ja miesten vapaampi moraalikoodisto ovat korostuneet myös suo- malaisen työväenliikkeen historiankirjoituksessa. Tämä näkyy muun muassa siinä, että radikaalimpia seksuaalista vapautta vaa- tivia kannanottoja on tarkasteltu lähinnä miesten kautta. ”Vapaa rakkaus” on käytännössä henkilöitynyt voimakkaasti 1900-luvun taitteen sosialistien johtohahmoon ja työväenliikkeen valtakun- nallisen äänenkannattajan Työmiehen päätoimittajana ja näy- telmäkirjailijana tunnetuksi tulleeseen Matti Kurikkaan (1863– 1915), lehtimies Veikko Palomaahan (1865–1933) sekä ham- maslääketiedettä opiskelleeseen toimittajaan Antero Ferdinand Tanneriin (1868–1920). Erityisesti Tanner on esitetty liikkeeseen kohdistuvassa historiantutkimuksessa seksuaalisen vapauden asi- anajajana, joka kohahdutti 1910-luvun taitteen molemmin puo- lin teoksillaan ja luennoillaan. Hän rinnasti yhdynnän tuottaman mielihyvän taiteesta saatavaan nautintoon, vaati yksiavioisuuden ihanteen hylkäämistä ja suhtautui avomielisesti masturbaatioon, jota pidettiin esimerkiksi lääketieteessä yleisesti haitallisena ter- veydelle. Myös Palomaa herätti pahennusta vuonna 1905 julkais- tulla teoksellaan Sukupuoliasia järjen ja hengen valossa, jossa hän esitti yksiavioisuuden haitallisena luonnolliselle sukupuolivietil- le.8 Käsitys työväenliikkeen naisten suuren enemmistön maltil- lisuudesta pitää epäilemättä paikkansa. Maltillisuuden koros- taminen on kuitenkin jättänyt vähemmälle huomiolle sen, että sosialidemokraattisessa naisliikkeessä toimi seksuaaliradikaali vähemmistö, joka vaati täydellistä naisen ruumiillisen itsemää- räämisoikeutta ja seksuaalisten halujen tunnustamista. Willman ja Tihlä tekevät näkyväksi sen, että vaikka valtaosa työväenliik- keen naisista omaksui seksuaalisesti passiivisen naisen ihanteen, Mikko Kemppainen 60 myös naissosialistien keskuudesta nousi julkisuuteen Kurikan, Palomaan ja Tannerin kaltaisia poikkeuksellisia seksuaaliradi- kaaleja. Miesten tavoin Willman ja Tihlä vaativat seksuaalimo- raalin uudelleen määrittelemistä vapaampaan suuntaan, mutta peräänkuuluttivat miehistä poiketen ennen kaikkea naisten sek- suaalisten tarpeiden tunnustamista. Historiantutkija Pirjo Markkola on osuvasti todennut, että keskustelu sukupuolesta ja siveellisyydestä sivusi aina tavalla tai toisella uskontoa.9 Yhdistävä tekijä edellä mainittuihin mie- hiin onkin se, että Willmanin ja Tihlän uskonnolliset käsitykset kytkeytyivät erottamattomasti vapaamman seksuaalisen moraa- likoodiston vaatimuksiin. Ainakin Kurikan ja Palomaan maail- mankatsomus pohjasi tolstoilaisiin ja teosofisiin uskonnollisiin käsityksiin, mikä heijastui selkeästi heidän seksuaaliradikalis- miinsa.10 Etenkin teosofit lähestyivät seksuaalisuutta uskonnolli- sesta tulokulmasta ja korostivat eroottista rakkautta kokonaisval- taisena hengen ja fyysisen ruumiin yhteydenkokemuksena. Teo- sofia kiehtoi esimerkiksi ruotsalaista Ellen Keytä (1849–1926), joka vertasi yhdyntää uskonnolliseen toimitukseen ja vieroksui kirkkoinstituutioon sidottua monogaamista avioliittoa. Saman- aikaisesti hän korosti äitiyttä naisen pyhänä tehtävänä ja katsoi eurooppalaisen sivistyksen lepäävän naisten harteilla. Key lukeu- tui 1900-luvun alun vaikutusvaltaisimpiin eurooppalaisiin seksu- aaliradikaaleihin ja oli hyvin tunnettu henkilö myös suomalaisen naisasialiikkeen ja sosialistien keskuudessa.11 Kuten seksuaaliradikalismi, myös teosofia, tolstoilaisuus ja uskonnollinen ”utopiasosialismi” on yhdistetty työväenliikkeen historiankirjoituksessa perinteisesti miehiin ja ennen kaikkea Matti Kurikkaan ja Veikko Palomaahan. Kurikan ja Palomaan teosofissävytteinen aatemaailma kuitenkin vieraannutti heitä Sosialidemokraattisen Puolueen poliittisesta johdosta 1900- luvun alkuvuosina. Kurikan osalta kehitys johti lopulliseen välirikkoon suurlakon jälkeen ja hänet käytännössä pakotettiin eroamaan puolueesta vuoden 1906 Oulun puoluekokouksessa. Aikaisemmassa historiantutkimuksessa Kurikan ero on esitetty osoitukseksi siitä, kuinka marxilainen materialismi ja tieteellinen Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 6160 naturalismi marginalisoivat uskonnollisen maailmankatsomuk- sen suomalaisten sosialistien keskuudessa.12 Viime vuosina työväenliikettä tutkineet historioitsijat ovat osoittaneet kuvan työväenliikkeen aatteellisesta kehityksestä puutteelliseksi nostamalla esiin yhä enemmän henkilöitä, jotka sovittivat uskonnollisen ja sosialistisen maailmankatsomuksen toisiinsa. Tässä poliittisen ja uskonnollisen aatemaailman jäsen- tämisprosessissa juuri tolstoilaisuudella, teosofialla ja muilla niin sanotuilla esoteerisilla uskonnollisilla aatevirtauksilla, kuten spi- ritualismilla, oli keskeinen asema.13 Myös kansainvälisessä tutki- muksessa on todettu esoteeristen aatteiden vaikuttaneen merkit- tävästi siihen, millä tavoin sosialistit 1900-luvun taitteen molem- min puolin punoivat tieteen, politiikan ja uskonnon yhteen sau- mattomaksi kokonaisuudeksi.14 Artikkelissa käsitellyt Willmanin ja Tihlän kirjoitukset auttavatkin syventämään ja monipuolista- maan kuvaa paitsi työväenliikkeen seksuaaliradikalismista, myös 1900-luvun alun (nais)sosialistien uskonnollisista käsitystä. Ennen tarkempaa tekstien analyysia teen kuitenkin lyhyen yhteenvedon Willmanin ja Tihlän elämästä ja toiminnasta, sillä oman aikansa tunnettuudestaan huolimatta he ovat 2000-luvun suurelle yleisölle varmasti melko tuntemattomia kirjailijoita. Elä- mäkerrallinen katsaus toimii samalla analyysin tukena avaamalla tekstien henkilökohtaisia taustoja. Elvira Willman ja Hilda Tihlä – työväenliikkeen vallankumoukselliset kirjailijat Näytelmäkirjailija Elvira Willman oli lähtöisin Uudestakaupun- gista, mutta muutti vanhempiensa eron jälkeen äitinsä Sofia Kris- tina Julianan (1855–1938) ja nuoremman veljensä Väinön (1878– ?) kanssa jo lapsena Helsinkiin. Pääkaupungissa Willman valmis- tui ylioppilaaksi vuonna 1894 ja kirjautui yliopistoon lukemaan kieliä ja kirjallisuutta. Hän ei koskaan valmistunut yliopistosta, vaan omistautui 1900-luvun alussa teatterille. Willman suunnit- teli ensin uraa näyttelijänä, mutta totesi nopeasti lahjojensa ole- Mikko Kemppainen 62 Elvira Willman 1902. Kuva: Museoviraston kuvakokoelma (HK19720913:116). Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 6362 van enemmän näytelmien käsikirjoittajana. Samalla hän kiinnos- tui sosialismista ja aktivoitui työväenliikkeen toiminnassa. Will- manin esikoisnäytelmä, Lyyli, sai ensi-iltansa Kansallisteatterissa vuonna 1903. Näytelmä oli menestys, sillä kriitikot yli puoluera- jojen kiittivät sen henkilöhahmoja, ja Willmania itseään kuvattiin työväenliikkeen omaksi Minna Canthiksi. Willman kuitenkin riitautui Kansallisteatterin johdon kanssa, mihin vaikutti osal- taan hänen asemoitumisensa sosialistiksi. Teatteri ei suostunut ottamaan vuonna 1907 kirjoitettua Helsingin prostituoiduista kertovaa Kellarikerroksessa-näytelmää ohjelmistoonsa. Willman kirjoitti jatkossa näytelmänsä Sörnäisten Työväenteatterille, jossa hän sai myös ohjata omat teoksensa.15 Vuonna 1909 ensi-iltansa saaneen viisi vuotta aiemmin järjes- tetyn Voikkaan paperitehtaan lakkoliikettä kuvaavan Juopa-näy- telmän jälkeen Willmanin välit viilenivät myös Sörnäisten Työ- väenteatteriin. Välirikon jälkeen hän muutti perheineen16 Espoon Leppävaaraan, mistä hän puolisonsa kansanedustaja Voitto Elo- rannan kanssa (1876–1922) hankki tontin maanviljelystä varten. Muistitietojen mukaan Willman oli tunnettu kärjekkäistä kom- menteistaan ja väittelynhalustaan. Muuttopäätökseen vaikuttikin osaltaan se, että Willman joutui toistuvasti kahnauksiin sosiali- demokraattisten naisten johtohahmojen ja ennen kaikkea Hilja Pärssisen kanssa. Willman suljettiin ulos eduskuntavaalien ehdo- kasasettelusta, sillä hänen räväköitä mielipiteitään ja ulostulojaan pidettiin SDP:n kannatukselle haitallisina. Leppävaarassa hän jatkoi kuitenkin kirjoittamista tilanhoidon ohella. Willman ei myöskään jäänyt täysin ulkopuolelle sosialidemokraattisen nais- liikkeen toiminnasta, sillä ainakin 1910-luvun alussa hän luennoi liikkeen tilaisuuksissa erityisesti ”siveellisyyskysymyksestä”.17 Vuonna 1917 Venäjällä tapahtuneen vallankumouksen jälkeen Willman sai uutta pontta poliittiseen toimintaansa. Kesällä hän perusti kiertävän teatterikiertueen, joka esitti Willmanin kirjoit- tamia näytelmiä Vallankumouksen vyöryssä ja Veriuhrit. Vuoden 1918 alussa hän julkaisi myös Vallankumouksen vyöryssä -romaa- nin, joka samasta nimestään huolimatta ei ollut juoneltaan yhte- neväinen näytelmän kanssa. Teatterikiertue jatkui vielä sisällisso- Mikko Kemppainen 64 dan aikana, jolloin se sai entistä vahvemman agitaatioluonteen. Sodan loppuvaiheessa punaisten tappion häämöttäessä Willman pakeni perheineen Neuvosto-Venäjälle, missä hänet lopulta teloitettiin ampumalla vakoilusta ja valtionpetoksesta syytettynä vuonna 1925.18 Mielenkiintoista Willmanin seksuaaliradikaalien tekstien kan- nalta on se, että hän ei ainoastaan vaatinut seksuaalimoraalin ja avioliittoinstituution uudistamista, vaan näytti suuntaa myös omalla esimerkillään. Hän ei nimittäin vahvistanut avioliitto- aan Voitto Elorannan kanssa virallisesti ja eli tämän kanssa niin sanotussa toveriavioliitossa. Sosialistit näkivät toveriliiton vasta- kohdaksi porvarilliselle kirkon vahvistamalle avioliitolle, jossa naisen toimintaympäristö oli rajattu pitkälti kodin piiriin. Vaikka toveriliitot eivät olleet tavattomia, etenkin avioliiton ulkopuolella synnyttäneitä naisia paheksuttiin.19 Romaaneja ja lyhyttä proosaa kirjoittanut Jämsän Juokslah- della syntynyt Hilda Tihlä (Hilda Fredrika Joonaantytär) muutti hänkin jo nuorena Helsinkiin vanhempiensa eron jälkeen. Muis- titietojen mukaan hän työskenteli ompelijana ja opiskeli itse- näisesti kieliä20 sekä taiteita Ateneumin piirustuskoulussa. Työ- väenliikkeen toimintaan Tihlä aktivoitui 1900-luvun taitteessa ja virallisesti hän liittyi SDP:n jäseneksi suurlakon kynnyksellä vuonna 1905. Yhdessä aviomiehensä postivirkailija Karl Nick- linin (1860–1925) kanssa hän oli mukana perustamassa työvä- enyhdistystä Helsingin Oulunkylään, jossa pariskunta järjesti kokouksia kotitalossaan. Tihlä toimitti myös vuosina 1908–1914 julkaistua lapsille ja nuorille suunnattua sosialistista Ihanne-leh- teä, joka ilmestyi sosialidemokraattisen naisliikkeen valtakunnal- lisen äänenkannattajan Työläisnaisen liitteenä. Lisäksi hän järjesti työläisille kotonaan tanssi- ja laulupiirejä. Varsinaisen kirjailijan uransa Tihlä aloitti vuonna 1907 maaseudulta kaupunkiin muut- tavan nuoren naisen elämänvaiheita kuvaavalla romaanillaan Leeni, joka kommentoi samana vuonna ensi-iltansa saaneen Willmanin Kellarikerroksessa-näytelmän tavoin erityisesti porva- rillisen naisihanteen aiheuttamaa painetta, ohjesääntöistä pros- tituutiota sekä työläisnaisten kohtaamaa seksuaalista ahdistelua. Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 6564 Yhteensä Tihlä julkaisi vuosina 1907–1916 kolme romaania ja kolme kertomuskokoelmaa.21 Sisällissodassa Tihlä toimi punaisten agitaattorina ja värvärinä Vihdissä, minne hän oli perheineen muuttanut vuonna 1913. Sodan loppupuolella hänet vangittiin. Tihlä virui kesän 1918 Santahaminan vankileirillä, josta hän kuitenkin onnistui pake- Hilda Tihlän piirroskuva, joka on todennäköisesti piirretty hänen Neu- vosto-Karjalaan suuntautuneen pakonsa jälkeen. Tekijä tuntematon. Kuva Kansan Arkisto (KansA 1104–1988). Mikko Kemppainen 66 nemaan elokuussa. Kuuden vuoden viranomaisilta piileskelyn jälkeen hän onnistui ystävänsä kansanedustaja Miina Sillanpään avustamana ylittämään valtakunnan rajan Neuvosto-Karjalaan. Neuvostoliitossa Tihlä toimi opettajana ja jatkoi kirjoittamista aina kuolemaansa saakka vuoteen 1944.22 Artikkelissani kiinnostus kohdistuu Tihlän tekstien ohella hänen poikkeuksellisiin ihmissuhteisiinsa. Tihlällä ja Karl Nic- klinillä ei ollut yhteistä biologista lasta, mutta pian parin vuonna 1893 solmitun avioliiton jälkeen he ottivat huoltaakseen oulu- laislähtöisen Anna Amanda Ämmälän (1868–1913) aviottoman Martta-tytön (1894–?). Vaikka eli avioliitossa Karl Nicklinin kanssa, Tihlä alkoi seurustella 1900-luvun alkuvuosina ylioppilas ja opettaja Urho Tuuralan (1882–1943/1944) kanssa. Parisuhde oli pitkäaikainen, mutta pari virallisti liittonsa vasta Neuvosto- liitossa. Poikkeuksellisen suhteesta tekee se, että Tihlä ei missään vaiheessa purkanut avioliittoaan Nickliniin, vaan Tuurala liittyi osaksi perhettä. Hän jopa muutti asumaan Nicklinin ja Tihlän kotitaloon Oulunkylään. Ilmeisesti myös Nicklinin ja Tuuralan välit olivat läheiset, sillä vielä senkin jälkeen, kun Tihlä, Tuurala ja Martta olivat muuttaneet yhdessä Vihdin Otalammelle vuonna 1913, Nicklin vietti esimerkiksi lomansa pariskunnan luona.23 Vaikka Tihlän ihmissuhteiden luonteesta ei ole löytynyt kovin yksityiskohtaista tietoa, samanaikainen suhde kahteen mieheen kertoo itsessään jo siitä, että Tihlä ei piitannut ajan yksiavioi- suuden ihanteesta. Erityisen mielenkiintoisen hänen suhdekuvi- oistaan tekee se, että sekä Nicklin että Tuurala olivat molemmat kiinnostuneita teosofiasta. Heidän tarkastelunsa avaa näkökul- mia myös Tihlän omiin uskonnollisiin käsityksiinsä ja palaankin tarkemmin Nickliniin ja Tuuralaan myöhemmin analyysin yhte- ydessä. ”Sukuviettiä vailla oleva ihminen on luonnoton” Vaatiessaan Palvelijatarlehdessä vuonna 1905 naisen halujen ja tarpeiden tunnustamista Elvira Willman vetosi tieteelliseen tutki- Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 6766 mukseen. Hän korosti seksuaalisuuden kuuluvan jokaisen ihmi- sen luonnolliseen olemukseen sukupuolesta riippumatta. Toisin kuin ajan kristilliseen maailmakatsomukseen perustuva seksuaa- limoraalikoodisto väitti, seksi ei ollut syntiä vaan olennainen osa inhimillisyyttä ja seksuaalisuuden tukahduttaminen johti fyysi- siin, psyykkisiin sekä sosiaalisiin ongelmiin. Willmanille halujen patoaminen näyttäytyi kutakuinkin yhtä järkevänä kuin itsensä tahallinen nälkiinnyttäminen. Artikkelissaan hän kirjoitti: Tukahduttaa sukuviettinsä ja ylpeillä siitä, on samaa kuin vapaa- ehtoisella nälällä hivuttaa ruuansulatuselimiänsä, etteivät ne enää voi ruokaa sulattaa eivätkä siis kaipaa lisiä, josta seuraa, koko ihmisen ruumiin riutuminen. Sukuviettiä vailla oleva ihminen on luonnoton. […] On näytetty toteen, että sukupuolisuhteissa naisen sukupuolihermot ärtyvät niin kuin miehen, että heillä tapahtuu elimissä yhtymisen jälkeen muutos kuin miehilläkin, että he tuntevat samaa nautintoa ja samaa väsymystä yhtymisen jälkeen kuin mieskin. Onko siis naisille sukupuolivietin voima vähä-arvoisempi elämässä kuin miehillekään?! […] Syy naisen näennäiseen sukupuolivietin puutteeseen ei ole tosiluonto vaan pakko.24 Kirjoitus kertoo hyvin siitä, kuinka seksuaalisuutta lähestyttiin yhä enemmän tieteen näkökulmasta ja tieteellinen seksuaalivalis- tus nousi 1900-luvun taitteessa uskonnollisen kirjallisuuden rin- nalle. Katkelman viittaukset naisen seksuaaliseen viettiin, sukue- linten kiihottumiseen sekä yhdynnän naiselle tuottamaan nau- tintoon olivat kuitenkin ainutlaatuisen radikaaleja, eikä vastaa- via ole löydettävissä ajan työläisnaisille suunnatusta lehdistöstä. Poikkeuksellinen Willmanin ulostulo oli myös siinä mielessä, että kotimainen tieteellinen kirjallisuus pitkälti vaali käsitystä naisen seksuaalisesta passiivisuudesta ja keskittyi lähinnä miehen haluihin ja voimakkaaseen sukuviettiin.25 Epäilemättä Willman olikin perehtynyt suomalaisen kirjallisuuden ohella Ellen Keyn kaltaisten seksuaalireformistien ajatuksiin. Merkillepantavaa Willmanin ja Keyn yhteyden kannalta on etenkin se, että eroottisen rakkauden ja tieteellisten näkökulmien painottamisesta huolimatta he eivät hylänneet käsitystä äitiydestä Mikko Kemppainen 68 naisen tärkeimpänä päämääränä. Vaikka Willman Keyn tavoin korosti seksuaalisuuden nautinnollisuutta, hän katsoi naisen sek- suaalisen halun tähtäävän äitiyteen ja lapsettoman naisen olevan epätäydellinen. Willman vaati sosiaalipoliittisia ja taloudellisia uudistuksia, jotta naiset uskaltautuisivat hankkimaan lapsia ja he voisivat jäädä kotiäideiksi.26 Lisäksi Keytä ja Willmania yhdisti se, että he näkivät naisen eroottisten tunteiden tunnustamisen ratkaisuksi yhteiskunnan sosiaalisiin ongelmiin. Ongelmista ehdottomasti suurin oli hei- dän näkökulmastaan se, että ajan kaksinaismoraali salli miesten seksiseikkailut prostituoitujen luona, minkä seurauksena suku- puolitaudit levisivät terveisiin siveellisiin naisiin ja turmelivat kansanterveyden. Palvelijatarlehdessä Willman ihmettelikin, miksi ”[m]iehille suodaan vapaus turmella itsensä ohjesääntöisen prostitutsioonin rapakossa”, mutta ”naisia pakotetaan pysymään kieltäytyvinä, jotta olisivat kyllin puhtaita ja terveitä vastaanot- tamaan sitä lokaa, jonka miehet tuovat mukanaan porttoloista.”27 Willmanin mukaan naisten aktiivisen seksuaalisuuden salliva moraalikoodisto tulisi poistamaan miesten tarpeen vierailla prostituoitujen luona, kun intiimiä läheisyyttä olisi tarjolla myös kotona. Keskustelu äitiydestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta politi- soitui voimakkaasti 1900-luvun ensimmäisen vuosikymmenen aikana. Kirjoituksissaan Willman haastoi avoimesti etenkin Hilja Pärssisen sekä tämän edustaman maltillisen linjan seksuaalisuutta koskevissa kysymyksissä. Pärssinen ja muut sosialidemokraatti- sen naisliikkeen johtohahmot pelkäsivät Willmanin radikaalien näkemysten heikentävän työläisten luottamusta sosialismiin ja antavan porvaristolle poliittisen aseen vaalikamppailuihin. Will- manin ”vapaan rakkauden” julistukset saivatkin runsaasti huo- miota porvarillisessa lehdistössä, jossa hänen kannanottojensa katsottiin todistavan sosialistien lietsovan siveettömyyttä halvek- simalla pyhiä perhearvoja ja kristillistä avioliittoa. Tämä pakotti Pärssisen jatkuvasti puolustuskannalle. Omissa teksteissään Pärssinen korosti, että sosialistit eivät kannattaneet ”vapaata rak- kautta” ja halusivat naisten taloudellista asemaa koskevilla uudis- Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 6968 tusvaatimuksillaan, kuten äitiysvapaalla, aviottomille äideillä tarkoitetuilla turvakodeilla sekä julkisesti rahoitetulla päivähoi- dolla, ainoastaan kohentaa työläisnaisten ja -perheiden asemaa. Pärssinen edusti linjaa, jonka mukaan miehiltä tuli edellyttää samanlaista hillittyä seksuaalikäyttäytymistä kuin naisilta. Myös muu työväenliikkeen naisjohto irtisanoutui Willmanista ja totesi tämän ulostuloillaan pelaavan porvariston pussiin.28 Willmanin ja Pärssisen välinen kiista päättyi vasta vuoden 1909 keväällä, jolloin Pärssinen julkaisi Työmiehessä laajan kol- meosaisen artikkelisarjan naisten suhteesta demokratiaan. Artik- keleissaan hän osoitti kohta kohdalta erot Willmanin ja sosialis- tisen naisliikkeen virallisen linjan välillä. Willmanin seksuaali- radikaaleilla kirjoituksilla ei ollut mainittavaa vaikutusta sosia- lidemokraattien kokonaiskannatukseen, mutta maltillista linjaa ja Pärssistä vastaan hyökkäämällä hän kuitenkin suututti nais- liikkeen johdon, mikä ajoi hänet poliittiseen paitsioon. Hieman ironisesti hyökkäykset saattoivat jopa vahvistaa Pärssisen asemaa poliittisena johtajana, sillä Willmanin kirjoituksiin vastatessaan myös Pärssinen sai runsaasti näkyvyyttä. Omissa puheenvuorois- saan Pärssinen korosti edustavansa kaikkien aitojen sosialistien kantaa ja leimasi Willmanin työväenliikkeen rivejä hajottavaksi haihattelijaksi.29 Hilda Tihlä oli kirjoituksissaan huomattavasti Willmania hie- novaraisempi, vaikka kannattikin yhtä lailla sukupuolimoraalin uudelleenmäärittelyä ja naisen seksuaalisen halun tunnustamista. Myös Tihlä katsoi naisen seksuaalisuuden kahlitsemisen johta- neen moniin yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hänen vaatimuk- sensa seksuaalisen vapauden puolesta nousivat selkeimmin esille lyhyissä kertomuksissa ”Naisen kunnia” (1910) ja ”Lapsi” (1912), jotka hän julkaisi Työläisnaisessa sekä uskonnollisiin ja yhteis- kunnallisiin aiheisiin keskittyneessä Vapaa Ajatus -lehdessä.30 ”Naisen kunnia” -kirjoituksensa Tihlä laati vastineeksi Eliina Kajanderin nimellä julkaistuun kertomukseen, jossa herrasmie- henä esiintyvä puuseppä viettelee maalta kaupunkiin muuttavan nuoren tytön, jonka lopulta hylkää vietyään ensin tämän ”kun- nian”, eli neitsyyden. Hyväuskoinen tyttö tulee lyhyen seurus- Mikko Kemppainen 70 telun seurauksena raskaaksi ja häpeä saa hänet halveksimaan kaikkia miehiä.31 Tihlä piti kertomusta lapsellisena ja kuvasi sitä suorastaan vastenmieliseksi. Hän ihmetteli, miksi naisen kunnia oli riippuvainen ainoastaan tämän neitseydestä, kun taas miehiä arvioitiin heidän tekojensa ja saavutustensa mukaan. Vastineensa lopussa Tihlä suomi ankarin sanoin ajan kaksinaismoraalia: Miehen kunnia on uljuus, rakkaus, totuus. Jos hän on valehtelija, konna, ilmiantaja, on hän kunniaton. Nainen saa olla tätä kaik- kea: viettelijä, ilmiantaja, panettelija, jos hän vaan on neitsyt, on hänellä ”kunnia” itsensä ja muiden silmissä. […] Surkeassa pime- ydessä ja orjuudessa on naista pidetty läpi vuosisatojen. Häneltä ei olla koskaan vaadittu muuta kuin naisellista suloutta, kauneutta ja viattomuutta. Hän on ollut kaunis eläin. Vahvimpia kahleita millä hän on sidottu on juuri ollut hänen surkea ”kunniansa”. Meidän päivinämme, jolloin monet tyhmyyden kahleet ovat katkenneet ja yhä uudet ovat katkeamassa, yhä vielä pimeät voimat pitävät naista ala-arvoisessa asemassa. Yhä vielä on naisen ”kunnia” enti- sellä heikolla pohjallaan.32 Huomion arvoista Tihlän kirjoituksessa on se, että hän ei suinkaan vaatinut miesten seksuaalisen käyttäytymisen rajoitta- mista. Viittaamalla naisen surkeaan kunniaan, hän pikemminkin korosti, että naisilta edellytetty sukupuolisiveellisyys perustui ummehtuneisiin takapajuisiin ajattelumalleihin. Hän vaati nai- sille oikeutta päättää omasta ruumiistaan ja samoja vapauksia kuin miehillekin. Naisia ei tullut arvioida ainoastaan heidän sek- suaalisen aktiivisuutensa tai ulkoisten ominaisuuksiensa perus- teella. Muutamaa viikkoa myöhemmin julkaistussa jatkokirjoi- tuksessaan Tihlä vielä uudelleen painotti, että naisen kunnia ei ollut riippuvainen ”luvallisesta” tai ”luvattomasta” sukupuolielä- mästä, millä hän viittasi kirkon siunaamaan avioliittoon ja sen ulkopuolisiin sukupuolisuhteisiin. Lopuksi hän ilmoitti usko- vansa, että asenteet olivat muuttumassa ja yhteiskunta oli kulke- massa ”valoa ja vapautta” kohti.33 Työläisnaisen toimitussihteerin tehtävässä työskennellyt Hilja Pärssinen koetti sovittaa Tihlän kirjoituksen omaan maltillisem- paan linjaansa sopivaksi. Hän totesi Tihlän tarkoittaneen kir- Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 7170 joituksellaan vain sitä, että työläisnaisten heikon taloudellisen aseman vuoksi avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset olivat yleisiä eikä naisia sen vuoksi tulisi tuomita. Porvarillisessa yhteis- kunnassa työläisnaisilla ei yksinkertaisesti ollut varaa avioitua ja jäädä kotiin huolehtimaan lapsistaan.34 Selityksessään Pärssinen kuitenkin sivuutti täysin Tihlän kritiikin kärjen, joka kohdistui naisen seksuaalisen käyttäytymisen rajoittamista vastaan. Tihlän erkaantuminen maltillisesta linjasta käy entistä näky- vämmäksi tarkasteltaessa pari vuotta myöhemmin julkaistua Lapsi-kertomusta. Tarinassa vanha äiti kauhistuu huomatessaan aviottoman tyttärensä olevan raskaana. Järkytys ei kuitenkaan johdu suoranaisesti raskaudesta, vaan pikemminkin siitä, millä tavoin ahdasmielinen ympäröivä yhteiskunta tulisi kohtelemaan aviotonta nuorta äitiä ja hänen lastansa. Tarina kääntyy ajan sek- suaalimoraalin ja avioliittoinstituution kritiikiksi Tihlän siirty- essä tytön tunteista kuvailemaan vanhan äidin kokemia synkkiä mietteitä: Hän [tyttö] oli pienen likaisen kodin lapsi. Samoillessaan met- siä hänkin oli kuullut luonnon kutsut, astunut iloisena lemmen pyhäkköön. Mutta lemmen pyhäkköön hän oli hairahtunut, luon- non kutsua noudattamaan hän oli langennut. Tämä nainen kantoi povessaan ihmistainta, ihmiselämää. Kukaan siitä ei vielä tietänyt, vanha äiti vain aavisteli. […] Hänellä [äidillä] ei maailmassa ollut koskaan mitään muuta ollut kuin tytär. Vastenmielinen puoliso oli sen siittänyt ilman lemmen kutsua, lemmettömässä aviovuo- teessa. […] sillä hänen oma vuoteensa, se, jossa sydän oli inhosta haleta, jossa mieli oli kapinoinut, se oli ollut luvallinen vuode, sitä valmistaessa olivat vaakkuneet pimeyden korpit.35 Tytön äidin mietteissä Tihlä suuntasi huomionsa niin sanottui- hin järkiavioliittoihin, jotka joutuivat etenkin sosialistien ham- paisiin. Järkiavioliittojen vaikuttimena oli puolisoiden molem- minpuolisen rakkauden sijaan, tai ainakin sen rinnalla, taloudel- linen ja sosiaalinen asema. Vaikka romantiikka ja rakkaus nostet- tiinkin jo 1800-luvun loppupuolella tärkeäksi avioliiton solmimi- sen perusteeksi, yhteiskunnallisella asemalla ja varallisuudella oli 1900-luvun alussa yhä suuri merkitys etenkin sivistyneistön kes- Mikko Kemppainen 72 kuudessa. Myös köyhille työläisnaisille avioliitto oli usein ainoa keino turvata oma taloudellinen toimeentulo. Varsinainen sosi- aalinen nousu luokkahierarkiassa avioliiton avulla oli kuitenkin hyvin harvinaista, sillä parhaat edellytykset nähtiin avioliitolla, jossa puolisot kuuluivat samaan sosiaaliluokkaan.36 Tihlälle järkiavioliitot näyttäytyivät suorastaan irvokkaina, mikä näkyy selkeästi hänen kuvaillessaan äidin vastenmielisyyttä aviopuolisoaan kohtaan. Katkelman lopussa mainituilla pime- yden korpeilla Tihlä tarkoitti kirkon papistoa, joka oli ottanut oikeudekseen kontrolloida sitä, kenellä ja keiden kanssa yksilöllä oli oikeus heittäytyä intiimiin suhteeseen. Katkelmassa tytön tun- temusten yhteydessä mainittu ”luonnon kutsu” viittaa puolestaan seksuaalisiin haluihin, jotka Tihlä esitti myös naiselle kuuluvaksi. ”Hairahtuminen” ja ”lankeaminen” kuvaavat vastakohtaisesti ajan ilmapiiriä, jossa varsinkin naisten avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita pidettiin sopimattomina ja osoituksena tur- meltuneesta luonteesta. Kontrasti äidin ja tyttären kokemuksen välillä on suuri. Vastakohdista ilmenee hyvin se, että Tihlälle seksin hyväksyttävyys ei ollut riippuvainen avioliiton virallista- misesta. Hänelle merkitystä oli ainoastaan sillä, että intiimi lähei- syys oli täysin vapaaehtoista ja sen perustana oli aito halu sekä rakkaus kumppaneiden välillä. ”Lemmen pyhättö” Hilja Pärssinen vastasi pitkälti SDP:n perhe- ja sosiaalipolitiikan linjauksista, mutta hän oli myös keskeinen sosialistisen uskonto- kritiikin ideologi. Suomalaisen työväenliikkeen historiankirjoi- tuksessa sosialistien uskontopoliittista linjaa onkin kuvattu jopa pärssisläisyydeksi. Tiivistetysti sanottuna pärssisläisyys tähtäsi kirkon vallan karsimiseen ja uskonnolliseen reformaatioon, jossa sosialismi edusti aitoja kristillisiä ihanteita. Uskonnon tuli näkyä arkielämässä sekä politiikassa käytännön solidaarisuutena ja alt- ruismina. Aineksia uskontokritiikkiinsä Pärssinen otti monipuo- Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 7372 lisesti niin vakiintuneista uskonnoista kuin uusista uskonnolli- sista liikkeistä kuten teosofiasta ja tolstoilaisuudesta.37 Myös Willman ja Tihlä olivat uskontoon liittyvissä kysymyk- sissä pitkälti pärssisläisellä kannalla. Käytännössä kaikissa yhteis- kuntakriittisissä kirjoituksissaan he arvostelivat kirkkoa ja sen papistoa porvarillisen hierarkian ja kapitalismin tukemisesta hyvin samaan tapaan kuin Pärssinen. Willman ja Tihlä erottuivat pärssisläisyydestä kuitenkin juuri siinä, että he kytkivät uskonto- kritiikkiinsä avoimesti seksuaalisen vapauden vaatimuksen. Pää- syylliseksi siihen, että naiset olivat sukupuolensa vuoksi epätasa- arvoisessa asemassa eikä heidän tarpeitaan tunnustettu, Willman ja Tihlä näkivät kirkon opettaman kristinuskon juurruttaman ahdasmielisyyden. Erityisen hankalaksi ongelman ratkaisemisen teki se, että naiset itse oli saatu uskonnon avulla omaksumaan vääristynyt käsitys oman seksuaalisuutensa syntisyydestä. Nais- ten alistuvaisuuden järjettömyyteen kohdistui juuri artikkelin avaavassa lainauksessa Willmanin julistus siitä, että ”akkojen lause” ihmisen syntisyydestä oli hylättävä. Myös Tihlän mainit- sema naisen kahlitseva orjuuttava pimeys ja tietämättömyys viit- taavat nimenoman kirkon opettamaan kristinuskoon, joka oli saanut naiset hyväksymään alistetun asemansa.38 Seksuaalimoraalin uudistaminen edellytti uskonnollisten käsi- tysten uudelleen määrittelyä. Willmanille ajatus aktiivisen seksu- aalisuuden syntisyydestä ja Jumalan tahdon vastaisena näyttäytyi absurdina. Willman korostikin, että ajan siveellisyysnormisto ei ollut lähtöisin korkeammasta voimasta, vaan itsekkäiden ihmisen luomus, jonka tarkoituksena oli pitää kansa kuuliaisena: Tuo oppi [käsitys seksistä syntinä] ei ole Kristuksen oppia, hänen, joka siunasi lapset. Kuinka olisi hän voinut siunata niitä, joiden maailmaan saattaminen olisi ollut syntiä, siis jumalan tahdon vastustamista. Ei, vaan ihmisten kovuuden tähden laati Mooses siveellisyyslain. Sillä synnyttäminen on elämää, sen vastakohta on yksin kuolema. Mutta varokaa, ett´ette valhe rakkaudesta syn- nytä, sillä valhe on kuolemaksi. Siis älkäämme sanoko Jumalan ihaninta lahjaa, luomisvoimaa, synniksi muulloin, kuin silloin Mikko Kemppainen 74 kun käytämme sitä väärin, se on eläimellisyyden, tekopyhyyden ja yhteiskunnallisten valheitten ja epäkohtien palveluksessa.39 Lainauksesta käy hyvin ilmi se, kuinka Willman näki äitiyden jokaisen naisen pyhänä kutsumuksena ja katsoi ”vapaan rakkau- den” palvelevan tätä päämäärää. Vaikka Willman yhdisti seksu- aalisuuteen myös nautinnon, tarpeiden tyydyttämisen vapaus ei siis tarkoittanut hekumallisen hurjastelun lietsomista, millaiseksi vastustajat hänen ulostulonsa tulkitsivat. Willman päinvastoin totesi ajan yhteiskunnan ahdasmielisen kaksinaismoraalisen sek- suaalinormiston ruokkivan perversioita ja haureutta, mihin hän viittasi eläimellisyydellä, tekopyhyydellä ja yhteiskunnallisilla valheilla. ”Valhe rakkaus” puolestaan tarkoitti hänelle kirkon siu- naamaa tunteetonta järkiavioliittoa, jossa puolisot eivät tunteneet kiintymystä toisiinsa. Keskeisintä yllä esitetyssä tekstikatkelmassa Willmanin sek- suaaliradikalismin ymmärtämisen kannalta on se, kuinka hän korosti seksuaalisuutta Jumalan antamana lahjana. Naiselle oli syntymässä annettu kyky luoda uutta elämää. Naisen tarpeet oli- vat toisin sanoen lähtöisin Jumalasta ja niiden tuomitseminen syntiseksi olisi tarkoittanut myös lasten synnyttämisen tuomitse- mista. Muistitiedoista ja Willmaniin kohdistuvasta tutkimuksista käy ilmi, että hän piti Jeesusta historian merkittävänä ajattelijana. Willman ihaili suuresti myös Leo Tolstoin (1828–1910) tuotantoa ja omaksui Ellen Keyn ohella ajatteluunsa aineksia juuri tolstoi- laisuudesta.40 Tolstoi oli tunnettu ankarasta kirkko- ja yhteiskun- takritiikistään. Hän vaati koko kirkkoinstituution lakkauttamista, koska katsoi institutionaalisen uskonnon vääristäneen aidon Jeesuksen sanoman, jossa keskeisintä oli lähimmäisenrakkaus ja pyyteetön altruismi. Tolstoi lukeutui myös ajan vaikutusval- taisimpiin seksuaalireformisteihin ja arvosteli kovin sanoin ajan avioliittokäsitystä. Hänen mukaansa kirkolla tai luokka-asemalla ei tullut olla vaikutusta siihen, ketkä saivat rakastaa toisiaan. Tols- toi kehottikin kieltäytymään kirkollisesta vihkimisestä ja puoli- soita solmimaan vapaita liittoja. Intiimiin suhteeseen antautumi- nen oli itsessään jo lupaus sitoutumisesta eikä liittoa tarvinnut Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 7574 erikseen vahvistaa. Tolstoi kuitenkin peräänkuulutti aistillisista nautinnoista luopumista. Hänen ihanteessaan puolisoiden väli- nen rakkaus ilmeni enemmän sisarellisena huolenpitona ja hen- kisenä yhteytenä kuin intiiminä läheisyytenä. Monet aikalaiset katsoivat tolstoilaisen seksuaaliaskeesin ihanteen olevan tavoi- teltava, mutta sen toteuttamisen käytännössä olevan tavalliselle ihmiselle ylivoimainen tehtävä. Jopa Suomen tunnetuin tolstoi- lainen Arvid Järnefelt (1861–1932) suhtautui epäillen oppi-isänsä tiukkaan seksuaalikuriin. Hän haki sukupuolikysymyksiin vas- tauksia vapaamielisemmästä teosofiasta, joka salli myös aistilli- set nautinnot. Onkin korostettava, että ajan yhteiskunnalliset ja uudet uskonnolliset aatteet, kuten tolstoilaisuus ja teosofia, eivät olleet stabiileja valmiita maailmankatsomuksia, vaan jatkuvassa toisiaan täydentävässä vuorovaikutussuhteessa.41 Keskustelu seksuaalisuudesta ja avioliitosta oli aihepiiri, jossa ajan aatteellinen pluralismi tuli selkeästi näkyväksi. Kuten his- toriantutkijat Anu-Hanna Anttila ja Mikko Pollari ovat osuvasti todenneet, niin sanotuille ”uuden ajan ihmisille” ei tuottanut hankaluuksia sovittaa yhteen aineksia erilaisista maailmankat- somuksista.42 Elvira Willman toimii erinomaisena esimerkkinä modernin yksilön ajattelusta. Hän ammensi samanaikaisesti argumentteja sosialistiseen vapaan seksuaalimoraalin ihantee- seensa tieteellisestä maailmankatsomuksesta ja tolstoilaisuu- desta, mutta tuli lähelle myös teosofien ajattelua pyhittäessään eroottisen rakkauden. Uskonnollinen pluralismi tulee esille myös Hilda Tihlän edellä lainatussa Lapsi-kertomuksessa samaan tapaan kuin Willmanilla. Kuvatessaan intiimiin aktiin antautumista astumiseksi ”lemmen pyhäkköön” Tihlä kohotti seksuaalisuuden pyhäksi rakkauden toimitukseksi, jonka tuloksena uusi elämä sai alkunsa. Kontrasti lemmettömään kirkon siunaamaan aviovuoteeseen, jossa tyttö itse on siitetty, korostaa nimenomaan sitä, että kahden toisiaan rakastavan ihmisen läheisyys ei voinut olla syntiä. Willmanin tavoin Tihlä ihaili suuresti Tolstoita. Aikaisem- missa tutkimuksissa Tihlää onkin kuvattu yhdeksi suomalaisen työväenliikkeen merkittävimmäksi tolstoilaiseksi kirjailijaksi.43 Mikko Kemppainen 76 Tolstoilainen maailmankatsomus näkyy ennen kaikkea juuri siinä, kuinka raivokkaasti Tihlä vastusti kirkkoa ja kirkollista avioliittoinstituutiota. Lisäksi hän omaksui tolstoilaisen pasifis- min ihanteen ja kritisoi jopa sosialisteja maallisen omaisuuden palvomisesta sekä Kristuksen rakkaudensanoman unohtamises- ta.44 Tihlän ja hänen puolisoidensa Karl Nicklinin ja Urho Tuuralan kirjoittamien lähteiden tarkastelu osoittaa lisäksi sen, että teoso- fisilla käsityksillä oli tolstoilaisuuden rinnalla keskeinen asema Tihlän maailmankatsomuksen rakentumisessa. Kuuluisimpien kansainvälisten teosofien, kuten Annie Besantin (1847–1933) ja Rudolf Steinerin (1861–1925), ajatuksia muistikirjoihinsa koonnut Nicklin kiinnitti useissa kohden huomionsa yhteiskun- nan moraalisääntöjen relatiivisuuteen. Yksilöä ohjasi sisäinen omatunto – Nicklinin sanoin Jumala, eli absoluuttinen hyvä –, mutta toiset olivat korkeammalla kehitysasteella kuunnellakseen sen ääntä. Ulkoiset moraalikoodit ja siveyssäännöt oli laadittu ainoastaan niitä varten, joiden omatunto ei ollut vielä kehittynyt riittävän korkealle asteelle. Myös Tuurala maalaili Vapaa Ajatus -lehdessä tulevaisuudenkuvaa, jossa ulkoapäin määritellyt sive- yssäännöt joutivat historian romukoppaan uuden teosofisen uskonnollisuuden syrjäytettyä täydellisesti karille karahtaneen kirkkokristillisyyden. Yhdenmukaisuudet Tihlän ja hänen puo- lisoidensa kirjoittamien tekstien välillä osoittavat, että teosofiset ainekset olivat keskeisiä myös Tihlän maailmankatsomuksessa.45 Tihlän kiinnostus teosofiaan on huomioitava tolstoilaisten aatteiden rinnalla hänen seksuaalisuuteen keskittyvissä kirjoi- tuksissaan. Yksilöä ohjaavan omatunnon tai sisäisen Jumalan äänen kuunteleminen edellytti kirkon holhouksesta irtaantu- mista. Tämä koski myös rakkaussuhteita. Ulkopuolisten uskon- nollisten auktoriteettien sijaan valta päättää sukupuolisuhteista oli annettava yksinomaan yksilölle itselleen. Ainoastaan hiljenty- mällä kuuntelemaan omatuntoaan ihminen saattoi valita itselleen sopivan kumppanin ja tietää, milloin oli valmis astumaan tämän kanssa lemmen pyhäkköön. Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 7776 Elvira Willmanin ja Hilda Tihlän seksuaaliradikaalit aatteet Elvira Willman ja Hilda Tihlä ovat osoitus siitä, että sosialide- mokraattisen naisliikkeen linja seksuaalisuuteen liittyvissä kysy- myksissä ei ollut yhtenäisen maltillinen ja liikkeessä vaikutti myös seksuaaliradikaali suuntaus. Willman ja Tihlä edustivat yleisesti ottaen pientä vähemmistöä, mutta he olivat aktiivisia ja tunnettuja toimijoita, jotka saivat runsaasti näkyvyyttä työvä- enliikkeessä. Näin ollen (naisen) seksuaalista vapautta vaatineet ajatukset eivät jääneet ainoastaan marginaalisen pienen ryhmän sisälle, vaan levisivät heidän kauttaan työväenliikkeessä myös laa- jempaan tietoisuuteen. Willmanin ja Tihlän kirjoitusten analyysi auttaa purkamaan sukupuolittunutta kuvaa työväenliikkeen aatehistoriasta. Sek- suaaliradikaaleja aatteita ei ajanut ainoastaan pieni miesjoukko, vaan yhtä lailla seksuaalisen vapauden vaatimuksia esittivät nai- set. Etenkin Willmanin voi nähdä seksuaaliradikalismin pionee- rina työväenliikkeessä, sillä hän nosti vapaan rakkauden keskus- telun polttopisteeseen jo muutamaa vuotta aiemmin kuin A. F. Tanner, jota historiankirjoituksessa on pidetty merkittävimpänä työväenliikkeen seksuaaliradikaalina 1900-luvun alussa. Samalla Willmanin kirjoitukset ja henkilöhistoria kertovat siitä, kuinka voimakkaaksi poliittiseksi kysymykseksi seksuaa- lisuus muodostui julkisessa keskustelussa. Hän herätti sosiali- demokraattisessa naisliikkeessä vastustusta nimenomaan kär- jekkäillä avioliittoon, perheeseen ja seksuaalisuuteen liittyvillä kannanotoillaan, joilla hän haastoi Hilja Pärssisen edustaman maltillisemman linjan. Välitöntä vaikutusta SDP:n ja sosialide- mokraattisen naisliikkeen avioliitto- ja seksuaalipoliittiseen yleis- linjaan Willmanin esittämillä aatteilla ei ollut ja hän ajautui puo- luepolitiikassa marginaaliin. Hänen kirjoitustensa synnyttämä kohu kuitenkin osoittaa naissosialistien johtohahmojen nähneen Willmanin uhkana sosialistien kannatukselle, mikä pakotti Pärs- sisen täsmentämään sosialistien seksuaali- ja perhepoliittista lin- jaa julkisuudessa. Mikko Kemppainen 78 Tihlä oli Willmanin kanssa samoilla linjoilla. Myös hänelle naisen seksuaalinen vapautuminen oli osa sosialistista vallanku- mousta. Tihlä ei kuitenkaan herättänyt ulostuloillaan suurempaa kohua. Syynä tähän oli todennäköisesti hänen Willmania hie- novaraisempi ilmaisutyylinsä mutta myös se, että Tihlä pysytteli sivussa varsinaisesta puoluepolitiikasta eikä pyrkinyt suoranai- sesti haastamaan naisliikkeen johtoa. Lisäksi Willmanin ja Tihlän tarkastelu avaa näkökulmia sosi- alismin ja uskonnon suhteeseen. Heidän naisen asemaa ja seksu- aalisuutta käsittelevät kirjoitukset ovat osoitus siitä, että tieteelli- sen maailmankatsomuksen ja materialistisen sosialismin yleisty- misestä huolimatta työväenliikkeen aatteellinen kenttä oli hyvin moninainen ja uskonnolliset käsitykset näkyivät 1900-luvun alussa yhä voimakkaasti. Heidän kauttaan tulee näkyväksi se, että uudet uskonnolliset liikkeet, kuten tolstoilaisuus ja teosofia, vaikuttivat työväenliikkeessä vielä senkin jälkeen, kun sosialide- mokraattien puoluejohto oli tehnyt niihin pesäeroa. Willmanin ja Tihlän tavoitteena ei ollut irtautuminen kristinuskosta, vaan uskonnon vapauttaminen kirkon vääristyneestä opista. Seksi ja seksuaalisuus olivat Jumalan antama lahja, joka tuli valjastaa pal- velemaan yksilön ja yhteiskunnan hyvinvointia. Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 7978 Viitteet 1 Palvelijatarlehti 7–8/1905, 90, 95. ”Miksi meille naisille nykyisessä yhteis- kunnassa sukupuolielämä on vastenmielistä?”, Elvira Villman. [Jatkossa kirjoitukseen viitataan: Villman 1905] 2 Ks. Kemppainen 2020. 3 Pärssisen elämästä ja toiminnasta tarkemmin ks. Hentilä, Kalliokoski & Viita 2018. 4 Pärssisen suhtautumisesta seksuaalisuuteen sekä hänen tekemistään SDP:n sosiaali- ja perhepoliittisista linjauksista ks. Kemppainen 2020, 84–126; Lähteenmäki 1989, 140–146; Hentilä 1989, 170–172. 5 Biografisesta historiantutkimuksesta esim. Roberts 2002; Caine 2010; Halldórsdóttir, Kinnunen & Leskelä-Kärki 2016, 7–34. Biografian sovelta- vista historiantutkimuksen näkökulmista ks. myös Hakosalo et al. 2014. 6 Esim. Nieminen 1951, 214–215; Rajainen 1973, 94; Helén 1997, 178–181; Markkola 2002, 280–281. 7 Markkola 2002, 165–178; Markkola 2006, 224–226, 234–236. 8 Nieminen 1951, 145–146, 227–232; Räisänen 1995, 130–135; Anttila & Pollari 2009, 131–134; Harmainen 2010, 91–92; Pollari 2010, 9–14. 9 Markkola 2006, 223–224. 10 Nieminen 1951, 201–207; Pollari 2010, 10–11. 11 Nieminen 1951, 172–177; Dickinson 2014, 216–220; Kinnunen 2014, 72–73. Keyn kiinnostuksesta teosofiaan ks. Hällström, Jansson & Pironi 2016, 8–14. Teosofien suhtautumisesta seksuaalisuuteen esim. Owen 2004, 87–107. 12 Soikkanen 1961, 82–97, 140–160; Pikkusaari 1998, 86. 13 Ks. Mikkola & Pollari 2016, 402–414; Järvenpää 2017, 198–210; Harmai- nen & Kemppainen 2020, 20–32. 14 Dixon 2001, 45–46, 62–63; Owen 2004, 23–27; Strube 2017, 568–595. 15 Willmanin elämänvaiheista ja näytelmistä tarkemmin ks. Hyttinen 2012; Kemppainen 2020, 67–75. 16 Perheeseen syntyi yhteensä kolme lasta: Voitto Ilmari (1907–2002), Marja (1912–?) ja Irja (1917–1918). 17 Willmanin kiistoista Pärssisen ja muiden sosialidemokraattisten naisten kanssa ks. Kemppainen 2020, 126–168. 18 Veriuhrit näytelmän käsikirjoitus on sittemmin kadonnut eikä sitä ole tut- kittu tarkemmin. Vallankumouksen vyöryssä näytelmästä ja romaanista sekä Willmanin elämän loppuvaiheista ks. Hyttinen 2012, 125–156. Mikko Kemppainen 80 19 Markkola 1994, 65–67; Anttila & Pollari 2009, 131. 20 Vaikka Tihlällä ei ollut muodollista koulutusta, hänen kielitaitonsa laajuu- desta kertoo se, että vuonna 1913 päivätyssä kustantajalleen WSOY:lle lähettämässään kirjeessä hän tarjoutui kääntämään ruotsin-, saksan-, englannin- ja ranskankielisiä teoksia. Tihlän kirje WSOY:lle 14.8.1913. WSOY:n arkisto, kirjailijakirjeenvaihto, Hilda Tihlä. Kansallisarkisto. 21 Tihlän elämänvaiheista ja teoksista tarkemmin ks. Kemppainen 2020, 75–83; Kemppainen 2011. Leeni-romaanin ja Kellarikerroksessa-näytel- män yhtymäkohdista ks. Hyttinen & Melkas 2009, 122–137. 22 Kemppainen 2020, 79–81. 23 Kemppainen 2020, 78–79. 24 Villman 1905, 93. 25 Räisänen 1995, 23–25; Anttila & Pollari 2009, 115–117. 26 Willmanin äitiyden ihanteesta ja sosiaalipoliittisten uudistusten vaatimuk- sista tarkemmin ks. Kemppainen 2020, 126–132. 27 Villman 1905, 94. 28 Willmanin ja Pärssisen välisestä väittelystä yksityiskohtaisemmin ks. Kemppainen 2020, 146–168. 29 Ibid. 30 Ks. myös Kemppainen 2020, 169–183. 31 Työläisnainen 30/1910, 232–233. 32 Työläisnainen 33/1910, 249–250. ”Naisen kunnia”, Hilda Tihlä. 33 Työläisnainen 38/1910, 293. ”Ylläolevan johdosta”, Hilda Tihlä. 34 Työläisnainen 38/1910, 293–294. ”Lisäys”, H.P. 35 Vapaa Ajatus 23–24/1912, 375. ”Lapsi”, Hilda Tihlä. 36 Esim. Räisänen 1995, 124–129; Anttila & Pollari 2009, 114–115. 37 Pärssisläisyydestä tarkemmin ks. Kemppainen 2020, 188–216, 254–294; Hentilä, Kalliokoski & Viita 2018, 58–59, 144–145. 38 Willmanin ja Tihlän kirkkokritiikistä ks. Kemppainen 2020, 216–253. 39 Villman 1905, 90. 40 Eloranta 2000, 19–20; Hyttinen 2012, 40–41; Kemppainen 2020, 294–301. 41 Nieminen 1951, 155–164; Nokkala 1958, 24–25; Harmainen 2010, 88–90. Tolstoilaisuuden ja teosofian vuorovaikutuksesta ks. myös Kokkinen 2010, 33–41. 42 Anttila & Pollari 2009, 112. 43 Nokkala 1958, 245–246; Pikkusaari 1998, 319–320; Karkama 2010, 59. 44 Tihlän tolstoilaisesta maailmankatsomuksesta tarkemmin ks. Kemppainen 2020, 313–322. Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 8180 45 Vapaa Ajatus 6/1917, 84–87. Urho Tuurala: Indialainen renessanssi III. Tihlän ja hänen puolisoidensa teosofisesta maailmankatsomuksesta tarkem- min ks. Kemppainen 2017, 184–197; Kemppainen 2020, 327–358. Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Kansallisarkisto (KA), Helsinki. WSOY:n kirjailijakirjeenvaihto, Hilda Tihlä. Lehdistö ja muu kirjallisuus Eloranta, Voitto Ilmari (2000): Poika vallankumouksen jaloissa. Otava, Helsinki. Palvelijatarlehti 7–8/1905. Työläisnainen 30, 33, 38/1910. Vapaa Ajatus 23–24/1912, 6/1917. Tutkimuskirjallisuus Anttila, Anu-Hanna & Pollari, Mikko (2009): Suitsittu seksuaalisuus. Teoksessa Anu-Hanna Anttila et al. (toim.), Kuriton kansa. Poliittinen mielikuvitus vuo- den 1905 suurlakon ajan Suomessa. Vastapaino, Tampere, 111–137. Mikko Kemppainen 82 Caine, Barbara (2010): Biography and History. Palgrave MacMillan, London. Dickinson, Edward Ross (2014): Sex, Freedom, and Power in Imperial Germany 1880–1914. Cambridge University Press, Cambridge. Dixon, Joy (2001): Divine Feminine. Theosophy and Feminism in England. John Hopkins University Press, Baltimore. Hakosalo, Heini & Jalagin, Seija & Junila, Marianne & Kurvinen, Heidi (toim.) (2014): Historiallinen elämä. Biografia ja historiantutkimus. SKS, Helsinki. Halldórsdóttir, Erla Hulda & Kinnunen, Tiina & Leskelä-Kärki, Maarit (2016): Doing biography. Teoksessa Erla Hulda Halldórsdóttir, Tiina Kinnunen & Maarit Leskelä-Kärki (toim.), Biography, Gender and History: Nordic Perspec- tives. Cultural History – Kulttuurihistoria 14. Turun yliopisto, Turku, 7–34. Harmainen, Antti (2010): Modernin mystikot. Teosofian ulottuvuudet Pekka Ervastin ja Eino Leinon maailmankuvissa 1902–1908. Historian pro gradu -tutkielma, Tampereen yliopisto. Harmainen, Antti & Kemppainen, Mikko (2020): ”Paremman sosialismin” asialla. Uskonnon ja sosialismin synteesi suomalaisessa työväenliikkeessä ensimmäisistä eduskuntavaaleista kansalaissotaan. Historiallinen Aikakaus- kirja 118 (1), 20–32. Helén, Ilpo (1997): Äidin elämän politiikka. Naissukupuolisuus, Valta ja itse- suhde Suomessa 1880-luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Tampere. Hentilä, Marjaliisa (1989). Maa jossa piiatkin saivat äänestää. Suomen työläis- naisliikkeen kuva kansainvälisessä lehdistössä 1906–1914. Teoksessa Leena Laine & Pirjo Markkola (toim.), Tuntematon työläisnainen. Vastapaino, Tampere, 162–185. Hentilä, Marjaliisa & Kalliokoski Matti & Viita Armi (2018): Uuden ajan nai- nen. Hilja Pärssisen elämä. Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki. Hyttinen, Elsi (2012): Kovaa työtä ja kohtalon oikkuja. Elvira Willmanin kamp- pailu työläiskirjallisuuden tekijyydestä vuosisadanvaihteen Suomessa. Scripta Lingua Fennica Edita, Turun yliopisto, Turku. Hyttinen, Elsi & Melkas, Kukku (2009): ”Me olemme teidän luomianne olen- toja” – prostituoidun hahmo kirjallisena kiistakuvana. Teoksessa Kati Launis & Marko Tikka (toim.), Työväki ja kokemus. Väki voimakas 22. Työväen his- torian ja perinteen tutkimuksen Seura, Helsinki, 122–137. Hällström, Catharina & Jansson, Hedda & Pironi, Tiziana (2016). Ellen Key and the Birth of a new Children’s Culture. Journal of Theories and Research in Education, Special Issue: Ellen Key and the Birth of a new Children’s Culture 11 (2), 1–25. Järvenpää, Juuso (2017): Vainotun totuuden esitaistelija. Jaakko Jalmari Jalo- Kiven spiritualistisen identiteetin rakentuminen 1900-luvun alun Suomessa. Historiallinen Aikakauskirja 115 (2), 198–210. Sosialistikirjailijat Elvira Willman ja Hilda Tihlä ”vapaan rakkauden” julistajina 8382 Karkama, Pertti (2010): Ihmiset vallan varjossa. Tolstoilaisuutta suomalaisessa kulttuurielämässä 1800- ja 1900-luvun vaihteessa. Teoksessa Minna Turtiai- nen & Tuija Wahlroos (toim.), Maaemon Lapset. Tolstoilaisuus kulttuurihis- toriallisena ilmiönä Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 43–61. Kemppainen, Mikko (2011): Elämän satuja. Maailmankuvan rakentuminen Hilda Tihlän tuotannossa 1907–1916. Suomen historian Pro gradu -tut- kielma, Tampereen yliopisto. Kemppainen, Mikko (2017): Korkein olkoon kanssamme! Kirjailija Hilda Tihlä ja teosofia suomalaisessa työväenlehdistössä 1910–1918. Historiallinen Aika- kauskirja 115 (2), 184–197. Kemppainen, Mikko (2020): Sosialismin, uskonnon ja sukupuolen dynamiik- kaa. 1900-luvun alun työväenliikkeen naiskirjailijat aatteen määrittelijöinä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Tampere. https://helda. helsinki.fi/handle/10138/319119. Kinnunen, Tiina (2014): Alexandra Gripenberg´s Feminist Christianity. Teok- sessa Terhi Utriainen & Kaisa Salmesvuori (toim.), Finnish Women Making Religion. Between Ancestors and Angels. Palgrave Macmillan, New York, 61–79. Kokkinen, Nina (2010): Jumalan pojat. Tolstoilaisuuden ja teosofian kohtaa- misia vuosisadanvaihteessa. Teoksessa Minna Turtiainen & Tuija Wahlroos (toim.), Maaemon Lapset. Tolstoilaisuus kulttuurihistoriallisena ilmiönä Suo- messa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 33-41. Lähteenmäki, Maria (1989): ”Pohjoinen mallimaa” Suomen työläisnaisliikkeen kansainvälistyminen. Teoksessa Leena Laine & Pirjo Markkola (toim.), Tun- tematon työläisnainen. Vastapaino, Tampere, 140–161. Markkola, Pirjo (1994): Työläiskodin synty. Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia Tutki- muksia 187. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Markkola, Pirjo (2002): Synti ja Siveys. Naiset, Uskonto ja sosiaalinen työ Suo- messa 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Markkola, Pirjo (2006): Seksi, miehet ja moraali. Miesten seksuaalisuus moraa- likysymyksenä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Teoksessa Minna Ahola, Marjo-Riitta Antikainen & Päivi Salmesvuori (toim.), Taivaallista seksiä. Kristinusko ja seksuaalisuus. Tammi, Helsinki. 223–237. Mikkola, Kati & Pollari, Mikko (2016): Poliittisen marginaalin ääni vaalike- väällä 1907. Teosofisen työmies Itkosen muistiinpanot ja julkisuusstrategia. Historiallinen aikakauskirja 114 (4), 402–414. Nieminen, Armas (1951): Taistelu sukupuolimoraalista. Avioliitto- ja seksuaali- kysymyksiä suomalaisen hengenelämän ja yhteiskunnan murroksessa sääty- yhteiskunnan ajoilta 1910-luvulle. WSOY, Helsinki. Mikko Kemppainen 84 Nokkala, Armo (1958): Tolstoilaisuus Suomessa. Aatehistoriallinen tutkimus. Tammi, Helsinki. Owen, Alexandra (2004): The Place of Enchantment. British Occultism and the Culture of the Modern. The University of Chicago Press, Chicago. Pikkusaari, Jussi (1998): Vaikea vapaus. Sosialidemokratian häviö kirkolle 1850-luvulta 1920-luvulle käydyssä Suomen kulttuuritaistelussa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Pollari, Mikko (2010). Lemmen salaisuuksien äärellä. Työväentutkimuksen vuo- sikirja 2010, Karisto, Hämeenlinna, 9–11. Rajainen, Maija (1973): Naisliike ja sukupuolimoraali. Keskustelua ja toimintaa 1800-luvulla ja nykyisen vuosisadan alkupuolella noin vuoteen 1918 saakka. Suomen kirkkohistoriallisen seuran toimituksia 91. Suomen kirkkohistori- allinen seura, Helsinki. Roberts, Brian (2002): Biographical research. Open University Press, Philadel- phia. Räisänen, Arja-Liisa (1995): Onnellisen avioliiton ehdot. Sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessi suomalaisissa avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaissa 1865–1920. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Soikkanen, Hannu (1961): Sosialismin tulo Suomeen. Ensimmäisiin yksikamari- sen eduskunnan vaaleihin asti. WSOY, Porvoo. Strube, Julian (2017): Occultist Identity Formation Between Theosophy and Socialism in fin-de-siècle France. Numen, International Review for the His- tory of Religion 64 (5–6), 568–595. 85 Riikka Suominen Liikaa vai liian vähän lapsia? Naisten reproduktiotoiveet ja -pyrkimykset 1900-luvun alun Suomessa Johdanto Kansan naisilla on enimmäkseen paljo lapsia, joita he eivät tah- toisi. Hedelmätöntä naista ihaillaan.1 Yllä oleva sitaatti on Heinolassa vuonna 1914 työskennelleen kätilön tulkinta paikkakuntansa naisten lapsilukuun ja hedelmät- tömyyteen liittyneestä ajattelusta. Kun lyhyttä vastausta purkaa osiin, se herättää jo varsin monenlaisia ajatuksia aikakauden lisääntymiseen liittyvistä realiteeteista ja toiveista. Suuri lapsi- luku kuormitti naisia fyysisesti, mutta saattoi muodostua myös taloudelliseksi haasteeksi niin maaseudun kuin kaupunkienkin talonpoikais- ja työläisperheiden keskuudessa. Työn, kodin ja suvun jatkamisen ristipaineessa sinnitteleville naisille nousi aja- tuksia kokonaan lapsettomiksi jääneiden helpommasta asemasta, kun taas lapsettomuuden omakohtaisesti kokeneille tilanne saat- toi näyttäytyä hyvinkin toivottomana. Lapsia toisaalta haluttiin, mutta ei liikaa. 1900-luvun alku muodostui reproduktion historian kannalta yhdeksi merkittäväksi ajanjaksoksi. Lasten saamiseen liittyvä ajattelu ja toimintamallit muuttuivat ja kokonaishedelmällisyys pieneni pysyvästi. Aikakauden lääketieteellis-yhteiskunnallinen konteksti määritti naisruumiin ja lisääntymisen välistä suhdetta ja sitä, millaisissa rakenteissa naisilla oli ylipäätään mahdollista toimia. Erilaiset lääketieteelliset ja väestöpoliittiset ideologiat Riikka Suominen 86 limittyivät toisiinsa ja naisruumiiseen kohdistunutta valtiointer- ventiota perusteltiin ja oikeutettiin äitiyssuojelulla. Näkemykset siitä, miltä kaikelta naisia tuli suojella, vaihtelivat. Äitiyssuoje- lun kontekstissa naisia on suojeltu muun muassa rappeutuvalta moraalilta, teollistumiselta ja kaupungistumiselta, miesten hal- litsemattomalta seksuaalivietiltä sekä ”arvaamattomalta” nais- ruumiilta itseltään. Työläisnaisliike kiinnitti huomiota erityisesti luokkasortoa ilmentävään kaksinaismoralismiin, kapitalismiin sekä työelämään ja työläisnaisten huonoihin oloihin.2 1900-luvun alussa lisääntymiskysymykseen vaikuttaneita lääketieteellis-väes- töpoliittisia ideologioita olivat eritysesti lääkärivetoinen, ennalta- ehkäisevä hygienia-ajattelu, johon liittyi keskeisesti pelko väestön ja kansakunnan degeneraatiosta eli taantumisesta laadultaan hei- koksi. Pelko degeneraatiosta vaikutti niin uusmalthusilaisen väestö- politiikan kuin Suomessa suosioon nousseen rotuhygienian taus- talla ja 1900-luvun alun Suomessa väestöpolitiikkaa ja sen nor- meja alettiin toteuttaa näiden ideologioiden hengessä. Perimäl- tään heikoksi katsotun väestön lisääntyminen pyrittiin estämään. Konkreettisia, lisääntymisoikeuksiin keskeisesti vaikuttaneita keinoja olivat vuoden 1929 avioliittolaki sekä sen kanssa harmo- nisoitu vuoden 1935 sterilisaatiolaki. Rotuhygieeniset argumentit vaikuttivat myös Suomessa luokka-, sukupuoli-, ja äitiyspolitiik- kaan ja voimistivat muun muassa työväenluokkaan kohdistettua kontrollipolitiikkaa.3 Väestöpoliittisten ideologioiden rinnalla käytiin aktiivista keskustelua seksuaalisuudesta, sukupuolimo- raalista ja siveellisyydestä. Antropologi Gayle S. Rubin kirjoittaa, miten tiettyinä ajanjaksoina seksuaalisuudesta kiistellään ja sitä politisoidaan enemmän kuin muulloin. Tällöin myös sukupuoli- suhteita ja eroottista elämää neuvotellaan uudelleen.4 1900-luvun alusta muodostui yksi tällainen ajanjakso. Naiset nousivat siveel- lisyysdebatin myötä julkisen keskustelun aktiivisiksi osapuoliksi ja aikaisemmin yksityisenä pidetyt asiat tulivat uudella tavalla julkisuuteen, esimerkiksi kirjoihin ja lehtien palstoille. Siveellisen kansalaisen ihanteella pyrittiin vaikuttamaan myös aikalaisten seksuaalikäyttäytymiseen.5 Liikaa vai liian vähän lapsia? 8786 Naisruumis oli aktiivisen väestö- ja seksuaalipolitiikan koh- teena 1900-luvun alun Suomessa. Naisiin kohdistetun politiikan sijaan artikkelini painopiste on naisten aktiivisessa toiminnassa. Selvitän artikkelissani, millaisia reproduktiotoiveita ja -pyrki- myksiä naisilla oli 1900-luvun alun Suomessa. Käsittelen kysy- mystä kolmen osakysymyksen kautta: millaisia pyrkimyksiä naisilla oli saada lapsia, säännöstellä syntyvyyttä ja keskeyttää raskaus? Lasten saamisella viittaan erityisesti keinoihin, joilla lapsettomuutta yritettiin ratkaista (yleensä avioparien kesken) sekä keruussa viitattuihin toiveisiin lapsiluvusta. Valtaosa lapsista syntyi avioliittoihin, esimerkiksi vuosina 1901–1920 elävänä syn- tyneistä lapsista äidin avioisuuden mukaan 92,68% syntyi naimi- sissa olleille naisille.6 Artikkelini syventää aikaisempaa tutkimusta reproduktion historiasta. Keskeisiä teoksia ovat etenkin sosiologi Ilpo Helénin ja sosiaalitieteilijä Ritva Nätkinin suomalaisen äitiys- ja seksuaa- lipolitiikan historiaa käsittelevät väitöskirjat sekä Hilkka Helstin etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista.7 Helén ja Nätkin ovat tutkineet lääketieteellis-väestöpoliittisten rakenteiden kehitystä ja vaikutusta suhteessa naisruumiiseen, mutta Nätkinin tutkimuksessa myös naisten kokemukset äiti- ydestä 1900-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta nousevat esiin. Helsti puolestaan tarkastelee museoviraston kotisynnytyskyse- lyn pohjalta synnytyskulttuurin murrosta 1800–1900-lukujen taitteessa suomalaisella maaseudulla. Lisäksi väestötieteilijä Kari Pitkäsen syntyvyyden säännöstelyn historiaa erittelevä artikkeli8 tarjoaa monia keskustelumahdollisuuksia tutkimukselleni, eten- kin siltä kannalta, millaisia rakenteita ja väestöhistoriallisia kehi- tyskulkuja ruohonjuuritason reproduktiopyrkimysten taustalla vaikutti. Artikkelin pääasiallisen aineiston muodostaa Lääkäriseura Duodecimin vuonna 1914 toteuttama keruukysely ”lapsenpääs- töstä ja pienten lasten hoidosta”.9 Lääkäriseuran jäsenet halusivat koota katoavaa kansanperinnettä materiaaliksi tutkimustyöhön. Seuran jäsen, lapsenpäästöoppiin ja gynekologiaan erikoistunut lääkäri Seth Wichmann10 laati tutkimusaineistonani toimivan Riikka Suominen 88 kyselyn lapsenpäästöstä ja pienten lasten hoidosta ja lomake lähetettiin 500 vastaajalle.11 Vastauksia saapui yhteensä 317, joista suurin osa oli kätilöiden (268) ja lääkäreiden (22) täyttämiä. Muu vastaajajoukko (24) koostuu sekalaisemmasta ryhmästä yksit- täisiä, kotikunnassaan jollain tavalla merkittävässä asemassa olleista henkilöistä.12 Kaikki keruuseen vastanneet lääkärit oli- vat miehiä ja kätilöt naisia. Aineisto kerättiin koko Suomen sil- loiselta alueelta ilmeisesti läänijakoa noudattaen, sillä lomak- keet on järjestetty niteisiin alueittain. Keruun tarkoituksena oli kerätä lastenhoitoon ja synnytykseen liittyvää tutkimusaineistoa, mutta se tarjoaa kuitenkin paljon monipuolisemman, reproduk- tion historiaa 1900-luvun alun Suomessa valottavan tutkimusai- neiston.13 Keruulomake on nelisivuinen ja koostuu yhteensä 56 kysymyksestä, jotka on jaoteltu viiteen eri kategoriaan: kuukau- tiset, raskaus, synnytys, lapsivuode ja pienten lasten hoito. Ana- lysoin etenkin kuukautisiin, raskauteen ja synnytykseen liittyviä kysymyksiä.14 Vaikka vastaajia pyydetään keruussa erittelemään nimenomaan paikkakuntansa tapoja, niin aineistosta on ais- tittavissa jännitteitä ammattiaan harjoittavien kätilöiden suh- tautumisessa kansan tapoihin ja tietoihin. Kätilöiden ja kansan käsitykset tiedosta ja tietämisestä saattoivat olla hyvin erilaisia. Karrikoiden, se, mikä toiselle näyttäytyi arkisena toiveena tai tapana, saattoi koulutetulle kätilölle merkitä tietämättömyyttä tai vanhentuneita käytäntöjä. Toisaalta naisten toiveet ja pyrki- mykset nousevat aineistosta mielenkiintoisella tavalla esiin juuri suhteessa kätilöiden kriittiseen sävyyn, joka kertoo esimerkiksi luokkajännitteistä. Vaikka koulutetut kätilöt nousivat ammattiin usein työväestön keskuudesta, eivät he kuitenkaan olleet samalla viivalla synnyttäjien kanssa. Professio teki kohtaamisesta hierark- kisen, halusivat kätilöt sitä tai eivät. Duodecimin keruun lisäksi täydennän analyysia Tampereen kaupungin arkistosta löytyvillä Tampereen terveydenhoitolau- takunnan arkiston kätilöiden synnytysluetteloilla vuosilta 1903– 1905. Synnytysluettelot ovat kätilöiden laatimia raportteja yhden kalenterivuoden aikana hoidetuista synnytyksistä. Kätilöt ovat merkinneet muistutuksia -sarakkeeseen, mikäli synnytyksessä on Liikaa vai liian vähän lapsia? 8988 tapahtunut jotakin poikkeavaa. Ylös kirjatut kuvaukset valottavat yksityiskohtia synnytyksen realiteeteista 1900-luvun alun Suo- messa. Lisäksi käytän muutamia Kätilölehden kirjoituksia, jotka valottavat kätilöiden näkemyksiä ja toimintaa suhteessa kansaan. Kätilölehdessä käytiin alan sisäistä keskustelua, joka nousi ajoit- tain esiin myös kritiikkinä kätilöiden käytöstä kohtaan. Lehden kirjoitukset antavat perspektiiviä siihen, miten ammatilliseen synnytysapuun suhtauduttiin ja miten kätilöt toisaalta omalla käytöksellään vaikuttivat asemansa vakiintumiseen. Luonnehdin Duodecimin keruuaineistoa aikalaisdokumentaa- tioksi, sillä keruuhetkellä vastaajat ovat dokumentoineet aikalais- ten toimintaa omasta nykyhetkestään käsin. Luen aineistoa sekä muistitietotutkimuksen että kokemushistorian menetelmiä hyö- dyntäen, vaikka aineisto ei ole luonteeltaan suoraan muistitietoa. Kyseisillä luentatavoilla vastausten ajalliset kerrostumat nousevat aineistosta esiin ja valottavat reproduktion murrosta 1900-luvun alun modernisoituvassa Suomessa. Kirsi-Maria Hytönen kuvaa, miten muisteluaineistolle on ominaista niiden kerrontahetkeen liittyvä tulkitseva luonne ja muistelu on aina liikkumista ajassa.15 Samanlaista ajassa liikkumista voi tavoittaa myös kätilöiden vas- tauksista, kun he tulkitsevat naisten todellisuutta nykyhetkestään käsin, mutta toisaalta samalla tekevät sitä muistelun kautta tuot- taen eroa menneen ja nykyisyyden välille. Kirsti Salmi-Niklander kirjoittaa, miten virallisten dokumenttien ohittamat tapahtumat saadaan yksilöiden kokemuksia tutkimalla esiin. Hän viittaa vah- voihin emotionaalisiin ja ruumiillisiin kokemuksiin, joita voivat olla esimerkiksi väkivalta, kuolema ja seksuaalisuus.16 Tähän kategoriaan asettuu myös reproduktio. Kokemuksen käsitteen avulla voidaan selvittää ihmisten arkista todellisuutta: esimer- kiksi millaisia ruumiiseen/kehoon liittyviä kokemuksia (naisten väsymys, pelko) kätilöiden vastauksiin on suodattunut. Viittaan tutkittavaan ilmiöön reproduktiokulttuurin käsitteellä. Repro- duktiokulttuuri rakentuu niin ajan yhteiskuntapoliittisesta kon- tekstista kuin yksilöiden ja/tai yhteisöjen toiminnasta sen osana. Syntymän ja äitiyden historian lisäksi reproduktio pitää sisällään muita lisääntymiseen liittyviä ulottuvuuksia kuten lapsettomuus, Riikka Suominen 90 syntyvyyden säännöstely ja abortti sekä näihin liitetyt ihanteet ja tavoitteet. Äitiys ihanteena ja kontrollin kohteena Avioliitto ja lasten hankinta nähtiin luonnollisena osana 1900- luvun alun naisihannetta ja naisten elämänkulkua. Vaikka lasten- hankinta oli molemmista vanhemmista riippuvaista, synnyttävän osapuolen harteille lankesi erityinen vastuu lisääntymiskysy- myksessä – naisten tehtävänä oli terveiden, uusien kansalaisten synnyttäminen ja kasvattaminen. Oikeanlainen äitiys kytkettiin vahvasti yhteiskuntaluokkaan ja sivistyneistön naiset katsoivat velvollisuudekseen äitiyden ihanteen vaalimisen ja levittämisen yhteiskunnallisen äitiyden hengessä. Yhteiskunnallinen äitiys merkitsi ajattelutapaa, jossa äitiyden rajaa siirrettiin yksilöllisestä äiti-lapsi-suhteesta oman kodin seinien ulkopuolelle. Yhteis- kunta nähtiin suurena kotina, jonka hoidosta naiset olivat vas- tuussa.17 Rahvasta niin maaseudulla kuin kaupungeissa pidettiin kykenemättömänä tähän tehtävään ja sivistyneistön naiset alkoi- vat valistaa alempien yhteiskuntaluokkien naisia levittämällä näille esimerkiksi lastenhoito- ja kasvatusoppeja sekä puhtaus- ja siisteysnormeja. Naisten terveyteen kiinnitettiin huomiota erityisesti suhteessa lapsiin, joka näkyy myös Duodecimin keruuaineistossa – onhan keruu jo otsikoitukin käsittelemään lapsenpäästöä ja pienten lasten hoitoa, vaikka se sisältää myös paljon muita reprodukti- oon liittyviä kysymyksiä. Viranomaisissa herätti huolta ime- väiskuolleisuus ja siihen johtaneet olosuhteet, jonka hoitoon Lääkintöhallitus julkaisi 1850-luvulta lähtien ohjekirjallisuutta. Hoito-ohjeissa syyllistettiin rahvasta ja erityisesti äitejä, joita moitittiin välinpitämättömiksi ja kevytmielisiksi lasten hoidon suhteen. Imeväiskuolleisuuteen johtaneita toimintatapoja olivat muun muassa sopimaton ruoka, kylmettyminen, likaisuus ja las- ten huono hoito. Huonoon hoitoon luettiin myös kansanomai- set hoitokeinot, kuten vastasyntyneen pään puristelu ja maidon Liikaa vai liian vähän lapsia? 9190 juottaminen esimerkiksi likaisen sarven kautta. Lääkärikunta ja kätilöt selittivät kansanomaisten tapojen käyttöä ja modernia lää- ketiedettä kohtaan tunnettua epäluuloa rahvaan heikolla sivistys- tasolla, ennakkoluuloisuudella ja fatalismilla.18 Vaikka lastenhoi- dossa eittämättä oli seikkoja, jotka vaikuttivat imeväiskuolleisuu- teen negatiivisesti, hyvin vähän vielä tässä vaiheessa huomioitiin sosioekonomisen aseman vaikutusta ylipäätään hoivan mahdol- lisuuksiin. Naisten taloudelliset ja sosiaaliset resurssit olivat kyt- köksissä elettyyn luokkaan, joka osaltaan vaikutti siihen missä määrin ja millä tavoilla omaa ja lasten terveyttä oli ylipäätään mahdollista edistää ennen julkisen äitiyshuollon vakiintumista. Lisääntymisterveyteen vaikutti 1900-luvun alussa keskeisesti tarjolla ollut synnytysapu. Äitiyshuoltoa pyrittiin kehittämään 1800-luvun viimeisistä vuosikymmenistä lähtien erityisesti kou- lutettujen kätilöiden välityksellä. Itseoppineet lapsenpäästäjät haluttiin korvata ammattiavulla, mutta muutos ei tapahtunut yhdessä yössä. Sekä maaseudulla että kaupungeissa turvauduttiin rinnakkain niin koulutetun kuin maallikkokätilön apuun. Usein valinta saatettiin tehdä pelkästään sen mukaan, kumman apua oli tarjolla, sillä läheskään koko Suomen alueella ei 1900-luvun alkupuolella ollut välttämättä koulutettua kätilöä saatavilla.19 Kätilöiden saatavuutta parannettiin valtionavulla, jota kunnille myönnettiin kätilöiden palkkaamista varten. Valtionapu paransi tilannetta, sillä kun 1900-luvun alussa vajaa neljännes synnyttä- neistä sai koulutettua apua, niin 1920-luvun alussa lukema nousi 50 prosenttiin.20 Vieraan, koulutetun kätilön apu saattoi tuntua myös vaikeammalta ottaa vastaan, kuin esimerkiksi tutun, oman kylän maallikkokätilön. Koulutetuilla kätilöillä saattoi olla myös ylemmyydentuntoista suhtautumista synnyttäviä naisia koh- taan, joka vaikeutti yhteistyötä ja luottamussuhteen kehittymistä. Tämä nähtiin ongelmana ammattikunnan keskuudessa ja Käti- lölehdessä varoiteltiin ylimielisyyden osaltaan kannustavan itse- oppineiden lapsenpäästäjien käyttöön.21 Vuonna 1914 Kätilöleh- dessä kirjoitettiin kätilöiden yhteiskunnallisen arvon nousevan tietynlaisen nöyryyden myötä: Riikka Suominen 92 Sama vaikutus on myöskin tietoisuudella siitä, että puolisivistyk- sen kaksi pahinta vaaraa ovat liian suuret luulot omasta kykene- väisyydestä ja ylimielisyys niitä kohtaan, jotka eivät ole yhtä pal- jon oppineet.22 Eritellessään naisten tietämystä synnytyksen kulusta sekä syn- nytyselimistä, useissa vastauksissa korostettiin kansan tietämät- tömyyttä tai heihin viitattiin peräti tyhminä: ”Tyhmät eivät tiedä mitään. Älykkäämmät tietävät mitä ovat lukeneilta kuulleet ja mielikuvituksesta keksineen.”23 Tai: ”Eivät mitään, jos heille niistä puhutaan, niin se on sama kuin heprean lukeminen sille, joka ei sitä tiedä.”24 Kätilöt eivät ole sen paremmin kuitenkaan yksilöi- neet, keitä ”älykkäämmät” tai ”lukeneet” ovat, joilta tietoa olisi mahdollisesti ollut saatavilla. On myös aiheellista pohtia, keiden tehtävänä oikeastaan olisi ollut valistaa naisia gynekologisen tie- tämyksen suhteen. Ilpo Helén kirjoittaa, miten naiset olivat valis- tuksen ja opastuksen kohderyhmä ja heille suunnattiin 1900- luvun alussa kirjallisuutta, joka piti sisällään yleistajuista gyneko- logiaa ja hygieniatietoutta.25 Pohjoismaiden kontekstissa esimer- kiksi sosiaalihistorioitsija Ólöf Gardarsdóttir nostaa esiin, miten Islannissa kätilöillä oli merkittävä rooli terveysvalistajina, sillä he olivat suoraan yhteydessä synnyttäjään.26 Syntymän jälkeisiä ritu- aaleja ja lapsen sosiaalista syntymää suomalaisella maaseudulla 1900-luvun taitteessa tutkinut Marja-Liisa Keinänen kirjoittaa, miten asiantuntevan synnytysavun lisäksi kätilöiden odotettiin opastavan äitejä ainakin pikkulasten hoidossa.27 Koulutetun syn- nytysavun vakiinnuttaminen oli osa äitiyshuollon kehitystä ja sillä pyrittiin vaikuttamaan naisten lisääntymisterveyteen sekä maaseudulla että kaupungeissa ylhäältä käsin. Lapsettomuuden hoito Lasten hankinta oli normi ja se kytkettiin vahvasti avioliittoon. Mutta millaisia pyrkimyksiä naisilla oli saada lapsia? Käsittelen kysymystä naisten lisääntymisterveyteen liitetyn tietämyksen sekä lapsettomuuteen etsittyjen ratkaisujen kautta. Kysymystä on Liikaa vai liian vähän lapsia? 9392 mahdollista tarkastella keruuaineiston kuukautisiin ja raskauteen liittyvien kohtien avulla. Näissä vastaajat ovat selvittäneet, mitä hedelmättömät naiset tekivät saadakseen lapsia, miten naiset pyr- kivät ehkäisemään keskenmenoa sekä millaisia merkityksiä kuu- kautisille annettiin. Duodecimin aineisto on kerätty aikana, jolloin kansanomai- sia hoitokeinoja haluttiin kartoittaa ja kitkeä kansan keskuudesta. Lääkäriseuran tarkoituksena oli kerätä talteen myös erilaisia ”puoskarielämäkertoja” ja näin selvittää esimerkiksi itseoppi- neiden lapsenpäästäjien tai kansanlääkäreiden käytön yleisyyttä maassa. Kansanomaisten hoitokeinojen ja asiantuntijatahojen käyttöä harjoitettiin kuitenkin kansan keskuudessa rinnakkain. Käytetyllä menetelmällä ei välttämättä ollut naisille väliä, mikäli sen ajateltiin tai toivottiin toimivan. Kätilöt kertovat vastauk- sissaan, miten toisaalta lapsia ei haluttu liikaa, mutta kuitenkin lapsettomat naiset ja pariskunnat saattoivat toivoa edes sitä yhtä lasta: Runsasta lapsen saantia ei toivo muut paitsi ne naimisissa olevat henkilöt joille kohtalo ei yhtään lasta ole lahjoittanut.28 Joilla ei ole yhtään lasta ne toivoo saadakseen niitä.29 Keruuaineiston vastauksista nousee esiin kuukautisten ja hedelmällisyyden yhteyden tunnistaminen. Kysyttäessä ”mistä kansa arvelee kuukautisten johtuvan ja minkä merkityksen se niille antaa” vastauksissa mainitaan, että kuukautiset olivat hedel- möityksen edellytys ja nainen oli kykenevä saamaan lapsia sekä kehittynyt ja terve kuukautisten tullessa. Kuukautisten ja hedel- mällisyyden yhteyden tunnistamisesta kielii myös se, että naisilla oli pyrkimyksiä saada kuukautiset takaisin tai runsaammiksi, jos ne olivat vähäiset tai jäivät kokonaan tulematta. Keinot, joilla kuukautisia pyrittiin saamaan takaisin eivät välttämättä vaikut- taneet lisääntymisterveyteen nykytiedon valossa positiivisesti: esimerkiksi alkoholia nautittiin kuukautisten alkamisen toivossa. Mikäli nainen ei yrityksistä huolimatta tullut raskaaksi, usein keinoksi hedelmättömyyden hoitoon mainitaan yksinkertaisesti lääkärin puoleen kääntyminen. Jääskissä kätilönä työskennellyt Riikka Suominen 94 kirjoittaa, miten naiset ”Saattoivat ennen kääntyä tietäjän puo- leen. Nykyajan naiset kääntyvät jo lääkärin puoleen.”30 Aineis- ton vastaajat ovat saattaneet mainita pelkän lääkärin puoleen kääntymisen myös siksi, että kätilöt ovat halunneet korostaa ammatillisen avun käyttöä erikseen. Lääkäriin hakeutumisella ei kuitenkaan välttämättä saavutettu toivottua lopputulosta, sillä esimerkiksi toimivia hedelmöityshoitoja ei tiedetä Suomessa teh- dyn eikä lääkäreiden suorittamiin hedelmöityshoitoihin viitata aineiston vastauksissa. Vastauksista päätellen lapsettomuudelle ei ollut tarjolla tai tiedossa juurikaan toimivaksi koettuja hoitokei- noja. Hedelmättömyyden syitä ja ratkaisuja kuitenkin tutkittiin 1900-luvun alun Suomessakin ja aiheesta kirjoitettiin esimerkiksi Kätilölehteen. Vuoden 1920 ensimmäisessä numerossa lääkäri Edvard Björkenheim erittelee kirjoituksessaan ”Hedelmättömyy- den syyt naisilla” tapauksia, joihin lääketiede voisi mahdollisesti tarjota ratkaisun: --Tahdon vaan tämän yhteydessä mainita, että on monta steri- teettitapausta, joissa ei mikään hoito voi auttaa. Niin on laita erit- täinkin silloin, kun miehen siitoskyky on estynyt. Mutta milloin joku yleinen sairaus on syynä hedelmättömyyteen tai sellainen este ehkäisee munasolun ja siemenen yhtymisen, jonka voi pois- taa, niinkuin esim. polyypin, lievemmän katarrin j. n. e., silloin on ryhdyttävä hoitoon, ja usein onnistutaankin saamaan hedel- möittyminen aikaan. On sen tähden kehotettava naisia, jotka ovat vuoden ajan olleet naimisissa tulematta raskaaksi, kääntymään lääkärin puoleen tutkimista ja mahdollista hoitoa varten.31 Yritykset toteuttaa lääketieteen tarjoamia keinotekoisia hedel- möityshoitoja olivat marginaalissa Suomessa, mutta hoitomuoto ei ollut kuitenkaan tuntematon 1900-luvun taitteen maailmassa. Hedelmöityshoitojen historiaa 1910-luvun Saksassa tutkinut Christina Benninghaus osoittaa, miten keinotekoisesta hedel- möittymisestä (artificial fertilisation, saksaksi künstliche Befruch- tung) kirjoitettiin lääketieteellisissä julkaisuissa, sanomalehdissä, avioliitto-oppaissa ja romaaneissa.32 Keinotekoisuudella viitattiin siihen, että aviopuolisoiden kesken perinteisen yhdynnän sijaan raskaus yritettiin saada aikaan keräämällä spermaa talteen ja esi- Liikaa vai liian vähän lapsia? 9594 merkiksi ruiskulla asetettiin se kohtuun. Sperman luovuttajien käyttöön suhtauduttiin negatiivisesti ja keinotekoisen hedelmöi- tyksen arvosteltiin myös muuttavan sukupuolirooleja haitallisesti: miehille lankeaisi tarpeettoman sivustaseuraajan rooli naisten pystyessä hoitamaan prosessin itsenäisesti.33 Jos lääketiede ei pys- tynyt tarjoamaan parannusta hedelmättömyyteen, niin naisilla oli pyrkimyksiä tulla raskaaksi myös melko tavallisilla keinoilla: makaamalla selällään yhdynnän jälkeen tai esimerkiksi tiheäm- millä yhdyntäväleillä. Naiset turvautuivat lääkäreiden lisäksi eri- laisiin kansanuskoisiin menetelmiin sekä luonnonparannukseen: Käyvät hautausmaalla ja rukoilevat voimia itselleen. Myöskin kulkevat 3 kertaa aidan poikki samasta kohti ja samasta seipäästä kiinni pitäen ja sanoen 3 toivomussanaa. Samat sanat joka kerta. Kuhnivat useammin ja nauttivat matolääkkeitä, luulevat matojen olevan esteenä.34 ”Kuhnimisella” kätilö on luultavasti viitannut saksalaisen Louis Kuhnen kehittämään luonnonparannusmenetelmään, joka piti sisällään muun muassa kylmiä istumakylpyjä. Vaihto- ehtolääkinnän ja luonnonparannustapojen historiaa tutkiva Suvi Rytty kirjoittaa, miten menetelmät olivat jatkoa 1800-luvun puo- livälissä virinneille uudenlaisille lääkintätavoille, kuten homeo- patialle, herbalismille ja vesihoidoille. Erilaisia ”luonnollisia” hoitomenetelmiä kehitettiin 1800-luvulla vastineeksi lääketie- teen käyttämille, paikoitellen hengenvaarallisille hoidoille, kuten suoneniskennälle sekä oksetus- ja ulostuslääkkeiden, elohopean ja arsenikin kaltaisten myrkkyjen käytölle.35 Luonnonparannus- menetelmiä kritisoitiin, vaikka ne eivät loppujen lopuksi olleet kovin kaukana 1900-luvun taitteessa vallinneesta, lääkärivetoi- sesta hygieniasta eli ennaltaehkäisevästä terveysopista.36 Terveys- politiikan ja kansanomaisten menetelmien välinen kiista ulottui modernisoituvaan reproduktiokulttuuriin. Jännite on havaitta- vissa myös vuoden 1912 kätilökomitean mietinnöstä, jossa selvi- tettiin muun muassa kansan haluttomuutta turvautua koulutet- tuihin kätilöihin. Komiteamietinnössä kritisoitiin itseoppineisiin Riikka Suominen 96 lapsenpäästäjiin, ”viisaisiin muijiin”, turvautumista ja moitittiin sen johtuvan kansan alhaisesta sivistystasosta.37 Vaikka lasten saamista pidettiin normina ja naiset, jotka eivät lisääntyneet on nimetty keruussa esimerkiksi ”sairaiksi”38, niin juuri mitään ei kuitenkaan ollut tehtävissä lapsettomuuden sat- tuessa kohdalle. Ilomantsissa työskennellyt kätilö kommentoi, miten hedelmättömillä naisilla ei ollut mitään keinoja saadak- seen lapsia.39 Keskenmenon välttämiseksi naiset noudattivat erityistä varovaisuutta. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi raskaiden taakkojen, säikähtämisen tai rajujen liikkeiden välttämistä. Aina fyysisen rasituksen välttämisen ei kuitenkaan ollut mahdollista, sillä niin maaseudulla kuin kaupungeissa fyysinen, kuormittava työ oli osa naisten arkipäivää. Kysymyksen toivottomuus nousee esiin myös Enonkoskella työskennelleen kätilön vastauksesta liit- tyen keskenmenon välttämiseen: ” Keskenmenoa vastaan ei ole mitään keinoa.”40 Aktiivisista pyrkimyksistä huolimatta lapsetto- muus saattoi jäädä ainoaksi vaihtoehdoksi. Kadehdittu ja paheksuttu lapsettomuus Lapsettomat naiset herättivät aikalaisissa tunteita ”ihailusta” avoimeen paheksuntaan. Naiseuteen liitettiin 1900-luvun alussa vahvasti koti, perhe ja työ, joiden avulla on rakennettu kansal- lista kuvaa vahvasta, suomalaisesta naisesta.41 Tätä kuvaa on tut- kimuksessa sekä vahvistettu, että pyritty purkamaan. Naisia on tutkittu paljon juuri äitiyden kautta, joka on toisaalta vahvistanut esimerkiksi Nätkinin kritisoimaa naiseuden ja äitiyden välistä automaattista kytköstä. Lapsettomuus erosi 1900-luvun alun normeista niin merkittävästi, että siitä muodostuu aineistossa tie- tynlainen tyypillinen poikkeus aikakauden naiskuvaan. Äitiyden normi näkyy jo keruuaineiston kysymyksenasettelussa. Lapseton nainen esitettiin automaattisesti hedelmättömänä ja hän oli poik- keuksellinen omassa yhteisössään. Vapaaehtoinen lapsettomuus ei näyttäytynyt kysymysten valossa vaihtoehdolta. Tämä oli sikäli ymmärrettävää, että toimivan ehkäisyn puuttuessa raskaaksi Liikaa vai liian vähän lapsia? 9796 tuloa oli vaikea estää kokonaan ja lapsettomuus herätti aikalai- sissa ihmetystä. Kysymyksissä on sivuutettu myös miesten rooli lapsettomuudessa, sillä hyljeksinnän lisäksi tiedustellaan ”Mitä tekevät ”hedelmättömät” naiset saadakseen lapsia?”. Vastauksissa kysymykseen ”hyljeksitäänkö hedelmätöntä nais- ta” kysymys on kuitattu usein lyhyesti sillä, että hedelmätöntä naista ei hyljeksitty tai ymmärrettiin syyt hedelmättömyyteen. Aineiston analyysi kuitenkin paljastaa, että vaikka ymmärtävää suhtautumistapaa on haluttu korostaa, sen joukkoon on mahtu- nut myös ajatuksia ivasta, paheksunnasta, halveksumisesta ja hyl- jeksimisestä. Hedelmätöntä naista pidettiin esimerkiksi sairaana ja heistä kerrotaan puhutun ”yhtä jos toista”, jos yhtään lasta ei ollut.42 Avioliiton ulkopuoliset suhteet olivat ajan siveellisyysi- hanteen vastaisia ja niitä paheksuttiin etenkin naisten kohdalla: On monta miestä jotka vihaavat vaimoaan raskauden, synnytyk- sen ja lapsivuoteen aikana. Jos nainen on ollut huonossa huudossa jo ennen naimisiin menoa, niin sanotaan että hän on antanut jo ennen itsensä kuohita ei hän tulekaan raskaaksi. Muuton puhu- taan paljon leikillisesti lapsettomille naisille.43 1900-luvun taitteen siveellisyysdebatti korosti seksuaalista pidättyvyyttä ennen avioliittoa  ja aviotonta äitiyttä ja avioliiton ulkopuolista seksiä pidettiin uhkana siveellisyydelle. On kuiten- kin huomioitava, että esiaviollisten suhteiden paheksunnalla vii- tattiin erityisesti aviottomiin naisiin, joiden kohdalla näköpiirissä ei ollut esiaviollisesta suhteesta seurannutta avioliittoa. Etenkin maaseudulla seksuaalielämän aloittaminen kihlajaisaikana oli osa arkea ja esimerkiksi avioton raskaus, joka johti kihlaukseen ja naimisiin menoon ei näyttäytynyt yhteisön silmissä katastro- fina.44 Mikäli naisella tiedettiin olleen avioliittoon johtamaton esiaviollinen suhde, yhdistettiin lapsettomuus tähän ja se johtui naisen huonoista elämäntavoista. Kun naisella ei ollut tiettävästi esiaviollista suhdetta, niin lapsettomalle naiselle puhuttiin yllä olevan sitaatin mukaan ”leikillisesti”, jolla saatettiin tarkoittaa esimerkiksi hyväntahtoista suhtautumista lapsettomuuteen. Toi- saalta myös liian suuresta lapsiluvusta langetettiin syy naisille: Riikka Suominen 98 ”Jos perheessä oli paljon lapsia niin se oli naisen syy että nainen oli liian kiihoittunut ja naista silloin ivattiin.”45 Vaikka vastauksissa toistetaan, että hedelmätöntä naista ei hyljeksitä, niin lapsettomien naiseutta kuitenkin kyseenalaistet- tiin: kätilöt esimerkiksi kirjoittivat, että heitä ei pidetty naisina sisäelimistään.46 Tämä osoittaa, miten lasten saamista pidettiin merkkinä terveestä naisruumiista ja naiseutta rakennettiin äiti- yden varaan. Myös hyljeksinnän käsite nousee vastauksissa esiin. Saarimäki on tutkimuksessaan naimattomista äideistä erottanut eristämisen ja yhteisön muun suhtautumisen toisistaan.47 Lapset- tomia naisia ei aktiivisesti eristetty yhteisön ulkopuolelle, mutta naisia kuitenkin hyljeksittiin siinä mielessä, että heitä pilkattiin ja ivattiin. Eräässä kätilön ja piirilääkärin kirjoittamassa vastaus- lomakkeessa kommentoidaan, että naisia ei ole hyljeksitty, mutta heistä on silti puhuttu pilkalla.48 Pilkka ja hyljeksintä selvästi ero- tettiin toisistaan ja hyljeksintä yhdistettiin naisten eristämiseen. Toisaalta ei toivottu suurta lapsijoukkoa, mutta edes yksi lapsi olisi ollut hyvä saada, jotta olisi välttynyt yhteisön kommentoin- nilta. Lapsettomista naisista käytettiin välillä loukkaavaa kieltä, mikä kertoo siitä, että suhtautuminen ei ollut aina kovin ymmär- täväistä: Kuulutaan vihille tullessa tekevän taikatemppuja, kun kerrottiin erään sanoneen että mahot juo vihille tullessa (teepuun) lehtiä, niin ei tarvitse lapsia teherä.49 Termillä ”maho” on alun perin viitattu lisääntymiskyvyttö- mään naaraspuoliseen eläimeen, esimerkiksi lehmään tai poroon. Lapsen saaminen kytkeytyykin vastauksissa automaattisesti naisruumiiseen. Mikäli nainen oli lapseton, syy oli luultavasti myös naisessa. Vastaajat eivät viittaa siihen mahdollisuuteen, että hedelmättömyys voisi johtua miehestä. Esimerkiksi miesten esiaviollisia suhteita ei ole nostettu esiin, vaikka siveellisyyden ihanne kosketti myös miehiä. Vastaajiin on voinut vaikuttaa myös se, että miehen mahdollinen hedelmättömyys tosiaan sivuutettiin jo kysymyksenasettelussa. Miesten hedelmättömyyden sivuutta- minen on huomionarvoista myös siksi, että etenkin kaupungeissa Liikaa vai liian vähän lapsia? 9998 tippurin tiedettiin aiheuttaneen hedelmättömyyttä ja sitä pidet- tiin yleisenä syynä sekä miesten hedelmättömyyteen että kansan degeneroitumiseen.50 Sukupuolitauteihin hedelmättömyyden aiheuttajina ei kuitenkaan viitata aineistossa, vaikka niistä kes- kusteltiin 1900-luvun alussa aktiivisesti, etenkin ohjesääntöisen prostituution kieltämisvaatimusten yhteydessä. Vaikka lapsettomat naiset saivat osakseen arvostelua, toisaalta heitä myös kadehdittiin: hedelmättömiä naisia kerrottiin esi- merkiksi ihailtavan. Ihailu ei välttämättä tarkoittanut varaukse- tonta lapsettomuuden ihannointia, vaan termi oli hyljeksinnän tavoin monitahoinen ja lapsettomuuden ihannointiin yhdistyi katkeruuden ja kateuden sävyjä. Lapsettomuus saattoi näyttäytyä eräänlaisena utopiana naiselle, joka ei olisi halunnut enää lisää lapsia. Etenkin sellaiset naiset, joilla oli jo paljon lapsia, saattoivat suhtautua lapsettomiin naisiin kadehtien. Henkilökohtaisen lap- siluvun ajateltiin ehkä olleen jo täynnä, tai toivottiin sen olevan pienempi. Suuri lapsijoukko on saattanut aiheuttaa myös häpeän tunteita – etenkin jos oli vaikeuksia elättää kasvava perhe. Lapsia haluttiin ”sopiva” määrä, mutta lapsilukuun oli itse lopulta hyvin vaikea vaikuttaa, vaikka pyrkimyksiä ja toiveita lapsiluvun suh- teen oli. Tulkinta ”sopivasta” lapsiluvusta oli murroksessa Hedelmällisyyden pysyvä pieneneminen voidaan ajoittaa Suo- messa noin 1910-luvulle (kuvio 1). Muutos noudatti länsieu- rooppalaista trendiä, mutta konkreettiset vaikutukset näkyivät aikalaisten perhe-elämässä kuitenkin hitaasti. Hedelmällisyyden transitiota tutkinut Kari Pitkänen kirjoittaa, miten Suomessa syntyvyys aleni muutaman vuosikymmenen perässä Englantia ja Walesia ja vuosikymmenen jäljessä muita Pohjoismaita. Muutos tapahtui myös Suomessa eri tahtiin sekä alueellisesti että yhteis- kuntaluokkien välillä. Ruotsinkielisen sivistyneistön keskuudessa aviollinen hedelmällisyys pieneni jo 1800-luvun lopulla, eli ver- rattain aikaisemmin kuin esimerkiksi maaseudun ja kaupungin Riikka Suominen 100 rahvaan keskuudessa. Koko Suomen alueella syntyvyys laski pysyvästi 1930-luvulla, mutta Etelä-Suomessa eli Uudellamaalla, Hämeessä sekä Turun ja Porin läänissä luvut alkoivat laskea jo vuoden 1910 paikkeilla.51 Kokonaishedelmällisyyteen vaikuttivat erilaiset väliin tulevat tekijät, kuten avioituneisuus, avioitumisikä, ehkäisyn käyttö ja tehokkuus, aborttien esiintyvyys, synnytyksen jälkeisen hedelmättömän jakson pituus, yhdyntätiheys, kesken- menojen esiintyvyys ja pysyvästi steriilien osuus.52 Kaikki naiset eivät myöskään saaneet lapsia, jolloin kokonais- hedelmällisyyden keskiarvosta huolimatta toisilla naisilla lap- siluku saattoi nousta edelleen hyvinkin korkeaksi. 1900-luvun taitteessa lapsikatraat olivat vielä osa ihmisten normaalia arkea. Toteutuneeseen lapsilukuun vaikutti myös imeväiskuolleisuuden pysyvä pienentyminen 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä (kuvio 2). Perheen toteutunut lapsiluku kasvoi, kun lasten kuolleisuus, varsinkin imeväiskuolleisuus laski. Tämä sääteli perhekokoa ennen hedelmällisyyden pienenemistä niin, että eläviä lapsia oli perheissä tavallisesti kolmesta neljään. Yhteiskunnassa oli suuria- Kuvio 1: Kokonaishedelmällisyys Suomessa 1776—1980. Lähde: Suomen virallinen tilasto (SVT): Syntyneet [verkkojulkaisu]. Hel- sinki: Tilastokeskus. Liikaa vai liian vähän lapsia? 101100 kin perheitä, joilla viittaan Marketta Ritamiehen mainitsemiin, yli viiden lapsen perheisiin. Perheiden lapsiluku vaihteli, mutta pienet, yhden ja kahden lapsen perheet olivat 1870–1910-luvuilla harvinaisia.53 Uudenlaiset käsitykset avioliitosta, sukupuolten välisestä suhteesta ja perheestä alkoivat saada jalansijaa sääty- yhteiskunnan asteittaisen heikkenemisen myötä. Tätä uutta per- hekäsitystä on kuvattu prosessina perhekunnasta kohti ydinper- hettä.54 Maaseudun ja kaupunkien talonpoikais- ja työläisperheiden keskuudessa olennainen osa 1900-luvun taitteen perhe-elämää oli runsas lapsijoukko. Kuinka toivottu sellainen oli ja millaisia ajatuksia naisilla oli toivotusta lapsiluvusta? Keruuaineistossa on tiedusteltu asiaa kysymyksen ”toivotaanko seudullanne runsasta lapsijoukkoa ja hyljeksitäänkö ”hedelmätöntä” naista?” välityk- sellä. Suurta lapsijoukkoa ei yleisesti pidetty siunauksena naisten keskuudessa: Kuvio 2: Imeväiskuolleisuus Suomessa 1800—1960. Lähde: Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestö: Kuolleet [verkkojul- kaisu]. Helsinki: Tilastokeskus. Riikka Suominen 102 Ei toivota suurta lapsijoukkoa. Korkeintaan 2 vanhempien toivo- mus. Hedelmätöntä naista kansa ihmettelee, vaan ei hyleksi.55 Eivät toivo lapsia ollenkaan. Hedelmätön on saman arvoinen kuin toisetkin.56 Yleisenä käsityksenä on, että se vaimo on erityisesti onnen suo- sikki, joka ei synnytä lapsia.57 Synnytyskulttuurin murrosta suomalaisella maaseudulla 1800–1900-lukujen taitteessa tutkinut Hilkka Helsti nostaa väi- töskirjassaan esiin Duodecimin keruuseen liittyviä ongelmia: hän kritisoi erityisesti sitä, että keruussa ei määritellä kuinka paljon on ”paljon”, eikä keruusta tule ilmi konkreettisia toiveita lasten lukumäärästä. Helsti kritisoi aineistoa myös siitä, että vastaajia ei ole pyydetty täsmentämään mitä ajanjaksoa tai kenen koke- musta ja tietoa vastauksissa eritellään.58 Keruuta lukiessa täytyy huomioida, että ”paljon” voi merkitä eri lukumäärää eri naisille. Se, että lapsia ei haluttu ”paljon” on kuitenkin yhtä vakavasta otettava toive, kuin lapsiluvun tarkka, määrällinen kirjaaminen. Aineiston analyysi ei myöskään tue väitettä siitä, että keruussa ei olisi tarkkoja lukumääriä toivotusta lapsiluvusta. Vastauksissa kerrotaan, miten lapsia ei toivota paljoa, ”tuskinpa edes toista” ja miten toivottuna määränä pidetään yhtä tai kahta lasta. Yksikään vastaaja ei kirjoita, että naiset toivoisivat yli neljää lasta. Tämä antaa viitteen siitä, että vaikka ”muutama” ja ”pari” ovat suhteel- lisia käsitteitä, niin kukaan vastaaja ei näytä viitanneen niillä yli neljään lapseen. On totta, että keruussa ei ole tarkasti eritelty, mitä ajanjaksoa vastaajien tulisi käsitellä, mutta toisaalta se on myös aineiston vahvuus ja luo vastauksiin väistämättä ajallista kokemuskerros- tumaa. Vastaajat ovat tehneet myös itse eroa ajanjaksojen välille. Tämä tapahtui usein nykyisyyttä ilmaisevilla sanoilla, joilla teh- tiin eroa menneeseen ja sen toimintatapoihin: Noin parikymmentä vuotta takaperin pidettiin runsasta lapsi- joukkoa siunauksena, nyt päinvastoin.59 Liikaa vai liian vähän lapsia? 103102 Vastauksissa toistuvat kommentit, miten ”nykyaikana” ei haluta paljon lapsia. Moni kätilöistä on saattanut olla virassa jo useamman vuoden vastauksia laatiessaan ja näin päässyt seu- raamaan perhekunnassa tapahtuneita muutoksia ja kuulemaan toiveita lapsiluvusta lähietäisyydeltä. Kätilöt olivat merkittävä osa reproduktiokulttuurin murrosta, sillä he vaikuttivat synny- tysavun ammatillistumisen myötä ammattinsa kautta muutok- seen, mutta myös samalla seurasivat murrosta ikään kuin sivusta ja dokumentoivat sitä talteen. Suuri lapsiluku oli naisille paitsi fyysinen rasitus, niin myös taloudellisesti haastavaa. Vähävaraisuus hankaloitti monilap- sisten perheiden arkea ja teki toimeentulosta epävarmempaa. Kätilöt esimerkiksi kirjoittavat, miten köyhyyden vuoksi sääli- tään runsasta lapsijoukkoa ja köyhät valittavat, miten heille tulee enemmän lapsia kuin rikkaille.60 Huomio oli sikäli aiheellinen, että lapsiluvun säätely kytkeytyi varallisuuteen ja yhteiskunta- luokkaan, jota aikalaisetkin saattoivat havainnoida arkielämäs- sään. Kuten Pitkänen kirjoittaa, Suomessa sivistyneistön piirissä perhekoon pieneneminen tapahtui muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin jo 1800-luvun lopulla.61 Monilapsisilla perheillä taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat kasvoivat ja perheen ja ansio- työn yhdistäminen muuttui etenkin työläisperheissä haastavaksi. Vanhemmat joutuivat tosissaan puntaroimaan miten elättää kas- vava perhe, mikäli tasaisin väliajoin, yleensä melko lyhyillä syn- nytysväleillä, syntyi monta lasta peräkkäin.62 Lyhyet synnytysvälit olivat riski naisten terveyden kannalta ja vaikuttivat ylipäätään jaksamiseen arjessa. Lapsiluvusta kirjoitettaessa tehtiin eroa myös maaseudun väestön ja kaupunkien tehdastyöläisten välille. Talonpoikaisten katsottiin toivovan lapsia, mutta tehdasväestön taas ei. Näkö- kulmaa tukee myös Pitkäsen mainitsema transition eri tahtisuus maaseudun ja kaupungin välillä.63 Tehdastyöläisten suhtautumi- nen runsaaseen lapsilukuun saattoi nousta esiin myös sen takia, että työläisten piirissä alettiin kiinnittää huomiota naisten jaksa- miseen ja asia nousi julkisen keskustelun aiheeksi. Kuten Mark- kola kirjoittaa, ansiotyö tarjosi mahdollisuuden uudenlaiseen Riikka Suominen 104 itsenäisyyteen, mutta toisaalta työläisnaisilla oli hoidettavanaan kolminkertainen taakka: ansiotyö, kodinhoito ja suvun jatkami- nen.64 Tämä ei tarkoita, etteikö maaseudulla asuvilla naisilla olisi ollut samanlaista taakkaa, mutta asia ei noussut samalla tavalla keskustelun kohteeksi. Maaseudulla työhön ei myöskään lähdetty yhtä usein kodin ulkopuolelle, joten esimerkiksi lastenhoidon järjestämistä ei tarvinnut miettiä samalla tavalla. Lapset kulkivat arjen töissä mukana ja myös osallistuivat niihin kasvaessaan. Naiseutta määriteltiin yhteiskunnassa ennen kaikkea äitiyden kautta ja muut elämänalueet olivat tälle alisteisia. Naisten vas- tuulla oli niin väestöräjähdys kuin alhainen syntyvyys ja niitä nai- sia, jotka eivät ole halunneet lapsia tai jotka ovat edistäneet lap- siluvun rajoitusta on syytetty esimerkiksi itsekkyydestä.65 Nyky- ajan käsitteellä voi olla keruuaineistossa myös arvottava merkitys ja aineistosta välittyy kuva ”nykyajan” naisista, jotka eivät halua lapsia verrattuna edellisiin sukupolviin. Aineistoa purkamalla voidaan purkaa myös naisiin liitettyjä ihanteita ja äitimyyttiä: naisten arkinen todellisuus ja toiveet eivät olleet linjassa yhteis- kunnan naiseudelle ja äitiydelle asettamien ihanteiden kanssa. Raskauden pelko ja syntyvyyden säännöstely Raskaus ja toistuvat synnytykset olivat naiselle valtava taakka sekä henkisen että fyysisen suoriutumisen ja jaksamisen kannalta. Raskautta ja synnytystä kohtaan tunnettiin 1900-luvun alussa aiheellista pelkoa ja niiltä haluttiin suojautua. Ei ollut takeita siitä, että nainen selvisi synnytyksestä hengissä. Synnytys oli kivu- lias tapahtuma, joka saattoi kestää useita tunteja tai jopa päiviä. Kipua yritettiin lievittää esimerkiksi alkoholilla. Keruuaineistossa tiedustellaan, millä tavalla naista avustettiin synnytyksessä. Erään kätilön vastaus antaa karun kuvan synnytyksen realiteeteista: Lapsen juuri syntyessä ei ensinkään tueta välilihaa, vaan lasta vedetään päästä ja hiuksista, onpa usein puhkastu lapsen pääkin tässä. Napanuorasta äkkiä nykäistään, jotta jälkeiset lähtisivät ja auttaja menee kädellä sisään ja repii jälkeiset irti. Välistä pannaan Liikaa vai liian vähän lapsia? 105104 napanuoraan kivi riippumaan, että jälkeiset eivät nousisi sydä- meen.66 Synnytyksen arki valottuu myös tamperelaisten kätilöiden synnytysluetteloiden kautta, joihin kätilöt ovat kuvailleet, mikäli synnytyksessä tapahtui jotain tavallisuudesta poikkeavaa: Waimo vietiin laitokselle. Sikiö otettiin kappaleina sieltä.67 Waimon terveys oli koko raskauden ajan huono. Toisen synny- tyksen vaiheen aikana tuli veto ja puristukset ruumiin eri osiin. Lääkäri Emelius teki pihtisynnytyksen. Waimo kuoli. 68 1900-luvun alussa synnytyskuolleisuus oli korkea ja noin 10% naisista menehtyi synnytyksessä.69 Edelleen 4–5 synnytyksen jälkeen riski komplikaatioihin synnytyksen yhteydessä kasvaa ja kuolleen lapsen synnytys ja äitiyskuolleisuus kohoaa naisilla kaikissa yhteiskuntaluokissa. Reproduktio asetti ja asettaa nai- sille erilaisen taakan verrattuna miehiin.70 Raskaus ja synnytys ovat voimakkaita, naisia koskeneita ruumiillisia ja emotionaa- lisia kokemuksia, joten on ymmärrettävää, että pelon tunteet kanavoituivat naisilta kätilöiden tietoon. Lisäksi kätilöillä saattoi olla myös omakohtaista kokemusta raskaudesta ja synnytyksestä. Pelot vaikuttivat naisten toiveisiin syntyvyyden säännöstelystä. Aineistosta välittyy nimenomaan raskaudenpelko, jonka joh- dosta syntyvyyttä pyrittiin säännöstelemään. Raskauden pelosta puhutaan erityisesti vastauksissa kysymykseen ”voivatko ja halu- avatko naiset seudullanne ylipäätään lapsia imettää? Käytetäänkö ollenkaan imettäjiä?” ja ”montako kuukautta naiset keskimäärin imettävät seudullanne ja imettävätkö tavallista kauemmin jottei uutta raskautta syntyisi?”. Toimivan, mekaanisen ehkäisyn puut- tuessa imettäminen oli naisten keskuudessa yleisesti tunnettu ja käytetty syntyvyyden säännöstelyn muoto. Imettämisen käyttö ehkäisytarkoituksessa tunnistettiin ja tiedettiin vastaajien kes- kuudessa laajasti: Imetetään kauan. Sanotaan sen pitävän niin heikkona, ettei voi tulla raskaaksi. Luullaan, että ei voi tulla raskaaksi ilman kuukau- tisia.71 Riikka Suominen 106 Naiset pyrkivät heikentämään omaa terveydentilaansa vält- tääkseen uuden raskauden. Nähtiin, että imettämällä ruumis pysyi niin heikkona, että uusi raskaus oli epätodennäköisempi72. Imettämällä yritettiin myös pitkittää kuukautisten alkamista syn- nytyksen jälkeen. Imetysajan amenorrean, eli kuukautiskierron häiriön, aikana naisen hedelmällisyys on merkittävästi vähenty- nyt. Kuukautisten puuttuessa munarakkula ei kehity normaalisti, eli munasarjojen toiminta estyy imetyksen aikana, joka estää ovu- laation. Etenkin imetyksen alussa hedelmällisyys on ”lamassa” ja ylipäätään hedelmällisyys on heikompi useamman kuukauden ajan.73 Imetykseen suhtauduttiin keruun vastauksissa kaksijakoi- sesti. Toisaalta imetys nähtiin luonnollisena asiana ja imettävää naista pidettiin terveenä. Kuitenkaan liian pitkää imetysaikaa ei pidetty hyvänä. Imetys oli ehkäisykeinona vakiintunut, tietoinen ja laajasti käytetty tapa säännöstellä syntyvyyttä, mutta synty- vyyden säännöstely tai ainakin sen avoin suunnittelu olivat vielä vieraita, yksityiseen elämänpiiriin kuuluvia asioita. Imettäminen syntyvyyden säännöstelyn keinona oli myös selkeästi naisten itsensä hallittavissa oleva menetelmä. Syntyvyyden säännöste- lyn, seksuaalisuuden ja avioliiton historiaa 1918—1960-lukujen Iso-Britanniassa tutkinut Kate Fisher huomauttaa, miten ehkäisy pysyi pitkään miesten suorittamana toimenpiteenä.74 Tässä imet- täminen erosi yleisesti käytössä olleesta keskeytetystä yhdynnästä tai esimerkiksi kondomin käytöstä. Keruuaineistossa ei suoraan esitetä ajatusta varmoista päivistä, eli yhdyntöjen ajoittamisesta hedelmällisen jakson ulkopuolelle, mutta viittauksia siihen löytyy. Jonkinlaista, tarkkaan hedelmöit- tymisajankohtaan liittyvää ajattelua oli. Ovulaatio kuitenkin ajoi- tettiin virheellisesti kuukautisten ajankohtaan. Kätilöt ja kunnan- lääkäri esimerkiksi kirjoittavat, että naiset ”välttävät parittelua” kuukautisten ajan, tai juuri ennen ja/tai jälkeen kuukautisten, mikäli eivät halua tulla raskaaksi.75 Myös Benninghausin artik- kelissa mainitaan käsitykset hedelmällisestä jaksosta: juuri kuu- kautisten aikana arveltiin raskaaksi tulon olleen todennäköisintä, jolloin hedelmöitystä yritettiin niiden aikana tai mahdollisim- man nopeasti kuukautisten päättymisen jälkeen. Tämä saattaa Liikaa vai liian vähän lapsia? 107106 osaltaan myös selittää sitä, miksi hedelmöityshoitojen onnistu- misprosentti jäi marginaaliseksi.76 Reproduktiokulttuurin vähittäinen modernisoituminen näkyi 1900-luvun alun arjessa esimerkiksi ehkäisyvälineiden muo- dossa, joita käytettiin muiden, tutumpien ehkäisymenetelmien ohessa. Imetyksen lisäksi kansan parissa käytettiin vaihtelevaa jouk- koa muita ehkäisymenetelmiä, joita eritellään vastauksissa kysy- mykseen ”mitä tekevät liian hedelmälliset naiset, jotteivat lapsia saisi?”. Vastaajat ovat eritelleet suoraan ehkäisymenetelmiä, joita naisilla on ollut käytössä. Työväestön ehkäisyn käyttö nousee keruusta esiin yhtenä erityiskysymyksenä. Turussa työskennellyt lääkäri kommentoi ehkäisyn käyttöä seuraavasti: ”Maaseudulla hiivaa ja kaljaa siittimiin, Turussa kordongin ja ruiskeitten käyt- täminen työväen piirissä yleinen.”77 Myös oriveteläinen lääkäri katsoi, että erityisesti tehdasalueilla ”kumitavaran käyttö” oli levinnyt.78 Muitakin vastaavia näkemyksiä esiintyi: Ehkä jotkut sosialistit käyttävät apukeinoja.79 Työläiset käyttävät nykyajan varokeinoja. Talonpoika ei miten- kään.80 Ei tiedetä. Nuoret sosialistit käyttävät nykyajan tuomia ehkäisy- välineitä.81 Ehkäisyn käytöstä työväestön keskuudessa alettiin raportoida myös esimerkiksi Englannissa ja Ruotsissa 1910-luvulla. Ruotsissa ehkäisyn käyttöä puolustettiin työväestön keskuudessa äänek- käästi. Syntyvyyden säännöstely liittyi poliittiseen vakaumukseen ja sen puolesta kamppailivat sosialistit ja vasemmistoradikaalit. Ehkäisyä ajettiin Ruotsissa erityisesti sillä argumentilla, että se nähtiin työväestön keinona taistella köyhyyttä vastaan.82 Duode- cim-keruun ajankohta osuu näiden kanssa yksiin. Suomi seurasi eurooppalaista kehityskulkua ja modernien ehkäisyvälineiden käyttö näkyy jo osassa keruun vastauksia. Työläisten ehkäisyn käyttö saattoi kanavoitua vastauksiin myös siksi, että työväestön piirissä naisten jaksamiseen alettiin kiinnittää huomiota ja asiasta Riikka Suominen 108 keskusteltiin myös julkisesti. Suomessa työväestö ei silti suhtau- tunut varauksettoman positiivisesti ehkäisyn käyttöön. Ehkäisyn nähtiin pienentävän lapsilukua radikaalisti ja se aiheutti esimer- kiksi pelottelua ”maailmanlopulla”. Toisaalta ehkäisyn käyttöä myös puolusteltiin, sillä siveettömänä nähtiin myös liian suuret perheet, joissa lapsia oli enemmän kuin mihin rahat riittivät.83 Suomessa ehkäisyn puolustaminen ei perustunut niinkään yksilön oikeuteen syntyvyyden säännöstelystä, vaan se kytket- tiin kysymyksiin äitien jaksamisesta sekä aikakauden käsityksiin siveellisyydestä ja oikeanlaisesta elämäntavasta. On huomioi- tava, että siveellisyyden käsitettä alettiin neuvotella 1900-luvun taitteessa uudelleen. Puhuttaessa työväestön siveettömyydestä suhteessa varallisuuteen, ei viitata niinkään käsitteen seksuaali- seen merkitykseen, vaan eettisesti ja moraalisesti oikeanlaiseen elämäntapaan. Kun taas puntaroidaan suhdetta ehkäisyyn ja sek- suaaliseen käyttäytymiseen käsitteeseen liittyi myös seksuaalinen merkitys.84 Tehdastyöläisten ja maaseudulla asuvien välille tuotettiin eroa ehkäisyn käytössä, mutta ehkäisymenetelmien käyttöä eriteltiin myös yleisellä tasolla. Ehkäisyvälineet eivät olleet täysin tunte- mattomia kansan keskuudessa ja osa niiden käyttöön jo turvau- tuikin. Esimerkiksi kondomeja oli mahdollista ostaa Suomessa jo 1800-luvun lopulla, mutta Pitkänen huomauttaa, että niitä ei juuri mainostettu sanomalehdissä vielä 1800-luvun lopulla. Harva siis hankki niitä tuolloin. Ritamiehen mukaan kondomeja saatiin maahan laajamittaisemmin 1900-luvun alussa ja myös Pitkänen kirjoittaa, miten vuoden 1909 tienoilla ehkäisyväli- neiden markkinoinnista tuli avoimempaa ja mainokset etenkin työväen sanomalehdissä yleistyivät. Aktiivinen mainostaminen on osoitus siitä, että todennäköisesti ehkäisyvälineitä siis myös ostettiin.85 Käyttöön ja ostamiseen liittyi 1900-luvun alussa kui- tenkin vielä häpeää. Myös keruuaineisto ehkäisyn käyttöön suh- tauduttiin epäilevästi: Kansan naiset eivät toivo lapsia ja he luulevat hedelmättömän nai- sen käyttävän välikappaleita ja osaksi halveksivat heitä.86 Liikaa vai liian vähän lapsia? 109108 Sanomalehdissä kirjoiteltiin ehkäisymenetelmistä 1900-luvun edetessä ja osassa mainostettiin myös erilaisia ”varmuusvälineitä”, joita pystyi tilaamaan huomaamattomasti postimyynnillä. 1900- luvun alussa ilmestyi erilaisia sukupuoliasioista kertovia valistus- kirjasia, mutta julkaisut eivät kohottaneet kansalaisten ehkäisy- tietouden tasoa.87 Keruun vastauksissa esiintyvillä ”varokeinoilla” viitattiin myös muuhun kuin kondomin käyttöön. Ennen tehok- kaita ehkäisymenetelmiä yleisin tapa säännöstellä syntyvyyttä oli keskeytetty yhdyntä. Kondomin tultua markkinoille ehkäisy pysyi edelleen hyvin miehisellä alueella ja se oli jotakin, josta miesten tuli huolehtia.88 Tiedon leviäminen oli kuitenkin hidasta ja ehkäisyneuvontaa toteutettiin yhteiskunnan taholta aluksi avioliittoneuvoloissa, joissa ehkäisyä tarjottiin pariskunnille. Tästä kertoo myös se, että vielä 1950-luvulla aborttia hakeneiden naimattomien naisten ehkäisytietous oli vähäistä ja naiset kertoi- vat saaneensa tietoa ehkäisystä ja sukupuoliasioista vasta naimi- siin mentyään.89 Raskaudenpelko kosketti kuitenkin nimenomaan naisruu- mista, joka ajoi naiset myös kokeilemaan erilaisia ehkäisymene- telmiä. Enemmän miesten vastuulla olleen keskeytetyn yhdynnän ja kondomin käytön ohella naiset turvautuivat erilaisiin huuhte- luihin, lääkkeisiin, öljyihin ja ruoka-aineisiin, joiden toivottiin estävän raskaaksi tuleminen. Reproduktion murroksen aikana yhä useammat ihmiset tulivat tietoisiksi syntyvyydensäännöste- lyn mahdollisuuksista ja naisilla ja pariskunnilla oli monipuolisia pyrkimyksiä säännöstellä syntyvyyttä, vaikka keinojen toimivuu- desta ei vielä tuolloin ollutkaan takeita. Mikäli ehkäisypyrkimyk- set eivät toimineet ja nainen halusi raskauden tilastaan eroon, ainoaksi vaihtoehdoksi jäi raskauden keskeyttäminen. Raskauden keskeyttäminen 1900-luvun alun Suomessa ainut raskauden keskeyttämistä mää- ritellyt oikeussäädös oli vuoden 1889 rikoslain pakkotilasäädös, johon vetoamalla raskaus voitiin keskeyttää, mikäli nainen oli Riikka Suominen 110 hengenvaarassa.90 Laissa raskauden keskeytyksestä puhuttiin termillä sikiön lähdetys. Ensimmäinen varsinainen laki raskau- den keskeyttämisestä säädettiin vuonna 1950, jolloin keskeytystä pystyi hakemaan lääketieteellisiin syihin vedoten.91 Abortti pysyi vuoden 1950 lain puitteissa tarkasti säädeltynä ja siihen tuli erik- seen hakea lupaa Väestöliiton sosiaalineuvoloissa.92 Raskauden keskeytystä 1900-luvun alun kontekstissa ovat tutkineet esimer- kiksi sosiologi Mianna Meskus93 ja Merja Ala-Nikkola sosiaali- politiikan lisensiaatintyössään94. He ovat tutkimuksissaan jaotel- leet sikiön lähdettämiseen käytetyt keinot ulkoisiin, sisäisiin ja kohdunsisäisiin menetelmiin. Erittelen tämän jaottelun pohjalta keruuaineistosta nousevia naisten pyrkimyksiä keskeyttää ei- toivottu tai odottamaton raskaus. Vaikka raskaudenkeskeytys oli kriminalisoitu, sen toteuttamisesta kysyttiin keruulomakkeessa suoraan: ”mitä he tekevät, jotta raskaus menisi kesken?” Lisäksi joitakin raskauden keskeytykseen käytettyjä keinoja nousee esiin myös ehkäisykeinojen erittelyn yhteydessä. Ulkoiset ja sisäiset keinot olivat menetelmiä, jotka raskaana oleva nainen pystyi toteuttamaan itsenäisesti. Ulkoisiin mene- telmiin lukeutuivat erilaiset itsensä fyysiseen vahingoittamiseen tähtäävät keinot, kuten esimerkiksi hieronta ja erilaiset töytäisyt tai raskaiden esineiden nostelu. Sisäisillä menetelmillä tarkoite- taan puolestaan sisäisesti nautittavia aineita, joita syömällä toi- vottiin keskenmenon toteutuvan. Vastaajat mainitsevat useita ulkoisia ja sisäisiä keinoja, joita käytettiin keskenmenon tavoitte- lussa. Erilaiset lääkeaineet, etenkin elohopea, olivat yleisiä: Ottavat mitä lääkkeitä keksivät ja joku neuvoo.95 Keskenmenon saadakseen on elohopean nauttiminen paljon käy- tännössä täällä. Ottavat myös tärpättiä ja vatsaa haudotaan kuu- milla hauteilla ja hierotaan.96 Elohopean ohella vastauksissa toistuu myös alkoholin käyttö. Alkoholin rooli nousee esille erilaisissa reproduktiopyrkimyk- sissä: sitä käytettiin sekä synnytyskipujen lievittämiseen, kuu- kautisten takaisin saamiseksi kuin myös niiden niukentamiseksi. Lisäksi syötiin vahvoja rohtoja, pulvereita ja muun muassa pella- Liikaa vai liian vähän lapsia? 111110 van siemeniä. Ala-Nikkola kuvaa, miten Britanniassa 1920-luvulla käytetyimpiä sikiönlähdetyskeinoja olivat pillerit, suihku, lääk- keet, kiniini, suolat, gini, kuumat kylvyt, karvas omena, glyseriini ja yrtit.97 Duodecim-keruusta voi päätellä, että samankaltaisia menetelmiä oli käytössä myös Suomessa ja sisäisesti nautittuja aineita käytettiin laajasti. Erilaiset huuhtelut nousevat esiin sekä keskenmenon tavoittelun että raskauden ehkäisyn yhteydessä. Esimerkiksi Valkeakoskella työskennellyt kätilö kirjoittaa naisten ruiskuttavan kylmää vettä kohtuun ”sillä tappaakseen sikiön”.98 Naisten tulkinta tilanteesta on voinut olla hyvin erilainen: he ovat saattaneet yksinkertaisesti haluta vaan omasta tilastaan eroon tai pyrkineet ehkäisemään raskaaksi tulon ennen kuin varsinainen hedelmöittyminen oli edes tapahtunut. Sisäisten keinojen lisäksi naiset käyttivät ulkoisia menetel- miä, joilla omaa ruumista yritettiin vahingoittaa keskenmenon aikaansaamiseksi. Keskenmeno yritettiin saada aikaan esimer- kiksi pudottautumalla korkealta, nostelemalla raskaita painoja, osumalla saunankiukaaseen sekä kovakouraisella hieronnalla. Hieronnan yhteydessä mainitaan ”viisaat muijat”, joiden avusta- mana raskauden keskeytys pyrittiin toteuttamaan. ”Viisailla mui- jilla” viitataan itseoppineisiin lapsenpäästäjiin, joiden käyttöön ammatillisen synnytysavun vakiinnuttamisella haluttiin puuttua. Niin sanottuja ”kansan lääkäreitä” käytettiin myös, yleensä silloin kun raskauden keskeytystä tavoiteltiin kohdunsisäisillä menetel- millä: He hierottavat, nauttivat elohopeata, lusikkavettä, kansanlääkärit sekä miehet että naiset laittavat keskenmenoja raskaille naisille, mutta minulle he eivät uskalla sanoa miten.99 Kohdunsisäiset menetelmät olivat keinoja, joissa keskenme- noa tavoiteltiin yleensä välineellisesti. Ulkoiset ja sisäiset mene- telmät olivat toimenpiteitä, jotka nainen pystyi suorittamaan itse ilman avustusta. Kohdunsisäinen, välinein toimitettu kesken- meno alkoi yleistyä 1900-luvun alussa. Tämä merkitsi Meskuk- sen mukaan sitä, että raskauden keskeyttämisen luonne muuttui: instrumenttien käyttäminen onnistui parhaiten toisten ihmisten Riikka Suominen 112 avustamana. Välineenä saatettiin käyttää esimerkiksi kudinpuik- koa, katetria tai lyijykynää.100 Keruun vastauksissa ei ole suoraan kuvailtu kohdunsisäisiä menetelmiä. Aineisto antaa kuitenkin viitteitä avustettujen keskenmenojen tavoittelusta. Helsinki on kirjoitettu erikseen esiin paikaksi, jossa raskaudenkeskeytys oli mahdollista toteuttaa. Lahdessa toiminut kunnanlääkäri kom- mentoi seuraavasti kysymykseen ”liiallisen hedelmällisyyden” vähentämisestä: Kaikenlaiset estävät keinot levinneet jo kansan keskuuteen ja useat matkustavat Helsinkiin sikiön poisajamista varten.101 Helsinki mainitaan myös Ritamiehen ja Meskuksen tutkimuk- sissa. Ritamies nostaa Helsingin esiin sairaalassa hoidettujen kes- kenmenojen kautta. Hän esimerkiksi kirjoittaa, miten vuosina 1908–1917 Helsingin sairaaloissa hoidetuista keskenmenoista 90% arveltiin olleen rikollisia.102 Pitkänen kirjoittaa, että kes- kenmenon vuoksi hoitoon hakeutuneiden määrä Helsingissä ei ollut 1900-luvun alussa vielä korkea mutta nousi 1930-luvulla noin 1,9 naisesta keskimäärin 12,5 naiseen 1000 hedelmällisyys- ikäistä naista kohden.103 Meskus käyttää aineistonaan vuosina 1910–1920 ja 1930–1940 Helsingin raastuvanoikeudessa käsitel- tyjä sikiönlähdetystapauksia. Sikiönlähdetysten määrä ei tutki- mukseni aikarajaukseen osuvan ensimmäisen tarkasteluajanjak- son aikana noussut kovin korkeaksi. Tuomioita annettiin noin kymmenen vuodessa. Huomionarvoista on, että kaikki tapauk- set koskivat avustettuja keskenmenoja ja syytettyjen joukossa oli sekä miehiä että naisia. Syytettyjen naisten joukossa oli sekä käti- lökoulutuksen saaneita että maallikkokätilöitä. Meskus kirjoit- taa, miten Helsinkiin tultiin muualta, sillä naiset olivat kuulleet helsinkiläisten kätilöiden suorittavan raskauden keskeytyksiä.104 Kätilöt ja itseoppineet lapsenpäästäjät näyttävät kamppailleen sekä ammatillisen synnytysavun että raskauden keskeytyksen toimittamisesta. Aineistosta löytyykin muutamia viitteitä kätilöi- den ja raskauden keskeyttämisen yhteydestä. Vastaajat kertovat, miten naiset koittivat saada keskenmenoja pyytämällä kätilöä avukseen.105 Kätilöiden tai lääkäreiden reagointia pyyntöihin ei Liikaa vai liian vähän lapsia? 113112 ole eritelty vastauksissa. Tämä on ymmärrettävää, sillä kyseessä oli laiton toimenpide. Tästä huolimatta raskauden keskeytykseen käytetyistä keinoista kuitenkin kirjoitettiin suoraan. Raskauden keskeytyksiin päätyivät niin naimisissa olevat kuin naimattomat naiset. Avioton raskaus saattoi merkitä naiselle sekä sosiaalista häpeää että taloudellista katastrofia. Raskauden kes- keytyksiä pyrkivät tekemään myös naimisissa olleet naiset, joilla oli jo monta synnytystä takana ja jotka olivat uupuneita suuren lapsilauman keskellä. Myös vuoden 1950 aborttilain myötä suuri osa aborttia hakeneista naisista oli naimisissa olevia, uupuneita äitejä.106 Hedelmällisyyden transitiota Ruotsissa tutkinut Sofia Kling kirjoittaa raskaudenkeskeytyksiin liittyvistä riskeistä. Toi- minnan rikollisuus aiheutti sen, että vaikka naiset olisivatkin löytäneet apua välinein toimitettuun raskauden keskeytykseen, olivat riskit komplikaatioihin suuret.107 Raskauden keskeytykseen ei ryhdytty kevyin perustein, vaan se kertoo naisten kokemasta hädästä. Toimenpide oli hengenvaarallinen, eikä sen onnistumi- sesta ollut takeita. Päätelmät Aikakauden väestöpolitiikka kytkeytyi sukupuoleen ja luokkaan ja naisia ja perheitä pyrittiin hallitsemaan uusilla väestö- ja yhteis- kuntapoliittisilla käsitteillä ja ideologioilla, joiden nimissä esi- merkiksi äitiyssuojelua toteutettiin. Naisten terveys kiinnosti asi- antuntijatahoja erityisesti suhteessa lapseen ja terveiden, uusien kansalaisten kasvattamiseen. Luokka-erot, erityisesti ehkäisyn käyttö, muodostui yhdeksi keruun erityiskysymykseksi. Kätilöt ja lääkärit tekivät vastauksissaan eroa ehkäisyn käytössä kaupun- kien ja tehdaspaikkakuntien työväenluokan ja maalaisväestön välille. Ehkäisy todella nousi luokkakysymykseksi, sillä etenkin työväenluokan naisten keskuudessa kaivattiin ja vaadittiin ratkai- sua naisten väsymykseen toistuvien synnytyksien, kasvavan per- heen ja ansiotyön lomassa. Työväenluokan keskuudessa ehkäisyä mitä ilmeisemmin myös käytettiin, sillä 1900-luvun alussa ehkäi- Riikka Suominen 114 syvälineiden markkinat kasvoivat ja erilaisia ehkäisymenetelmiä mainostettiin aktiivisesti työväestön lehdissä. Kun ehkäisymai- noksille ostettiin toistuvasti palstatilaa, voi olettaa niiden myös menneen kaupaksi, vaikka kovin suuria päätelmiä ehkäisyn varsi- naisesta tehokkuudesta ei aineiston pohjalta voi tehdä. Syntyvyys kuitenkin laski tehdaskaupungeissa keskimääräisesti muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin maaseutuun verrattuna, jota myös keruun kätilöiden ja lääkäreiden havainnot tukevat. Keruuaineistossa oltiin kiinnostuneita erityisesti ”kansan nais- ten” toimintatavoista, joilla oli jo sosioekonomisen asemansa puolesta lähtökohtaisesti hyvin erilaiset mahdollisuudet toteut- taa lapsettomuuden hoitoon, ehkäisyvälineiden hankintaan ja raskauden keskeytyksiin liittyviä pyrkimyksiä verrattuna sivisty- neistöön – asuivat he sitten maaseudulla tai kaupungissa. Kansan naisten tuntoja ja toimintatapoja dokumentoivat kätilöt olivat niin ikään jännitteisessä asemassa naisten ja lääkärikunnan välissä. Usein itsekin työväestön keskuudesta kouluttautuneet kätilöt nousivat ammattinsa myötä asteen korkeammalle suhteessa rah- vaaseen ja eroa myös tehtiin hankitun pätevyyden perusteella, esimerkiksi kätilöiden eritellessä naisten tietoutta synnytyksen kulusta omaa asiantuntemusta haluttiin korostaa. Kunnankäti- löt olivat kuitenkin ikään kuin kahden kerroksen välissä: vaikka ammatti sinällään nosti heidän statustaan, ei palkka välttämättä sitä tehnyt. Kätilöt olivat myös asiantuntijatahona alisteisessa ase- massa suhteessa pääasiassa miespuolisiin lääkäreihin. Keruuaineisto valottaa erityisen mielenkiintoisella tavalla 1900-luvun väestöpoliittisten ihanteiden kanssa ristiriidassa olleita arkisia käytäntöjä ja ruohonjuuritason toimintaa. Lasten saamista pidettiin luonnollisena osana naisten elämänkulkua ja siihen kannustettiin, mutta varsinaisia toimivia hoitokeinoja lap- settomuuteen ei juurikaan ollut. Lapsettomuuteen, lapsilukuun ja syntyvyyden säännöstelyyn kytkeytyvät diskurssit paljastavat kuitenkin jotain olennaista ajan yhteiskunnasta: tulkinta sopi- vasta lapsiluvusta oli murroksessa ja siihen pyrittiin aktiivisesti perheissä vaikuttamaan. Liikaa vai liian vähän lapsia? 115114 Viitteet 1 Vastaaja 91. Kätilö, Heinola. Kansio E 186–190, Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (tästä lähtien KRA), Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto (tästä lähtien SKS). 2 Bergenheim 2020, 76; Nätkin 1997, 34–43, 53–55. 3 Bergenheim 2020, 48–49; Harjula 2007 40–41. 4 Rubin 2011, 137–138. 5 Markkola 2002, 196. 6 Suominen 2019, 27. 7 Helén 1997; Helsti 2000; Nätkin 1997. 8 Pitkänen 2003. 9 Kansio E 186–190, KRA, SKS. Duodecim on luovuttanut Suomalaisen Kir- jallisuuden Seuran kansanperinteen ja nykykulttuurin kokoelmaan vuonna 1950. 10 Wichmann toimitti myös Kätilölehteä ja kuului kätilöyhdistyksen johtoon. Lisäksi hän oi aktiivinen äitiyshuollon kehittämisessä ja vaikutti naisten- tautien ja synnytysopin asemaan suomalaisen lääketieteen kentällä uransa aikana. Katso Korppi-Tommola 2007, 480–481. 11 Ignatius 2012, 201–203. 12 Muita vastaajia olivat esimerkiksi kirkkoherra, apteekkari, emäntä, maan- viljelijä. Katso Suominen 2019, 15. 13 Ignatius 2012, 36, 201. 14 Artikkelissani keskityn seuraaviin kysymyksiin: Kuukautisista: ”2. Mistä kansa arvelee kuukautisten johtuvan ja minkä merkityksen se niille antaa”, ”5. Mitä keinoja naiset käyttävät saadakseen kuukautiset takaisin, jos ne jostain syystä ovat lakanneet, tai tehdäkseen ne runsaammiksi, jos ne ovat hyvin vähäiset?”, ”6. Mitä keinoja naiset käyttävät saadakseen kuukautiset vähäisemmiksi, ja jos ne ovat liian runsaat, tai kokonaan lakkaamaan, kun ”vanhan naisen” ikä on tullut?”. Raskaudesta: ”8. Toivotaanko seudullanne yleensä runsasta lapsijoukkoa ja hyljeksitäänkö ”hedelmätöntä” naista”, ”9. Mitä tekevät ”hedelmättömät” naiset saadakseen lapsia?”, ”10. Mitä tekevät liian ”hedelmälliset” naiset, jotteivat lapsia saisi?”, ”Mitä naiset tekevät, jottei tulisi keskenmenoa?”, ”18. Mitä he tekevät, jotta raskaus menisi kesken?”. Synnytyksestä: ”25. Mitä kansa tietää niistä elimistä (munasarjoista ja tor- vista, emästä, emättimestä ja ulkosynnyttimistä), jotka ovat synnytyksen yhteydessä ja kuinka se niitä nimittää?”, ”30. Millä tavalla kansan keskuu- dessa synnyttäjää avustetaan lapsen juuri syntyessä (II vaiheen lopulla?) Tuetaanko välilihaa?”, ”31. Miten jälkeisten syntymistä hoidetaan ja kii- rehditään? Otetaanko ne kansan keskuudessa usein kädellä pois?”. Pienten Riikka Suominen 116 lasten hoidosta: ”47. Voivatko ja haluavatko naiset seudullanne ylipäätään imettää? Käytetäänkö ollenkaan imettäjiä?”, ”52. Montako kuukautta naiset keskimäärin imettävät seudullanne ja imettävätkö tavallista kauemmin jot- tei uutta raskautta syntyisi?”. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 15 Hytönen 2019, 345 16 Salmi-Niklander 2006, 199–200. 17 Annola 2011, 15–16. 18 Keinänen 2012, 194–195. 19 Helsti 2000, 86. 20 Harjula 2015, 81. 21 Kätilölehti 6/1907, 111–113. [”Lähetettyjä kirjoituksia. Pikku seikkoja”] 22 Kätilölehti 12/1914, 178–185. [”Mietelmiä kätilöidemme sivistyksestä”] 23 Vastaaja 91. Kätilö, Heinola. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 24 Vastaaja 169. Kätilö, Suonenjoki. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 25 Helén 1997, 172–177. 26 Gardarsdóttir 2002. 27 Keinänen 2012, 194–195. 28 Vastaaja 166. Kätilö, Pielavesi. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 29 Vastaaja 264. Kätilö, Nivala. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 30 Vastaaja 178. Kätilö, Jääski. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 31 Kätilölehti 1/1920, 10–15. [”Hedelmättömyyden syyt naisella”, Björken- heim] 32 Benninghaus 2007, 375. 33 Ibid, 381, 385. 34 Vastaaja 183. Kätilö, Käkisalmi Kansio E 186–190, KRA, SKS. 35 Rytty 2017, 131–134. 36 Hygieniasta katso esim. Harjula 2007, 16–39. 37 Komiteamietintö 1912:5. 38 Vastaaja 89. Kätilö, Hauho. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 39 Vastaaja 202. Kätilö, Ilomantsi. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 40 Vastaaja 130. Kätilö, Enonkoski. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 41 Hytönen 2014, 21. 42 Vastaaja 55. Kätilö, Reposaari & Vastaaja 89. Kätilö, Hauho. Kansio E 186– 190, KRA, SKS. 43 Vastaaja 97a. Kätilö, Jämsä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 44 Saarimäki 2010, 49, 183–186. Liikaa vai liian vähän lapsia? 117116 45 Vastaaja 150. Kätilö, Sulkava. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 46 Vastaaja 9. Kätilö, Paattinen. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 47 Saarimäki 2010, 108–109. 48 Vastaaja 97b. Sekä kätilö että piirilääkäri nimetty vastaajiksi, Jämsä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 49 Vastaaja 293. Kätilö, Säräisniemi. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 50 Benninghaus 2007, 383. 51 Pitkänen 2003, 188, 190. 52 Notkola 1989, 84; Pitkänen 2003, 189. 53 Ritamies 2006, 38, 114–115. 54 Räisänen 1995, 31–35. 55 Vastaaja 104. Kätilö, Mänttä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 56 Vastaaja 109. Kätilö, Sysmä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 57 Vastaaja 294. Kätilö, Säräisniemi. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 58 Helsti 2000, 56–59. 59 Vastaaja 177. Kätilö, Jääski. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 60 Vastaaja 14. Kätilö, Perniö ja vastaaja 25. Kätilö, Velkua. Kansio E 186—190, KRA, SKS. 61 Pitkänen 2003, 194. 62 Markkola 1994, 55. 63 Pitkänen 2003, 194. 64 Markkola 1994, 37. 65 Nätkin 1997. 66 Vastaaja 124. Kätilö, Konginkangas. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 67 Kätilöiden ilmoituksia synnytyksistä. 1905. Kansio E 11, Tampereen tervey- denhoitolautakunnan arkisto (tästä lähtien TTA), Tampereen kaupunginar- kisto (tästä lähtien TKA). 68 Kätilöiden ilmoituksia synnytyksistä. 1903. Kansio E 11. TTA, TKA. 69 Turpeinen 1987, 361–362. 70 Cook 2004, 11–12. 71 Vastaaja 33. Kätilö, Lauttakylä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 72 Notkola 1994, 153. 73 Perheentupa 2004, 1467–1473. 74 Fisher 2006, 194. 75 Vastaajat: 169, Kätilö, Suonenjoki & 201, kunnanlääkäri, Ilomantsi & 289, kätilö, Kuusamo. Kansio E 186–190, KRA, SKS. Riikka Suominen 118 76 Benninghaus 2007, 380–382. 77 Vastaaja 22. Lääketieteen lisensiaatti, Turku. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 78 Vastaaja 50. Lääketieteen lisensiaatti, Orivesi. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 79 Vastaaja 46. Kätilö, Mouhijärvi, Uotsala. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 80 Vastaaja 138. Kätilö, Lappeenranta. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 81 Vastaaja 154. Kätilö, Karttula. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 82 Cook 2004, 112–113; Kling 2007, 106–107. 83 Markkola 1994, 59. 84 Siveellisyyden käsitteestä Elomäki 2011, 132–133; Pulkkinen & Sorainen 2011, 10–11. 85 Ritamies 2006, 166. 86 Vastaaja 118. Kätilö, Jyväskylä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 87 Ritamies 2006, 156. 88 Helén & Yesilova 2006. 89 Jabai 2015, 94. 90 Ala-Nikkola 1993, 2; Helén 1997, 32. 91 Laki raskauden keskeyttämisestä 17.2.1950/82. 92 Jabai 2015; Keski-Petäjä 2012. 93 Meskus 2001 & 2003. 94 Ala-Nikkola 1993. 95 Vastaaja 5. Kätilö, Laitila. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 96 Vastaaja 104. Kätilö, Mänttä. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 97 Ala-Nikkola 1993, 48. 98 Vastaaja 113. Kätilö, Valkeakoski. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 99 Vastaaja 124. Kätilö, Konginkangas. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 100 Ala-Nikkola 1993, 48–49; Meskus 2001, 291. 101 Vastaaja 93. Kunnanlääkäri, Lahti. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 102 Ritamies 2006, 199. 103 Pitkänen 2003, 204. 104 Meskus 2001, 291–292. 105 Vastaaja 7. Kätilö, Piikkiö. Kansio E 186–190, KRA, SKS. 106 Keski-Petäjä 2012, 43. 107 Kling 2007, 182. Liikaa vai liian vähän lapsia? 119118 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkisto (SKS) Perinteen ja nykykulttuurin kokoelma (KRA) Duodecim. E 186–190. 1914–1950. Tampereen kaupungin arkisto (TKA) Tampereen terveydenhoitolautakunnan arkisto (TTA) E. II. Kätilöiden ilmoituksia synnytyksistä. 1903–1905. Painetut lähteet Kätilölehti 6/1907, 12/1914, 1/1920 Lait ja asetukset Suomen asetuskokoelma 1950. Laki raskauden keskeyttämisestä 17.2.1950/82. (L 82/1950.) Komiteamietinnöt Komiteamietintö 1912:5. Komitea, joka on asetettu valmistamaan ehdotusta kätilöiden opetuksen järjestämiseksi ja uudeksi asetukseksi kätilöistä. Internetlähteet Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestö: Syntyneet: Kokonaishedelmällisyys vuosina 1776–2018. [viitattu: 2.4.2021]. Suomen virallinen tilasto (SVT): Väestö: Kuolleet: Imeväiskuolleisuus Suomessa vuosina 1751–2018. [viitattu: 2.4.2021]. Kirjallisuus Ala-Nikkola, Merja (1993): Laiton lailliseksi ja kielletty sallituksi, tutkimus ras- kauden keskeytyksen laillistamisesta Suomessa. Julkaisematon lisensiaatintut- kielma. Tampereen yliopisto, sosiaalipolitiikan laitos. Riikka Suominen 120 Annola, Johanna (2011): Äiti, emäntä, virkanainen, vartija. Köyhäintalojen joh- tajattaret ja yhteiskunnallinen äitiys 1880–1918. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Benninghaus, Christina (2007): Great Epectations – German Debates about Artificial Insemination in Humans around 1912. Studies in History & Philo- sophyof Biological & Biomedial Sciences 38 (2), 374–392. Bergenheim, Sophy (2020): Yhteiskunnan, kansakunnan ja kansan asialla Jär- jestöt, yhteiskuntapolitiikka ja asiantuntijuus Suomessa 1930–60-luvuilla. Valtiotieteellisen tiedekunnan julkaisuja 156/2020. Helsingin yliopisto, Hel- sinki. Cook, Hera (2004): The Long Sexual Revolution: English Women, Sex, and Cont- raception 1800-1975. Oxford University Press, Oxford. Elomäki, Anna (2011): Politiikan siveellisyys ja siveellisyyden politiikka suo- malaisten naisasianaisten teksteissä. Teoksessa Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu (toim.), Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 131–152. Fisher, Kate (2006): Birth Control, Sex and Marriage in Britain 1918—1960. Oxford University Press, Oxford. Gardarsdóttir, Ólöf (2002): Saving the Child. Regional, cultural and social aspects of the infants mortality decline in Iceland 1770–1920. Umeå Universit, Uumaja. Harjula, Minna (2007): Terveyden jäljillä. Suomalainen terveyspolitiikka 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere. Harjula, Minna (2015): Hoitoonpääsyn hierarkiat. Terveyskansalaisuus ja ter- veyspalvelut Suomessa 1900-luvulla. Tampere University Press, Tampere. Helén, Ilpo (1997): Äidin elämän politiikka: naissukupuolisuus, valta ja itsesuhde Suomessa 1880- luvulta 1960-luvulle. Gaudeamus, Helsinki. Helén, Ilpo & Yesilova, Katja (2006): Shepherding Desire: Sexual Health Promo- tion in Finland from the 1940s to the 1990s, Acta Sociologica 49 (3), 257–272. Helsti, Hilkka (2000): Kotisynnytysten aikaan: etnologinen tutkimus äitiyden ja äitiysvalistuksen konflikteista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Hytönen, Kirsi-Maria (2014): ”Ei elämääni lomia mahtunut.” Naisten muiste- lukerrontaa palkkatyöstä talvi- ja jatkosotien ja jälleenrakennuksen aikana. Suomen Kansantietouden Tutkijain Seura, Joensuu. Hytönen, Kirsi Maria (2019): ”Olen niin lopen väsynyt kaikkeen”. Naisten väsy- mys talvi- ja jatkosotien kotirintamalla. Teoksessa Annola, Johanna & Kivi- mäki, Ville & Malinen, Antti (toim.), Eletty historia. Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino, Tampere, 341–366. Ignatius, Jaakko (2012): Suomalainen Lääkäriseura Duodecim 1881–2006. Osa I. Kustannus Oy Duodecim, Helsinki. Liikaa vai liian vähän lapsia? 121120 Jabai, Ellen (2015): ”Ei, ei se lapsi synny” Nuorten naisten abortinhaku ja toi- mijuus Helsingin sosiaalineuvolassa 1950- ja 1960-luvuilla. Sosiaalihistorian julkaisematon pro gradu tutkielma. Helsingin yliopisto. Keski-Petäjä, Miina (2012): Aborttitoiveet ja abortintorjunta, Raskaudenkeskey- tysten hakeminen 1950-60-lukujen Suomessa. Väestöliiton Väestöntutkimus- laitoksen katsauksia, Helsinki. Keinänen, Marja-Liisa (2012): Vastasyntyneen muovaaminen lapseksi. Syn- tymän jälkeiset rituaalit ja sosiaalinen syntymä suomalaisella maaseudulla 1800-luvun jälkipuoliskolla ja 1900-luvun alussa. Teoksessa Hytönen, Kirsi- Maria & Niskanen, Heli & Saarimäki, Pasi (toim.), Lapsi matkalla maail- maan. Historiallisia ja kulttuurisia näkökulmia syntymään. SKS, Helsinki, 194–244. Kling, Sofia (2007): Vi vågä ej helt leva. Barnbegränsning, sexualitet och genus under den svenska fertilitetstransitionen. Print & Media, Umeå Universitet: Uumaja. Korppi-Tommola, Aura (2007): ”Wichmann, Seth (1885–1939) lapsenpäästö- opin ja gynekologian professori”. Teoksessa Klinge, Matti (toim.), Suomen kansallisbiografia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 480–481. Markkola, Pirjo (1994): Työläiskodin synty, Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Historiallisia tutki- muksia 187. Suomen historiallinen seura, Helsinki. Markkola, Pirjo (2002): Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suo- messa 1860-1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Meskus, Mianna (2001): Sikiönlähdettämisen alakulttuuri 1900-luvun alun Suomessa. Sosiologia 38 (4), 287–299. Meskus, Mianna (2003): ”Väestön elinvoima ja tahallinen keskenmeno. Raskau- den keskeyttämisen politisoituminen 1900-luvun alun Suomessa”. Teoksessa Helén, Ilpo & Jauho, Mikko (toim.), Kansalaisuus ja kansanterveys. Gaudea- mus, Helsinki, 211–232. Notkola, Irma-Leena (1989): Luonnollisesta hedelmällisyydestä lapsirajoituk- seen, Suomen Väestötieteen yhdistyksen julkaisuja N:o 12, Helsinki. Notkola, Irma-Leena (1994): Hedelmällisyys. Teoksessa Koskinen, Seppo (toim.), Suomen väestö. Gaudeamus, Tampere, 64–106. Nätkin, Ritva (1997): Kamppailu suomalaisesta äitiydestä: maternalismi, väestö- politiikka ja naisten kertomukset. Tammer-Paino Oy, Tampere. Perheentupa, Antti (2004): Raskaudenehkäisy imetysaikana. Aikakauskirja Duodecim 120 (12), 1467–1473. Pitkänen, Kari (2003): Contraception in Late Nineteenth- and Early Twentieth- Century Finland. Journal of Interdisciplinary History 34 (2), 187–207. Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu (2011): Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Riikka Suominen 122 Pulma, Panu & Turpeinen, Oiva (1987): Suomen lastensuojelun historia. Lasten- suojelun keskusliitto, Helsinki. Ritamies, Marketta (2006): Sinappikylvystä ehkäisypilleriin – suomalaisen perhe- suunnittelun historia. Väestöliitto, Helsinki. Rubin, Gayle S. (2011): Deviations: A Gayle Rubin Reader. Duke University Press, Lontoo. Rytty, Suvi (2017): Puoskarointia vai puhdasta auttamisen halua? Luonnonpa- rantaja Maalin Bergström ja laittoman lääkäritoimen harjoitus 1900-luvun alun Suomessa. Teoksessa Hokkanen, Markku & Kananoja, Kalle (toim.), Kiistellyt tiet terveyteen. Parantamisen monimuotoisuus globaalihistoriassa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Historiallisia tutkimuksia 237, Helsinki, 130–164. Räisänen, Arja-Liisa (1995): Onnellisen avioliiton ehdot. Sukupuolijärjestelmän muodostumisprosessi suomalaisissa avioliitto- ja seksuaalivalistusoppaissa 1865–1920. Bibliotheca historica 6. Suomen Historiallinen seura, Helsinki. Saarimäki, Pasi (2010): Naimisen normit, käytännöt ja konfliktit. Esiaviollinen ja aviollinen seksuaalisuus 1800-luvun lopun keskisuomalaisella maaseudulla. Jyväskylä University Printing House, Jyväskylä. Salmi-Niklander, Kirsti (2006): Tapahtuma, kokemus ja kerronta. Teoksessa Fingerroos, Outi (toim.), Muistitietohistoria. Metodologisia kysymyksiä. Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 199–221. Suominen, Riikka (2019): ”Kansan naisilla on enimmäkseen paljo lapsia joita he eivät tahtoisi” Naisten reproduktiotoiveet ja -pyrkimykset 1900-luvun alun Suomessa. Historian julkaisematon pro gradu -tutkielma. Tampereen yli- opisto, historian laitos. 123 Anna-Kaisa Ylikotila Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta Miesoppilaiden ja opettajien konfliktit opettajaseminaareissa 1920- ja 1930-luvuilla Artikkelin lähtökohdat Jyväskylän seminaarissa kevättalvella 1925 yhteensä 123 miesop- pilasta nosti joukkokanteen opettajaansa lehtori Heikki Haata- jaa vastaan. He syyttivät Haatajaa tarkkailusta, vainoamisesta ja siveettömyydestä, kuten sukupuolisesta ahdistelusta. Tapaus koi- tettiin aluksi ratkaista seminaarin sisällä, mutta se sai laajaa huo- miota lehdistössä1 ja herätti keskustelua jopa eduskunnassa2 asti. Tässä artikkelissa tapausta tarkastellaan suhteessa kahteen kon- fliktiin, jotka tapahtuivat samankaltaisissa olosuhteissa Uuden- kaarlepyyn ja Sortavalan seminaareissa seminaariopettajan ja miesoppilaiden välillä 1930-luvun aikana. Tapauksissa määritel- tiin mieheltä odotettua ja hänelle sopivana pidettyä siveellisyyttä. Näitä kolmea tapausta verrataan toisiinsa yhtäläisten sekä eroa- vien piirteiden määrittämiseksi. Artikkelissa pohditaan konfliktien pohjimmaisia syitä eli mikä johti tilanteiden kärjistymiseen seminaareissa. Lisäksi artikke- lissa tarkastellaan, miten tilanteissa näkyivät seminaarioppilai- den ja opettajien käsitykset siveydestä ja moraalista suhteessa sukupuoleen ja erityisesti maskuliinisuuteen. Konfliktien ja nii- hin linkittyvien keskustelujen kautta tarkastellaan laajemmin erityisesti maskuliinista kansalaisuuskäsitystä aikansa yhteiskun- Anna-Kaisa Ylikotila 124 nan perspektiivistä. Kiinnostavaa on tarkastella, heijastuivatko esimerkiksi kulttuurissa tapahtuneet muutokset seminaariyhtei- sössä vallitsevaan kansalaiskäsitykseen ja aiheuttiko tämä jonkin- laisia ristiriitoja. Tällä tavoin tapaukset peilaavat myös laajemmin suomalaisen yhteiskunnan tilaa. Artikkelissa tarkastellaan konfliktien kautta seminaariyhtei- söjä. Merkittävässä asemassa ovat opettajien lisäksi omia oikeuk- siaan puolustaneet seminaarioppilaat. Koska aineisto on syntynyt seminaariopettajien toimesta, oppilaat näyttäytyvät siinä semi- naarien toiminnan, kuten rangaistusten, kohteena. Oppilaiden oman toimijuuden mahdollisuudet jäävät tästä perspektiivistä näkymättömiin.3 Seminaarioppilaat eivät olleet vain toiminnan ja vallankäytön kohteita, sillä he pystyivät toimimaan myös odotus- ten vastaisesti. Tällaisten tapauksen kautta on poikkeuksellisesti mahdollista tarkastella seminaarilaisten toimijuutta sekä erityi- sesti heidän käsityksiään oman toiminnan mahdollisista rajoista. Yksilön näkökulmasta toimijuus muodostuu henkilöltä odote- tun, mahdollisen sekä toteutuneen toiminnan kautta.4 Yksilön toimijuus rakentuu vuorovaikutuksellisesti osana instituutioiden ja yhteisöjen toimintakulttuureja.5 Artikkelissa huomioidaan oppilaiden taustat heidän toimin- taansa ohjaavana tekijänä, mikä on käytännössä voinut näkyä seminaarin opettajakunnan omista poikkeavina arvokäsityksinä tai odotusten vastaisena toimintana. Yksilön mahdollisuuk- sia toimia muodollisissa ja hierarkkisissa ympäristöissä, kuten kouluinstituutioissa, määrittelevät hänen sosiaalisen pääomansa ja yhteiskunnallisen taustansa kaltaiset tekijät.6 Tutkimuksessa oppilaan sosiaalista taustaa määritellään hänen vanhempiensa eli useimmiten isänsä ammatin kautta. Tätä kautta tarkastellaan oppilaan ja hänen perheensä yhteiskunnallista asemaa. Lisäksi määrittelyyn vaikuttavat myös kulttuuriset tekijät eli oliko oppilas lähtöisin kaupungista vai maaseudulta. Eri yhteisöiden kasvatuk- seen ja sen tavoitteisiin vaikuttivat paitsi luokka, myös maantie- teellinen sijainti, mistä syystä näkökulma on huomioitava.7 Oppi- laiden sosiaalisten ja yhteiskunnallisten taustojen selvittämiseen on käytetty seminaarien oppilasluetteloja sekä matrikkeleita. Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 125124 Aineistona käytetään Jyväskylän, Sortavalan ja Uudenkaarle- pyyn seminaarien opettajakokousten pöytäkirjoja, joissa ilmen- neitä ristiriitatilanteita selviteltiin. Opettajakokoukset olivat seminaariyhteisöä ohjaava elin, jossa seminaarin opettajat käsit- telivät toiminnan kannalta olennaisia asioita. Seminaaritasolla opettajakokouksissa päätettiin tarvittaessa myös kuritoimenpi- teistä.8 Kouluhallitus oli puolestaan ylin koko koululaitoksen asi- oita käsittelevä elin, joka puuttui yksittäisten koulutusinstituuti- oiden sisäisiin asioihin tilanteen vaatiessa. Artikkelissa käytetään täydentävänä aineistona myös muuta materiaalia, jota tapauk- siin liittyen on olemassa, kuten seminaarien ja kouluhallituksen välistä kirjeenvaihtoa sekä sanomalehtiaineistoja. Kuri koululaitoksen ja opettajaseminaarien perustana Opettajaseminaarit perustettiin vuonna 1863 annetun kansakou- luasetuksen myötä, jolloin lapsille alettiin antaa kirkosta erillistä koulutusta. Seminaarilaitoksessa koulutettiin uutta ammattiryh- mää eli kansakouluopettajia. Ensimmäisenä perustettiin Jyväsky- län seminaari, joka oli Suomen seminaareista paitsi vanhin, myös arvostetuin. Opettajien tehtäväksi asetettiin antaa asiantuntijatie- toon perustuvaa opetusta suomalaisille lapsille, joka täytti tiedol- listen vaatimusten lisäksi myös kansansivistystehtävään liitetyt moraaliset ja kristillis-siveelliset vaatimukset.9 Koulutuksen järjestäminen uudella tavalla oli merkittävä kan- sallinen ponnistus Suomelle ja pyrkimyksenä oli nousta euroop- palaisten sivistysvaltioiden joukkoon. Opetuksen onnistumisen kannalta ensiarvoisen tärkeänä nähtiin, että opetusta antaisivat oikeanlaiset ja työhön kaikin puolin sopivat opettajat. Tavoit- teisiin pääsemiseksi seminaariin valittavilta oppilailta vaadittiin seuraavia luonteenominaisuuksia: kristillisyyttä, siveellisyyttä, hyvämaineisuutta ja kuuliaisuutta. Vasta toissijaisesti oppilailta vaadittiin tiedollista ja taidollista osaamista, joten oikeanlainen luonne nostettiin oppilaita valittaessa ensisijalle. Samalla tavoin Anna-Kaisa Ylikotila 126 kuin oppilaisiin, myös seminaareissa toimiviin opettajiin kohdis- tettiin vaatimuksia hyvästä käytöksestä ja kristillisyydestä.10 Seminaariyhteisössä vallitsi porvarillinen kansalaisihanne, jossa ihanteellista mieheyttä määriteltiin luotettavuuden ja kunni- allisuuden kautta.11 Kunniallinen mies osoitti käytöksensä kautta sisäistäneensä, mitä häneltä odotettiin ja kykeni toimimaan vas- tuuasemansa vaatimalla tavalla.12 Porvarillisen ja keskiluokkaisen elämäntavan hyveitä, kuten oikeanlaista moraalia ja oman elin- piirin parantamista työteliäisyyden kautta, korostettiin.13 Arvo- maailmaa määritteli kristillis-siveellinen moraalikoodisto, jossa kristilliset arvot korostuivat erityisesti henkisellä puolella nöy- ryyden ja toisten palvelemisen kautta, mutta siveellisyys käsitti myös ihmisen fyysisen puolen. Siveys edusti kokonaisvaltaisesti oikeanlaista elämäntapaa, johon kuului niin puhtaus ruumiin kuin mielen osalta. Aikalaisille siveys tarkoitti yhteisön normien mukaista, hyvänä pidettyä tapaa elää.14 Erityisesti siveyskäsityk- set liitettiin naiseuteen, sillä naisen kunnia kietoutui perustuvan- laatuisesti yhteen seksuaalisen puhtauden ja koskemattomuuden kanssa.15 Toisaalta 1800-luvulta alkaen seksuaalisuutta koske- vassa keskustelussa alettiin vaatia myös miehiltä oman sukupuo- livietin kontrollointia.16 Koululaitoksen merkitys korostui vuonna 1921 annetun kan- sakouluasetuksen jälkeen, jolloin koulutuksesta tuli pakollista kaikille eri yhteiskuntaryhmien lapsille. Moraalisen normiston murros liittyi erityisesti 1920-luvulla laajempaan kulttuuriseen muutokseen, josta voidaan puhua nuorisokulttuurisen murrok- sena. Tässä keskustelussa kannettiin erityishuolta yhteiskunnan moraalista, joka kulminoitui lapsiin ja nuoriin. Aikalaiskeskus- telussa, jota käytiin erityisesti opettajien ja kasvattajien parissa, pelättiin, että modernin elämän mukanaan tuomat lieveilmiöt erityisesti kaupunkiympäristössä vaikuttaisivat siellä kasvaviin negatiivisesti. Lasten ja nuorison kautta realisoitui sekä yhteis- kunnan ideaalinen tila että mahdolliset uhat.17 Sisällissodan tulkittiin johtuvan epäonnistuneesta kasvatuk- sesta ja erityisesti työläisväestön sivistystehtävän epäonnistumi- sesta. Koulutuksen tuli loiventaa eri kansanosien välisiä eroja, Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 127126 mikä oli sisällissodan jälkeensä jättämän kahtiajaon myötä yhteiskunnan kannalta kriittistä. Kasvatusihanteissa 1920-luvulla korostui pyrkimys sääntöjen noudattamiseen ja yhteiskunnalli- seen harmoniaan.18 Kansakoulun tehtävä kietoutui yhteen val- tion sisäisten jännitteiden kanssa. Vaikka tavoitteena oli kasvat- taa kahtiajakautunut kansa yhdenmukaisen kansalaisihanteen mukaisesti, osa kansasta jäi jo lähtökohtaisesti ihanteiden ulko- puolelle.19 Käytännön tasolla yhdistämistehtävä lankesi opettajille, joiden roolina oli koululuokkansa kautta rakentaa yhtenäisyyttä toisis- taan eriytyneiden kansanosien välille. Tämän vuoksi yhteiskun- nallisesti opettajalta odotettiin puolueettomuutta ja poliittista sitoutumattomuutta suhteessa niin punaisten kuin valkoistenkin lapsiin. Opettajat kuitenkin miellettiin valkoisen kulttuurin ja arvomaailman edustajiksi, mikä hiersi erityisesti työväenluokkaa ja koululaitoksen edustajia.20 Opettajille asetettu tehtävä oli haas- tava ja vaati tasapainoilua. Myös seminaariyhteisön tuli ilmentää samaa, yhteiskunnassa vallitsevaa järjestystä. Kun koululuokassa järjestys perustui opettajan auktoriteetille, jota oppilaat kunnioittavat, tuli samoin seminaarioppilaiden noudattaa ja kunnioittaa omien opettajiensa auktoriteettia. Järjestelmä perustui molempiin suuntiin rakentu- valle kuuliaisuudelle. Kuuliaisuus nähtiin moraalisen selkäran- gan ja siveellisyyden perustana.21 Seminaariyhteisössä ongelmia syntyi tilanteissa, joissa oppilailta vaadittu kuuliaisuus ei semi- naariopettajien mielestä toteutunut. Lehtori Haataja ja kurittomat oppilaat Ensimmäisen kerran lehtori Heikki Haataja syytti joulukuussa 1923 oppilaitaan Tenhoa ja Taunoa tottelemattomuusrikkomuk- sista. Oppilaat eivät Haatajan mukaan olleet totelleet hänen mää- räyksiään oppitunnilla ja tilanne oli kiristänyt heidän välejään.22 Lehtori Heikki Haataja toimi Jyväskylän seminaarissa puukäsi- töiden ja piirustuksen opettajana ja oli valmistunut Kajaanin Anna-Kaisa Ylikotila 128 seminaarista vuonna 1904. Jyväskylän seminaarissa hän aloitti työskentelyn vuonna 1919 eli pian sisällissodan jälkeen.23 Ongel- mien alkaessa Haataja oli ehtinyt toimia opettajana Jyväskylän seminaarissa muutaman vuoden, mutta seminaarin johtajan käy- män kirjeenvaihdon perusteella Haatajan kanssa hankaluuksia oli ilmennyt jo aiemmin.24 Tuolloin Haatajan kanssa konfliktiin ajautuneet oppilaat olivat yhteiskunnallisilta taustoiltaan tyypillisiä Jyväskylän seminaariin miesoppilaita. Tenho oli 20-vuotias räätälin poika Viipurista ja Tauno oli 19-vuotias talollisen poika Päijät-Hämeestä. Molem- mat oppilaista olivat seminaarissa kolmannella luokalla ja aloit- taneet opintonsa yhtä aikaa.25 Koska Tenho oli menettänyt malt- tinsa keskustellessaan Haatajan kanssa, häntä pidettiin syyllisenä vakavampaan rikkomukseen. Oppilaan hermostumista selitettiin loukkaantumisella vapaussodassa, jossa hän oli taistellut valkois- ten puolella vuoden 1918 sodassa. Tästä johtuen hän sai toistu- vasti hermokohtauksia. Muutoin häntä pidettiin hyväluontoisena oppilaana. Opettajakunta jätti asian seminaarin johtaja Nestor Ojalan hoidettavaksi. Oppilaille tämä tarkoitti johtajan antamia nuhteita sekä väliaikaisesti alennettuja huolellisuuden ja käyttäy- tymisen arvosanoja.26 Pöytäkirjojen perusteella lehtori Haataja ei ollut tyytyväinen oppilaiden saamiin rangaistuksiin, vaan olisi toivonut heille tuntuvampia seurauksia. Yleensä seminaariyhteisössä oppilaan kapinoiminen opetta- jaansa vastaan tuomittiin, mutta tässä tapauksessa opettajakunta suhtautui ymmärtäväisemmin sodan kokeneen oppilaan poikke- avaa toimintaa kohtaan. Tenhon omien sanojen mukaan maltin menettäminen johtui siitä, kuinka seminaarissa aikuisia ihmisiä kohdeltiin kuin ”poikanulikoita”. Sisällissotaan osallistunut oppi- las koki seminaariin sopeutumisen haastavana. Sota-aika oli jät- tänyt jälkensä myös opettajien ammattikuntaan, mistä johtuen kansakoulutarkastajat havaitsivat opettajien hermostuneisuu- desta merkkejä myös kouluissa yleisemmin.27 Haatajan ongelmat miesoppilaiden kanssa jatkuivat reilua vuotta myöhemmin. Helmikuussa 1925 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan kokouksessa käsiteltiin lehtori Haatajan erimie- Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 129128 lisyyksiä miesoppilas Vilhon kanssa. Vilhon oli määrä valmistua seminaarista samana keväänä ja tilanteen johdosta hänen val- mistumisensa oli vaakalaudalla. Yhteiskunnallisilta taustoiltaan Vilho oli 29-vuotias talollisen poika Pohjois-Pohjanmaalta.28 Tapaus tutkittiin yksityiskohtaisesti ja lopulta seminaarin johtaja antoi oppilaalle nuhteet opintojen huolimattoman hoitamisen takia. Jälleen lehtori Haataja piti rangaistusta liian lievänä suh- teessa rikkomukseen, sillä hänen mielestään Vilho oli käyttäy- tynyt häntä kohtaan sopimattomasti ja kyseenalaistanut hänen auktoriteettinsa opettajana. Tämä teki tapauksesta Haatajalle henkilökohtaisen ja hän toivoi oppilaalle pysyvämpiä seurauksia rikkomuksesta, kuten oppilaan erottamista seminaarista ja opet- tajan ammattiin valmistumisen estämistä.29 Kahnaukset lehtori Haatajan ja hänen oppilaidensa välillä oli- vat toistuvia ja kiristivät seminaarin ilmapiiriä. Samaan aikaan, kun opettajakunta käsitteli omissa kokouksissaan Vilhon tapa- usta, miesoppilaat laativat helmikuussa 1925 joukkokirjelmän seminaarin johtaja Nestor Ojalalle. Kirjelmässään oppilaat julis- tivat lakon ja kieltäytyivät osallistumasta lehtori Haatajan oppi- tunneille. He suomivat Haatajaa sopimattomaksi seminaarin opettajan virkaan ja vaativat hänen eroaan. Joukkokirjelmästä liitteineen muodostui useita kymmeniä sivuja pitkä ja siinä koh- distettiin Haatajaan monia raskauttavia väitteitä. Oppilaat syytti- vät Haatajan olevan pikkumainen ja kostonhimoinen persoona, joka kohdisti huomionsa erityisesti silmätikukseen valitsemiin oppilaisiin.30 Myös aineistoesimerkit osoittavat, että Haataja pyrki toistuvasti todistamaan tiettyjen oppilaiden syyllisyyttä rik- komuksiin. Haataja siis yritti tietoisesti vaikeuttaa tai jopa estää heidän pääsynsä opettajan ammattiin.31 Osa oppilaista koki, että heidän sosiaalinen asemansa ja yhteis- kunnallinen taustansa vaikuttivat Haatajalta saatuun kohteluun. Erityisesti näin oli oppilaan tullessa työläisperheestä. Esimerkiksi eräs oppilaista todisti, että Haataja oli syyttänyt häntä kommu- nistiksi, koska hänen isänsä oli kuulunut nuorena sosiaalidemo- kraatteihin. Lisäksi epäilyksiä herätti oppilaan haluttomuus liit- tyä suojeluskuntatoimintaan. Sisällissodassa Haataja oli taistellut Anna-Kaisa Ylikotila 130 valkoisten puolella toimien lääkintämiehenä ja hänet tunnettiin vahvasta suojeluskuntasitoumuksestaan. Oppilaan mukaan koh- teluun vaikutti niin opettajan näkemys heidän yhteiskunnalli- sesta taustaan kuin heidän poliittinen sitoumuksensa, piti opet- tajan arvio oppilaasta sitten paikkansa tai ei.32 Myös seminaari- laitosta perustettaessa oli esitetty epäilyksiä sen suhteen, etteivät kaikki sosiaaliset ryhmät kykenisi täyttämään opettajan ammatin velvoitteita ja moraalisia vaatimuksia. Esimerkiksi työväkeen ja kaupunkilaisnuorisoon suhtauduttiin seminaareissa varsinkin alkuvaiheessa 1800-luvun puolella varauksellisesti.33 Kuitenkin erityisesti 1920- ja 1930-lukujen aikana yhteiskunnalliselta taus- taltaan kaupunkilais- ja työläisväestöön kuuluvia oppilaita alkoi opiskella seminaareissa yhä enenevissä määrin sukupuolesta riip- pumatta.34 Miesoppilaat kertoivat Haatajan sanoneen pyrkivänsä pitä- mään seminaarin moraalisesti puhtaana ja ”epäpuhtaan” ainek- sen sen ulkopuolella.35 Yksi Haatajan erityinen huolenaihe oli oppilaiden epäilty siveettömyys. Perusteeksi huolelleen Haataja väitti havainneensa, kuinka yleisiä ongelmia seminaarissa olivat sekä seminaarin nais- ja miesoppilaiden väliset sukupuolisuhteet että miesoppilaiden kärsimät sukupuolitaudit, jotka Haataja väitti aiheutuneen prostituoitujen palvelusten käyttämisestä.36 Varsinaisia perusteita Haatajan väitteille seminaarioppilai- den löyhästä sukupuolimoraalista ei aineiston perusteella löydy. Kuitenkin myös aiemmissa tutkimuksissa on todettu Jyväskylän seminaarin kurin ja tiukan moraalin löyhentyneen 1900-luvun alussa.37 Seminaarin johtaja ei aina ryhtynyt tutkimaan oppilai- den epäiltyjä rikkomuksia, vaan niiden yhteydessä odotettiin todisteita.38 Haataja pyrki toimittamaan oppilaistaan todisteita värväämällä esimerkiksi seminaarin ulkopuolisia ihmisiä ker- tomaan näkemistään seminaarilaisten rikkomuksista.39 Toi- mintansa perusteella Haataja koki moraaliseksi velvoitteekseen palauttaa seminaarin miesoppilaat takaisin moraaliseen ja siveel- liseen kuriin. Vaikka Haataja omien sanojensa perusteella pyrki kontrolloi- maan miesoppilaidensa epäiltyä siveettömyyttä, huomattava osa Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 131130 miesoppilaista syyttivät Haatajaa itseään siveettömyydestä. Tämä siveetön toiminta käsitti oppilaiden sopimattoman koskettelun ja seksuaalissävytteiset puheet. Useat miesoppilaista todistivat, kuinka oppilaan toimiessa mallina piirustustunnilla Haataja oli sivellyt heidän keski- ja alavartaloaan sopimattomaksi koetulla tavalla. Haataja perusteli suhtautumistapaansa ja oppilaidensa koskettelua tuttavallisuudella. Hän esitti sen olevan pedagogi- nen keino ihmisen anatomian esittelemiseen, jonka hän oli oppi- nut osana kuvaamataidon opintojaan.40 Kuitenkin oppilaiden mukaan tällaista epämiellyttävää koskettelua oli tapahtunut myös oppituntien ulkopuolella ja vapaa-ajalla.41 Haatajan toiminnan perusteella seminaarin oppilaat olivat varmoja tämän homoseksuaalisuudesta. Erityisen painokkaita syytökset seminaariopettajan mahdollisesta homoseksuaalisuu- desta olivat aikana, jolloin homoseksuaalisuudella oli rikosnimi- ke.42 Haataja pyrki kontrolloimaan oppilaidensa siveyttä, mutta samaan aikaan oppilaat kohdistivat häneen syytöksiä siveettö- myydestä, joka ilmeni heidän mukaansa kontrolloimattomien, homoseksuaalisten halujen kautta. Siinä missä Haatajan mielestä oppilaat eivät täyttäneet porvarillisen miesihanteen moraalisia vaatimuksia, myöskään oppilaiden näkökulmasta Haataja ei itse täyttänyt opettajalle ja kunnialliselle miehelle asetettuja oikean- laisen moraalin ja siveellisyyden vaatimuksia. Haatajan tapauksen mittasuhteet paisuvat Aluksi tilanne pyrittiin ratkaisemaan seminaarin sisällä johtaja Ojalan ja miesoppilaiden välisissä neuvotteluissa. Sovun synty- mistä vaikeutti Haatajan toiminta, sillä hän ei lainkaan sovitel- lut tilannetta vaan yritti yhä todistaa oppilaidensa syyllisyyttään erinäisiin rikkomuksiin. Tämä lisäsi entisestään oppilaiden tilan- teessa kokemaa tyytymättömyyttä.43 Johtaja Ojalan neuvottelui- den miesoppilaiden kanssa epäonnistuttua, oli Jyväskylän semi- naarin opettajakunnan pakko pyytää kouluhallituksen apua tilan- teen ratkaisemiseen.44 Epäilemättä tapaukseen liittyneet teemat Anna-Kaisa Ylikotila 132 kuten epäily opettajan oppilaisiinsa kohdistamasta siveettömästä toiminnasta johtivat siihen, että tapausta oli puitava perinpoh- jaisemmin kuin jos opettajaa olisi syytetty vaikkapa oppilaidensa huonosta tai epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Kouluhallitus määräsi ulkopuoliseksi, puolueettomaksi tahoksi kouluneuvos K. A. Franssilan suorittamaan tutkinnan Jyväskylän tapauksesta.45 Tutkinnan ajaksi Haatajan oli jäätävä pois viranhoidostaan, mutta myös tuolloin hän pyrki paljastamaan oppilaidensa mah- dollisia rikkomuksia.46 Hän esimerkiksi selvitti erään oppilaan seminaarin pääsyhakemukseen liitettyjen asiakirjojen olleen osittain väärennettyjä. Selvityksen perusteella oppilas erotettiin seminaarista toukokuussa 1925.47 Toiminnallaan Haataja onnis- tui paljastamaan myös oppilaidensa todellisia rikkomuksia. Franssilan suorittamissa tutkimuksissa kuultiin seminaarin oppilaiden lisäksi seminaarin opettajia ja henkilökuntaa sekä Haatajan tuttavapiiriin kuuluvia ihmisiä. Merkittävä osa semi- naarin opettajista todisti Haatajaa vastaan kertoen esimerkiksi tämän olleen hankala persoona heti seminaariin saavuttuaan. Myös Haatajan naapurit todistivat kaupunkilaisten puhuvan Haatajan erikoisesta persoonasta ja poikkeavasta seksuaalisesta suuntauksesta. Useampi todistajista kertoivat jyväskyläläisten ihmetelleen, kuinka Haatajan kaltainen mies sai toimia opetta- jana seminaarissa. Naapureidensa todistuksen Haataja kumosi vedoten poliittisiin arvoeroihin, että nämä edustivat punaisina vastakkaista poliittista näkemystä kuin Haataja itse. Haataja toimi Jyväskylässä kaupungin raittiuslautakunnan ja katupatrul- lin jäsenenä, mikä oli mahdollisesti tuonut hänelle vihamiehiä seminaarin ulkopuolelta muualta kaupungista. Tämä myös osoit- taa Haatajan toimineen tietynlaisena moraalin vartijana myös seminaarin ulkopuolisessa kaupungissa.48 Lehtori Haatajan tapauksen käsittely oli kolaus Jyväskylän seminaarin maineelle, sillä tapauksesta kirjoiteltiin laajasti sano- malehdissä myös maakunnan ulkopuolella ja siitä keskusteltiin jopa eduskunnassa asti. Esimerkiksi Aamulehdessä todettiin leh- tori Haatajan tapauksen tuovan Jyväskylän seminaarille ikävää julkisuutta murentaen samalla laitoksen auktoriteettia.49 Näkö- Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 133132 kulmat miten tapauksessa tulisi toimia poikkesivat toisistaan. Toiset näkivät seminaarilaisten joukkoeroamisen osoittavan liial- lista nuoruuden idealismia, kun taas osa vastusti lehtori Haatajan työskentelyn jatkamista seminaarissa. Työn Voima-lehti asettau- tui seminaarioppilaiden puolelle julkaisemalla lehdessä eronnei- den oppilaiden joukkovetoomuksen. Kirjoituksessaan oppilaat perustelivat päätöstään moraalisilla syillä ja vetosivat paikallisten oikeustajuun, jottei lehtori Haatajan annettaisi jatkaa Jyväskylän seminaarissa.50 Myöskin Työn Voiman toimittaja Toivo Lehto, joka toimi tuolloin sosiaalidemokraattien kansanedustajana, oli nostanut Jyväskylän ns. ”seminaarirettelön” eduskunnassa puheeksi. Omilla kannanotoillaan ja tarjoamalla lehdestä palsta- tilaa Lehto asemoitui konfliktissa seminaarioppilaiden puolelle.51 Haatajan kirjoittama vastine julkaistiin puolestaan Keskisuo- malaisessa. Kirjoituksessa Haataja syytti tapahtuneesta oppi- laitaan, jotka olivat alkaneet juonitella opettajaansa vastaan.52 Haataja myös väitti oppilaiden juonittelun osoittavan ’bolshe- vistisen hengen’ nousemista seminaariyhteisössä. Eräs oppilas kertoi Haatajan sanoneen hänelle: ”Täällä Te koetatte viekastella ja teeskennellä, mutta kun lähdette täältä, olette täysiverinen kommunistiagitaattori!”53 Sekä oppilaat että Haataja itse koki- vat tilanteen liittyvän olennaisesti joko todellisiin tai oletettui- hin poliittisiin rajanvetoihin. Kiinnostavaa tapauksen kannalta on, että työväenluokkainen lehti asettui seminaarioppilaiden puolelle, kun taas arvomaailmaltaan keskiluokkaisempi Keski- suomalainen antoi puheenvuoron syytetylle opettajalle ja ylläpiti tällä tavoin luokkien välistä arvohierarkiaa. Lehtori Haatajan tapauksessa ja siitä poikineessa keskustelussa on nähtävissä var- sin moderneja piirteitä, sillä riidan osapuolet osasivat hyödyntää sanomalehteä omien näkemysten kertomiseksi ja yleisen mielipi- teen voittamiseksi. Keskisuomalaisessa julkaistussa kannanotossaan Haataja vih- jasi tietävänsä arkaluontoisia asioita Jyväskylän seminaarin joh- tajana toimineesta Ojalasta. Ojala oli Haatajan mielestä asettunut tapauksen käsittelyssä seminaarin oppilaiden puolelle. Nestor Ojala ehti toimia Jyväskylän seminaarin johtajana 13 vuotta ja Anna-Kaisa Ylikotila 134 hän säilytti läheiset välit oppilaisiin näiden seminaarista valmis- tumisen jälkeenkin.54 Haataja kertoi kuulleensa oppilaita keho- tetun nousemaan lakkoon häntä vastaan. Aineistosta käy ilmi, että Haataja näytti epäilevän nimenomaan Ojalan yllyttäneen miesoppilaita häntä vastaan, minkä oppilaat toistuvasti kiistivät.55 Myös muut seminaarin opettajat olivat huomanneet, kuinka Haa- tajalla oli jatkuva halu vastustaa johtaja Ojalan määräyksiä, mikä tuskastutti Ojalaa.56 Eräs Haatajan vuokralaisena asunut seminaarin oppilas ker- toi Haatajan väittäneen, että Jyväskylän seminaarissa oli ”mätää ainesta,” joka tulisi poistaa. Tämä ei Haatajan mukaan koskenut vain oppilaita, vaan myös opettajia, joita Haataja syytti siveettö- män ja huonon elämän viettämisestä sekä juopottelusta. Haatajan tapauksen kaltaisesta tilanteesta haastavan tekee, että eri henki- löiden sanomiset asetetaan vastakkain. Ilman todisteita on mah- dotonta tietää, kuka osapuolista puhuu totta. Sanomalehdessä julkaistu julkinen lausunto Ojalaa vastaan oli Haatajalta avoin vihamielisyyden osoitus seminaarin johtoa kohtaan, mikä hanka- loitti Haatajan asemaa Jyväskylän seminaarissa oppilaiden lisäksi myös opettajien keskuudessa. Siveetön opettaja vai tottelemattomat ja moraalittomat oppilaat? Lopulta tutkintaa kouluhallituksen puolesta johtanut Frans- sila nosti kanteen lehtori Haatajaa vastaan.57 Tapauksen saaman laajan huomion myötä se oli pakko käsitellä virallisesti käräjä- oikeudessa, vaikka alun perin kouluhallituksen toiveena oli rat- kaista tapaus pienimuotoisesti seminaarin piirissä.58 Raastuvan- oikeuden käsittelyn perusteella Haatajalle päätettiin antaa käy- töksestään vakava varoitus, mutta hän sai luvan palata takaisin seminaariin 1.12.1925 alkaen. Vastalauseena Haatajan paluulle 106 seminaarin miesoppilaista jättivät seminaarin opettajakun- nalle uuden eroilmoituksen, koska katsoivat yhteistyön Haatajan kanssa mahdottomaksi.59 Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 135134 Useimmat joukkoeroamiseen osallistuneista olivat opiskel- leet seminaarissa jo usean vuoden, ja heistä merkittävän osan oli määrä valmistua saman lukuvuoden keväällä. Eräs seminaa- rin lehtoreista puolestaan totesi, että Haatajan jutussa merkittä- vimmissä rooleissa olleet miesoppilaat olivat myös seminaarin parhaita oppilaita. Useat konfliktiin osallistuneista oppilaista oli- vat yhteiskunnalliselta taustaltaan köyhistä perheoloista, jolloin seminaarissa opiskelu oli myös heidän perheelleen taloudellinen ponnistus. Silti oppilaiden vanhemmat ilmaisivat tukevansa poi- kiensa päätöstä ja seisovansa sen takana.60 Tapauksen saaman käänteen johdosta seminaarin opettaja- kunta otti kiireellisesti yhteyttä kouluhallitukseen.61 Kouluhalli- tuksessa katsottiin, ettei sieltä käsin asialle voitu tehdä mitään. Haatajalle annetun varoituksen jälkeen odotuksena oli, että hän muuttaisi käytöstään. Jos näin ei kävisi, voisi kouluhallitus ryhtyä uusiin toimenpiteisiin.62 Kouluhallituksen mielestä seminaarin opettajien tuli itse ratkaista tilanne.63 Kouluhallitus totesi tapa- uksen osoittavan, etteivät Jyväskylän seminaarin opettajakunta ja johtaja kyenneet ylläpitämään kuria seminaarissa. Puutteet oppi- laiden kurissa nähtiin heijastavan opettajien omia, henkilökoh- taisia puutteita.64 Seminaarin johtaja Ojala yritti muiden opettajakunnan jäsen- ten kanssa ratkaista tilannetta tuloksetta.65 Oppilaiden mielestä Haatajan käytöksessä ei ollut tapahtunut muutosta parempaan. Lehtori Haatajan toiminta ”kuonan66” poistamiseksi laitoksesta oli yhä jatkunut ja oppilaiden mukaan Haataja oli uhannut jat- kaa toimintaansa viimeiseen asti.67 Oppilailla oli myös käytännön syy vastustaa Haatajaa, sillä seminaarin päästötodistukseen anta- millaan huonoilla käsityön ja piirustuksen arvosanoilla Haataja pystyi vaikeuttamaan oppilaan pääsyä opettajan ammattiin val- mistumisen jälkeen.68 Oppilaiden mielestä heidän vakaumuksensa vaati Haatajan vastustamista. Heistä oikeuden toteutuminen oli lainmuotoa tär- keämpää, joten he eivät asettuneet opettajaihanteeseen kuulunee- seen kuuliaisuuden muottiin. Nimenomaan kouluorganisaatiota edustavien näkökulmasta kuuliaisuus oli ensisijaisen tärkeä hyve Anna-Kaisa Ylikotila 136 opettajalle. Kuuliaisuuden kautta ylläpidettiin yhteiskunnallista järjestystä, minkä merkitys korostui sisällissodan jälkeisinä vuo- sina. Lopulta kouluhallituksen oli puututtava uudelleen Jyväsky- län tilanteeseen. Tapauksen vakavuudesta kertoo, että Jyväsky- län seminaariin tilannetta ratkaisemaan saapui kouluhallituksen edustajana sen johtajana toiminut Oskari Mantere. Seminaariin päästyään Mantere ilmoitti, ettei lehtori Haataja enää palaisi seminaariin.69 Kouluhallituksen määräyksestä tapausta tutkinut Franssila valitti aiemmasta päätöksestä. Nyt myös kouluhallitus vaati Haatajan pysyvää erottamista virastaan. Valituksessa kou- luhallitus katsoi Haatajan käsitelleen sukupuoliasioita sopimat- tomalla ja kasvatukselle turmiollisella tavalla. Lisäksi Haatajan tulkittiin lähennelleen oppilaitaan sopimattomasti ilman pedago- gisia syitä.70 Lausunnossa ei otettu kantaa Haatajan mahdolliseen seksuaaliseen suuntautumiseen, vaan siinä ainoastaan mainittiin oppilaille muodostuneen tällaisen käsityksen hänen toimintansa perusteella, mikä vei Haatajalta ammatillisen arvovallan. Haataja pidätettiin virastaan lukukauden loppuun asti ja uusi tutkinta käynnistettiin.71 Vaasan hovioikeus teki päätöksen, jossa Haataja tuomittiin menettämään virkansa. Haataja valitti kor- keimpaan oikeuteen, mutta valitus hylättiin eikä Haataja enää palannut Jyväskylän seminaariin. Jyväskylän seminaarin jälkeen Heikki Haataja siirtyi työskentelemään liikealalle, joten seminaa- rista poistumisen myötä Haataja jättäytyi kokonaan opetusalal- ta.72 Seminaarin matrikkelissa Haatajan poistumisen kuvattiin rau- hoittaneen konfliktit ja olleen helpotus oppilaiden lisäksi opet- tajille. Ensimmäisinä vuosina tapauksen jälkeen seminaarissa kuvailtiin olleen levottomuutta, mutta asian käsittelyn myötä tunnelman katsottiin poistuneen.73 Oppilaiden kokemus kuiten- kin oli, että oppilaiden ja opettajien välit säilyivät pitkään jän- nitteisinä myös Haatajan poistumisen jälkeen. Virallinen linjaus poikkeaa oppilaiden kokemuksesta, miten kauan ja missä mitta- suhteissa tapahtuneen koettiin vaikuttaneen seuranneina vuo- sina. Pitkään kestänyt konflikti oli koettelemus myös seminaarin Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 137136 johtaja Ojalalle ja hän menehtyi kesken virantoimituksen 62 vuo- den iässä pian tapauksen jälkeen.74 Ojalan äkillisen poismenon jälkeen seminaaria luotsaamaan nousi varajohtaja Juho Mikkola. Konfliktit Uudessakaarlepyyssä sekä Sortavalassa 1930-luvulla Konflikteja miesopettajan ja oppilaiden kesken sattui tutkitta- vana aikana myös Uudenkaarlepyyn ja Sortavalan seminaareissa. Uudenkaarlepyyn seminaarissa oppilaskunta nosti kanteen syk- syllä 1934 lehtori Holmqvistia vastaan, sillä seminaarin miesop- pilaat kokivat hänen rajoittaneen heidän mielipiteenvapauttaan ainekirjoitusten yhteydessä.75 Seminaarin opettajakunta tuomitsi oppilaiden toiminnan jyrkästi, sillä heidän mielestään oppilai- den mielipiteenvapautta ei oltu rajoitettu. Sen sijaan asettumalla opettajaansa vastaan oppilaat olivat itse osoittaneet kykenemättö- myyttä sopeutua yhteiskunnassa vallitseviin olosuhteisiin ja jär- jestykseen.76 Selkkaus kytkeytyi toimijuuteen ja nimenomaan sen rajoihin, sillä oppilaat kokivat, että seminaarissa heidän toimin- taansa ja näkemyksiään pyrittiin rajoittamaan, kun taas semi- naarilaitoksen edustajien näkökulmasta oppilaat eivät kyenneet laittamaan yhteisön etua omien pyrkimystensä edelle. Seminaa- reissa sopeutuminen olosuhteisiin osoitti kykyä hahmottaa myös laajemmalti yhteiskunnassa vallitsevat valtasuhteet. Sortavalan seminaarissa puolestaan vuonna 1936 yli sata semi- naarin miesoppilasta nosti joukkokanteen liikunnan opettajaansa Ranne Ronia vastaan ja vaativat tämän eroa. Tapaus muistuttaa pitkälti lehtori Haatajan tapausta Jyväskylän seminaarista kym- menen vuotta aiemmin. Pöytäkirjoista ei käy ilmi, mistä oppilaat tarkalleen ottaen opettaja Ronia syyttivät, mutta seminaarin joh- taja Karl Pankakosken tutkimusten perusteella syytöksissä katsot- tiin olevan perää. Silti tapauksen käsittelyn yhteydessä oppilaita rangaistiin nousemisesta opettajaansa vastaan, kun taas opettaja selvisi tapauksesta ilman suoranaisia seuraamuksia.77 Anna-Kaisa Ylikotila 138 Kyseinen opettaja Ranne Roni oli tunnettu lehtori Haatajan tavoin vahvasta suojeluskuntasitoumuksestaan.78 Vaikka oppi- laiden joukkokanne saatiin nopeasti ratkaistua, lehtori Ronin ongelmat jatkuivat oppilaidensa kanssa.79 Lopulta hän oma-aloit- teisesti anoi eroa seminaarista ja palasi työskentelemään samaan kouluun, jossa oli toiminut ennen Sortavalan seminaariin siirty- mistä.80 Sekä Uudenkaarlepyyn että Sortavalan tapaukset jäivät mit- tasuhteiltaan ja merkitykseltään pieniksi verrattuina Jyväskylän tapaukseen. Tapaukset kuitenkin osoittavat, että miesoppilaiden konflikteja opettajiensa kanssa sattui Jyväskylän lisäksi myös muualla. Muissa seminaareissa miesoppilaiden palauttamisessa takaisin osaksi seminaarin kurijärjestelmää onnistuttiin Jyväsky- lää paremmin. Toisaalta Sortavalassa miesoppilaiden vastarinta opettajaansa kohtaan jatkui passiivisena toimintana, mikä lopulta johti opettajan oma-aloitteiseen eroon ja seminaarista poistumi- seen. Taistelu moraalista ja siveydestä seminaariyhteisöissä 1920- ja 1930-luvuilla Seminaarioppilaiden ja heidän opettajiensa väliset konfliktitilan- teet tulkittiin eri yhteisöissä hyvin eri tavoin. Niin kouluhallituk- sen kuin seminaariopettajien näkemyksissä korostui, että oppi- laiden tulkittiin kapinoivan opettajiaan vastaan. Myös aiemmissa tutkimuksissa on analysoitu seminaarilaisten tämänkaltainen toi- minta kapinana auktoriteetteja vastaan.81 Vaikuttaa epätodennä- köiseltä, että Jyväskylän tai Sortavalan seminaarioppilaiden toi- minnan motiivina olisi ollut pelkästään halu hankkiutua eroon epämiellyttävästä opettajasta, koska suurin osa oppilaista osallis- tui kanteisiin rangaistusten uhasta huolimatta. Asian saama laaja huomio ja julkinen käsittely viittaisivat myös siihen, että esimer- kiksi Jyväskylän seminaarin miesoppilaiden Haatajaan kohdista- milla syytöksillä oli totuuspohjaa. Samoin Sortavalan seminaarin Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 139138 vuoden 1935 tapauksessa johtaja myönsi oppilaiden opettajaansa kohdistamilla syytöksillä olevan perää. Tapaukset osoittavat, kuinka käsitykset miehelle sopivasta siveellisyydestä vaihtelivat riippuen henkilön edustamasta suku- polvesta, yhteiskunnallisesta luokasta ja asemasta osana seminaa- riyhteisöä. Kiinnostavaa on pohtia, missä määrin oppilaiden ja opettajien välisissä ristiriidoissa oli kyse nimenomaan luokkien välisistä konflikteista. Seminaariin pystyi 1920-luvulle tultaessa hakemaan hyvin erilaisista yhteiskunnallisista taustoista tulevia oppilaita, mutta seminaariopettajilla oli oletuksena oppilaiden edustavan samankaltaisia lähtökohtia kuin he itse. Kun näin ei ollut, johti se helpommin opettajan ja oppilaiden välisiin keskinäi- siin ristiriitoihin. Esimerkiksi Jyväskylän seminaarin tapauksessa sekä lehtori Haataja itse että hänen oppilaansa korostivat koke- neensa, että tilanteissa kulminoituivat nimenomaan luokkaristi- riidat erityisesti työläistaustaisten miesoppilaiden kohdalla, jotka eivät Haatajan mielestä kyenneet täyttämään oppilaalle asetettuja vaatimuksia. Oppilaat puolestaan kokivat joutuvansa erityisen huomion ja suorainaisen kiusanteon kohteeksi yhteiskunnallisen taustansa vuoksi. Erityisen mutkikkaan Jyväskylän seminaarissa sattuneesta Haatajan tapauksesta tekee oppilaiden opettajaansa kohdista- mat sukupuolisen ahdistelun syytökset. Seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuminen on lähtökohtaisesti epämiellyttävää, mutta erityisen häpeällistä tämän julkituominen on miespuolisille hen- kilöille, minkä myös oppilaat ilmaisivat haastatteluissa. Seksuaa- linen häirinnän kohteeksi joutuminen ei sovi perinteisiin käsi- tyksiin maskuliinisuudesta. Erityisen vaikeaa tämänkaltaisista tapauksista puhuminen oli seminaarilaitoksen kaltaisessa yhtei- sössä aikana, jolloin seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvistä asioista vaiettiin.82 Toisaalta, koska kyseessä oli iso joukko miesoppilaita, eivät kokemukset yksilöityneet yksittäisiin henkilöihin, joten joukkokanne auttoi oppilaiden kasvojen säilyttämisessä. Ylipää- tään lain tasolla poikiin kohdistettu seksuaalinen häirintä ja väki- valta oli alettu tunnistaa Suomessa vasta samoihin aikoihin.83. Anna-Kaisa Ylikotila 140 Oppilaat kokivat moraalisesti oikeaksi ratkaisuksi ja suoranai- seksi velvoitteekseen vastustaa siveettömäksi syyttämäänsä opet- tajaa. Vaikka oppilaat omien sanojensa mukaan altistuivat tois- tuvasti opettajansa siveettömälle toiminnalle, odotettiin heidän miehinä ja tulevina opettajina kykenevän hyväksymään tilanteen. Lähtökohtaisesti seminaarien sääntöjen mukaan siveellisyyden vaatimukset koskivat niin miehiä kuin naisia. Kuitenkin todelli- suudessa seminaareissa kannettiin enemmän huolta naisoppilai- den kuin miesoppilaiden siveellisyydestä silloinkin, kun miesop- pilaat itse kokivat siveytensä vaarantuneen. Seminaariyhteisöissä miesoppilaiden siveydestä ei huolehdittu samalla tavalla kuin naisten siveydestä edes silloin, kun siihen olisi ollut perusteita. Seminaariyhteisöissä miesoppilaiden nähtiin osoittavan kuu- liaisuuden puutetta nousemalla omaa opettajaansa vastaan.84 Ajan kasvatuskäsityksissä rakennettiin kuvaa pojista ja nuorista miehistä tottelemattomina, minkä vuoksi heille tuli opettaa alis- tumista auktoriteettien edessä.85 Kasvatusihanteilla ylläpidettiin luokkahierarkiaa ja kuuliaisuuden merkitystä, jolloin oppilaiden rooliksi jäi tottelevaisuus ilman vastaan panemista.86 Yhteiskun- nan oli mahdollista toimia ainoastaan, mikäli kaikki kansanosat tottelivat yhteisiä sääntöjä ja hyväksyivät roolinsa. Käytännössä seminaarien oppilailla oli vähän keinoja käytettävänä halutessaan kritisoida opettajansa epäoikeudenmukaiseksi koettua toimin- taa.87 Yksittäisen oppilaan näkökulmasta oli riskialtista asettua vastustamaan itseään arvohierarkiassa ylempänä olevaa seminaa- rin opettajaa. Konfliktitapauksissa seminaarioppilaiden toiminta toi esille seminaarilaitosten toimintaa ohjanneet patriarkaaliset ja hie- rarkkiset rakenteet. Opettajiaan vastustavat seminaarilaiset haas- toivat toiminnallaan vallitsevan järjestelmän. Oppilaiden näkö- kulmasta seminaarijärjestelmä rajoitti heidän mahdollisuuksiaan toimia. Kun he kieltäytyivät alistumasta vallitseviin olosuhteisiin ja puolustivat omia näkemyksiään, annettiin heille rangaistuksia tottelemattomuudesta ja kunnioituksen puutteesta. Tämä ei istu- nut heidän käsityksiinsä oikeudenmukaisuudesta. Nuorten semi- naarilaisten ihannekansalaista määritteli hänen aktiivinen toimi- Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 141140 juutensa, mikä ei sopinut yhteen omien opettajien käsityksestä nöyrästä ja kuuliaisesta yhteisön jäsenestä. 1920- ja 1930-luvut olivat voimakasta kulttuurisen, sosiaa- lisen ja aatteellisen murroksen aikaa. Ajattelun murros näkyi seminaariyhteisöissä, sillä oppilaat olivat yhä tietoisempia omista oikeuksistaan ja asemastaan. Kokiessaan mielestään vääryyttä tällaiset oppilaat eivät pelänneet toimia. Seminaarien kaltaisissa yhteisöissä konflikteja paisuttivat ja ylläpitivät enemmän tulkin- nat toiminnan symbolisista merkityksistä kuin niiden todellinen arvo. Jos ylempiarvoisille ei osoitettu heidän vaatimaansa kun- nioitusta, muuttui lievä laiminlyönti seminaarien kurijärjestel- mässä nopeasti suoranaiseksi röyhkeydeksi.88 Toisaalta konflikti- tilanteissa kulminoituivat myös henkilökohtaiset ristiriidat, jotka purkautuivat erityisesti Haatajan tapauksen yhteydessä tavalla, joka vahingoitti Jyväskylän seminaarin lisäksi koko seminaarilai- toksen mainetta. Tapaukset osaltaan osoittivat, että 1860-luvulla syntyneeseen seminaarilaitokseen alkoi kohdistua painetta muuttua sekä sisäi- sesti että ulkoisesti. Konkreettinen syy muutoksen tarpeelle oli myös ylioppilaspohjaisten oppilaiden lisääntyvä määrä, mikä jatkoi huomattavaa nousuaan 1920-luvun loppua kohti.89 Jyväs- kylän seminaarin muuttuminen kasvatusopilliseksi korkeakou- luksi vuonna 1934 osoitti suomalaisen opettajankoulutuksen kehityssuunnan. Vaikka oppilaitoksen varsinainen korkeakou- luistuminen tapahtui vasta 1940-luvun kuluessa ja alkuvaiheessa korkeakoulun toimintakulttuuri mukaili vielä seminaarin toi- mintaa, alkoi opettajankoulutus siirtyä uuteen vaiheeseen. Arvo- kasvatuksen sijaan opetuksesta tuli yhä ammatillisempaa, jolloin se perustui yhä vähemmän siveellis-kristilliseen moraaliin ja yhä enemmän varsinaiseen ammattiin valmistamiseen.90 Anna-Kaisa Ylikotila 142 Viitteet 1 Aamulehti 5.12.1925, ”Jyväskylän seminaarirettelö”. 2 Sisä-Suomi 5.12.1925. 3 Kalela 2000, 11; Kalela 2017; Vainio-Korhonen 2018, 20–21. 4 Ojala, Palmu & Saarinen 2009, 22; Kiser 1999, 146; Stark 2011, 29–33. 5 Ojala, Palmu & Saarinen 2009, 21–22. 6 Bourdieu 1973, 291; Giddens 1984; Gordon 2005. 7 Halila 1963, 27; Lindström 2001, 44–47. 8 Valtonen 2009, 27–28; Välimaa 2018, 207–208; Halila 1963, 37. 9 Halila 1963, 14; Valtonen 2009, 40; Välimaa 2018, 188; Lindström 2001, 33. 10 Seminaarilaki, Asetus §64/1866, Suomen Asetuskokoelma 1866, 46. 11 Markkola 2014, 138; Connell 1995, 196; Mosse 1996, 6, 63; Mangan 2012. 12 Blackbourne & Eley 1984; Elomaa 1997; Häggman 1994; Toropainen 2016. 13 Valtonen 2004, 43–45; Mort 2002, 31–32. 14 Pulkkinen & Sorainen 2011, 15; Paksunniemi 2009, 82–83; Valtonen 2004, 49–50. 15 Pulkkinen & Sorainen 2011, 17. 16 Markkola 2014, 134–135; Uimonen 2011, 110–111. 17 Kaarninen 2010, 168–185. 18 Jalava 2011, 86–91; Launonen 2000, 138–139; Lintunen 2017, 105–106; Val- tonen 2009, 86. 19 Haikari & Kotilainen 2016, 259; Kaarninen 2014, 211–212; Nikander 1998, 138. 20 Ilmolahti 2017, 52–53; Jalava 1997, 20–24; Tikka 2006, 7–10. 21 Haikari & Kotilainen 2016, 88, 188; Launonen 2000, 136; Tähtinen 2011, 41; Ruuskanen 2015, 1–2. 22 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirjat 4.12.1923 & 14.12.1923, Kansio I Caa:9 Opettajakunnan pöytäkirjat 1919–24. Jyväskylän seminaarin arkisto. Kansallisarkisto Jyväskylä. 23 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 162. 24 Kouluhallituksen kirje 22.5.1921, Kansio I Eab:7 Kouluhallitukselta saapu- neet kirjeet 1917–21. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 25 Oppilasnro 1581 & nro 1593, Kansio I Ba:1 Nimikirja III 1903–29. Jyväsky- län seminaarin arkisto. KaJy. Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 143142 26 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirjat 4.12.1923 & 14.12.1923, Kansio I Caa:9 Opettajakunnan pöytäkirjat 1919–24. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 27 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirjat 4.12.1923 & 14.12.1923, Kansio I Caa:9 Opettajakunnan pöytäkirjat 1919–24. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. Kts. aiheesta myös Kivimäki 2015, 399–400; Nikander 1998, 231. 28 Oppilasnro 1584, Kansio I Ba:1 Nimikirja III 1903–29. Jyväskylän seminaa- rin arkisto. KaJy. 29 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirjat 25.2.1925, 27.2.1925 & 17.3.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakunnan pöytäkirjat 1919–24. Jyväsky- län seminaarin arkisto. KaJy. 30 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Caa:10 Seminaarin johtajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän semi- naarin arkisto. KaJy. 31 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirja 17.3.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakunnan pöytäkirjat pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän semi- naarin arkisto. KaJy. 32 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 162. Kts. myös Kaarninen 1995, 13. 33 Markkola 1994, 132–133; Prokkola 2001, 25; Nyholm 1999, 52–53 & 78. 34 Ylikotila 2021. 35 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Caa:10 Seminaarin johtajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän semi- naarin arkisto. KaJy. 36 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 4.3.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin joh- tajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 37 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 44–45. Myös Halila 1963, 160–162. 38 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 46–47. 39 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirja 19.10.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakunnan pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 40 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 162. 41 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin joh- tajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 42 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin joh- tajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. Myös Stålström 1995, 373–397. Anna-Kaisa Ylikotila 144 43 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin joh- tajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 44 Seminaarilaki, Asetus §28/1866, Suomen Asetuskokoelma 1866, 36. 45 Seminaarilaki, Asetus §76/1866, Suomen Asetuskokoelma 1866, 50. 46 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirja 13.5.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakunnan pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 47 Jyväskylän seminaarin opettajakunnan pöytäkirja 13.5.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakunnan pöytäkirjat 1924–28. KaJy. 48 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin joh- tajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. Myös Sironen 1997, 228. 49 Aamulehti 5.12.1925, ”Jyväskylän seminaarirettelö.” 50 Työn Voima 3.12.1925. 51 Työn Voima 5.12.1925, ”Vetoomus”; Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 5.12.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin johtajien neuvottelukokouksen kes- kustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 52 Keskisuomalainen 13.12.1925, Heikki Haataja: ”Vastine”; Jyväskylän semi- naarin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin johtajien neuvotte- lukokouksien keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 53 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 4.3.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin johta- jien neuvottelukokouksien keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 54 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 86–87. 55 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 4.12.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakokouksen pöytäkirjat 1924–28, KaJy; Jyväskylän seminaa- rin pöytäkirja 28.2.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin johtajien neuvotteluko- kouksien keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 56 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 21.11.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin johtajien neuvottelukokouksien keskustelunaiheet 1931. KaJy. 57 Kouluhallituksen kirje nro 1568/12.3.1925, Kansio I Caa:10 Kouluhallituk- selta saapuneet kirjeet 1922–25. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 58 Kouluhallituksen kirje nro 3246/23.5.1925, Kansio I Caa:10 Kouluhallituk- selta saapuneet kirjeet 1922–25. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. Myös Rantala 2010, 11. 59 Kouluhallituksen kirje nro 1568/12.3.1925, Kansio I Caa:10 Kouluhallituk- selta saapuneet kirjeet 1922–25. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 145144 60 Jyväskylän seminaarin pöytäkirja 21.11.1925, Kansio I Hd:5 Seminaarin johtajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931. Jyväskylän semi- naarin arkisto. KaJy. 61 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 1.12.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 62 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 3.2.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 63 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 3.2.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 64 Seminaarilaki, Asetus §63/1866, Suomen Asetuskokoelma 1866, 46. 65 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 4.12.1925, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 66 Oppilas painotti tämän olevan Haatajan itsensä käyttämä ilmaisu. 67 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 3.2.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 68 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 3.2.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 69 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 3.2.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 70 Kirje kouluhallitukselle 4976/8.8.1925, Kansio I Eab:8 Kouluhallitukselle lähetetyt kirjeet 1922–25. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 71 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 28.1.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 72 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 162. 73 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 87–88. 74 Jyväskylän seminaari 1863–1937, 87, 153; Sironen 1997, 227; Valtonen 2009, 38–39. 75 Nykarleby seminariums lärarkollegiets protokoll 2.10.1934, Kansio Ca 10 Lärarkollegiets protokoll 1929–34. Nykarleby seminariums arkivet. Kansal- lisarkisto Vaasa. 76 Nykarleby seminariums lärarkollegiets protokoll 8.10.1934, Kansio Ca 10 Lärarkollegiets protokoll 1929–34. Nykarleby seminariums arkivet. KaVa. Anna-Kaisa Ylikotila 146 77 Sortavalan seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 6.4.1936, Kansio Ca:29 Sortavalan seminaarin opettajakokouksen pöytäkirjat 1934–43. Sor- tavalan seminaarin arkisto. Kansallisarkisto Mikkeli. 78 Sortavalan seminaari 1880–1940, 204. 79 Sortavalan seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 28.5.1937 & 2.6.1937, Kansio Ca:29 Sortavalan seminaarin opettajakokouksen pöytäkirjat 1934– 43. Sortavalan seminaarin arkisto. KaMi. 80 Sortavalan seminaari 1880–1940, 80–81. 81 Sironen 1997, 220; Eiskonen 2000, 19; Haikari & Kotilainen 2016, 118; Halila 1963, 60-62. 82 Ervasti 2013, 154; Stålström 1995, 373–401. 83 Pulma & Turpeinen 1987; Känkänen 2012. 84 Jyväskylän seminaarin opettajakokouksen pöytäkirja 3.2.1926, Kansio I Caa:10 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–28. Jyväskylän seminaarin arkisto. KaJy. 85 Aapola & Kaarninen 2003; Haikari & Kotilainen 2016, 156; Rantala 2010, 30; Launonen 2000, 131; Ojakangas 1997, 51, 98–103; Puranen 2015, 45. 86 Vuorikoski 2003, 133–134; Launonen 2000, 80–86, 95; Ojakangas 1997, 35–36. 87 Halila 1963, 160; Valtonen 2009, 74–75; Säntti 2007, 41–45. 88 Haikari & Kotilainen 2016, 118–119, 353; Launonen 2000, 136–137; Oja- kangas 1997, 102–103; Valtonen 2009, 39; Rinne 1986, 8; Sironen 1997, 230. 89 Lamberg 2004, 38–39; Lönnqvist 2009, 236–238. 90 Valtonen 2009, 109; Välimaa 2018, 210–212, 215.Lähteet ja kirjallisuus Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 147146 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Kansallisarkisto, Jyväskylä (KaJy) Jyväskylän seminaarin arkisto Kouluhallitukselta saapuneet kirjeet 1917–1921 Kouluhallitukselta saapuneet kirjeet 1922–25 Kouluhallitukselle lähetetyt kirjeet 1922–1925 Nimikirja III 1903–1929 Opettajakokousten pöytäkirjat 1919–1924 Opettajakokousten pöytäkirjat 1924–1928 Seminaarin johtajien neuvottelukokouksen keskustelunaiheet 1931 Kansallisarkisto, Mikkeli (KaMi) Sortavalan seminaarin arkisto Opettajakokousten pöytäkirjat 1934–1943 Kansallisarkisto, Vaasa (KaVa) Nykarleby seminariums arkivet Lärarkollegiets protokoll 1929–34 Matrikkelit Härkönen, Iivo, Pankakoski, K.H. & Seppä, Väinö (1940): Sortavalan seminaari 1880–1940. Helsinki, Valistus. Mikkola, J.M., Leinonen, Artturi & Rekola, Sulo (1937): Jyväskylän seminaari 1863–1937: Muistojulkaisu. Valistus, Helsinki. Lait ja asetukset Opetus- ja työkaava seminaarien oppilaille 1866, Suomen Asetuskokoelma vuo- delta 1866. Seminaariasetus 1866, Suomen Asetuskokoelma vuodelta 1866. Sanomalehdet: Aamulehti, 1925. Keskisuomalainen, 1925. Sisä-Suomi, 1925. Työn Voima, 1925. Anna-Kaisa Ylikotila 148 Kirjallisuus Aapola, Sinikka & Kaarninen, Mervi (2003): Nuoruuden vuosisata – Suomalai- sen nuorison historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Blackbourn, David & Eley, Geoff (1984): The Peculiarities of German History: Bourgeois Society and Politics in Nineteenth-century Germany. Oxford Uni- versity Press, Oxford. Bourdieu, Pierre (1973): Cultural Reproduction and Social Reproduction. Teoksessa R. K. Brown (toim.), Knowledge, Education, and Cultural Change: Papers in the Sociology of Education. Tavistock, London, 72–114. Connell, R. W. (1995): Masculinities. University of California Press, Berkeley. Eiskonen, Satu (2000): Arkea ja juhlaa Jyväskylän seminaarissa: Elämä 1800- luvun laitosyhteisössä. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Elomaa, Hanna (1997): Porvarillista rakkautta – Oskar ja Mili Hultmanin tarina (1886–1892). Otava, Helsinki. Ervasti, Antti (2013): Poikien talo. Teoksesa Arto Jokinen (toim.), Mieskysymys – Miesliike, -työ, -tutkimus ja tasa-arvopolitiikka. Tampereen yliopisto, Tam- pere, 152–156. Giddens, Anthony (1984): The Constitution of Society: Outline of the Theory of Structuration. Polity Press, Cambridge. Gordon, Tuula (2005): Toimijuuden käsitteen dilemmoja. Teoksessa Anneli Meurman-Solin & Ilkka Pyysiäinen (toim.), Ihmistieteet tänään. Gaudea- mus, Helsinki, 114–129. Haikari, Janne & Kotilainen, Sofia (2016): Opettajuuden mallia: Jyväskylän nor- maalikoulu 1864–2015. Jyväskylän Normaalikoulu, Jyväskylä. Halila, Aimo (1963): Jyväskylän seminaarin historia. WSOY, Porvoo. Häggman, Kai (1994): Perheen vuosisata. Perheen ihanne ja sivistyneistön elä- mäntapa 1800-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Ilmolahti, Oona (2017): Eheys ja ennakkoluulo: Työväenyhteisön ja kansakou- lunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. Jalava, Marja (1997): “Kokonainen elämä on ihmisen pyhin oikeus”. Rolf Lager- borgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esi- aviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa. Helsingin yliopisto, Helsinki. Jalava, Marja (2011): Siveellisyydestä sukupuolisiveyteen – Th. Reinin eettinen ajattelu siveellisyyskäsitteen murroksessa. Teoksessa Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.), Siveellisyydestä seksuaalisuuteen – Poliittisen käsitteen his- toria. Historiallinen Arkisto, Helsinki, 83–104. Kaarninen, Mervi (1995): Nykyajan tytöt: Koulutus, luokka ja sukupuoli 1920- ja 1930-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 149148 Kaarninen, Mervi (2010): Nuorisokulttuurin läpimurto. Teoksessa Kai Hägg- man (toim.), Suomalaisen arjen suuri tarina. WSOY, Helsinki, 168–185. Kaarninen, Mervi (2014): Suomen kansa opin tiellä. Teoksessa Petri Karonen & Antti Räihä (toim.), Kansallisten instituutioiden muodostuminen. Suomalai- nen historiakuva Oma maa kirjasarjassa 1900–1960. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura, Helsinki, 211–299. Kalela, Jorma (2000): Historiantutkimus ja historia. Helsinki, Gaudeamus. Kalela, Jorma (2017): Historian rakentaminen eettisenä hankkeena. Teoksessa Anu Koskivirta, Jari Eilola & Satu Lidman, (toim.), Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus, Helsinki, 11–25. Kiser, Edward (1999): Comparing Varieties of Agency Theory in Economics, Political Science, and Sociology: An Illustration from State Policy Imple- mentation. Sociological Theory 17 (2), 127–153. Kivimäki, Ville (2015): Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–45. WSOY, Helsinki. Känkänen, Päivi (2012): Lastensuojelun sosiaalityön historiaa Suomessa 1800- luvun lopulta 1990-luvulle. Itä-Suomen Yliopisto, Joensuu. Lamberg, Marko (2004): Nuoruus ja toivo: Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunta 1934–2003. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Launonen, Leevi (2000): Eettinen kasvatusajattelu suomalaisen koulun pedago- gisissa teksteissä 1860-luvulta 1990-luvulle. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Lindström, Aslak (2001): Tie oppivelvollisuuden säätämiseen. Teoksessa Martti T. Kuikka (toim.), Koko kansan koulu – 80 vuotta oppivelvollisuutta. Suomen Kouluhistoriallinen Seura, Helsinki, 15–100. Lintunen, Tiina (2017): Punaisten naisten tiet. Otava, Helsinki. Lönngvist, Bo (2009): Rituaali ja perinne. Teoksessa Piia Einonen, Petri Karo- nen & Toivo Nygård (toim.), Jyväskylän yliopiston historia: Osa 1, Seminaa- rin ja kasvatusopillisen korkeakoulun aika 1863–1966. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 225–253. Mangan, J. A. (2012): Manufactured Masculinity – Making Imperial Manliness, Morality and Militarism. Routledge, New York. Markkola, Pirjo (1994): Työläiskodin synty: Tamperelaiset työläisperheet ja yhteiskunnallinen kysymys 1870-luvulta 1910-luvulle. Suomalaisen Kirjalli- suuden Seura, Helsinki. Markkola, Pirjo (2014): Moraalin miehet: Mitä prostituution sääntely kertoo mieheydestä? Teoksessa Pirjo Markkola, Ann-Catrin Östman & Marko Lamberg (toim.), Näkymätön sukupuoli – Mieheyden pitkä historia. Vasta- paino, Tampere, 134–158. Mort, Frank (2002): Dangerous Sexualities: Medico-moral Politics in England since 1830. Taylor & Francis, London. Anna-Kaisa Ylikotila 150 Mosse, George L. (1996): The Image of Man: The Creation of Modern Masculi- nity. Oxford University Press, New York. Nikander, Esko (1998): Kansalaisuus velvoittaa. Maaseudun kansakoulujen pii- ritarkastajat Suomen kansallisen sovun rakentajina vuosina 1921–1939. Tam- pereen yliopisto, Tampere. Nyholm, Bertel (1999): ”Vår uppgift är den högsta i lifvet...” Studier i den fin- landssvenska folkskollärarkåren 1871–1971 ur pedagogikhistorisk och utbild- ningssociologisk synvinkel. Åbo Akademi, Åbo. Ojakangas, Mika (1997): Lapsuus ja auktoriteetti: pedagogisen vallan historia Snellmanista Koskiniemeen. Helsingin yliopisto, Helsinki. Ojala, Hanna, Palmu, Tarja & Saarinen, Jaana (2014): Paikalla pysyvää ja liik- keellä olevaa – Feministisiä avauksia toimijuuteen ja sukupuoleen. Teoksessa Hanna Ojala, Tarja Palmu & Jaana Saarinen (toim.), Sukupuoli ja toimijuus koulutuksessa. Vastapaino, Tampere, 13–38. Paksuniemi, Merja (2009): Tornion alakansakouluopettajaseminaarin opettaja- kuva lukuvuosina 1921–1945 rajautuen oppilasvalintoihin, oppikirjoihin ja oheistoimintaan. Acta Universitas Lapponiensis, Rovaniemi. Prokkola, Susanna (2001): ”Kynttilätehtaan tytöt”: Kansakoulunopettajien kas- vattaminen ja naiskasvatuksen tavoitteet Jyväskylän seminaarissa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Pulkkinen, Tuija & Sorainen, Antu (2011): Johdanto. Teoksessa Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.), Siveellisyydestä seksuaalisuuteen – Poliittisen käsit- teen historia. Historiallinen Arkisto, Helsinki, 13–35. Pulma, Panu & Turpeinen, Oiva (1987): Suomen lastensuojelu historiaa. Lasten- suojelun Keskusliitto, Helsinki. Puranen, Karoliina (2015): Kiltit tytöt, vilkkaat pojat? Sukupuoli ja koulukuri 1800–1900lukujen vaihteen oppikouluissa. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Rantala, Jukka (2010): Suomalaisen opettajan poliittinen orientaatio. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. Rinne, Risto (1986): Kansanopettaja mallikansalaisena: Opettajuuden laajene- minen ja opettajuuteen rekrytoimismekanismit Suomessa 1851–1986 viralli- sen kuvausaineiston ilmaisemana. Turun yliopisto, Turku. Ruuskanen, Karoliina (2015): Koulukuri osana oppikoulunopettajan kasvatus- työtä: Oppilaiden rankaiseminen Kuopion tyttölyseossa 1963–1973. Jyväsky- län yliopisto, Jyväskylä. Sironen, Esa (1997): Seminaarirettelöitä. Teoksessa Leena Eräsaari & Eeva Joki- nen (toim.), Ruumiin siteet: Kirjoituksia eroista, järjestyksistä ja sukupuolesta. Vastapaino, Helsinki, 219–231. Stark, Laura (2001): The Limits of Patriarchy: How Female Networks of Pilfering and Gossip Sparked the First Debates on Rural Gender Rights in the 19th- century Finnish-language Press. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Tapaus Haataja ja miehen moraalinen mitta 151150 Stålström, Olli (1995): Homoseksuaalisuuden sairausleiman synty ja sen psyko- analyyttiset tulkinnat. Teoksessa Timo Joutsivuo & Heikki Mikkeli (toim.), Terveyden lähteillä: Länsimaisten terveyskäsitysten kulttuurihistoriaa. Suo- men Historiallinen Seura, Helsinki, 373–401. Säntti, Janne (2007): Pellon pientareelta akateemisiin sfääreihin – opettajuuden rakentuminen ja muuttuminen sotienjälkeisessä Suomessa opettajien omaelä- mäkertojen valossa. Suomen Kasvatustieteellinen Seura, Helsinki. Tikka, Marko (2006): Valkoisen hämärän maa? Suojeluskuntalaiset, virkavalta ja kansa 1918–1921. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Toropainen, Veli-Pekka (2016): Päättäväiset porvarskat: Turun johtavan porva- riston naisten toimijuus vuosina 1623–1670. Turun yliopisto, Turku. Tähtinen, Juhani (2011): Moraali ja terveys kansalais- ja koulukasvatuksen polt- topisteessä. Teoksessa Anja Heikkinen & Pirkko Leino-Kaukiainen (toim.), Valistus ja koulunpenkki. Kasvatus ja koulutus 1860-luvulta 1960-luvulle. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 184–216. Uimonen, Minna (2011): Lihan viekkaus, tavan mahti ja harkinnan vapaus – Hanna Ongelin ja siveellisyyden kontekstit 1800-luvun lopun suomalaiskes- kusteluissa. Teoksessa Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.), Siveellisyy- destä seksuaalisuuteen – Poliittisen käsitteen historia. Historiallinen Arkisto, Helsinki, 105–130. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018): Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Valtonen, Heli (2004): Minäkuvat, arvot ja mentaliteetit: tutkimus 1900-luvun alussa syntyneiden toimihenkilönaisten omaelämäkerroista. Jyväskylän yli- opisto, Jyväskylä. Valtonen, Heli (2009): Seminaariyhteisö opettajien kouluttajana. Teoksessa Piia Einonen, Petri Karonen & Toivo Nygård (toim.), Jyväskylän yliopiston his- toria: Osa 1, Seminaarin ja kasvatusopillisen korkeakoulun aika 1863–1966. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 19–109. Vuorikoski, Marjo (2003): Valta ja sukupuoli opettajaksi opiskelevien kou- lumuistoissa. Teoksessa Marjo Vuorikoski, Sirpa Törmä & Sinikka Viskari (toim.), Opettajan vaiettu valta. Vastapaino, Tampere, 132–146. Välimaa, Jussi (2018): Opintiellä oppineita. Suomalainen korkeakoulutus keski- ajalta 2000-luvulle. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Ylikotila, Anna-Kaisa (2021): Mallikansalaisen säröilevä ihanne: Sopivuuden ja sopimattomuuden määrittely kansakouluopettajankoulutuksessa 1920–1945. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. 153 Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina Naisen toiminnan tila ja rajat miesvaltaisessa työläisyhteisössä Mainitsin, että Virtasen joutuminen turvasäilöön on ollut ”aivan tipalla” ja jos Karkkilassa vain jotakin kommunistien puuhaa ilmenee, niin Virtanen on kyllä ensimmäinen, joka otetaan turva- säilöön. Virtanen sanoi ymmärtävänsä tämän, kun entisyytensä on painamassa. Senvuoksi – sanoin – nti Virtasen onkin paras, jos havaitsee joitakin kommunistien hankkeita, niitä vaimentaa ja taltuttaa – nti Virtanen kun on niihin nähden ikäänkuin pant- tivanki.1 Näin Valtiollisen poliisin edustaja keskusteli helmikuussa 1943 ompelija Lydia Virtasen kanssa viimeksi mainitun halkovajassa. Virtasta oli lähdetty kuulustelemaan taas kerran. Kuten näkyy, sodan aikana Valpossa arvioitiin Virtasen olevan täysin selvillä Karkkilan seudun kommunistien puuhista ja omaavan siinä jou- kossa vaarallisen paljon valtaa. Lydia Virtanen (1901–76) oli jo 1920-luvulla ollut johtamassa ensin vasemmistonuorten julkista ja sitten kommunistien salaista toimintaa. Sodan jälkeen kommunistien aseman laillistuessa hänen asemansa paikkakunnan poliittisessa elämässä vankistui. Hän nousi kauppalan valtuustoon ja moneen muuhun elimeen, etenkin sivistysasioissa, ja nautti arvonantoa paitsi vasemmalla myös oikealla. Karkkilassa hänen nimensä on edelleen hyvin tun- nettu: kulttuuriyhdistys Lyyti jakaa palkintonaan Lyyti-patsaan, Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 154 hänen elämäänsä on kosketeltu muistelmissa ja paikallishistorial- lisissa kirjoituksissa2, onpa hänestä julkaistu romaanikin3. Vaatimattomista oloista lähtöisin olevasta ompelijasta tuli kauppalan henkinen johtaja, jota alettiin kutsua Karkkilan pro- feetaksi tai maskuliinisesti Karkkilan keisariksi. Lydia Virtanen rikkoi monenlaisia rajoja. Tässä artikkelissa tarkastelemme Vir- tasen valossa yhteiskunnan työläisnaiselle asettamia odotuksia sekä poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan mahdollisuuksia 1900-luvun alun ja puolivälin Suomessa. Pohdimme myös, miten oli mahdollista, että kahdesti valtiopetoksellisesta toiminnasta tuomittu naimaton työläisnainen saavutti korkean statuksen erit- täin miesvaltaisessa yhteisössä ja nautti arvonantoa yli sukupuol- ten ja politiikan rajojen. Artikkeli pohjautuu monipuolisiin lähteisiin. Kommunisteista on runsaasti eri tarkoituksiin syntynyttä aineistoa: viranomaisten valvonta-aineistoa, puolueen jäseniltään edellyttämiä elämäker- toja ja järjestötoiminnan aineistoa. Lydia Virtasen yhteiskunnal- lista toimintaa koskevat aineistot alkavat vallankumousvuosista 1917–18, tärkeimpinä valtiorikosoikeuden dokumentit, jotka valottavat hänen toimintaansa sisällissodan aikana ja sitä ennen. Kattavampaa viranomaisaineistoa löytyy Valtiollisen poliisin (Valpo) arkistosta, sillä Virtasen poliittista toimintaa tarkkailtiin systemaattisesti vuosina 1928–1945. Tutkijan kannalta erityisen kiinnostavia ovat poliisiviranomaisten analyysit, joissa arvioi- daan Virtasen vaarallisuutta ja asemaa paikkakunnalla. Myös viranomaisaineistoihin tulee suhtautua kriittisesti ja tiedustelu- aineistoja käsiteltäessä lähdekritiikki on tavallistakin tarpeelli- sempaa. Kuulustelupöytäkirjat ja raportit on tehty omaan tarkoi- tukseensa, mikä heijastuu niiden sisältöön sekä tahallisesti että tahattomasti.4 Valpon aineistojen kääntöpuolena on Kansan Arkistossa Lydia Virtasen omaa aineistoa: vankilamuistiinpanoja, puheita, haas- tattelu ja muisteluita sekä puolue-elämäkerrat. Myös Työväen Arkistossa on tallennettuna Virtasen muistelmia. Lisää tietoa löytyy sanomalehdistä ja SKDL:n arkistosta. Lydia Virtasen yksi- tyiselämän hiljaiseenkin puoleen tarjoavat tien hänen kirjeensä Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 155154 ystävälleen, jolta Valtiollinen poliisi takavarikoi ne vuonna 1934. Lukemalla lähdekriittisesti ristiin eri aineistoja hahmottuu poik- keuksellisen poliittisen polun kartta. Lydia Virtasen toimintaympäristö Karkkilan kauppala (siihen saakka Högforsin teollisuustaajama) erotettiin vuonna 1932 Pyhäjärven (U.l.) kunnasta. Kumpikin kunta oli pieni, eron aikaan yhteensä viitisen tuhatta asukasta. Taloutta ja toimeentuloa hallitsi rautaruukki. Työpaikkoja kodin ulkopuolella oli tarjolla miehille monta kertaa enemmän kuin naisille. Ruukin sydän oli valimo, jonka kuumissa oloissa val- mistettiin rautaa juuri sen näköisinä kuin työmiesten pitikin olla työväenliikkeen klassisessa kuvamaailmassa. Ruukki tarjosi töitä myös maalaisille hiilenpolttajina, metsätöissä ja ajomiehinä eten- kin kapearaiteisen radan valmistumiseen (1913) saakka.5 Kun vaaleja alettiin pitää, työväenpuolue sai paikkakunnalla ¾ äänistä, joskus jopa yli 80 prosenttia. Seudulla oli vahva sosi- aalinen pohja sekä teollisuusyhteisön työväenliikkeelle että maa- laisten radikaalille sosialismille, sillä tehtaan ostot olivat heiken- täneet itsenäisten tilallisten vahvuutta, joka oli paljon hennompi kuin Etelä-Suomen maaseudulla yleensä. Vuonna 1917 Högforsin ruukki ja muut kamariherra Hjalmar Linderin yhtiöt omistivat hieman vaille kolmanneksen kunnan pinta-alasta. Saman paikka- kunnan puitteissa löytyivät siis sekä ’teollisuuskommunismi’ että ’korpikommunismi’, niin kuin tutkijat myöhemmin näitä kahta eri varianttia kutsuivat.6 Vaikka naiset saivat 1906 ääni- ja vaalioikeuden valtiollisissa vaaleissa, poliittista ja yhteiskunnallista elämää dominoivat mie- het. Naisten päätoimintapiirinä nähtiin edelleen koti. Tätä vah- visti se, että naisille oli niukasti työpaikkoja kodin ulkopuolella ja maaseudun arvot olivat yhä vahvoja. Taloudellisessa ja juridisessa mielessä vaimo oli lain mukaan vuoteen 1930 saakka miehensä edusmiehisyyden alainen eikä voinut mennä ansiotyöhön ilman miehensä lupaa.7 Näissä asioissa Karkkilan työväenliike mukaili Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 156 konservatiivisia peruslinjoja ja naisten erillinen järjestötoiminta oli vähäistä ennen vuotta 1918. Vaimoilla ei siihen ollut aikaa, mutta naimattomille nuorille naisille oli tarjolla myös nuoriso- osasto, osuusliike Tuen toiminta, voimistelua ja työväentalojen tilaisuuksien järjestelyitä, vaikka talojen rakentaminen ja ylläpito oli pääasiassa miesten hommaa. Sisällissodan jälkeen punaleskien lukuisuus vahvisti naistoi- minnan tarvetta. Tämä tukee Maria Lähteenmäen havaintoa naistoiminnan sosiaalisen ulottuvuuden merkityksestä. Omissa järjestöissään työläisnaiset pääsivät puhumaan yhteiskunnalli- sista ongelmista, harjoittamaan avustustoimintaa ja tukemaan toisiaan kriisitilanteissa.8 Sitä paitsi sisällissodan jälkeinen tilanne rajasi työläisnaisten toiminnan käytännössä pakollisesti oman yhteiskuntaluokan puitteisiin. Omassa arjessa törmättiin jatku- vasti niin sukupuolen kuin sosiaaliluokan rajoihin.9 Elina Kataisen tulkinnan mukaan sukupuolijärjestys jyrk- keni sisällissodan jälkeen. 1920-luvulla perheen asema korostui yhteiskunnan soluna ja samalla naisten ja miesten elämänpii- rejä pyrittiin erottelemaan toisistaan ja jyrkentämään polarisaa- tiota naiseuden ja mieheyden välillä.10 Naiset olivat sisällissodan aikana hetkellisesti rikkoneet rajoja ja astuneet miesten kentille. Sodan jälkeen status quo haluttiin palauttaa myös sukupuolten välille, ja kävi niin kuin yhteiskuntajärjestyksen palauttamisessa on usein käynyt ainakin ancien régimen paluusta (1815) alkaen: mentiin pitemmälle kuin pelkkään entiseen.11 Vallinnut insti- tutionalisoitu heteroseksuaalisuus piti yllä ja vahvisti käsitystä kahdesta eri sukupuolesta, jotka olivat yksiselitteisiä ja toisilleen vastakkaisia. Anatomisesta sukupuolesta seurasi käyttäytymisen malleja, joita yhteiskunta odotti jäsentensä noudattavan. Myös naiset itse loivat itselleen yhteiskunnassa uuden paikan, joka pohjautui sukupuolieroon. Naiset nähtiin äitikansalaisina, joiden kaikkea tekemistä määritti tietty hoivarooli. Tämä rooli, yhteis- kunnallinen äitiys, rajasi naisten toimintaa kodin ulkopuolella. Heidän tehtävänsä oli toimia hoivan, kasvatuksen ja kotitalou- den piirissä eikä haastaa miesten asemaa kansakunnan johtajina. Nationalistisessa projektissa, joka pyrki nuoren valtion ja kansan Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 157156 rakentamiseen12, naiselle oli varattu tämä kapea rooli. Sosiologi Joanne Nagelin mukaan 1900-luvun kansallisvaltio oli lähtökoh- taisesti maskuliininen instituutio, jota määrittävä ominaisuus oli auktoriteetteihin nojaava hierarkkinen järjestelmä. Naisten oikeuksia lisäämään ja elämänpiiriä laajentamaan pyrkivä nais- asialiike nähtiin 1920-luvulla uhkana kansakunnan rakentami- selle, koska sen pelättiin horjuttavan näitä rakenteita ja erityisesti sen ydintä eli perheinstituutiota.13 Lydian tausta ja ensimmäinen tulikaste Lydia Mathilda Virtanen, tuttavallisemmin Lyyti, oli viisilap- sisen katraan nuorimmainen, syntyjään Pusulasta, jossa isä oli Arimaan lasiruukin puhaltaja.14 Isän kuoltua leski muutti 1905 lapsineen Pyhäjärvelle. Kun Karkkilaan perustettiin yhteiskoulu 1913, teräväpäinen tyttö pantiin sinne. Se oli rohkea veto, sillä oppikoulua ei sitä ennen ollut lähimaillakaan. Tehdaskylän vähä- väkiset samoin kuin kustannuksia pelänneet kunnanisät suhtau- tuivat hankkeeseen nihkeästi. Lydia menestyi hyvin, mutta jou- tui kolmen luokan jälkeen varojen puutteessa jättämään koulun sikseen ja menemään oppiin Halenin räätäliliikkeeseen. Hänestä kehittyi taitava ompelija. Se vuosi, 1916, näytti muutenkin hänen elämänsä suunnan. Maailmansodan aikana Venäjän sotavoimat teettivät ympäri Suomea linnoitustöitä. Niitä varten Pyhäjärvelle tuli sotaväkeä ja liikkuvia nuoria työmiehiä Pohjanmaalta ja Keski-Suomesta saakka. Vuonna 1916 järjestettiin poikkeusoloissa eduskunta- vaalit, joissa työväenliike saavutti ensi kertaa enemmistön, 103 paikkaa. Eduskuntaa ei kuitenkaan kutsuttu koolle. Sosiaali- demokraattien osuus äänistä oli Pyhäjärvellä 79.9 prosenttia. Ammattiyhdistysten ja muiden järjestöjen samoin kuin osuus- liikkeen jäsenmäärät alkoivat kasvaa kohisten. Näissä merkeissä 15-vuotias Lydia liittyi Högforsin sosiaalidemokraattisen nuo- riso-osaston jäseneksi. Toiminta ei pyörinyt pelkkien huvitus- ten ympärillä, sillä keskusteluilloissa puitiin sosialismia ja sen Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 158 suhdetta uskontoon, osuuskauppaliikettä, naisten asemaa sekä yleistä tapojen turmelusta.15 Lydia sai huomata turmeluksen ulottuvan nimismieheen, jonka olisi pitänyt olla oikeuden miekan nuhteeton kantaja. Pyhäjärvelle tuli oma nimismiespiiri vuonna 1914, kun rauta- tien avaaminen vilkastutti elämää. Tehtävään tuli Siimes Teodor eli Teuvo Kanervio, nimismieheksi erikoinen: ns. marraskuun sosialisti eli radikalisoitunut suurlakon jälkeen, toiminut Sosia- listin toimittajana Turussa ja valittu sosialidemokraattisen nuori- soliiton liittoneuvostoon. Yliopisto-opinnot jäivät kesken, mutta 1910 Kanervio palasi vuodeksi kirjoille suorittaakseen alemman hallintotutkinnon.16 Nimismiehen aate oli Pyhäjärvellä jo haalistunut eikä häntä työväenliikkeessä pidetty ihan omana miehenä. Karsastettiin vir- Nuori Lydia. Lähde: ktk 1989000:182 Karkkilan ruukkimuseo Senkka. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 159158 kaintoista väen keräämistä linnoitustöihin ja veljeilyä venäläisten kanssa. Keväällä 1917 Työmies katsasti hänen edesottamuksiaan otsikolla ’Ne vanhan järjestelmän virkamiehet’.17 Tuliliemi näyt- teli tuttua rooliaan. Nimismies nähtiin raitilla browningin ja punssipullon kanssa ja kuultiin ammuskelemassa ikkunoita. Sie- torajan ylitti säännöstelymaidon jakelu. Rajahinnalla sitä saivat ostaa puutteenalaiset ja ne, joilla oli linnoitustyömiehiä korttee- rissa, mutta nimismies määräsi maksun (1 mk 20 p) ostokortin lunastamisesta ja käski meijerskan jättää maidotta, jos ei maksa- nut. Oman voiton pyyntiä, vieläpä nälänhädän jo uhatessa. Kohta keisarin kukistumisen jälkeen Högforsin suuri kansa- laiskokous kehotti nimismiestä heti jättämään eroanomuksensa. Kun hän ei totellut ”kohtuullista vaatimusta”, niin kuin Työmies sitä luonnehti, Ahmoon työväentalon uusi kansalaiskokous erotti hänet virasta. Valtion omaisuus, kuten aseet ja asiakirjat haettiin pois. Nimismies valitti, jolloin kuvernöörinvirasto määräsi Loh- jan kruununvoudin toimittamaan tutkinnan. Se pidettiin kunnan tiloissa Anttilan talossa 3. toukokuuta 1917 ja kesti kahdeksan tuntia. Yleisö tungeksi kuulemaan 19 todistajan kertomuksia. Yhtenä todistajana oli 16-vuotias palvelijatar Lydia Virtanen. Maidon jakeluhavaintojen lisäksi hän kertoi omakohtaisen koke- muksen, joka liittyi nimismiehen ja venäläisen sotaväen määrää- mään ulkonaliikkumiskieltoon illalla klo 9 jälkeen. Kun kauppias Mänttärillä työskennellyt Lydia meni nimismiehen konttoriin pyytämään kulkulupaa käydäkseen kotonaan, nimismies kirjoitti lapun, mutta lisäsi: ”Kyllä ryssät sinua kuitenkin hässivät, vaikka onkin lippua.” Sopimaton puhe nuorelle tytölle sinetöi erottamisen, vaikka oman siivun leikkaaminen oli toki virkarikoksena painavampi. Nimismies kiisti kaiken rikollisen, samoin esiintymisen päihty- neenä, joskin myönsi ottaneensa ”silloin tällöin muutamia ryyp- pyjä.” Hän pahoitteli ainoastaan sitä, ”jos hän nuorille tytöille olisi siveettömästi haastellut.”18 Kanerviolla oli vanhaa vetoa siveellisyyden koetteluun. Yliop- pilaana ja toimittajana hän oli suomentanut salatieteitä ja spiritis- miä, laatukirjallisuutta rakkauden ongelmista19 ja roisimpaakin Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 160 tavaraa, kuten Unkarissa julkaistun saksankielisen kirjasen Maa- ilman historian kuuluisimpia naisia, jossa kerrottiin ’ylinaisista’ eli ”nerokkaista urottarista Eros-jumalan sotakentillä.” Kustakin sankarittaresta oli lyhyt elämäkerta ja kuva vähissä pukeissa.20 Niin Ranskan kuin Venäjän vallankumouksessa esiintyi seksu- aaliradikalismia, eikä se ollut vierasta Suomenkaan työväenliik- keen alkuaikoina. Mainitun julkaisun kustantaja, lähinnä Tam- pereella vaikuttanut Matti Vuolukka ei ollut marginaalissa, vaan Suomen työväenpuolueen perustajia 1899, puoluejohdon jäsen seitsemän vuotta, Kansan lehden toimittaja, Turun suurlakko- komiteassa 1905 ja keväällä 1917 Tampereen vallankumousko- miteassa. Hän oli julkaissut myös saksasta käännetyn, runsaasti kuvitetun kirjan, jossa perusteltiin nudismia.21 Päätavoitteena taisi olla ansaita rahaa, mutta hankkeiden liepeillä hääri mies- väkeä muillakin motiiveilla, osa ihanteiden vallassa22, osa puke- massa pyyteitään edistyksen kaapuun. Nuori Lydia Virtanen tuli asemoineeksi itsensä vastakkaiseen kulmaan, jossa korostui puri- taanisuus ja tyttöjen itsemäärääminen. Nimismiehen lähtöön johtanut tapaus perusti Lydia Virtasen maineen Karkkilassa. Oli ääriharvinaista, että 16-vuotias tyttö todisti näin tärkeässä vallankäytön asiassa ja rohkeni vielä ylei- sön edessä kertoa seksuaalisesta häirinnästä. Rohkeus jäi mieliin, ja myös suhde seksuaalisuuteen. Toinen tulikaste Sisällissodan aattona Högforsin nuoriso-osastossa vallitsi pasi- fismi, mutta kun sota tuli eteen, ase otettiin. Lydia hakeutui puna- kaartiin helmikuussa 1918. Yleensä nuoria naisia työnsi kaartiin aiempi aktiivisuus työväenliikkeessä ja sosiaalinen paine.23 Saatu- aan lyhyen koulutuksen sanitääriksi Lydia kulki joukon mukana rintamalla sitomassa haavoja. Kuulusteluissa sodan jälkeen hän kiisti jyrkästi pukeutuneensa miehen pukuun tai ottaneensa aseen, mutta pahoja paikkoja tuli nähtyä läheltä Hämeenlinnan ja Lahden välisellä tiellä, jolla punaiset ottivat huhtikuun lopulla Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 161160 ankarasti yhteen saksalaisten kanssa ja murtautuivat vielä kerran läpi. Högforsin komppanian päällikkö, nuori valaja August Kos- kinen kaatui; keittäjä Iida Lindelöf sai surmansa srapnellin sirun osuttua kaulaan.24 Niinä päivinä sillä seudulla kohtasi matkansa määrän Pyhä- järven entinen nimismies. Kanervio oli päässyt Hämeenlinnaan poliisilaitoksen sihteeriksi ja liittynyt taas työväenyhdistykseen, ja punaisten aikana hän oli kaupungin miliisipäällikkönä. Lopun lähestyessä punakaartin tiedusteluosasto ampui Tuuloksessa kaksi valkoisten kannattajaa ja puusepän, jota epäiltiin vastapuo- len urkkijaksi. Miliisiosasto puuttui asiaan ja teloitti tiedustelu- osaston päällikön vanhan venäläisen kirkon seinää vasten. Sitten punakaarti vangitsi Kanervion ja ampui hänet 20. huhtikuuta 1918, kuusi päivää ennen saksalaisten saapumista.25 Ei ole tie- dossa, miten Lydia tulkitsi tapauksen asiasta kuultuaan. Vähän ennen kuolemaansa Lydia Virtanen muisteli vapun- päivää 1918, jolloin hän oli kuuden nuoren punaisen ryhmässä (neljä tyttöä ja kaksi poikaa) pyrkimässä kahdessa hevoskuor- massa Hollolasta kohti Lahtea. Lydia sattui ensimmäiseen kuor- maan, joka pääsi Fellmanin kentälle saakka. Toinen kuorma ei päässyt; myöhemmin kuultiin, että ne kolme nuorta oli ammuttu Hollolassa. Fellmanin kentällä viivyttiin toista viikkoa, maattiin lavakärryjen alla maassa, ilman ruokaa ja puhdasta vettä. Lopulta vangit marssitettiin Hennalan kasarmille, ratsumiehet kahta puolta ”patukat ja sapelit pitkinä hätyyttämässä puolijuoksuun meitä jo nälkään ja janoon nääntyviä. Ja iskun sai kyllä heti, jos voimat alkoivat pettää.” Ja jatkuvasti ammuttiin nuoria naisia Hennalan maastossa.26 Lydia siirrettiin Hämeenlinnan naisvankilaan. Ilmeisesti sääs- tymisen syynä oli alaikäisyys ja selvät sairaanhoitajan tunnus- merkit. Valtiorikosoikeuteen hänen asiansa tuli parin kuukauden odottelun jälkeen. Pyhäjärvelle oli sodan jälkeen saatu perus- tetuksi suojeluskunta, joka arvioi tytön olleen liian kiihkeästi punakaartin toiminnassa ja toivoi vakavaa varoitusta. Oikeus katsoi toiminnan vähäiseksi ja rajoittuneen sairaanhoitoon, joten ehdollinen kuritushuonetuomio riitti: kaksi vuotta, ja päälle Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 162 kaksi vuotta kelpaamattomuutta todistajaksi. Lievän tuomion antamista helpotti kotipaikkakunnan napamiehen, maanviljelijä ja maakauppias J.F. Salvénin vakuutus tytön kunnollisuudesta ja takaus pääsystä töihin vapautumisen jälkeen.27 Tämä oli saman- kaltaisessa roolissa toimineiden alaikäisten naisten tavanomai- nen prosessi, siis niiden, jotka pääsivät oikeuteen saakka.28 Lydia oli vasta seitsemäntoista palatessaan kotiin, mutta nämä formatiiviset kokemukset olivat painaneet sieluun jäljen, joka ei lähtisi ikinä pois. Hän ei ollut punaorpo, mutta oli sitä ’punaor- pojen sukupolvea’ joka kantoi suomalaista kommunismia kuole- maansa saakka, usein 1970-luvulle. He olivat vuonna 1918 kyl- lin vanhoja nähdäkseen ja tajutakseen mitä tapahtui, mutta niin nuoria ja yleensä sivuroolissa, että jäivät henkiin. Sodan jälkeen he aloittivat nuorisoliittolaisina aatteen palo rinnassaan, mutta valtiovalta painoi heidät askel askeleelta ahtaammalle. Kun julki- set järjestöt lakkautettiin, seurasi salaista toimintaa ja sen myötä vankilatuomioita tai siirtyminen itärajan yli. Liikkeelle lähtiessä ei tietenkään tiedetty, minne se tie veisi. Uusissa rooleissa Työväenliike elpyi sisällissodan jälkeen nopeasti, minkä perussyy oli Saksan romahdus ja tappio maailmansodassa.29 Suomen piti rakentaa suhteet länsivaltoihin ja mukautua näiden vaatimuksiin. Se merkitsi vaaleja ja sosiaalidemokraattisen puolueen osallistu- mista niihin. Pian nousi esiin myös jakautuvan työväenliikkeen toinen päähaara, sosialistinen työväenpuolue. Kiellettynä pysyi varsinainen kommunismi ja punapakolaisten Moskovassa perus- tama Suomen kommunistinen puolue. Työväenliike jakautui Högforsissa ja Pyhäjärvellä hitaasti, niin kuin maaseudulla yleensäkin. Talot pysyivät yhteisinä, samoin sellaiset mahtitekijät kuin metallin ammattiosastot, osuusliike Tuki ja uusi urheiluseura Högforsin Väkä. Vasemmistosuunnan tärkeimmäksi foorumiksi kehittyi sosiaalidemokraattinen nuo- riso-osasto, jonka ’punaorpojen sukupolvi’ elvytti syksyllä 1919. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 163162 Lydia oli sen keskeisiä aktiiveja ja toimitti käsin kirjoitetun Valis- taja-lehden naisten teemanumeron, joka ei ole säilynyt.30 Hänen vahvin mielenkiintonsa kohdistui kulttuuriharrastuksiin, var- sinkin teatteriin. Profiili oli poikkeava, sillä tavallisimmin naiset saivat työväenliikkeessä vastuulleen sosiaalisia sekä perheeseen ja terveyteen liittyviä kysymyksiä.31 Lydia ehti näyttämölle jo teininä. Kovan innon varassa tuotet- tiin Högforsissa alusta alkaen suuritöisiä esityksiä, kuten Jeppe Niilonpoika tai Nummisuutarit, ”silloin pystyttiin melkeinpä mihin vain ryhdyttiin”, hän muisteli. Toimintaa jatkettiin heti kun se oli sisällissodan jälkeen mahdollista, nyt nuoriso-osaston yhteydessä. Innoittajana oli nuorisoliiton järjestäjä, Helsinkiin asettunut työläisrunoilija Emil Lindahl.32 Ensimmäinen esitys oli surmatuksi tulleen Maiju Lassilan huvinäytelmä Kun ruusut kuk- Högforsin nuorten työläisten opintoyhdistyksen jäseniä. Lydia istuu etu- rivissä toisena oikealta. Kuva on otettu vappuna 1929 työväenyhdistys Tarmon talon seinustalta. Lähde: ktk2006001:11, Karkkilan ruukkimuseo Senkka. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 164 kivat, jossa leikitellään sukupuolten rooleilla. ”Mamman-Liisa” tekee talossa miesten työt ja pysyy lujasti naimattomana – kunnes ilmaantuu savolainen Juikurinen.33 Kun sosiaalidemokraattinen nuorisoliitto kaikkine osastoineen lakkautettiin syksyllä 1923, Högforsin työväen näyttämön kaikki teatteritarpeetkin takavarikoitiin. Aikanaan ne löytyivät eräältä ullakolta pilalle tallattuina. Toiminta jatkui, mutta ohjaamaan ja johtamaan ei enää voitu pestata ammattilaisia, vaan näyttämön sai johtaakseen Lydia Virtanen. Menestys jatkui, kierrettiin lähi- pitäjätkin.34 Veto näyttämölle sitoi Högforsin vasemmistonuorten ydinporukan yhteen ja oli heille (Lydian ohella mm. tehtaan ja kauppalan vaikuttaja Aleksi Aalto) keskeinen verkosto ja väylä yli 40 vuotta. Nuorisoliiton lakkauttamisen jälkeen Lydia ja kolme nuo- rukaista muodostivat vuonna 1924 salaisen Suomen kommu- nistisen puolueen paikalliskomitean, pakin. Kysymyksessä oli informaatiokanava, yhteys muualle saman suunnan tovereihin ja merkki siitä, että periksi ei aiottu antaa.35 Naisten osuus SKP:n salaisessa verkostossa oli kohtalaisen suuri; kenties yhtenä syynä oli sukupuolten samanvertaisuuden radikaali korostus, mutta oma merkityksensä oli myös käytännön seikoilla. Naiset eivät olleet yhtä alttiita alkoholiin kuin miehet eikä Etsivä keskuspo- liisi usein nähnyt naisia miesten veroisina poliittisina tekijöinä. Nämä seikat pienensivät kiinnijäämisen riskiä. Lydia Virtanen ei näytä olleen erityisen innokas salatoimintaan36: hänen poliittista profiiliaan leimasivat työväen näyttämö, toiminta Väkän johto- kunnassa, nuorten opintoyhdistys ja vaalityö, johon 1920-luvulla saattoi yhä osallistua valitsijayhdistysten pohjalta. Vuonna 1928 Lydia valittiin Pyhäjärven kunnanvaltuustoon.37 Kesäkuussa 1929 Etsivä keskuspoliisi pidätti pakin neljä jäsentä. Yhtenä pidätyksen syynä epäilemättä oli Lydian paikkakunnalla jo saavuttama vaikuttajan asema, mutta rikosnäyttöäkin piti saada, ja kotietsinnässä hänen asunnostaan löytyikin kiellettyä kommunistista aineistoa. Kuulusteluissa miehet tunnustivat pal- jon enemmän kuin Lydia, jolle kuulustelija kyllästyneenä tokaisi: ”Teidän suunpiirteennekin jo sanovat, että ’minä en puhu’.”38 Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 165164 Vankilassa Tutkintavankeus Turussa kesti neljä kuukautta. Äidin ja sisarus- ten huoli näkyy Elin-siskon kirjeessä: Olen kuullut että ei siellä ole edes ikkunaa, jossa olet, ei luulisi enään olevan tällä aikakaudella sellaisia putkia, jossa ihmisiä pidetään, kun ei kerran ole mitään rikosta tehnyt. Kuinka sinun silmäsi siitä kärsii kun ne muutenkin ovat niin heikot.39 Tutkintavankeutta pitkitti kanneviskaalin pyytämä lisäaika todisteiden hankkimiseen. Odotusaikaa Lydia käytti toisten nais- vankien tarkkailuun ja ihmisanalyysiin. Analysoimaan joutui myös aiempia tovereita: Torstaina jouduin ristikuulusteluun Lauri Laineen ja Paavo Leh- don kanssa, jotka olivat vapaalla jalalla ja saapuneet valhesäkkien kanssa.40 Turun hovioikeus tuomitsi 16. lokakuuta 1929 Lydia Virta- sen valtiopetoksen valmistelusta 18 kuukaudeksi kuritushuo- neeseen ja lisäksi menettämään kansalaisluottamuksensa nel- jäksi vuodeksi. Melko vähäisestä osoitettavissa olleesta toimin- nasta annettu tuomio ennakoi viranomaisten ja oikeuslaitoksen otteen kovenemista, joka yltyi täyteen mittaansa lapuanliikkeen myötä. Poliittisten vankien määrä kasvoi nopeasti 1930-luvun ensi vuosina. Lydialle tuli eteen muutto Turun tutkintavankilasta Hämeenlinnan lääninvankilaan.41 Vankila tarjosi mahdollisuuden jatkaa opintoja. Lydia oli inno- kas sivistämään itseään laaja-alaisesti. Vankilamuistiinpanoista näkyvät suurimman kiinnostuksen kohteet. Poliittiset opinnot oli kielletty, mutta yhteiskunnallisiin asioihin hän kuitenkin pys- tyi perehtymään lukemalla maailmanhistoriaa kansantalouden näkökulmasta. Hän opiskeli myös biologiaa, ruotsia, filosofiaa ja runoutta. Vankilavihoista löytyvät seikkaperäiset muistiinpa- not antiikin filosofiasta ja runsaasti sitaatteja Goetheltä, Shake- spearelta, Schilleriltä, Dantelta ja muilta.42 Vankilassa opiskelu oli poliittisille naisvangeille hyvin tyypillistä ja monet tarttuivat Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 166 mahdollisuuteen innokkaasti vapaa-aikanaan. Heillä oli lupa lainata pari kolme teosta kuukaudessa vankilan kirjastosta. Hämeenlinnan keskusvankilassa oli määritelty, millaista kirjal- lisuutta poliittiset vangit saivat lukeakseen. Kriteereinä olivat uskonnollisuus, kasvatuksellisuus ja opettavaisuus. Marx, Engels ja muu sosialistinen kirjallisuus olivat kiellettyjä, mutta heidän- kin oppejaan luettiin salaa. Samoin venäjän kieltä opiskeltiin, vaikka sekin 1930-luvun alussa oli vankilassa kiellettyä.43 Yhden poliittisen aktion naisvangit saivat järjestetyksi. Sitä ryhdyttiin puuhaamaan vapuksi 1930, josta tuli Lydian toiseksi muistettavin vappu. Yksi poliittinen naisvanki oli synnyttänyt vankilassa tytön, ja tytöllä oli kirkkaanpunainen takki. Siinäpä lippu! Vapunpäivän ulkoilulla vankilan pihalla järjestäydyttiin tavanomaiseen rinkiin, ryhdikäs ja suoraselkäinen Hilma otti ja nosti tytön suorille käsilleen ja lähti marssimaan. Toiset seura- sivat parijonossa harmaissa vanginpuvuissaan. Muutama tavalli- nen vanki pyrki mukaan, mutta vartijat palauttivat heidät omaan rinkiinsä. Laulaminen oli kiellettyä, mentiin aivan hiljaa, mutta jokaisen sisin lauloi ”täysin rinnoin Vapun tunnelmissa.”44 Lydian vankilakirjeiden tunnelma ei ole synkkä eikä toivo- ton, jos ei hilpeäkään. Aina häntä kiinnostivat kotipaikkakun- nan kuulumiset. Vanhat toverit eivät myöskään unohtaneet, vaan muistivat kirjeillä ja korteilla valaen uskoa tulevaisuuteen. Voimia kestämiseen sai kohtalotovereilta, jotka ovat kirjoit- taneet vankilavihkoon muistosanoja ja värssyjä. Niiden mukaan ”Lyti” oli hauska ja reipas.45 Ulla-Maija Peltosen mukaan toverei- den tiivis yhteisö olikin merkittävä tekijä ankeasta vankila-arjesta selviämisessä. Poliittisten vankien yhteisö antoi tukea, mutta sillä oli myös oma toimintakoodinsa. Aatteen piti säilyä lujana eikä katumusta saanut näyttää. Ne, jotka tätä sääntöä rikkoivat ja osoittivat katuvansa poliittista toimintaansa, suljettiin luottopii- rin ulkopuolelle ja heitä nimitettiin hanhiksi.46 ”Ihmisolento ei ole täydellinen ellei se ole kaikkea kokenut”, Lydia kirjoitti vankilavihkonsa ensimmäiselle sivulle. Tuskin hän silloin arvasi, millainen kokemus olisi edessä. Samaan aikaan rangaistustaan oli kärsimässä Katri Järvinen, Suomen Ammat- Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 167166 tijärjestön ”naisjärjestäjä”, jonka tehtäviin oli kuulunut naisiin kohdistuva valistustyö ja kiertäminen puhujamatkoilla.47 Ei ole tiedossa, olivatko Lydia ja Katri aiemmin tavanneet, mutta he ystävystyivät vankilassa. Vähitellen suhde syveni rakkaudeksi. Vapautumisen jälkeen pidettiin yhteyttä kirjeitse. Kirjeistä näkyy, että suhde oli tavallista ystävyyttä syvällisempää. Kun vapautumi- sesta oli jo melkein vuosi, Lydia kirjoitti Katrille: Olemme kai olleet liian paljon yhdessä, olet tullut minulle niin kuin jonkinlaiseksi välttämättömyydeksi. Uskot kai että olen jos- kus koettanut irtaantua siitä tunteesta, jolla olen sinuun kiintynyt ja päästä tavalliseen toveruussuhteeseen. Se on ollut mahdotonta. Sitte kyllä kun kuulen, että sinulla on toinen. Silloin ei se ole vai- keatakaan.48 Toverit eivät unohtaneet Lydiaa hänen vankeutensa aikana. Lähde: Helena Puustisen yksityiskokoelma. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 168 Enempää näyttöä ei suhteen laadusta ole kuin säilyneet kir- jeet.49 Pitkälle meneviä johtopäätöksiä on syytä välttää, sillä on tunnettu seikka, että vankilan muurien sisällä samoin kuin muissa eristetyissä oloissa tapahtuu ihmisten suhteissa sellaista, mikä muualla jää tapahtumatta. Mutta ei tätä voi sivuuttaakaan, kun pohditaan Lydia Virtasen naiseutta ja ihmisyyttä. Näiden kah- den naisen seksuaalisuhdetta vapaudessa voi pitää käytännössä mahdottomana. Vapautumisen jälkeen Katri Järvinen kävi tapaa- massa Lydiaa, mutta Karkkilan kokoluokan kylässä paljastumista olisi pitemmän päälle ollut vaikea välttää. Sitä paitsi Katri oli nai- misissa.50 Ehkä myös laissa säädetyllä kiellolla oli merkityksensä, sanktiona oli enimmillään kahden vuoden tuomio.51 Ratkaiseva kompastuskivi lienee ollut se, että ystävyyden luonne oli salattava kaikilta. Tuula Juvonen on tullut samankaltaisiin tuloksiin tutki- essaan Hilda Käkikosken naissuhteita: pelko ympäröivän yhtei- sön ja jopa ystävien torjunnasta esti usein parisuhteessa olevia naisia puhumasta tilanteestaan ja johti vaikenemisen tuottamaan yksinäisyyteen ja etäisyyden ottamiseen.52 Lydia kärsi vankilatuomionsa täysimääräisenä ja pääsi vapaaksi 17. huhtikuuta 1931. Asemalla oli koko Högfors vas- tassa, sanottiin myöhemmin, eikä siinä suuresti liioiteltu.53 Niin kuin tällaisissa tapauksissa usein, tuomio tulkittiin langetetuksi toiminnasta kaikkien edestä. Myöhemmin Lydia palasi muistois- saan vankila-aikaan ja kertoi kokemuksistaan tovereilleen. ”Nuo vankilavuodet olivat jättäneet arpeutumattoman haavan hänen herkkään sieluunsa”54, arvioi osuusliikkeessä yhtä aikaa Lydian kanssa vaikuttanut Antti Pasanen. 1930-luku ja sota-aika Kotipaikkakunnallaan Lydia keskittyi aluksi opiskelemaan työ- väenopistolla55 kansantaloutta ja pysytteli sivussa näyttämöhar- rastuksista, ettei niitä voitaisi hänen takiaan leimata rikollisiksi ja lakkauttaa. Lapuanliikkeen noustessa kaikki ’kommunistiseksi’ arvioitu järjestö- ja julkaisutoiminta oli lakkautettu ja myös osan- Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 169168 otto vaaleihin estettiin. Sosiaalidemokraattinen puolue pysyi sallittuna, mutta sinne Lydian oli turha toivoa pääsevänsä. Työ- väenyhdistys Tarmon talon tuhopoltto aiheutti teatterille tauon, joskin puvusto ja tarvikkeet ehdittiin pelastaa. Vuosikymmenen puolimaissa saattoi jo hengittää vapaam- min ja Lydian panosta työväenopistolla, kulttuuriyhdistyksissä ja osuusliikkeen sivistystoimissa arvostettiin. Rakkaimpana pysyi näyttämö, joka sai tilat kauppalan omistamasta Hellgrenin huvi- lasta. Ensimmäisenä esitettiin Vihtori ja Klaara -sarjakuvaan perustunut näytelmä, jossa Lydia teki loistavan, kauan muistetun suorituksen Klaarana. Tämä amerikkalainen sarjakuva oli Suo- messa erittäin suosittu, suomalaisena julkaisijana Uusi Suomi. Aviopari oli äkkirikastuneita nousukkaita, vaimo havitteli snobis- miin nojaavaa paikkaa seurapiireissä ja piti ruodussa miestään, joka pysyi moukkana ja himoitsi juopottelemaan vanhojen kave- reiden seuraan. Lydian toinen bravuuri oli Niskavuoren vanhan emännän matriarkanrooli Hella Wuolijoen näytelmissä. Tässä niin kuin myöhemminkin56 pistää silmään, että Lydia esitti huomattavasti reaali-ikäänsä vanhempia naisrooleja. Poltetun työväentalon tilalle rakennetun komean tiilirakennuksen avajaisissa 1935 esi- tettiin symbolisesti puhutteleva Tuomion päivä, jonka aiheena oli Saksan valtiopäivätalon palo Hitlerin valtaantulon yhteydessä. Mieliin jäi myös lasten osuuskauppajuhlissa esitetty Pekka Puu- pää, jonka nimiroolissa oli tuleva maaherra Viljo Virtanen ja tomerana Justiinana Lydia Virtanen.57 Detroitissa asuva Hilja-sisko koetti 1930-luvun lopulla houku- tella Lydiaa luokseen Amerikkaan: ”[…] toivon että voitaisiin jotenkin niin järjestää, että tulisit tänne sitte kun sinulla ei ole suurempaa kiinnipitoa Suomessa. Voihan asiaa miettiä, eikö niin?”58 Suurempi kiinnipito viittasi epäilemättä äidin hoitamiseen, mihin Lydia oli ehdottoman sitoutunut. Äiti oli kirjeen saapuessa jo 71-vuotias, mutta hän eli vielä pitkään ja kuoli 93-vuotiaana vasta vuonna 1960. Eikä kysymys ollut pelkästään äidistä, Lydia ei Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 170 näytä olleen missään vaiheessa kiinnostunut muuttamaan Kark- kilasta edes muualle Suomeen, saati valtameren taakse.59 Sodan sytyttyä ’entisyys’ riitti tekemään Lydiasta Valtiollisen poliisin silmätikun. Sotien aikana oli seitsemän kuulustelua ja kolme kotietsintää, mutta mitään ei löytynyt. Välirauhan aikainen kuulustelu liittyi Lydian rooliin Suomen ja Neuvostoliiton rau- han ja ystävyyden seuran Karkkilan osaston yhtenä perustajana. Valpon raportin mukaan hän vältteli valaisemasta suhdettaan kommunismiin, mutta myönsi kannattavansa SDP:stä entisen puoluesihteerin K.H. Wiikin johdolla irronnutta Vapaan Sanan ryhmää eli Kuutosia. Alkukesästä 1941 ihmeteltiin, mistä Lydia oli saanut rahat oman talon rakennuttamiseen. Levitettiin huhua itärajan takaa tulleesta rahasta, mutta todennäköisempi selitys on paikkakunnan paras ja tyylikkäin ompelutyö, säästäväisyys ja tal- kootyön osuus.60 Jatkosodan alkaessa Karkkilan metsiin muodostui metsäkaar- tilaisten ryhmiä, joista löytyi osanottajia myös sabotaasihank- keisiin. Lydiaa epäiltiin yhteydenpidosta ja karkureiden avusta- misesta, mikä oli vakava syytös. Poliisin puhuttelussa hän kielsi olleensa missään yhteydessä metsäkaartilaisiin eikä todisteita tai havaintoja ollut. Tietolähteiksi Valpo värväili myös Lydian por- varillisia asiakkaita, yhteiskoulun opettajia ja liikkeenomistajan rouvan, mutta toki kohdehenkilö osasi salata heiltä sellaisen, mitä heidän ei ollut tarkoitus tietää. Salattavaa näet oli. Sodan jälkeen Lydia antoi SKP:n kaaderiosaston kysymyksiin (”missä määrin puhunut?”) tarkan selvityksen yhteydenpidostaan nimeltä mai- nitsemiinsa metsäkaartilaisiin ja puoluepostin vastaanottami- sesta nimeämiltään helsinkiläisiltä naistovereilta. Kun kaiken saattoi tarkistaa, puoluepoliiseille ei jäänyt jossiteltavaa.61 Stalingradin taistelun aikoihin Karkkilassa puhkesi tyytymät- tömyys pintaan. Liikehdinnän laukaisi Osuusliike Tuen voikät- kön paljastuminen. Vaadittiin uusia vaaleja edustajistoon, kysel- tiin osuusliikkeen johtajan aseman perään. Valpossa uumoil- tiin, että kommunistit paikkoja saatuaan voisivat ”osuusliikkeen nimellä harjoittaa aivan jotain muuta.” Tuen johtaja vaati kahden protestia johtaneen metalliammattiosaston johtomiehen pidä- Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 171170 tystä ja ilmiantoi myös Lydia Virtasen, joka oli esitelmässään työväenopistolla arvellut sota-aikaa syyksi nuorisorikollisuuden kasvuun ja ”esiintynyt rauhanapostolina” keskustelutilaisuudessa yhteiskoululla. Paikallinen konstaapeli piti vaarallisena, että ”Virtanen saa rauhassa harjoittaa ryssäystävällistä propagandaa paikkakunnalla.”62 Valpon miehille Lydia väitti, ettei ollut vankilareissunsa jäl- keen enää tuntenut kiinnostusta politiikkaan. Poliisi kuitenkin piti häntä johtavana mielipidevaikuttajana ja vaati suitsimaan paikkakunnan kommunisteja, ”nyt Virtasen on hillittävä kieltään ja maltettava mieltään”, muuten joutuisi turvasäilöön. Asetettiin puhumiskielto, ei saanut keskustella edes sanomalehtien uutisis- ta.63 Vaikka Päämajan valvontaosastolta oli Valpoon tullut (ilmei- sesti kiinni jääneiltä metsäkaartilaisilta saatu) tieto, että Lydia oli pitänyt metsiin yhteyttä, häntä ei viety turvasäilöön, ei vaikka Högforsin tehtaalla puhkesi sodan aikana pestattujen naisten palkkaliike, jonka taustalla voitiin helposti nähdä hänen vaiku- tustaan. Vähemmästäkin pantiin kiinni. Kun ammattiosaston puheenjohtaja Leo Nurmi joutui kursseilla sanaharkkaan metal- liliiton Veikko Puskalan kanssa, hänet pidätettiin 10. maaliskuuta 1943 ja vietiin turvasäilöön. Puskala oli sosiaalidemokraattien ja aseveljien keskeinen tiedustelumies.64 Miksi Lydia Virtasta ei viety? Ajatuksena näyttäisi olleen se, että kun Valpon miehet vierailivat toistuvasti hänen luonaan, mutta pidätystä ei kuulunut, paikkakunnan kommunistit alkai- sivat epäillä Lydiaa ilmiantajaksi ja hylkäisivät hänet johtotähte- nään. Tämä tuli esiin, kun Inkeri Nurmi kirjoitti liittoon ja pro- testoi miehensä pidätystä. Puskala ei ryhtynyt naisen kanssa väit- telemään, koska ”siinä mies aina häviää”, mutta myönsi vaimolle, ettei hänen miehensä ollut suuri tekijä. Toisin kuin Leo Nurmi, pääkommunistit kuitenkin pääsivät aina pälkähästä joko livah- tamalla rajan taakse tai ryhtymällä poliisin palvelukseen, ”kuten Karkkilassakin on aivan hiljan tapahtunut.”65 Tällainen temppu saattoi jossakin toimia, mutta Karkkilassa lika ei tarttunut Lydia Virtaseen. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 172 Lydia osoitti vielä vastahankaansa jättämällä suorittamatta sodanaikaisen työvelvoitteen maanpuolustuksen hyväksi. Olisi pitänyt hakata mattoja. Hän sai neljän kuukauden tuomion, jonka pystyi sovittamaan maksamalla sakot.66 Rauhan toimiin Syyskuun 1944 välirauhansopimus muutti tilanteen. Ensim- mäisenä Karkkilassa ehti liikkeelle Suomi-Neuvostoliitto-Seura, jonka osastoa perustamaan saapui 400 henkeä. Tavoitellun laa- jan pohjan rakentamista auttoivat Lydia Virtasen suhteet työ- väenopistolla.67 Kommunistien toiminta muuttui lailliseksi ja he ja SDP:stä irtautuneet ja erotetut perustivat Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL). Lydia Virtanen valittiin SKP:n Karkkilan osaston puheenjohtajaksi ja hän piti tervehdyspuheen SKDL:n vaalijuhlassa, jossa istumapaikkoja ei riittänyt kaikille: Tämä tilaisuus on SKP:n Karkkilan osaston niinsanottu esiin- marssi. Aloitamme esiintymisemme vaalien merkeissä, sillä vaa- leihin ei ole enään kuin pari viikkoa ja toivottavasti kaikki nyt saavat oikean käsityksen siitä mihin me pyrimme. Karkkilalle on aikoinaan annettu kunnianimitys ”Punainen Karkkila”. Toivon, että tämä nimitys edelleen pidetään ja sille aiheutetut häpeätahrat poistetaan.68 Lydialla oli äkkiä kädet täynnä julkisia toimia. Hänet valit- tiin kauppalan valtuustoon, jossa hän istui 25 vuotta. Hän toimi johtokunnissa ja lautakunnissa, usein puheenjohtajana: vaalien järjestäminen, museo, verovalitukset, kirjasto, kansakoulu. Hän pysyi vahvasti mukana niin osuustoimintaliikkeessä kuin työ- väenopistolla eikä teatteri tietenkään jäänyt sivuun.69 Ompelu- työnsä ja kaiken muun ohella hän ehti Karkkilan Seutu -lehden toimitussihteeriksi. Siinä toimessa hänen kuvattiin olleen lep- poisa ja rauhallinen ja osanneen vetää oikeista naruista, jolloin suhteet eri suuntiin pysyivät kunnossa. Lehtikirjoittelussa hän perusti faktoihin ja osasi katsoa asioita eri näkökulmista.70 Muis- Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 173172 titieto voi vähän silotella, sillä Karkkilan poliittinen ilmapiiri oli latautunut ja kärkevä, kun SKDL:llä oli valtuustossa vain yhden paikan enemmistö. Äänestysprosentti kunnallisvaaleissa oli lähes 90: jokainen kynnelle kykenevä mobilisoitiin.71 Kommunistien ja SKDL:n piirissä Lydia Virtanen oli keskeinen paikallinen johtohahmo, pitkään puolueosaston puheenjohtaja ja aina keskeinen vaikuttaja. Sen sijaan piiritason ja valtakunnalli- seen politiikkaan hän oli melko vastahakoinen. Puolueen piiri- komitean kokouksissa Helsingissä hän ei käynyt juuri koskaan, eikä puhettakaan, että olisi suostunut piiritoimistoon töihin. Pre- sidentin valitsijamiehenä hän oli 1950, mikä usein ennakoi hyviä mahdollisuuksia eduskuntavaaleissa, mutta niissä Lydia oli sel- västi luokiteltu paikallisehdokkaaksi, jonka tehtävänä oli kerätä Karkkilasta äänipotti SKDL:lle menemättä itse läpi.72 Ehkä puut- tui myös palo vaaleihin. Piti huolehtia iäkkäästä äidistä ja omakin terveys alkoi reistailla. Puolueen kaaderiarvion mukaan Virtanen ”on hyvin monien tehtäviensä takia ylirasittunut, terveys ei tahdo kestää.”73 Proletaarimiehen läpimeno oli sittenkin edelleen hel- pompaa. Karkkilan kansanedustajan paikan sai (vuosiksi 1954- 72) kaavaaja Rainer Virtanen, jota puolue tuki kehotuksella kes- kittää ääniä. Monien järjestö- ja hallintotehtävien sekä omaishoidon taakka ei turruttanut Lydia Virtasen sosiaalista mieltä, joka ulottui pal- jon omaa lähipiiriä laajemmalle. Hän koetti näyttämötoimin- nan kautta vetää kuiville nuoria viinamäen miehiä, vaihtelevalla menestyksellä. Hän puuttui myös epäkohtiin. Esimerkiksi hän kävi naishammaslääkärin kanssa puhumassa poliisille, että asia ei jää silleen, jos puliukon hakkaaminen jatkuu.74 Puolueen kaaderijaosto arvioi Lydia Virtasen olevan ”jonkin verran arka omasta asemastaan vastuunalaisissa tehtävissä.” Ei ole selvää, mihin tällä viitattiin. Oliko Virtanen arka asemastaan, varjeli sitä kilpailijoilta? Jos jonkun pää nousee, miekan annetaan helposti heilahtaa, se on politiikan peruslakeja, mutta se ei tunnu luonteenomaiselta Lydialle. Vähättelikö hän kykyjään, ujosteli? Sitä sattuu naisten uralla, mutta Lydiassa oli myös omapäisyyttä ja itsevarmuutta, ehkei ihan sitä määrää kuin Hertta Kuusisessa, Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 174 mutta kuitenkin. Ehkä hänestä vain tuntui kiusalliselta joutua sii- hen valokeilaan, joka kansanedustajaan kohdistui jo silloin. Kommunistien puolueriidassa Lydia päätyi vähemmistösii- peen, niin kuin moni sen polven vankilakommunisti. Karkki- lassa siitä tuli valtasuunta.75 Tilanne oli epäilemättä hänelle tus- kallinen, niin kuin monelle vanhemman polven kommunistille. Sitä paitsi hänen mielipiteensä eivät näytä aivan sataprosenttisesti yhtyneen puoluevähemmistön perusideoihin. Vuoden 1969 tun- netun aseistakieltäytyjien yllytysjutun allekirjoittajien joukossa on nimi Lydia Virtanen – tuskin se voi kukaan muukaan olla. Vielä juuri ennen sisällissodan syttymistä Högforsin nuoriso- osasto oli ollut pasifismin kannalla – kenties Lydia palasi nuo- ruuden ihanteisiin? SKP:n vähemmistön edustajia ei sillä listalla juuri näkynyt.76 Lydia Virtanen ei keskusteluissa yleensäkään lin- noittautunut omaan leiriin. Ompelimossa hän jutteli mielellään porvarillisten asiakkaiden kanssa eikä koskaan joutunut boikot- tiin puoluekantansa vuoksi; kulttuuripyrinnöissä kirkonmiehet ja opettajat tulivat tutuiksi. Siihen aikaan kokoomuslaisuuteen liit- tyi sivistysporvarin käsite ja puolueen kannattajat keskustelivat mielellään älykkään ja kulturellin Lydian kanssa. Pian Lydian kuoleman jälkeen paikkakunnan kulttuuriväki perusti 1977 kulttuuriyhdistys Lyytin, joka on saanut vahvan roo- lin pienen kaupungin henkisessä elämässä. Sieltä paikkakunnalle muuttanut nuorempi väki löysi yhden fooruminsa. Yhdistys jakaa Lyyti-palkintonaan metalliin valettua naisfiguuria – vanttera, tui- mailmeinen, kädet puuskassa: tuskin on tavoiteltu näköispatsas- ta.77 Lydia Virtasen asema mielipidejohtajana oli sitä luokkaa, että syntyi sellaisia nimityksiä kuin Karkkilan profeetta tai Karkkilan keisari. Tuskin vahingossa käyttöön osui varsinkin puhekielessä pikemminkin keisari kuin feminiininen titteli keisarinna. Ehkä painopiste lopulta kuitenkin oli henkisellä puolella, profeettana. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 175174 Mihin asema perustui? Mikä teki Lydia Virtasesta profeetan ja keisarin? Itsenäinen ammattiasema oli tietysti perustekijä. Hän ei ollut riippuvainen yhdestäkään miehestä eikä valimosta, vaan pystyi elättämään itsensä ompelijana. Sellainen naisen malli tuli varhain nähdyksi, kun leskiäiti piti huolen lapsistaan. Toinen itsestään selvä tekijä oli Lydia Virtasen sijoittuminen paikkakuntaa dominoineeseen poliittiseen leiriin. Henkilökoh- Lydia Virtanen oli Karkkilassa arvostettu ja pidetty henkilö. Hänen mer- kityksestään kertoo mm. se, että paikkakunnan kulttuuripalkinto on nimetty hänen mukaansa. Kuva: Karkkilan ruukkimuseo Senkka Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 176 taisista poliittisista ominaisuuksista keskeistä oli tietty pelotto- muus ja rohkeus, joka tuli esiin jo 16-vuotiaana tyttönä ja sitten punakaartissa. Myöhemmin kuvaa täydensi puhumattomuus vankilan uhatessa ja vankilatuomion kestäminen sekä säikky- mättömyys sota-ajan painostuksessa. Puolue-elämäkerta oli harvinaisen puhdas. Tätä ominaisuuksien kimppua pippuroi se äkkipikaisuus ja pitkävihaisuus, joilla Lydiaa toisinaan on luon- nehdittu.78 Toki myös puhe- ja esiintymistaito vaikuttivat, ja laaja koke- mus näyttämöltä vahvisti niitä. Hän osasi esiintyä, argumentoida ja vakuuttaa, niin että puolue olisi halunnut käyttää häntä puhu- jana laajemmallakin alueella. Sitä kuitenkin rajoitti toinen poliit- tista merkitystä saanut tekijä, uskollisuus kotiseudulle. Lydia oli Karkkilan profeetta, ei pyrkinyt pois niistä ahtaista kuvioista. Se miellytti niitä, jotka oli sidottu ruukkiin ja paikkakuntaan mel- kein kuin maaorjat turpeeseen ennen Venäjällä. Puheiden ja esiintymistaidon merkitys väheni 1960-luvulla, kun Lydian ääni- huulet vaurioituivat kilpirauhasleikkauksessa. Myös näkö alkoi reistailla. Ahnas lukeminen ja elämänikäinen tarkka ompelutyö usein kehnolla valolla kantoivat veronsa.79 Näyttämökokemusta osattiin tulkita myös negatiivisesti. Vuo- den 1951 vaalien alla SDP:n taholta kierrätettiin ympäri maata erästä Onni Mikkolaa, joka oli luopunut SKP:stä ja teki paljastuk- sia. Karkkilan tilaisuus veti aprillipäivänä 150 henkeä, joukossa muun muassa Karkkilan ”keisarinna” Lydia Virtanen, joka nyrkit sojossa punai- sen kaulaliinan hulmutessa puhui vuoroin kuin barrikadilla, vuo- roin vapisuttaen ääntänsä kuin tuuli haavan lehteä.80 Näin maalaili Suomen Sosialidemokraatti. Tuossahan on pahuuden teatraalinen jumalatar, Kirke-noita tai Lady Macbeth, jonka naiseutta vielä korosti keisarinnan titteli. Mahdettiinko Suomessa nimenomaan keisarinnana tuntea lähinnä Katariina Suuri? Ei puhtaimpia maineeltaan. Lydia Virtanen saattoi olla tavallista ärhäkämpänä, sillä rumin häpeätahra hänen silmissään oli luopuruus. Pettäjän tie on tuskainen, niin hän halusi uskoa. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 177176 Vaikuttavuuden perustekijä oli pysyminen naimattomana. Ei valajan vaimo olisi siinä kylässä noussut suuntaa näyttämään. Nuorena olisi ollut vientiä, 21-vuotispäiväksi ”hyvin tunnettu vaikka ei kaivattu kosija” lähetti onnittelukortin, jonka kuvassa oli merimiespuseroinen tyttö tupakka hampaissa ja iso lippalakki päässä.81 Ei ole tiedossa, olisiko lähettäjä ollut nuorisoliittolainen Väinö Åberg, jonka kanssa huhuttiin lähemmästä suhteesta. Hän kuoli tuberkuloosiin jo 1924 ja sai paikkakunnan ensimmäi- set ei-kirkolliset hautajaiset.82 Kirsti Salmi-Niklander kiteyttää: ”Väinö Åberg oli Högforsin 1920-luvun radikaalin nuorisopol- ven älykkö ja johtaja, josta tuli varhaisen kuolemansa jälkeen marttyyrihahmo.”83 Sellaistakin kuulopuhetta liikkui, että Lydia olisi ollut rakastunut punakaartilaiseen, jonka kaaduttua ei kel- vannut kukaan. Ehkä, tai sitten ei; tällaista Lydia olisi voinut itsekin suojakseen vihjata. Proosallinen syy saattoi olla se, ettei Högforsissa ollut liiaksi asti älyllisesti stimuloivaa miesseuraa, etenkään pirtunhajuisella 20-luvulla. Kieltolain kumoaminen ei Lydian mielestä parantanut asiaa. ”Nyt juo joka ainoa miespuoli- nen, ettei viitsi pirujen kanssa edes puhua, vaikka olisivat selviä- kin”, hän kirjoitti vankitoverilleen. Naisväki sentään piti ”vähän kutiaan (…) vaikka löysässä taitaa olla sekin.” – Högforsin 1920- luvun vasemmistonuorten ydinporukasta peräti neljä naista jäi iäkseen naimattomiksi.84 Jos naimattomuuden syy oli kiinnostuksen suuntautumi- nen ensi sijassa omaan sukupuoleen, suunnannäyttäjän aseman ehtona oli tämän seikan pysyminen salassa,85 mikä vaati pidät- täytymistä kiinnostuksen realisoinnista ainakin paikkakunnalla. Tietty karskius ja miesmäisyys siellä kyllä havaittiin: Lydia ei juuri kaunistautunut tai tanssinut, ei omistautunut ruuanlaitolle ja poltti pilliklubia. Osuusliikkeen Antti Pasanen kuvaa Lydian olleen ”tupakkamies”. Tässäkin maskuliininen muoto. Lydia ei juurikaan kiinnittänyt huomiota ulkonäköönsä. Hän ei vaatteilla koreillut: osuusliikkeen johtokunnan kokoukseen hän saattoi saapua arkimekossaan, jonka päälle oli sidottuna kokopitkä esiliina.86 Oliko tarkoituksena ulkoasunsa avulla kiel- täytyä asettumasta miehisen katseen alaiseksi vai viihtyikö Lydia Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 178 vain paremmin omassa tyylissään? Hän ei mukaillut tuon ajan naisellisuuskäsitystä, vaan rikkoi oletuksia siitä, miten aikuisen naisen tulisi käyttäytyä ja millainen olla.87 Oli miten oli, täydeksi sikäläiseksi mieheksi ei hänestä ollut, lämpöä ja sivistystä oli lii- kaa. Kun puolueen kaaderivirkailijat pääsivät punaisen Valpon aikana kampaamaan Lydian henkilömapin tarkasti läpi, on vai- kea uskoa, ettei olisi huomattu poliisin takavarikoimien kirjeiden paljastamaa rakkaussuhdetta naistoveriin vankilassa. Siihen ei puoluemapissa kuitenkaan ole mitään viitteitä. On mahdollista, että naisten keskinäinen suhde on vain ohitettu merkityksettö- mänä. Tuula Juvosen tulkinnan mukaan ”mieskeskeiselle ja hete- roseksuaaliselle maailmalle naisten keskinäiset suhteet ovat olleet näkymättömiä ja nimettömiä”.88 Kun sekä nuoruusajan poliittinen toiminta että yksityiselämä edellyttivät pidättyvyyttä ja salailua, se ruokki itsekuria ja kieltäy- mystä. Tätä täydensi kiinnostus kulttuuriin ja ns. korkeampien elämänarvojen etsintä kirjallisuudesta, taiteesta ja filosofiasta sekä niissä oloissa poikkeuksellisen laaja ja syvällinen, enimmäk- seen itse hankittu sivistys ja lukeneisuus. Nämä tekijät yhdisty- neenä naimattomuuteen tuovat mieleen nunnan. Rahvaan liikeh- dinnät ovat usein katsoneet itselleen johtajan, jota voisi katsoa ylöspäin, joka olisi enemmän kuin toiset, parempi ja viisaampi, erilainen ja jotenkin etäällä. Tietyin, usein erilaisin edellytyksin nainen on kelvannut tähän: Jeanne d’Arc, tai Pariisin kommuunin Louise Michel.89 Högforsissa roolin täytti ompelija, joka ei voinut tai halunnut elää tavallisen naisen elämää. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 179178 Viitteet 1 Valtiollisen poliisin matkakertomus 16.2.1943, ilm. nro 318, EK-Valpo hen- kilömappi (hm) 1713 Virtanen Lydia, kotelo 1783, KA. 2 Erityisesti Reino Luoto, Työläisii ja luottamusmiehii – nii ja -naisii kans. (2010), laaja luku Lydia Virtasesta s. 47–103. Tekijä oli paikallisen perinteen ja murteen suurharrastaja, mutta ei politiikassa edustanut samaa leiriä kuin Lydia Virtanen, vaan oli sosiaalidemokraatti, lähinnä asevelisiipeä. 3 Marja Holli, Punaisen Karkkilan Lyyti (2014). Romaani perustuu laajaan aineistoon, paikkakunnan tuntemukseen ja haastatteluihin, ja arvostamme saavutusta. Se teos ja tämä lähinnä historialliseen alkuperäisaineistoon nojaava artikkeli täydentävät toisiaan eri näkökulmista. 4 Poliisi- ja tiedusteluaineistojen käytöstä tutkimuksessa ks. esim. Kainulai- nen 2015, 63–66; Rentola 2009a ja 2009b. 5 Ellei muuta lähdettä mainita, yleiset tiedot tässä ja jäljempänä Karkkilan seudusta ja Lydia Virtasen taustoista: Rentola 1992. Usein tiedot ovat yleis- tyksiä kirjan detaljien pohjalta, jolloin tarkkoja sivuviitteitä ei ole järkevää antaa. Naisen asema (alla) on tällainen. Vaalinumerot siinä kirjassa s. 549, yhtiöiden maanomistus s. 557. 6 Ruotsissa käsiteparia käytti jo 1950-luvulla Walter Korpi, Suomessa sitä kehitteli Erik Allardt. Nykytutkimuksesta ks. Aatsinki 2008. 7 Lintunen 2015, 16–28. 8 Lähteenmäki 1997, 190–91. 9 Uusitalo 2014, 20. 10 Agraarikulttuurissa sukupuolten välinen polarisaatio oli heikompi kuin kaupungeissa ja teollisuusyhteisöissä. Ks. Löfström 2015, 132–133. 11 Ks. de Graaf 2020. 12 Kansallisvaltion rakentamisessa kysytään, keitä me olemme ja mitä edus- tamme. Näin muodostunut käsitys kansasta ohjaa toimintaa valtion ja kan- sakunnan rakentamiseksi, poliittisen ja oikeudellisen järjestelmän luomi- seksi, suhteiden luomiseksi muihin valtioihin ja ennen kaikkea sen määrit- telemiseksi, keiden katsotaan kuuluvan kansallisvaltioon ja ketkä suljetaan sen ulkopuolelle. Nagel 1998, 248. 13 Katainen 2013, 423–427; Nagel 1998, 244, 251; Juvonen 1994, 9, 13. 14 Luoto (2010, 51) esittää tietoja vanhemmista. Isä Henrik Juhaninpoika (1855–1904) oli alkujaan Somerolta, äiti Anna Charlotta (1866–1960) Helsingin pitäjästä. Kuten Länsi-Suomessa usein, isällä ei ollut vakinaista sukunimeä, vaan pari otti vihkitilaisuudessa papin ehdotuksesta nimekseen Virtanen. Äidin vanhemmat olivat Kumtähden kartanon (Helsinki) seppä Axel Holmberg (1821–1868) ja Katarina Adamintytär (1835–1919). Tämä Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 180 isoäiti oli siis elossa vielä Lydian alkuaikoina. Jo nälkävuosina kuollut isoisä oli paikalla Maamme-laulun ensiesityksessä Kumtähden kentällä 1848. 15 Lydia Virtasen elämäkerta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA; Puoluekokousta varten 1948 laadittu elämäkerta, SKP:n kaaderiosasto Hmp I (Lydia Virta- nen), KansA. Nuorisotoiminnasta perusteellisesti Salmi-Niklander 2004. 16 Opettajaparin poika Kanervio (s. 1880, v:een 1901 Silén) oli ylioppilas ja opiskeli yliopistossa 1901–05 ja 1910–11. Finne & al. 1937, s. 164 (no. 511); Ylioppilasmatrikkeli 1892–1901, (no. 27281) Helsingin yliopiston arkisto; Kanervion kirje konsistorille 21.9.1910, Konsistorin pöytäkirjat, Helsin- gin yliopiston arkisto. Työuran hän aloitti Aamulehden toimittajana ja oli mukana Suomalaisessa puolueessa. Sosialistiin hän siirtyi 1907. Aamulehti 9.12.1905, ”Aamulehden toimitus”; Uusi Suometar 11.10.1906, ”Hämeen läänin pohjoisen vaalipiirin Suomalaisen Puolueen kokous”; Kansan Lehti 19.11.1907, ”Sanomalehtimiesten kiertokulkua”; Sosialisti 12.6.1908, uuti- nen sd. nuorisoliiton kokouksesta Vaasassa. 17 Työmies 12.5.1917, ”Ne vanhan järjestelmän virkamiehet”. 18 Rentola 1992, 630-32; Työmies 12.5.1917, ”Ne vanhan järjestelmän virka- miehet”. 19 Kierkegaardin Viettelijän päiväkirja (1907), Strindbergin Avioelämää (1907, kustantaja Kössi Kaatra), Anatole Francen Valkoisella kivellä (1910, kus- tantaja Kansan Lehti). Ainoa poliittinen suomennos oli Alexander Parvus, Kauppapula ja ammattiyhdistykset (1909, kustantaja SAJ). 20 Maailman historian kuuluisimpia naisia. Kirjoittanut t:ri Adolph Kohut. Kuvittanut Gottfried Sieben. Suomentanut Siimes Kanervio. Tampereella 1907 M. W. Vuolukan kustannuksella. Lehtipuffin mukaan ”teoksen arvo on ylipäänsä sitä laatua, johon ansaitsee tutustua jokaisen edistystä harrastavan nähdäkseen historiallisia henkilöitä siltä puolelta, jota ei tavallisesti tuoda historiassa esiin.” Ilmoituksissa kustantaja kertoi, että kyseessä on ”yksityis- seikkoja sisältävä kirja” 25:stä ”toisinaan sangen huonoa osaa esittävästä naisesta.” Vapaa Sana 30.12.1907; Vapaus 8.2.1908; Työ 16.5.1908; Kansan Lehti 23.5.1908. 21 Ungewitter 1907. Alkuteos Dis Nacktheit (1906); myöhemmin tekijän pai- notukset menivät rotupuhtauden ja sotilaallisten näkökohtien suuntaan. Toepfer 1997, 37–38. Kansan lehti toivoi runsasta menekkiä kirjalle, jossa esitettiin ”enemmän luonnon kannalle palautumista pukeutumisasioissa sekä siveellisyyskysymyksessä.” Työmies julkaisi saman puffin, mutta tyy- tyi myyntitoiveen sijasta toteamaan kirjan näyttävän ”koko mieltäkiinnit- tävältä.” Kansan lehti 25.7.1907; Työmies 26.7.1907. Vuolukasta Soikkanen 1961, passim; Rahikainen 1986, passim. 22 Tällainen saattoi olla Ungewitterin kannattaja, ahvenanmaalainen yliop- pilas, joka lehtitiedon mukaan paitsi luki ilman rihmankiertämää myös luisteli meren jäällä. ”Kyllä siinä hermoja kysytään.” Toinen oli lyseolainen Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 181180 Ate Hirvonen, joka Suomen lyseoiden urheilijain yhdistyksen vuosijuh- lassa Joensuun lyseolla esitelmöi Ungewitteriin nojautuen ”pukureformista”. Kyminlaakso 8.2.1908; Karjalan Sanomat 10.5.1910. 23 Lintunen & Elo 2019, 13–17. 24 Rentola 1992, 677. 25 Kuoleman kentiltä: muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta 1924, 77, 84. 26 Lydia Virtasen muistelmia (1973), kerännyt Jukka Savolainen, Työväen muistitietotoimikunta (TMT), keräelmä 1302, TA; Salmi-Niklander 2004, 205–206. 27 Valtiorikosoikeuden akti vro 42/12, KA; Pioneerien tekemä Lydia Virtasen haastattelu, Karkkilan nuoret pioneerit Dd, KansA. 28 Lintunen 2015. 29 Ks. Hentilä & Hentilä 2016. 30 Salmi-Niklander 2004, 476. Lehti luettiin nuoriso-osaston kokouksessa 8.12.1922. 31 Kemppainen 2020, 32. 32 Lindahlin (1892–1937) taustat ja runoilijan ura: Palmgren 1966, 322–327; Palmgren 1983, 121–123. Ks. myös Punikin Joulu 1921, ”Työväestö ja näyttä- mötaide” Emil Lindahl. Maailmansodan vuosina Lindahl osallistui Helsin- gin työläisnuorisoseuran jokaviikkoiseen kirjalliseen Decamerone-klubiin, jonka kantavia voimia olivat Kössi Ahmala ja Kasperi Tanttu. Kaikki Palm- grenin (1966, 165) mainitsemat osanottajat olivat nuoria miehiä. 1919–20 Lindahl toimitti Ivar Lassyn kanssa Sosialistista Aikakauslehteä ja julkaisi runokokoelman Työ ja laulu, jonka arvostelu Suomen Sosialidemokraatti 18.2.1920. 33 Sosialidemokraattinen nuorisoliitto tuki näytelmää, joka oli suosittu eri puolilla maata. Ilmoituksia näytännöistä Kansan Voima 17.7.1919, Uusi Aika 21.9.1919, Demokraatti 22.12.1919, Suomen Sosialidemokraatti 21.2.1920. 34 Lydia Virtasen ja Emil Nikanderin muistitietoa, TMT Keräelmä 1302, TA. 35 Ilmeinen riski oli työpaikan menettäminen. Nuorukaisista (Uno Åberg, Martti Raita ja Lauri Laine) vain yksi oli tehtaalta, kaksi osuusliikkeen palveluksessa. EK:n Arvo Kangashuhdan matkakertomus 21.11.1928, EK- Valpo hm 1713, KA; Pioneerien tekemä Lydia Virtasen haastattelu, Karkki- lan nuoret pioneerit Dd, KansA; Rentola 1992, 823. – Sodan jälkeen SKP:n kaaderitiedoissa Virtasen mainittiin olleen puoluetoiminnassa mukana vuodesta 1921, enimmäkseen yhteyshenkilönä, mutta varsinaisen jäsenyy- den suhteen 50-vuotiskirjoituksessa mainittu 1924 on realistisempi. Puo- luejäsenyyden alkamisvuodella oli huomattava statusmerkitys, mutta salai- sen toiminnan ajalta ei useinkaan ollut dokumentteja. Eri elämäkertatiedot SKP:n kaaderijaoston henkilömapissa (Virtanen Lydia M.), KansA; Vapaa Sana 22.2.1951, ”Lydia Virtanen 50 vuotta”. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 182 36 Tosin puolueen 30-vuotisjuhlilla hän muisteli ”SKP:n Karkkilan osaston” toimintaa 20-luvulla. Valitettavasti tekstistä ei ole havaintoa. Juhlapuhujaksi Karkkilaan oli saatu Armas Äikiä, sodanaikainen Neuvostoliiton radioääni, jonka räikeää pamflettia Kolmas tie myytiin juhlilla 78 kappaletta. Työkan- san Sanomat 24.9.1948. 37 Valtuustossa oli jo ollut heti ensimmäisissä vaaleissa valittu leski Karoliina Vesala, jonka mies, räätäli N. P. Vesala oli ollut Högforsin punaisten poliitti- nen johtaja 1917–1918. 38 Lainaus: Lydia Virtasen elämäkerta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA; muut tiedot EK-Valpo hm 1713, KA. Lauri Laine laskettiin vapaalle jalalle, sillä EK katsoi hänen toimintansa vähemmän raskauttavaksi eikä epäillyt hänen karkaavan tai sabotoivan todisteita. 39 Elinin kirje Lydialle tutkintovankilaan 5.7.1929, EK-Valpo hm 1713, KA. 40 Lydia Virtasen muistiinpano vankilavihkossa 21.8.1929, Lydia Virtanen 5 B, KansA. 41 Tuomioiden ja vankien lukumäärät perusteellisesti Björne 1977; Virtasen vankeutta koskevat asiakirjat, EK-Valpo hm 1713, KA. 42 Em. vankilamuistiinpanot ja elämäkerta, KansA. 43 Peltonen 1989, 18. 44 Em. Lydia Virtasen muistitieto, TMT Keräelmä 1302, TA. 45 Lydia Virtasen vankilavihko, Lydia Virtanen 5 B, KansA. 46 Peltonen 1989, 23. 47 Tiedot henkilömapista, EK-Valpo hm 1552 (Järvinen Katri Karoliina), KA. 48 Lydian kirje Katri Järviselle 12.3.1932, EK-Valpo hm 1713, KA. Kirjeet tulivat Valpon haltuun 1934 kotietsinnässä Helsingissä Katri Järvisen tut- tavan luona, jonne Katri oli kirjeenvaihdon ja muita papereita tallettanut. – Kirjeen sana ’joskus’ on epäselvä, siinä näyttäisi lukevan ’joskun’, mutta se on tulkittu kirjoitusvirheeksi, koska asiayhteyteen näyttäisi sopivan jos- kus. Myös toinen kirjoitusvirhe korjattu, sanassa välttämättömyydeksi, josta puuttui alun kaksoiskonsonantin toinen t-kirjain. 49 Naisten keskinäisen kirjeenvaihdon tulkinnasta ks. Juvonen 1994, 18–19. 50 Tiedot henkilömapista, EK-Valpo hm 1713, KA. 51 Rikoslain 20. luku luvattomasta sekaannuksesta ja muusta haureudesta, 12§, vahvistettu 19.12.1889. https:77finlex.fi/fi/laki/alkup/1889/18890039001. Alun perin homoseksuaalisuus oli kriminalisoitu vain miesten välillä, mutta vuonna 1894 kriminalisoitiin myös naisten välinen haureus. Juvonen 1994, 53. 52 Juvonen 1994, 84. 53 Lydia Virtasen elämäkerta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 183182 54 Muistelmia Lydia Virtasesta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA. Pasasen tekstin on julkaissut Luoto 2010. 55 Työväenopistosta ks. Tuohiniemi 1976. 56 Niskavuorien aikaan Lydia oli alle neljänkymmenen; sodan jälkeen hän esitti 46-vuotiaana Somerset Maugham’n Pyhän liekin vanhaa äitiä, jonka rooli oli suvaitsevaisuuden puolustajana. Työkansan Sanomat 16.4.1947. 57 Luoto 2010, 69. 58 Hiljan kirje Lydialle ja äidille 4.2.1938. Helena Puustisen kokoelma. 59 Lydian kielteisestä suhtautumisesta Yhdysvaltoihin siirtymiseen todistaa myös Luoto 2010. 60 EK-Valpo hm 1713, KA. 61 Ilmoitus n:o 3580 kotietsinnästä ja puhuttelusta 20.9.1941, EK-Valpo hm 1713, KA; Konekirjoitettu selvitys otsikolla ’Virtanen, Lydia’ SKP:n kaaderi- jaoston henkilömapissa, KansA. Virtanen näpäytti anonyymeja puoluekuu- lustelijoitaan huomauttamalla, ettei ”vapaana oleminen ollut siihen aikaan niinkään helppoa”, vaan ”monin verroin rankempaa kuin turvasäilössä ole- ville.” Viimeksi mainittuihin kuului puolueen virkailijoiden pääosa. 62 Ilmoitus n:o 2515 koskee Karkkilassa Osuusliike Tuessa tapahtunutta sään- nöstelymääräysten rikkomista ja siitä johtunutta ”kansanliikettä”, 1943; Ilmoitus n:o 536, 25.1.1943 Karkkilan yhteiskoululla pidetystä keskustelu- tilaisuudesta, EK-Valpo hm 1713, KA; Rentola 1992, 860. 63 Valtiollisen poliisin matkakertomus 16.2.1943, ilm. n:o 318, EK-Valpo hm 1713, KA; em. asiakirja ’Virtanen Lydia’ SKP:n kaaderijaoston henkilöma- pissa (Hmp I / Ymp-Umaa), KansA. 64 Turvasäilöön voitiin ottaa ilman syytteen nostamista henkilöt, joiden toi- minnan katsottiin uhkaavan Suomen puolustusta tai vaarantavan suhteita toisiin valtioihin. Kesällä 1944 turvasäilövankien määrä oli suurimmillaan, 342, josta naisia 76. Nuorteva 1987, 64, 216; Vuorinen 2020. Puskalasta ks. Reuna 2018. 65 Rentola 1992, 861–62; kirjeenvaihto on Työväen arkistossa Suomen metalli- työväen liiton arkistossa (Eg 45) TA, Inkeri Nurmi ja lapset liitolle 2.4.1943, Veikko Puskala Inkeri Nurmelle 20.4.1943. 66 Em. Lydia Virtasen haastattelu (pioneerit) ja asiakirja ’Virtanen, Lydia’ SKP:n kaaderijaoston henkilömapissa, KansA. Työvelvoitteesta Aura 2019. 67 Helsingin Sanomat ja Suomen Sosiaalidemokraatti 6.11.1944 ja Uusi Suomi 7.11.1944 Uutinen (SNS:n tiedote). Vuoden 1940 seuran johtaja Mauri Ryömä oli itse paikalla, mutta uutta johtokuntaa eivät enää hallinneet vuo- den 1918 punaiset. Kokousta veti työväenopiston johtaja Unto Verho. Lydia Virtanen valittiin johtokuntaan, samoin yksi metsäkaartilaisten edustaja. 68 Ilmoitus SKP:n Karkkilan osaston järjestämästä SKDL:n vaalijuhlasta Kark- kilan työväentalolla 28.1.1945, EK-Valpo hm 1713, KA. Teksti on valtiolli- Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 184 sen poliisin edustajan muistiin panemaa. Häpeätahrat viittasivat yhteistyö- hön Valpon kanssa ja ilmiantamiseen. – SKP:n Karkkilan osasto perustettiin 11.11.1944. Vapaa Sana 22.11.1944. 69 Uratiedot tässä ja jäljempänä puolueurasta poimittu SKP:n kaaderimapista, jossa teatteriin ei juuri kiinnitetty huomiota, vaikka se oli Karkkilan poliittis- ten johtohenkilöiden (Lydian ohella Aleksi Aalto) keskeinen foorumi. Har- vinaisessa kirjoituksessaan valtakunnallisessa lehdessä Lydia kannatti kun- nallisia teattereita myös maaseudulle. Työkansan Sanomat 3.1.1947,”Teat- teri sosiaalisena tekijänä” Lydia Virtanen. Kuten otsikko osoittaa, hän yritti vetää narusta, joka ulottuisi omille puoluetahoille. 70 Muistelmia Lydia Virtasesta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA. 71 Karkkila, työläiskauppala – elää ”tehtaan varjossa” ja porvarillisen valtion jarruttavan määräysvallan alaisena, Vapaa Sana 28.7.1953 (haastateltavana Lydia Virtanen); äänestysprosentti Vapaa Sana 7.10.1953. 72 Kun muut SKDL:n naisehdokkaat esiteltiin laveasti, Lydiasta sanottiin vain, että hänet tunnetaan Karkkilassa. Vapaa Sana 28.6.1951, ”Jämeriä akkoja eduskuntaan” Nimim. Magdalen. Lydia oli ehdokkaana kahdella kahden ehdokkaan listalla, joissa myös toinen ehdokas oli nainen. Sillä reseptillä oli vaikea kerätä riittävästi oman tiiviin piirin ulkopuolisia ääniä vaalipiirissä, jossa naisten ääniä imuroimassa oli Hertta Kuusinen. Presidentin valitsija- miesten vaaleissa äänestettiin yhden ehdokkaan listoja, ja siellä Lydia meni läpi ohittaen SKDL:n listalla mm. kulttuurinimet Elvi Sinervon, Hella Wuo- lijoen ja Raoul Palmgrenin sekä SKDL:n entisen pääsihteerin Tyyne Tuomi- sen. Työkansan Sanomat 20.1.1950. 73 Terveys ja 90-vuotiaan äidin omaishoitajan levon tarve mainittiin perus- teluna myös silloin, kun Lydia valittiin SKP:n veteraanien lomamatkalle Neuvostoliittoon lokakuussa 1958. Toivo Aaltosen kirjoittama perustelu 19.4.1958, SKP:n kaaderijaoston henkilömappi, KansA. Tämä lienee Lydian ainoa ulkomaanmatka. 74 Nuorista miehistä Luoto 2010; puliukosta Tiina Valpolan antamia tietoja. 75 Tiedonantaja 22.4.1976, Lydia Virtasen nekrologi. 76 Yllytysjutun allekirjoittajien luettelo liitteenä Halosen ja Mykkäsen teok- sessa Tapaus Schüller. Reino Luodon muistitiedon mukaan ”Lyyti ei hyväk- synyt väkivaltaa missään muodossa.” Luoto 2010, 91. 77 Lydia Virtanen A C 1, KansA 78 Muistelmia Lydia Virtasesta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA. 79 Luoto 2010, 85. 80 Suomen Sosialidemokraatti 4.4.1951. Mikkolan vaikutus jäi vähäiseksi, samoin kuin S. Hj. Rantasen. Ainoa vahva tekijä tällä alalla oli sitten Poika- Tuominen. 81 Postikortti 22.2.1922, Lydia Virtasen kokoelma, KansA. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 185184 82 Luoto 2010, 62. Luodolla Åbergin kuolinvuosi virheellinen. 83 Salmi-Niklander 2004, 438. Kirjan ryhmäkuvassa (s. 241) on työläisnuori- son keskeisiä henkilöitä (mahdollisesti Högforsin Väkän johtokunta) 1920- luvun alussa. Etualalla pöydän takana istuvat kaksistaan Lydia Virtanen ja Väinö Åberg. 84 Salmi-Niklander 2004, 278 (naiset liian oppineita pirtumiehille), 432, 486 viite 3. 85 Oire omienkin oletusarvoista näkyi, kun puolueen päälehti keräsi eri taho- jen lausuntoja lehden tilaamisen puolesta. Yksi tästä arvovaltaisesta ryh- mästä oli ”Rouva Lydia Virtanen”. Työkansan Sanomat 10.4.1947. Tekstissä lainatun sitaatin nojalla on selvää, miten vastustajat olisivat käsitelleet poik- keamista seksuaalisuuden oletusnormeista, eivät siihen aikaan ehkä lehti- ensä palstoilla, mutta suupuheissa sitä hartaammin. 86 Muistelmia Lydia Virtasesta, Lydia Virtanen 5 C 3, KansA. 87 Vrt. Tuula Juvosen tutkimus Hilda Käkikoskesta, Juvonen 1994, 28–29, 33. Pia Livia Hekanaho on omassa tutkimuksessaan tuonut esille, miten nais- maskuliinisuuden käsitteen avulla voidaan ”laventaa ja problematisoida sel- laista kapeaa käsitystä naiseudesta ja naisten halusta, jossa naiseus ja femi- niinisyys liitetään yksinkertaistavasti yhteen.” Hekanaho 2006, 230. 88 Juvonen 1994, 47. 89 Gullickson 2014. Ellei toisen suomentajan nimi (Väinö Tanner) mustannut teosta, Lydia Virtasella saattoi olla jopa hyllyssään Lissagarayn (1908) kuu- luisa kirja Pariisin kommuunista. Antikvariaateissa sen näkee repaleiseksi luettuna. Vastapuolen toimia kuvattiin ”niin sattuvasti, että tahtomattaan puristuu käsi nyrkkiin ja mieli kiihtyy haluten kostamaan porvariston veri- pedoille näiden eläimellistä julmuutta. Tällaisena on kirja verraton oppi- kirja, oikea ’tie valtaan’ vallankumoukselliselle köyhälistölle. Joka haluaa itselleen tietoja köyhälistön sankarimaisesta taistelusta, hankkikoon tämän teoksen.” Sosialisti (Turku) 16.10.1909. Olisiko tämä puffi lehden toimitta- jan, myöhemmän nimismies Kanervion kynästä? – Varhaisemmilta ajoilta oli naistaistelija Gesche Meiburg, joka vaikutti 1615 Braunschweigin piiri- tyksessä. Ks. Hagemann 2007. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 186 Lähteet ja kirjallisuus Arkistot Helsingin yliopiston arkisto, Helsinki Konsistorin pöytäkirjat Ylioppilasmatrikkeli 1892–1901 Kansallisarkisto (KA), Helsinki Etsivän keskuspoliisin/valtiollisen poliisin (EK-Valpo) arkisto Valtiorikosoikeudet (Vro) aktit Kansan Arkisto (KansA), Helsinki Karkkilan nuorten pioneerien arkisto Lydia Virtasen kokoelma SKP:n kaaderijaosto Karkkilan Ruukkimuseo Senkka, Karkkila Valokuvakokoelma Työväen arkisto, (TA), Helsinki Suomen metallityöväen liiton arkisto Työväen muistitietotoimikunta Helena Puustisen yksityiskokoelma, Karkkila Lydia Virtasen kirjallista jäämistöä Aikalaiskirjallisuus Finne, Jalmari, Waltari, Mika & Joki, Esko R. (1937):  Helsingin suomalainen normaalilyseo 1887-1937: juhlajulkaisu. Otava, Helsinki. Kuoleman kentiltä: muistojulkaisu vuoden 1918 ajoilta (1924): Hämeen eteläinen sos.-dem. piiritoimikunta, Hämeenlinna. Lissagaray [Prosper-Olivier] (1908): Parisin veripäivät eli Parisin kommunin historia v. 1871. Suom. Sulo Vuolijoki & Väinö Tanner. Osuuskunta Kehitys, Pori. Kohut, Adolph (1907): Maailman historian kuuluisimpia naisia. Suomentanut Siimes Kanervio. M.W. Vuolukan kustannus, Tampere. Ungewitter, Richard (1907): Alastomuus historiallisessa, terveydellisessä, siveel- lisessä ja taiteellisessa valaistuksessa. Suomentanut J.K. Kari. Tampereen työ- väen osuuskirjapaino r.l., Tampere. Lehdet Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 187186 Aamulehti Demokraatti Helsingin Sanomat Kansan Lehti Kansan Voima Karjalan Sanomat Kyminlaakso Punikin joulu Sosialisti Suomen Sosialidemokraatti Tiedonantaja Työ Työkansan Sanomat Työmies Uusi Aika Uusi Suometar Uusi Suomi Vapaa Sana Muut lähteet Finlex – oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu https:// www.finlex.fi/fi/ Tiina Valpolan tiedonannot Kimmo Rentolalle. Kirjallisuus Aatsinki, Ulla (2008): Tukkiliikkeestä kommunismiin: Lapin työväenliikkeen radikalisoituminen ennen ja jälkeen 1918. Tampereen yliopisto, Tampere. Aura, Otto (2019): Työvelvollisia, toipilaita ja sotavankeja: Työvoiman sotilaal- linen käyttö Suomessa toisen maailmansodan aikana. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta, Helsinki. Björne, Lars (1977): Syihin ja lakiin eikä mielivaltaan: Tutkimus Turun hovi- oikeuden poliittisista oikeudenkäynneistä vuosina 1918-1939. Suomalainen Lakimiesyhdistys, Helsinki. de Graaf, Beatrice (2020): Fighting Terror after Napoleon: How Europe Became Secure after 1815. Cambridge University Press, Cambridge. Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 188 Gullickson, Gay L. (2014): Militant Women: Representations of Charlotte Cor- day, Louise Michel and Emmeline Pankhurst. Women’s History Review,  23 (6), 837–852. Hagemann, Karen (2007): `Heroic Virgins’ and `Bellicose Amazons’: Armed Women, the Gender Order and the German Public during and after the Anti-Napoleonic Wars. European History Quarterly. 37 (4), 507–527. Halonen, Ilpo & Mykkänen, Matti (toim.) (1970): Tapaus Schüller. Huuto- merkki-sarja. Tammi, Helsinki. Hekanaho, Pia Livia. Sukupuoli ja seksuaalisuus butch-femme-kulttuurissa. Teoksessa Taina Kinnunen & Anne Puuronen (toim.) Seksuaalinen ruumis. Kulttuuritieteelliset lähestymistavat. Gaudeamus, Helsinki, 215–231. Hentilä, Marjaliisa & Hentilä, Seppo (2016): Saksalainen Suomi 1918. Siltala, Helsinki. Holli, Marja (2014): Punaisen Karkkilan Lyyti. Lukutoukka, Karkkila. Juvonen, Tuula (1994): Sukupuoli ja halu Hilda Käkikosken kirjeenvaihdossa ja päiväkirjoissa. Naistutkimusraportteja 1/1994. Sosiaali- ja terveysministeriö, Helsinki. Kainulainen, Heidi (2015): Poliisit ja rosvot – Salaisen tiedon jäljillä. Teoksessa Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tut- kia piilossa olevia ilmiöitä. Vastapaino, Tampere, 51–80. Katainen, Elina (2013): Vapaus, tasa-arvo, toverillinen rakkaus. Perheen, koti- talouden ja avioliiton politisointi suomalaisessa kommunistisessa liikkeessä ennen vuotta 1930. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Hel- sinki. Kemppainen, Mikko (2020): Sosialismin, uskonnon ja sukupuolen dynamiikkaa. 1900-luvun alun työväenliikkeen naiskirjailijat aatteen määrittelijöinä. Työ- väen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. http://www.thpts.fi/ julkaisut/muut-julkaisut/sosialismin-uskonnon-ja-sukupuolen-dynamiik- kaa/. Lintunen, Tiina (2015): Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhem- mät elämänvaiheet. Turun yliopisto, Turku. Lintunen, Tiina & Elo, Kimmo (2019): Networks of Revolutionary Workers: Socialist Red Women in Finland in 1918. International Review of Social His- tory 64 (2), 1–29. Luoto, Reino (2010): Työläisii ja luottamusmiehii – nii ja -naisii kans. Muistiku- via Karkkilasta. Lukutoukan kirjakauppa, Karkkila. Lähteenmäki, Maria (1995): Mahdollisuuksien aika: työläisnaiset ja yhteiskun- nan muutos 1910–30-luvun Suomessa. Suomen Historiallinen Seura, Hel- sinki. Lydia Virtanen Karkkilan profeettana ja keisarina 189188 Löfström, Jan (2015): Miten päätellä, onko hiljaisuus vaikenemista? – ”Homo- seksuaalisuus” agraarikulttuurin perinneaineistoissa. Teoksessa Antti Häk- kinen & Mikko Salasuo (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Vastapaino, Tampere, 121–135. Nagel, Joane (1998). Masculinity and Nationalism - Gender and Sexuality in the Making of Nations. Ethnic and Racial Studies 21 (2), 242–269. Nuorteva, Jussi (1987): Vangit – vankilat – sota. Suomen vankeinhoitolaitos toi- sen maailmansodan aikana. Suomen vankeinhoidon historiaa osa 4. Oikeus- ministeriön vankeinhoito-osasto, Helsinki. Palmgren, Raoul (1966): Joukkosydän: Vanhan työväenliikkeemme kaunokirjal- lisuus. II. WSOY, Helsinki. Palmgren, Raoul (1983): Kapinalliset kynät: Itsenäisyysajan työväenliikkeen kau- nokirjallisuus. I. WSOY, Helsinki. Peltonen, Ulla-Maija (1989): Naisia turvasäilössä. Poliittisena naisvankina Suo- messa 1930–1944. Art House, Helsinki. Rahikainen, Marjatta (1986): N.R. Af Ursin: Aatelismies Suomen työväenliik- keessä. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki. Rentola, Kimmo (1992): Toinen kirja. Teoksessa Seppo Aalto & Kimmo Ren- tola, Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten his- toria. Karkkilan kaupunki, Karkkila. Rentola, Kimmo (2009a): Tiedustelun historian ongelmia. Tieteessä tapahtuu (7), 3–6. Rentola, Kimmo (2009b). Voiko salaisen palvelun historiaa lainkaan tutkia? Kanava (6). Reuna, Risto (2018): ”Ei tullutkaan vallankumousta” – Sotasukupolvi, joka esti kansandemokratian. Äärivasemmiston kesäkuun 1946 offensiivi ja metallityö- väen työpaikkavastarinta. Turun yliopisto, Turku. Salmi-Niklander, Kirsti (2004): Itsekasvatusta ja kapinaa. Tutkimus Karkkilan työläisnuorten kirjoittavasta keskusteluyhteisöstä 1910- ja 1920-luvuilla. Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Soikkanen, Hannu (1961): Sosialismin tulo Suomeen. Ensimmäisen yksikamari- sen eduskunnan vaaleihin asti. WSOY, Helsinki. Toepfer, Karl (1997): Empire of Ecstasy: Nudity and Movement in German Body Culture, 1910–1935. University of California Press, Berkeley. Tuohiniemi, Olli (1976): Karkkilan työväenopisto 50 vuotta. Karkkilan työväen- opisto, Karkkila. Uusitalo, Taina (2014): Elämä työläisnaisten hyväksi: Fiina Pietikäisen yhteis- kunnallinen toimijuus 1900-1930: tutkimus työväenliikkeen sukupuolisidon- naisista käytännöistä. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Tiina Lintunen ja Kimmo Rentola 190 Helsinki. http://www.thpts.fi/julkaisut/muut-julkaisut/taina-uusitalo-elama- tyolaisnaisten-hyvaksi/. Vuorinen, Piia (2020): Vapaina vaaralliset naiset: Valtiollinen poliisi ja sota- ajan turvasäilökysymys 1939–1944. Teoksessa Leena Enbom, Pete Pesonen & Sami Suodenjoki (toim.) Valvottu ja kuritettu työläinen. Väki voimakas 33. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki, 95–130. https:// helda.helsinki.fi/handle/10138/322060. 191 Matias Kaihovirta Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomen- ruotsalaisessa tehdasyhteisössä1 Suomalainen yhteiskunta on viime vuosikymmenten globalisaa- tion myötä muuttunut yhä monikulttuurisemmaksi – niin myös työelämä. Työelämän ja työmarkkinoiden monikulttuurisuutta voi pitää rikkautena. Sitä pidetään monesti myös luonnolli- sena osana yhteiskunnan kehitystä, jossa Suomi asetetaan mui- den länsimaisten monikulttuuristen valtioiden kehityskulkuun. Varjopuoli työelämän monikulttuurisuudessa on ollut toisaalta rasismi ja rasistiset käytännöt, joita monet maahanmuuttajat ja uussuomalaiset kohtaavat työpaikoilla. Toisaalta myös maahan- muuttajien häikäilemättömästä hyväksikäytöstä muun muassa monilla matalapalkka-aloilla on uutisoitu.2Suomalaisessa ja kansainvälisessä työelämäkeskustelussa on jokseenkin vakiintu- neet etnonationalistiset käsitykset ja ne vaikuttavat työelämään. Muun muassa politiikassa on vakiintunut puhe ”suomalaisista” tai ”eurooppalaisista arvoista”, joita ennen muuta etnonationalis- tiset oikeistopopulistit pitävät lisääntyvän maahanmuuton myötä uhattuina. Tähän keskusteluun liittyy myös maahanmuuttajien ja etenkin ulkoeurooppalaisten seksualisointi, jossa esiintyy ajoit- tain rasistisia ja muukalaisvihamielisiä näkemyksiä. Esimerkkinä käsitykset muukalaisten siveettömyydestä ja uhasta kansallisia, vakiintuneita seksuaalinormeja ja moraalikäsityksiä kohtaan. Muun muassa ulkomaalaistaustaisten miesten nähdään syyllis- tyvän useammin seksuaaliseen väkivaltaan kuin kantaväestön miehet.3 Matias Kaihovirta 192 Seksualisoiva rasismi ja muukalaisviha eivät ole mitenkään uusi ilmiö suomalaisessa työelämässä ja yhteiskunnassa. Viimeaikai- nen historiantutkimus on osoittanut suomalaisen yhteiskunnan monikulttuurisuuden pitkän historian.4 Kuitenkin tämän histo- rian varjopuolia ovat olleet rasistiset käytännöt ja muukalaisviha, jotka taas liittyvät etnonationalismin historiaan. Suomalaisessa työväenhistoriassa on pitkä traditio haastaa suomalaiskansallista yhtenäisyyskulttuuria luokan näkökulmasta. Toisaalta on myös syytä kriittisesti lähestyä suomalaisen työväenhistorian implisiit- tistä käsitystä työväestöstä ja työväenliikkeestä monokulttuuri- sena ja -nationalistisena selviönä. Toisin sanoen: on syytä tutkia työväen, työelämän ja työväenliikkeen historiaa myös etnisyyden ja etnonationalismin näkökulmasta. Käsitykset etnisyydestä ja etnonationalismista, jotka siis nykyään koetaan uusina ilmiöinä suomalaisessa työelämässä, löytyvätkin myös työväenhistoriasta. Tässä artikkelissa lähestyn suomalaisen työelämän etnisiä suhteita toisen maailmansodan jälkeisellä ajanjaksolla. Tarkas- telukohteena on suomenruotsalaisen tehdasyhteisön ja sen ruot- sinkielisen työväestön suhtautuminen suomenkieliseen vähem- mistöön 1950- ja 1960-luvuilla. Kyseinen tutkimuskohde on Åminneforsin terästehdasyhdyskunta entisessä Pohjan kunnassa (nykyisessä Raaseporissa) Länsi-Uudellamaalla. Suomenkielinen työväestö kuului 1970-luvulle saakka paikkakunnan kielivähem- mistöön ja ruotsinkieliset olivat enemmistönä sekä työväestössä että tehtaan johdossa.5 Aiempi tutkimus ja aikalaiskeskustelu ovat tuoneet osviit- taa ns. kieliriidan uudelleen syttymisestä monilla kaksikielisillä paikkakunnilla toisen maailmansodan jälkeen.6 Etenkään ruot- sinkielisen työväestön kokemuksia kieliriidasta ei ole tutkittu juuri ollenkaan. Vaikka kysymys olisikin vain ”pienestä” ilmiöstä Suomen lähihistoriassa, kantaväestön suhde pakolaisiin ja muut- tajiin ja siitä syntyvä etninen konflikti on taas yleiseurooppalai- sessa mittakaavassa varsin laaja yhteiskunnallinen ilmiö. Myös Suomen sodanjälkeinen yhteiskuntahistoria on mahdollista liittää tähän laajempaan sodanjälkeiseen yleiseurooppalaiseen kontekstiin. Artikkelin aihe on tästä näkökulmasta verrattavissa Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 193192 muun Euroopan sodanjälkeiseen pakolais- ja siirtolaishistoriaan, jota on tutkittu muun muassa luokan, etnisyyden ja sukupuolen näkökulmasta.7 Etnisyydellä viitataan arkikielessä ihmisryhmien alkuperään ja kuuluvuuteen tiettyyn etniseen ryhmään. Etninen ryhmä on kuviteltu yhteisö, joka muotoutuu käsityksestä yhteisestä histori- allisesta ja kulttuurisesta taustasta, ulkonäöstä, kielestä ja näiden pohjalta tehtyyn rajanvetoon muihin etnisiin ryhmiin.8 Artikke- lissa käytän etnisyyden teoreettista käsitettä, koska se mielestäni edesauttaa analysoimaan nk. kielisuhteita, jossa suomalaisten kieli-identiteetti nähdään nationalismin tuotoksena. Etnologi Bo Lönnqvist on määritellyt suomenruotsalaisuutta etniseksi identi- teetiksi, jonka tavoitteena on yhdistää ruotsinkielisiä eri sosiaali- sista ryhmistä etniseksi ryhmäksi, johon liittyy selkeä rajanveto suomenkielisiin sekä suomensuomalaisten ja suomenruotsalais- ten välillä.9 Näen, että etnisyys on oleellinen osa nationalismia, jonka kes- keinen tavoite on etnisen ryhmän oikeuksien toteuttaminen ja puolustaminen suhteessa muihin etnisiin ryhmiin. Tätä poliittista tavoitetta voi kutsua etnonationalismiksi. Historioitsija Max Eng- manin mukaan suomenruotsalaista etnisyyttä pidettiin tärkeänä ruotsinkielisen väestön syvissä riveissä, mutta ”tavallisten” ruot- sinkielisten etnonationalismia on kuitenkin tutkittu varsin vähän aiemmassa historiantutkimuksessa.10 Uusimmassa suomalaisessa työväenhistorian tutkimuksessa on sen sijaan nostettu esille suomenruotsalaisen vähemmistönationalismin vaikutus ruot- sinkielisessä työväenliikkeessä ja työväen arjessa 1900-luvulla.11 Myös uusimmassa historiallisessa nationalismitutkimuksessa on siirretty analyyttista katsetta ”tavallisten” ihmisten kokemuksiin ja käytäntöihin, joilla nationalismia on tuotettu alhaaltapäin.12 Artikkelini hakee inspiraatiota tästä tutkimussuuntauksesta, jossa tutkimuskohteena on työväen kokemukset (etno)nationa- lismista ja se, miten työväki ei ainoastaan toiminut vastaanotta- vana osapuolena vaan myös nationalismin agenttina. Sukupuolihistoria on tutkinut nationalismin ja sukupuo- len välistä suhdetta. Historioitsija George L. Mossen mukaan Matias Kaihovirta 194 etniset stereotypiat liittyvät tiivisti sukupuolittuneisiin käsityk- siin maskuliinisuudesta.13 Tässä artikkelissa tarkastelemani paikallisen ruotsinkielisen enemmistön etnonationalismi ja siihen liittyvä muukalaisvastaisuus, ja sen historialliset ker- rostumat liittyivät myös aikakauden sukupuolikäsityksiin. Muun muassa suomenkielisten muukalaisten seksualisointi oli osa etnonationalistista diskurssia. Etnonationalistista diskurssia, jossa jonkun muun etnisen ryhmän jäseniä seksualisoitiin, voi- daan siis pitää eräänä vallankäytön muotona. Artikkelissa tutkin, miten nämä ilmiöt liittyivät suomenruotsalaisen tehdasyhteisön valtasuhteisiin ja sen normeihin. Miten etnonationalismi ja suku- puoli vaikuttivat paikallisessa poliittisessa toiminnassa? Artikke- lin tavoite on sekä valottaa etnonationalismin merkitystä Suomen työväenhistoriassa että historiallis-empiirisellä tutkimuksella tuoda tutkimuksellista tietoa etnisyyden, sukupuolen ja luokan yhteyksistä suomalaisen työelämän suhteisiin. Ruotsinkielisen työväestön sodanjälkeiset kokemukset Toisen maailmansodan jälkeen Suomen ruotsinkielisillä alueilla koettiin, kuten muuallakin sodanjälkeisessä Euroopassa, pako- laisvyöry ja uuden siirtolaisväestön saapuminen. Nämä sodanjäl- keiset ilmiöt vaikuttivat merkittävästi ruotsinkielisen alueen pai- kallisiin rakenteisiin ja sen asukkaiden arkeen. Muuttoliikehdintä maaseudulta kaupunkeihin ja teollisuustaajamiin vaikutti myös merkittävästi ruotsinkielisiin alueisiin 1950- ja 60-luvuilla. Ruot- sinkielisen paikallisväestön kohtaamiset suomenkielisen pako- lais- ja työsiirtoväen kanssa eivät sujuneet kuitenkaan mutkitta. Tätä seikkaa ovat historioitsijat Aapo Roselius ja Tuomas Tepora äsken ilmestyneessä teoksessa avanneet. He ottavat käsittelyyn karjalaissiirtoväen sijoittamisen Suomen ruotsinkielisille alueille talvi- ja jatkosodan jälkeen sekä niistä syntyneet nationalistissä- vytteiset kitkat.14 Karjalaissiirtoväen sijoittaminen ja myöhemmin suomenkieli- sen työväestön muutto ruotsinkielisille alueille herättivät monilla Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 195194 paikkakunnilla ruotsinkielisen paikallisväestön vastustusta. Roselius ja Tepora osoittavat, miten ruotsinkielinen maanvilje- lijäväestö vetosi 1900-luvun alun ruotsalaisuusliikkeen käsittee- seen ”ruotsalainen maa” (”svenska jorden”) ja sen puolustami- seen ”muukalaisten invaasiota” vastaan. Vähemmälle huomiolle on jäänyt ruotsinkielinen työväestö ja sen suhde ruotsalaisuus- liikkeeseen ja ruotsalaiseen vähemmistönationalismiin. Aihee- seen on kuitenkin viime vuosina syvennytty, ja myös Roselius & Tepora esittävät, että ruotsinkielinen työväestö oli huolestunut työpaikkojensa ja toimeentulonsa puolesta siirtoväen saapuessa ruotsinkielisille seuduille.15 Esimerkiksi Billnäsin ruukintyöläiset pelkäsivät joutuvansa häädetyiksi yhtiön asunnoista karjalaisten ”invaasion” takia.16 Ruotsinkielisen rannikkoseudun suomenkielistyminen, joka oli merkittävää etenkin Uudellamaalla, alkoi jo 1800-luvun lop- pupuolella teollistumisen ja elinkeinovapauden myötä. Kartanot ja kasvavat teollisuuskeskukset alkoivat värvätä työntekijöitä muualta kuin lähiseuduilta. Esimerkiksi 1900-luvun alussa Bill- näsin ruukinyhtiö värväsi työntekijöitä Itä- ja Keski-Suomesta ja ruukkiin syntyi kaksikielinen työväestö. Näin tapahtui tie- tenkin myös kasvavissa tehdaskaupungeissa, kuten Helsingissä. Mutta Helsingissä suomen- ja ruotsinkielinen työväestö olivat molemmat muuttajia kasvavassa tehdaskaupungissa ja näin ollen samassa tilanteessa uudessa ympäristössä. Tosin ruotsinkieliset työnantajat jossain määrin suosivat ruotsinkielisiä työntekijöitä ja edesauttoivat heidän sosiaalista nousuaan yhteiskunnassa. Ruotsinkielisen maaseudun ruukki- tai kartanoyhteisöön muut- taneita suomenkielisiä taas vierastettiin ja pidettiin jopa uhkaa- vina muukalaisina paikallisen ja syntyperäisen ruotsinkielisen työväestön rinnalla. 17 Vähemmän tutkittu seikka on, miten suurten tehdas- ja maata- loustyönantajien työvoiman värvääminen suomenkielisiltä seu- duilta herätti etnonationalistista liikehdintää suomenruotsalais- ten parissa 1900-luvun taitteessa ja sen jälkeen. Kysymys suomen- kielisen työväen ”invaasiosta” herätti paljon keskustelua muun muassa ensimmäisessä ruotsalaisessa puoluekokouksessa 1895. Matias Kaihovirta 196 Myöhemmin perustetussa Ruotsalaisessa Kansanpuolueessa (RKP) esiintyi sekä etnonationalistisia että muukalaisvihamielisiä näkemyksiä liittyen suomenkielisten muuttoon ruotsinkielisille seuduille. Maaseudun ruotsinkieliset talonpoikaisedustajat kriti- soivat ruotsinkielisiä suurtyönantajia heidän välinpitämättömyy- destään kielikysymystä kohtaan. Ruotsinkieliset kunnallispäät- täjät olivat taas huolestuneita lisääntyvistä menoista, joita uudet suomenkieliset asukkaat aiheuttivat kunnalle. Tällaisia olivat muun muassa suomenkielisten kansakoulujen perustamiskulut ja lisääntyvät köyhäinhoitomenot. Ruukinomistajat kuitenkin puo- lustivat suomenkielisten palkkaamista ja esittivät vastalauseena syytöksille, että heidän omistamansa yhtiöt kustansivat omilla varoillaan myös suomenkielisten työntekijöiden sosiaalihuoltoa ilman julkisia varoja. Toisinaan pelättiin myös 1900-luvun alussa, että suomenkielinen työväestö levittäisi sosialismia ja kapinahen- keä ruotsinkieliselle rannikkoseudulle. Arveltiin myös, että suo- menkieliset olisivat aiheuttaneet lisää levottomuutta ja huono- tapaista elämää ruotsalaisseuduille. Vuoden 1918 sisällissota on monesti nähty ”suomenkielisten ja venäläisten kapinana”, jossa muukalaiset harhaanjohtivat tai pakottivat ruotsinkielisiä puna- kaartiin.18 Maaseudun tehdas- tai kartanoyhteisössä kieliraja oli kuiten- kin häilyvä. Arkinen kanssakäyminen yli kielirajan oli yleistä ja monesti syntyi myös kaksikielisiä avioliittoja, perheitä ja suku- laisyhteyksiä. Toisaalta monilla kaksikielisillä paikkakunnilla perustettiin ”käytännöllisistä syistä” erilliset ruotsin- ja suomen- kieliset työväenyhdistykset ja joillakin paikkakunnilla toimi jopa erikieliset ammattiyhdistykset. Monesti erikieliset työväenyh- distykset pyrkivät noudattamaan ”internationaalin periaatteita” tekemällä yhteistyötä yli kielirajan. Mutta kuvitteellinen kieliraja ja ympäröivän yhteiskunnan etnonationalismi ehkäisivät ajoit- tain kansainvälisen solidaarisuustunteen syntymistä kaksikieli- sen paikkakunnan työväestössä.19 Sodan jälkeen ruotsinkielisillä paikkakunnilla, joissa työvä- estö oli ripeästi suomenkielistynyt, esiintyi muukalaisvastai- suutta. Esimerkkitapaus on entinen Pohjan kunta ruotsinkieli- Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 197196 sellä Länsi-Uudellamaalla, joka oli yksi Suomen teollistuneim- mista maalaiskunnista ajanjaksona 1940–70 johtuen kunnassa sijaitsevista maineikkaista rautaruukeista, kuten Billnäs, Fiskars ja Åminnefors. Pohjaa (ja Dragsfjärdiä) on myös pidetty poikke- uksena ruotsinkielisessä Suomessa, jossa pääosa kunnan ruotsin- kielisistä asukkaista oli 1970-luvulle asti tehdas- tai maatyöväkeä ja kannattivat vasemmistopuolueita vaaleissa.20 Sodanjälkeisenä aikana Pohjan kielisuhteet muuttuivat kasvavan muuttoliikkeen takia. Vuonna 1940 n. 75 % kunnan asukkaista oli ruotsinkielisiä, mutta vuoteen 1970 mennessä jo yli puolet asukkaista oli suo- menkielisiä. Yleisin määränpää Pohjasta poismuuttaneille ruot- sinkielisille oli joko ruotsinkieliset naapurikunnat tai Ruotsi, kun taas Pohjaan muuttaneet saapuivat pohjoisesta suomenkielisestä Suomesta.21 Ruotsinkielisen työväestön huoli toimeentulosta sai etnona- tionalistisia sävyjä, jota suomenruotsalainen työväenliike pyrki hyödyntämään taistelussa suomenruotsalaisten äänestäjien suo- siosta. Ruotsinkielinen työväenliike ei vierastanut ennen sotia tai niiden jälkeen nationalistissävytteisen puheen käyttämistä herättääkseen ruotsinkielisen työväestön luokkatietoisuuden.22 Samaan aikaan suomenruotsalainen vasemmisto pyrki torju- maan porvarillisen RKP:n mahdollisuudet yksin vedota ”ruotsa- laisen maan” puolustukseen: Ruotsalaiskansan intressien puolesta ja asutuslakiin nojautuen, me Kansandemokraatit vaadimme, että ruotsalaisten maanhan- kinta suoritetaan nopeassa järjestyksessä. Se on muutenkin paras, luonnollisin ja tehokkain tapa torjua uhka ruotsalaisseutujen suo- malaistumista vastaan […].23 Sodan jälkeen ruotsinkielisessä työväenliikkeessä moitittiin suomenruotsalaisia työnantajia ja sen suosimaa RKP:tä siitä, että työnantajat mieluummin palkkasivat ”halpaa” suomenkielistä työvoimaa kuin ruotsalaisseutujen ”omaa” työväkeä.24 Ruotsinkielisten työväenliikeaktivistien väitteet suomenkieli- sestä halpatyövoimasta olivat todennäköisesti tarkoitushakuista liioittelua. Mutta ruotsinkielinen työväki koki yhtä lailla kuin muu Matias Kaihovirta 198 palkkatyöväki epävarmuutta, joka vahvisti vanhoja ennakkoluu- loja suomenkielisiä muukalaisia kohtaan. Toisaalta Åminneforsin tehtaalla palvellut teknikko Per-Olof Blomqvist on kirjoittanut työpaikkansa historiasta ja hän esittää, että ruotsinkielisten työn- tekijöiden muuttoliike muun muassa Ruotsiin korreloi sodanjäl- keisen ajan lakkojen ja niiden jälkiselvittelyn kanssa. Työnantaja korvasi lakkojen jälkeen poismuuttaneita työntekijöitä muualta tulleilla suomenkielisillä työnhakijoilla.25 Kuitenkin tarvitaan lisää tutkimusta siitä, miten 1940- ja 1950-lukujen laajat levot- tomuudet tehdastyöpaikoilla vaikuttivat ruotsinkielisen työväes- tön maastamuuttoon. Ay-toimitsijoiden diskriminointia pidet- tiin yhtenä syynä suomenruotsalaisten maastamuuttoon vuoden 1980 suomenruotsalaisen siirtolaisuuskomitean mietinnössä.26 Ruotsinkielisen työmiehen päiväkirja kokemuksen lähteenä Miten sitten ruotsinkielinen työväestö koki sodan jälkeiset muutokset ja mistä heidän kokemuksensa juontuivat? Lähestyn aihetta yhden henkilön näkökulmaa tarkastelemalla. Tämä ei kuitenkaan merkitse, että artikkelini rajoittuisi vain yhden hen- kilön elämänkertaan, vaan artikkelin tarkoituksena on päästä päähenkilön välityksellä kiinni laajemmin menneisyyden ruot- sinkielisen työväestön kokemus- ja ajatusmaailmaan. Artikkelin päähenkilö on ruotsinkielinen työmies nimeltä Alfons Flemmich. Hän syntyi Fiskarsin ruukinkylässä 1907 ruot- sinkieliseen työläisperheeseen. Hänen isänsä oli mukana perus- tamassa paikallista ruotsinkielistä työväen- ja ammattiyhdistys- tä sekä ruukintyöväen osuuskauppaa. Vanhemmat veljet olivat sisällissodan aikana punakaartissa ja sodan jälkeen tuomittuja valtiorikollisia. Lapsuus- ja nuoruusaikansa Alfons Flemmich vietti Fiskarsissa ja seurasi isänsä jalanjälkiä ruukin mekaaniselle verstaalle. Siellä Alfons oli töissä, kunnes hän joutui työttömäksi 1930-luvun pula-aikana ja muutti tilapäisesti Helsinkiin. Ennen talvisodan syttymistä Flemmich oli kouluttautunut metsänvarti- Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 199198 jaksi Tammisaaressa, mutta tätä ammattia hän ei koskaan päässyt harjoittamaan. Sotien aikana hän palveli rintamalla huoltokom- ppaniassa. Sodan jälkeen hänen työpaikkansa vaihtuivat ja hän oli työtön useaan otteeseen, kunnes vuonna 1947 hänet palkattiin romunlastaajaksi Åminneforsin teräsvalimolle. Suunnitelmissa oli myös muutto pois kotipaikkakunnalta. Hän oli tehtaalla töissä, samassa työtehtävissä, kunnes lähti eläkkeelle vuonna 1972. Flemmich kuoli 1990 ja jätti jälkimaailmalle varsin laajan koko- elman päiväkirjoja, joita hän kirjoitti 1940-luvulta 1980-luvulle saakka. Flemmichin leski Anna-Lisa Flemmich toimitti mie- hensä päiväkirjat ja jäämistön tuolloin vasta perustettuun Poh- jan paikallishistorialliseen arkistoon. Anna-Lisa Flemmich kuoli 1999 ja hänellä tai Alfonsilla ei ollut jälkeläisiä. Flemmichin päiväkirjat tarjoavat tärkeän kurkistusaukon ruotsinkielisen työ- miehen kokemuksiin ympäröivästä yhteiskunnasta, ja olen erityi- sesti kiinnostunut siitä, miten ruotsinkielinen työmies suhtautui sodan jälkeisiin, muuttuviin kielisuhteisiin ja miten kielisuhteet liittyivät sodanjälkeiseen muuttuvaan yhteiskuntaan. Perinteisesti päiväkirjoja on pidetty autenttisena historial- lisena lähdeaineistona, jossa historioitsijalle tarjoutuu mahdol- lisuus saada selville menneisyyden henkilön yksityisiä ajatuksia ja ”todellisia” kokemuksia. Flemmich kävi ajoittain eräänlaista vuoropuhelua kuvitteellisen lukijan kanssa ja myös pyysi lukijan ymmärrystä häntä kohtaan. Synkimpinä hetkinä hän lausui epätoivoisesti, ettei kukaan kuitenkaan lukisi hänen arkisia mietteitään.27 Tällaiset tokaisut ilmaisevat päiväkirjakirjoittajan ajattelua siitä, että yksityiset päiväkirjat olivatkin tarkoitettu muiden luettavaksi. Toinen tapa lähestyä päiväkirjoja on prob- lematisoida kirjoittajan välittämät henkilökohtaiset kokemukset eletystä historiasta. Yksilön päiväkirjaan kirjoittamia, omakoh- taisesti kuvaamia historiallisia kokemuksia voi pitää ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin tuottamina artikulaatioina sen sijaan, että ne nousisivat kirjoittajan sisimmistä tunteista. Historioitsija Penny Summerfieldin mukaan päiväkirjat dokumentoivat sel- laista ”itsensä hallitsemisen tekniikkaa”, jossa yksilö käy jatkuvaa vuoropuhelua muun yhteiskunnan kanssa ja jossa kirjoittaja pyr- Matias Kaihovirta 200 Alfons Flemmichin päiväkirja. Kuva: Matias Kaihovirta. Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 201200 kii sopeutumaan ja käyttämään ympäröivän yhteiskunnan nor- meja ja sääntöjä oman elämänsä hallitsemiseksi ja antaakseen sille merkityksen.28 Näin myös tulkitsen Alfons Flemmichin päiväkirjaa, jossa hän kuvaa arjen elämyksiä oman kokemusyhteisönsä luokka-, sukupuoli-/seksuaalisuus- ja etnisyysnormien kautta. Näiden analyyttisten käsitteiden voidaan katsoa muodostavan kolme erilaista teoreettista näkökulmaa, joita ei voida helposti yhdistää. Yksi tapa käsitellä näitä kolmea samanaikaisesti on ymmärtää, miten ne ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi luokkakoke- mukset, joista Flemmich kirjoittaa päiväkirjassaan, hän ilmaisi yhdistämällä luokkakäsityksiin sukupuolen ja etnisyyden. Tapa luonnehtia koettua ympäristöä tapahtui siis Flemmichin kirjoi- tuksissa järjestelemällä muita henkilöitä hierarkkisesti, jossa eri epätasa-arvon ulottuvuudet eli luokka, sukupuoli, etnisyys koh- taavat. Flemmichin päiväkirjoista on siis mahdollista tutkia sitä, miten ruotsinkielinen työväenluokkainen mies toisti oman aika- kautensa kulttuurisia käsityksiä suomenkielisestä vähemmistöstä ”muukalaisina” suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä.29 Niin sanotussa post-marxistisessa teoriassa puhutaan siitä, miten eri- laiset identiteetit muodostuvat sellaisten diskurssien kautta, joissa eri käsitteet yhdistyvät toisiinsa samanaikaisesti.30 Tällä tavoin Flemmichin päiväkirjan voidaan katsoa heijastavan suomalai- sen luokkayhteiskunnan diskursiivisia olosuhteita, joita työ- väki muokkasi omiksi kokemuksikseen sodanjälkeisenä aikana. Tässä kohtaan on myös tärkeätä painottaa tämän teoreettisen lähestymistavan tutkimuseettinen aspekti: tarkoitukseni on tut- kia menneisyyden historiallisia valtarakenteita yhteiskunnassa, miten ne heijastuivat yksilön päiväkirjassa, eikä niinkään osoittaa syyllistävää sormea historiallisen henkilön toiminnalle tai ajattelulle. Matias Kaihovirta 202 Etnonationalismi ja työväenluokkainen maskuliinisuus suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä Mitkä olivat sitten ne diskursiiviset olosuhteet, jotka vaikuttivat suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä? Seuraavassa käsittelen sitä, miten paikallinen ruotsinkielinen työväenkulttuuri, jossa Alfons Flemmich vaikutti, kehittyi suomenruotsalaisen etnona- tionalismin, ruotsinkielisen työväenliikkeen ja paikallisen teh- dasyhteisön vuorovaikutuksessa. Eteenkin lapsuus- ja nuoruusvuosien Fiskarsin ruukki 1910- ja 20-luvulla ilmenee Flemmichin myöhemmässä elämässä päivä- kirjan kautta eräänlaisena nostalgisena muistona ja positiivisena kokemuksena. Jatkosodan aikana päiväkirjan ohella Flemmich kirjoitti muistelmia entisajan Fiskarsista, jonka hän oli nuoruu- dessaan kokenut ja josta hän oli myös kuullut vanhemmilta ruu- kin työntekijöiltä. Tarinoista ja nuoruuden kokemuksista syntyi kirja ”Neribrukare och oppibrukare: minnen och hågkomster” (”Alaruukkilaiset ja yläruukkilaiset: muistoja ja muistikuvia”), jonka julkaisi Fiskarsin kotiseutuyhdistys 1947. Mistä juontuivat Flemmichin nostalgiset kuvaukset menneisyydestä, turhautumi- nen 1940-luvun elämänmenoon ja huoli ja epävarmuus tulevai- suudesta? Miten niitä tulisi ymmärtää? Nostalginen suhtautuminen menneeseen, kuviteltuun ja kadonneeseen yhteisöllisyyteen, on oleellinen osa nationalis- mia, jossa ilmaistaan kaihoa menneisyyteen. Alfons Flemmichin tapauksessa kyse oli menneestä yhteisöllisyydestä, joka hänen mukaansa oli kadonnut siitä nykyhetkestä, jolloin hän kirjoitti päiväkirjaansa 1960-luvulla Åminneforsissa. Nationalismi-tut- kija John Armstrongin mukaan nostalgia nationalistin maailman- kuvassa edustaa menneen maailman paremmuutta. Armstrong luonnehtii nostalgisia tunteita varsin yleiseksi eurooppalaisessa modernissa nationalismissa, jossa modernia yhteiskuntakehi- tystä ei koeta nationalistin näkökulmasta hyväksi. Yhteiskunnan koetaan erkaannuttavan nykyihmistä menneestä ja ”puhtaaksi” koetusta alkuperäisestä kulttuurista ja elämäntavasta. Nostalgiaa on siis pidettävä sosiohistoriallisena konstruktiona eikä niinkään Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 203202 ihmisen ”luonnollisena” tapana suhtautua kaivaten menetettyyn menneisyyteen. Etnonationalistin poliittinen tavoite nojautuu nostalgiseen kuvaan menneisyyden ”kulta-ajasta”, jota hän tahtoo palauttaa nykymaailmaan.31 Fiskarsin ruukissa kehittyi 1900-luvun alkuvuosikymmeninä suomenruotsalainen työväenkulttuuri, jossa yhdistyi sosialis- tinen luokkatietoisuus ja suomenruotsalainen vähemmistön- ationalismi. Jälkimmäinen ilmeni ruotsinkielisten työläisten poikkeuksellisen vahvana kiinnostuksena kotiseudun perinteitä ja historiaa kohtaan. Etenkin 1920-luvulla, jolloin suomenruot- salaiset hakivat paikkaansa vastikään itsenäistyneessä suomalai- sessa kansallisvaltiossa, suomenruotsalainen itsetietoisuus heijas- tui myös Fiskarsin ruukissa. Kotiseutujulkaisuissa painotettiin, miten alkuperäiset asukkaat Fiskarsin alueella olivat saapuneet keskiajan alun ruotsalaisten ristiretkien yhteydessä ja asuttaneet ennestään asumattoman alueen. Itse rautaruukki oli perustettu Ruotsin suurvalta-aikana 1600-luvulla ja ruukin omistajat ja van- himmat työläissuvut olivat saapuneet Ruotsista. Eräs Flemmichin esi-isistä, seppämestari Johan Gottlieb Flemmich oli värvätty 1700-luvulla Saksasta Ruotsiin Forsmarkin ruukkiin, josta hän sittemmin muutti Länsi-Uudellemaalle Fagervikin ruukkiin. Hänen jälkeläisensä jatkoivat muun muassa ruukintyöläisinä eri Länsi-Uudenmaan ruukeissa aina 1900-luvulle saakka.32 Vanhat rautaruukit nähtiin myös tärkeänä osana sitä vai- kutusta, joka ruotsalaisella kulttuurilla oli suomalaisen kansa- kunnan historiaan. Entisajan työstä ja rautasepistä kerrottiin kaskuissa, runoissa ja tarinoissa ja niitä julkaistiin. Niissä tois- tui käsitys ruotsalaisen kulttuurisen vaikutuksen merkityksestä suomalaiselle teollisuudelle. Näin syntyi käsitys ruotsalaisuuden merkityksestä ja oikeutetusta asemasta teollisuuden edelläkävi- jänä ja uranuurtajana uudessa, itsenäisessä ja modernisoituvassa Suomessa.33 Tämä edellä kuvattu vähemmistönationalistinen diskurssi vai- kutti todennäköisesti nuoreen Alfons Flemmichiin, joka varttui aikuiseksi 1910- ja 1920-lukujen Fiskarsin ruukissa. Toisaalta romantisoiva kuva ruukin menneisyydestä ja yhteisöllisyydestä Matias Kaihovirta 204 oli ristiriidassa tehdasyhteisön sosiaalisen todellisuuden kanssa, jossa vallitsi aineellinen puute, köyhyys ja ruukintyöläisten kokema epäoikeudenmukainen kohtelu. Etenkin sisällissodan kokemukset heittivät varjoja ruukkiyhteisön asukkaisiin ja hei- dän elämänmenoonsa, ja Alfons Flemmich olikin loppuelämänsä katkera siitä epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, jolla valkoinen tehdasjohto kohteli entisiä punaisia fiskarsilaisia, hänen per- heensä mukaan lukien. Kuitenkaan Alfons Flemmich ei kyseen- alaistanut Fiskarsin ruukin yhteisöllisyyden mielikuvaa, vaan syytti sen sijaan henkilöitä, jotka olivat tietoisesti rikkoneet tätä koettua yhteisöllisyyttä. Näitä olivat esimerkiksi esimiehet ja teh- dasjohtoon kuuluneet jäsenet, mutta myös muukalaiset, joiden ei katsottu kuuluvan yhteisöön.34 Julkaisemattomassa esseessään historioitsija Max Engman on soveltanut Eric Hobsbawmin työväenaristokratian käsitettä kuvaamaan Fiskarsin tehtaan työntekijöiden suhtautumista työ- yhteisöille tyypillistä paternalistiseksi kuvattua hyvinvointijärjes- telmää kohtaan. Ruukin tehdaspaternalismi suosi erityisesti paik- kakunnalle sitoutuneita, kunnollisia ja ammattitaitoisia miehiä ja heidän perheitään. Engman näki, että tehtaan työläisaristokraatit oppivat käyttämään etuoikeutettua asemaansa tehtaalla neuvotte- luissa tehtaan johdon kanssa arjen asioiden parantamiseksi. Teh- taan työläisaristokraattien odotettiin toimivan ja käyttäytyvän tehtaalla moitteettomasti, noudattavan tehtaan johdon ohjeita ja määräyksiä.35 Sukupuolihistoriallisesta näkökulmasta miehinen työläisaris- tokratia edustaa sosiologi Raewyn Connellin käsitteen mukaan eräänlaista paikallista hegemonista maskuliinisuusihannetta. Todellisuudessa harva mies onnistuu saavuttamaan tätä ihannetta, mutta Connellin mukaan hegemoninen maskuliinisuus ohjailee miehiä sukupuolittuneeseen käyttäytymiseen. Paternalistisessa tehdasyhteisössä työläismiesten odotettiin toimivan kunnollisina perheenisinä ja -elättäjinä. Tämä antoi heille etuoikeuksia, vai- kutusvaltaisen aseman yhteisössä ja erilaisia sosiaalisia etuuksia työsuhteessa. Hegemonista maskuliinisuuta harjoittavat työläi- saristokraatit käyttivät näin heidän ylivaltaansa muita miehiä ja Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 205204 naisia kohtaan.36 Tärkeintä tässä ovat maskuliinisuuden odotuk- set, jotka ilmenevät Flemmichin päiväkirjasta. Näitä ovat hänen oman elämänsä odotukset ja myös vaatimukset, joita hän esitti muita miehiä ja etenkin suomenkielisiä tulokkaita kohtaan. Nii- hin tutustutaan artikkelin seuraavissa luvuissa. Työmiehen itsekontrolli Mitäs sinä siellä minulle luet moraalista, senkin pikku piru? Opeta minulle sen sijaan olemaan mies!37 Sopeutuminen jatkosodan jälkeen rauhanaikaan oli haastavaa monille suomalaisille, myös Alfons Flemmichille. Ensimmäi- sinä sodanjälkeisinä vuosina hän koki useita henkilökohtaisia kriisejä: avioero ja myrskyisiä irrallisia naissuhteita, morsiamen uskottomuus ja Flemmichin temperamenttisuus, liiallinen alko- holinkäyttö ja äidin kuolema. Ennen siirtymistä Åminneforsin teräsvalimon kokopäivätyöhön hän oli ajoittain työttömänä ja myös työkyvyttömänä sodanaikaisen selkävaivansa takia. Näytti siltä, ettei Flemmich löytäisi paikkaansa sodanjälkeisessä arjessa. Aika ajoin hän ilmaisi synkkiä ajatuksia elämästään ja vaikutti kärsivän jonkinlaisesta masennuksesta. Hän kohtasi ympärillään myös henkilökohtaisten ongelmien parissa ponnistelevia ystä- viä, jotka elivät yhtä itsetuhoisesti kuin hän itse. Itsesäälistä ja itsesyytöksistä seurasi taas hartaita lupauksia parantumisesta ja paremmasta itsekurista, joilla hän vielä toivoi saavansa muiden kunnioitusta tullessaan paremmaksi ihmiseksi. Päiväkirjasta tuli venttiili, jonka avulla hän purki sodanjälkeisiä ajatuksiaan ja tun- teitaan, joskus alkoholin vaikutuksen alaisena. Näin Flemmich kävi sisäistä kamppailua itsensä kanssa sodan jälkeen.38 Sota oli pakottanut monet miehet aiemmin tutuista yhtei- söistä pois ja tuonut yhteen erilaisia miehiä kohtaamaan sodan äärimmäisiä kokemuksia.39 Flemmich alkoi kirjoittaa säännöl- lisesti päiväkirjaa talvisodan viimeisillä kaoottisilla viikoilla, ja kirjoittaminen jatkui sen jälkeen. Jatkosodan aikana hän myös kirjoitti mainitun teoksen ”Neribrukare och oppibrukare”, erään- Matias Kaihovirta 206 laisena todellisuudenpakona sodan jännitteestä ja joskus ikävyy- destä, kodin kaipuusta, ja lapsuus- sekä nuorisovuosien läheisten ystävien äkillisen kuoleman tuottamasta surusta. Turvallisen ja harmonisen kotiseudun muistaminen oli pakenemista sodan jul- masta todellisuudesta. Kirjassa hän muisti lämmöllä niitä van- hoja työläismiehiä, joita hän nuoruudessaan oli tavannut ja joi- den elämästä hän kirjassaan kertoi.40 Samalla hän haikaili men- neisyyteen ja muistot entisajan tehdasyhteisön elämänmenosta olivat myös eräänlainen ”odotushorisontti” omille tulevaisuuden- suunnitelmille sodan jälkeen. Hänellä oli toive saada elää sellaista elämää, jota hän kuvasi kirjoituksissaan vanhoista miehisistä työläisaristokraateista. Mutta kun elämä ei kuitenkaan seurannut tätä hänen odottamaansa kaavaa, hän kohtasi henkilökohtaisen rauhankriisin. Flemmich toivoi voivansa ”elää hiljaista, rauhallista elämää, saada työpaikan ja oman kodin vaimon ja lapsia”. Hän itse koki, että ympäristö näki hänet ”laiskana ja pahana miehenä”.41 Hän kirjoitti päiväkirjaan toistuvasti henkilökohtaisista taloudellisista ongelmista ja vaikeuksista löytää paikkaansa elämässä: Viime aikoina minusta tuntuu, että kaikki pitävät minua hult- tiona. Toivon vielä, että voisin saada oikean työpaikan ja saada tuntea olevani yhtä hyvä mies kuin kuka tahansa muu. Antakoon Jumala sen vielä tapahtuvan.42 Tavallaan Flemmichin päiväkirjamerkinnät vuosilta 1946–47, joissa toistuu itsesääli ja itsesyytökset, kuvaavat sodanjäkeistä suo- malaista mielenmaisemaa. Sotaveteraaneja, kuten Flemmichiä, tosin arvostettiin julkisuudessa isänmaallisista sankariteoistaan. Mutta veteraanien sopeutumisvaikeuksiin suomalainen yhteis- kunta suhtautui pitkälti ”perinteisiin” kristillisisänmaallisiin arvoihin nojautuen. Työtä ja perhettä pidettiin ”luonnollisina” instituutioina, jotka sopeuttaisivat sodankäyneet miehet takai- sin rauhanajan arkeen. Suomessa 1960-luvulle saakka vallinnut sosiaalipoliittinen ajattelu perustui aikaisempien vuosikymme- nien yövartijavaltioon, jossa jokaisen tulisi tulla toimeen omien kykyjensä avulla.43 Se, että Flemmich katsoi itseensä ja syytti vain Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 207206 Ruotsinkielinen ruukintyöläinen Alfons Flemmich oli syntynyt Pohjan kunnassa. Hänen päiväkirjansa on kuvaus suomenruotsalaisen työväes- tön kokemuksista 1940–80-luvuilta. Kuva: Pohjan paikallishistoriallinen arkisto. Matias Kaihovirta 208 itseään omasta hankalasta elämäntilanteestaan ja kyvyttömyy- destään tulla toimeen ”vahvana miehenä, jolla on säilynyt terve järki”44, oli porvarillisesta näkökulmasta oikea ja hyväksyttävä perustelutapa lähestyä omia henkilökohtaisia ongelmia ja arvi- oida omaa epäsosiaalista käyttäytymistä, jotka edelleen johtivat itse aiheutettuihin ongelmiin. Itsekurista ja -kontrollista muodostui kartta, jota Flemmich käytti löytämään tiensä pois sodanjälkeisestä ahdingostaan. Päi- väkirjamerkintä syksyltä 1949, jolloin Flemmich oli jo ollut jon- kin aikaa Åminneforsin teräsvalimolla töissä, paljastaa, miten hän päätyi työvuoron jälkeen hieman viinahoureissa keittiö- pöydän äärelle asunnossaan pohtimaan työmiehen surkeaa ole- massaoloa: Sieltä saapuu linja-auto, joka ajaa ohi – ja terästehtaalla vihel- tää pilli raudanlaskulle. Muutaman minuutin kuluttua pienellä joukolla nuoria vahvoja miehiä loistaa siellä hiki. Hauskaa – pirun hauskaa, koska nämä työläiset tarttuvat rautanyrkeillään surkeaan leipäänsä, kun taas jotkut ihramahat ansaitsevat tuhansia mark- koja […] Ajattele, kuinka suurta iloa näillä köyhillä piruilla on elämästään. Hän ansaitsee jokapäiväisen leipänsä, ottaa ehkä kän- nit kun työviikko on ohi ja sitten tuskallinen tai katkeransuloi- nen yhdyntä hänen – tai jonkun muun naisen kanssa. Ei lepoa, ei rauhaa, vain ahdistuneita ajatuksia ongelmasta, kuinka päästä seuraavaan työjaksoon uudelleen, - viikko. Sama homma vuosi vuodelta, kunnes jonain päivänä olet valmis, vanha ja kulunut, valmis lapioitavaksi maahan. Ja niin olet unohdettu – olit täällä kerran, olit tarpeeksi vahva, ikäännyit, et kestänyt enää ja tämän kanssa olit valmis.45 Työmiehen ruumiillisuus on tässä päiväkirjamerkinnässä vah- vasti läsnä ja samoin sen yhteys työmiehen kykyyn tehdä työnsä ja ansaita elantonsa. Mutta esillä on myös työmiehen ruumiilliset tarpeet, kuten ruoka, seksi ja kännit. Kehon käyttö työntekoon ja sen tarpeet olivat yhteydessä työväenluokkaiseen maskuliinisuu- teen ja sen takia työmiehen tulisi kontrolloida kehoaan. Päiväkir- jamerkinnän lopuksi Flemmich toteaa, että häntä oli mahdollista Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 209208 kutsua ”kommunistiksi”: koettu kapitalistinen riisto näkyi ja tun- tui työmiehen kehossa.46 Päiväkirjassa huomaa pian Flemmichin kokeneen elämän- muutoksen tullessaan luokkatietoiseksi työläiseksi: syy ongelmiin löytyikin epäoikeudenmukaisesta yhteiskunnasta ja ratkaisu oli hänelle ammatillinen järjestäytyminen sekä henkilökohtainen kurinpalautus ja itsekontrolli. Nyt hänen katseensa suuntautui yhä enemmän myös muihin ihmisiin ja heidän ongelmiinsa. Se taas liittyi Flemmichin luottamusmiestehtäviin tehtaalla. Hän sätti työporukan heikkouksia, kuten puutteellista ryhmä- ja itse- kuria sekä joidenkin työtovereiden kyvyttömyyttä hoitaa henki- lökohtaisia asioita kuntoon. Myös uusi avioliitto vuonna 1950, josta tällä kertaa tuli pysyvä, oli harppaus kohti heteronormatii- vista perhe-elämää. Flemmich ei kuitenkaan onnistunut täysin täyttämään kaikkia vaatimuksia, jotka liittyivät paikallisen hege- monisen maskuliinisuuden ihanteisiin. Flemmichin pariskunta ei onnistunut saamaan lapsia ja Alfons Flemmich ei palkallaan pystynyt täysin elättämään molempia vaan vaimon piti myös hankkia tuloja yhteiseen kotiin ja se taas harmitti miestä.47 Sodanjälkeisessä Euroopassa vallitsi eräänlainen moraalikon- servatiivinen suhtautuminen seksuaalisuuteen ja perhe-elämään. ”Perinteiset” ja ”luonnolliset” yhteisöt ja sukupuolten väliset suh- teet, joiden katsottiin hajonneen sodan seurauksena, oli tarkoitus luoda uudelleen sodan jälkeen. Erityisesti miehillä katsottiin ole- van vaikeuksia sopeutua perhe-elämään.48 Samalla kun Flemmich löysi tiensä itsekontrolliin ja ”perinteiseen” heteronormatiiviseen ja kunnolliseen elämäntapaan, hän vaati myös tätä muilta hänen ympärillään olevilta miehiltä ja naisilta. Normista poikkeavat uhkasivat yhteisön järjestystä. Avioituneena Flemmichiä alkoi inhottaa muiden miesten kertomat seksuaaliset irtosuhteet. Hän tuomitsi laittomat aborttit ja ehkäisyvälineiden yleistymisestä hän ei pitänyt lainkaan. Miehiä, jotka harrastivat irrallisia sek- sisuhteita tai perheellisiä miehiä, jotka laiminlöivät perhevelvol- lisuuksiaan viettäessään vapaa-aikansa muiden miesten kanssa, hän piti merkkinä yhteiskunnan moraalirappiosta.49 Matias Kaihovirta 210 Siveettömät suomenkieliset muukalaiset Vuosi 1968 on muistettu Länsi-Euroopan historiassa suurena kapinan vuotena johtuen etenkin vasemmistolaisten opiskelijoi- den kapinasta konservatiivista yhteiskuntaa vastaan. Muutama viikko ennen kuin radikaalit opiskelijat Helsingissä valtasivat Vanhan ylioppilastalon, oli myös Åminneforsin teräsvalimon työläisten mieliala kapinallinen. Mutta toisin kuin opiskelijat, jotka tahtoivat nopeita yhteiskunnallisia muutoksia, työnteki- jät purnasivat yhteiskunnan liian nopeaa muutosta vastaan. He näkivät muutoksen taas heikentävän jo ennestään heikkoja elin- olosuhteita. Alfons Flemmich ilmaisi päiväkirjassaan pahoitte- lunsa taloudellisesti heikosti menestyvästä Fiskars-konsernista ja siellä tapahtuvista muutoksista, jotka johtivat liiketoiminnan laajaan uudelleenjärjestelyyn. Muutokset Flemmichin työpaikalla oli 1960-luvun puolivälissä ja sen toisella puoliskolla johtaneet vanhempien työntekijöiden irtisanomisiin ja työntekijöiden työ- olojen heikkenemiseen.50 Svenska litteratursällskapetin haastatteluissa Åminneforsin ruotsinkieliset työntekijät kertoivat heidän kielteisiä kokemuksi- aan suomenkielisten saapumisesta 1960-luvulla. Suomenkielisillä katsottiin olevan vaikeuksia sopeutua paikkakunnan elintapoihin ja raskaaseen tehdastyöhön. Mainittiin suomenkielisten sosiaa- liset ongelmat, jotka näkyivät muuttaneiden perheiden ongel- missa, lisääntyvissä väkivallanteoissa ja monien muuttaneiden alkoholiongelmissa.51 Myös suomenruotsalainen työväenliike suhtautui varauksellisesti muuttoliikkeeseen. Ruotsinkielisen maaseudun nopeaa rakenteellista muutosta pidettiin ongelmana, josta käytettiin ”ylikehittymisen”-käsitettä ja sitä pidettiin taas yhtenä ”nyky-yhteiskunnan” päivänpolttavista ongelmista. Teol- listuminen ja muuttoliike aiheuttivat kunnille sosiaalisia haas- teita ja ongelmatilanteita. Arbetarbladetin toimitussihteeri Yrsa Stenius käytti Kilpilahden vastikään valmistunutta Nesteen öljy- jalostamoa esimerkkinä syntyneestä ”ghettoutumisesta”. Neste oli värvännyt paikkakunnalle maan pohjois- ja itäosista työvä- keä, joka koki sopeutumisvaikeuksia uudella ruotsinkielisellä Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 211210 paikkakunnalla.52 Ruotsinkielisessä radikaalivasemmistossa ja esiin nousseessa ”Hurriliikkeessä” (”Hurrarrörelsen”) esitettiin voimakkaita, etnonationalistisia kannanottoja suomenkielisten muuttoliikettä kohtaan ja sen nähtiin olevan vastoin ruotsinkieli- sen työväenluokan intressejä. ”Hurriliike” piti tätä tietoisena yri- tyksenä heikentää ruotsinkielisten asemaa siirtämällä suomen- kielisiä ruotsinkielisille asuinalueille ja pakottamalla ruotsinkie- lisiä työläisiä muuttamaan kotimaastaan Ruotsiin.53 Alfons Flemmichin päiväkirjassa on havaittavissa muutos hänen näkemyksissään suomenkielisten muuttoliikettä kohtaan. Muuttokritiikki muuttui kritiikiksi muuttajia kohtaan. Karja- lasta saapuneiden pakolaisten määrän lisääntyessä jatkosodan jälkeisen vuosikymmenen aikana Flemmich arvosteli ruotsinkie- lisiä työnantajia ja ”herroja” jotka pettivät ruotsinkielistä kansaa (eli työläisiä) palkkaamalla suomenkielisiä muukalaisia sen sijaan että tehtaille oltaisiin otettu töihin paikkakunnan ruotsinkielisiä työnhakijoita. Mutta 1950-luvun lopulla ja varsinkin 1960-luvulta lähtien Flemmich alkoi kirjoittaa useasti kriittisiä kommentteja suomenkielisistä muukalaisista. Tämä kielii siitä, että hänellä oli kielteisiä kokemuksia paikkakunnan suomenkielistymisestä.54 Päiväkirjamerkinnässä 7. marraskuuta 1968 Flemmich oli jäl- leen suuttunut kunnan suomenkielisistä tulokkaista: Sosiaalihuoltomenot ovat nousseet melko katastrofaalisesti. Ni- mittäin tänne on muuttanut paljon finskejä, jotka eivät ole kiin- nostuneita työnteosta ja hankkivat elantonsa kokonaan lapsilisillä ja muusta huollosta, jonka he kykenevät saamaan irti. He ovat lurjuksia jotka ovat tulleet kaukaa pohjoisesta, jotka eivät ole kos- kaan vaivautuneet ansaitsemaan elantoansa työllä. Valitettavasti sosiaalilainsäädäntö on sellainen, ettei ketään saa jättää välittö- miin vaikeuksiin, ja he ovat siitä hyvin tietoisia. Asukkaat ovat muuttaneet tänne ”hyvää päivästä” (tämä oli Flemmichin halvek- siva ilmaisu suomenkielisistä paikkakunnista ja alkuperäisessä tekstissä F. Kirjoitti nimenomaan suomeksi ”hyvä päivä”) suurten lapsikatraiden kanssa, jotka eivät edes vaivautuneet kuulemaan työpaikasta, mutta sen sijaan kuulivat välittömästi sosiaalitoimen sijainnista. Tällaiset mäntit tulisi lähettää takaisin sinne, mistä ne Matias Kaihovirta 212 ovat tulleet. Mutta heidän kotikuntansa kunnalliset viranomaiset ovat tietysti iloisia päästessään eroon niistä. Alusta alkaen voit nähdä, että heillä ei ole koskaan ollut halua rehelliseen työhön. Pohjalle ja myös muille alueemme kunnille näiden pohjoissuo- malaisten vastaanottaminen tuo vain lisäkustannuksia. Ja kuten sanoin, niitä on lukemattomia täällä maaseudulla.55 Flemmich oli myös aikaisemmin ilmaissut muukalaisvihamie- listä suhtautumista suomenkielisiä muuttajaperheitä kohtaan, muun muassa Åminneforsiin muuttaneisiin karjalaisiin pakolai- siin. Erään lapsirikkaan karjalaisperheen emäntä oli tehnyt lait- toman abortin ja kaikki tämä johtui vanhempien ”seksuaalisesta lystistä”, jota he eivät osanneet hillitä. Flemmichin mukaan se oli merkki puuttuvasta seksuaalimoraalista ja huonoista elämänta- voista, kun vanhemmilla oli enemmän lapsia kuin he pystyivät elättämään. Lisäksi hän syytti karjalaisia ja myös muita suomen- kielisiä työtoveriaan laiskaksi työnteossa ja lastenkasvatuksessa.56 Flemmichin edellä mainittu kielteinen suhtautuminen suo- menkielisiin on osittain heijastus laajemmasta etnonationalisti- sesta, muukalaisvihamielisestä ja toisinaan rasistisesta käsityk- sestä suomenruotsalaisten keskuudessa suomenkielisiä muutta- jia kohtaan ruotsinkielisessä Suomessa. Suhde suomenkieliseen vähemmistöön ruotsinkielisillä seuduilla oli hierarkkinen. Suo- menkielisiä muuttajia, jotka työskentelivät tehtailla, kuvattiin vähemmän sivistyneiksi kuin ruotsinkielisiä. Joidenkin ruotsinkielisten näkemykset suomenkielisten alem- masta sivistystasosta oli osa vanhempaa etnonationalistista dis- kurssia, joka levisi suomenruotsalaisessa julkisuudessa 1900- luvun alussa. Jopa ruotsinkielisessä työväenliikkeessä esiintyi käsityksiä suomenkielisen työväestön alemmasta sivistystasosta johtuen käsityksestä, että suomenkieliset edustivat matalampaa kulttuurista kehitystä. Ruotsinkielisissä oikeistopiireissä taas rotukäsitykset tukivat tätä näkemystä. Joissakin 1900-luvun alku- puolen ruotsinkielisissä lehdissä kerrottiin tarinoita ja esitettiin pilapiirroksia tunkeilevista sivistymättömistä suomenkielisistä, jotka villien barbaarien tavoin riehuivat ja haastoivat riitaa ruot- sinkielisten paikkakuntalaisten kanssa sekä joivat ja ahdistelivat Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 213212 naisia ruotsinkielisillä alueilla.57 Sitä, miten tällaiset rasistiset dis- kurssit vaikuttivat laajemmin, ei ole tutkittu suomalaisessa histo- riassa. Mutta todennäköistä on, että molemminpuoliset etnona- tionalistiset ennakkoluulot toista kieliryhmää kohtaan elivät pit- kään kaksikielisillä paikkakunnilla ja aiheuttivat ajoittain etnisiä konflikteja. Villeys ja raakuus, joita esiteltiin etnonationalistisissa keskus- teluissa suomenkielisten matalasta sivistyksestä, liittyivät myös vallitseviin käsityksiin sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeista. Tämä näkemys kävi ilmi melko usein Flemmichin päiväkirjassa hänen kuvaillessaan suomenkielisiä muuttajia paikallisyhtei- sössä. Pidättyvämpi seksuaalisuus, tiukka seksuaalimoraali ja selvästi määritellyt maskuliiniset ja feminiiniset sukupuoliroolit olivat, kuten aiemmin mainitsin, vallitseva ihanne sodanjälkei- sen jälleenrakennuksen ensimmäisinä vuosikymmeninä. Mutta konservatiivisia sukupuoli- ja seksuaalisuusnormeja oli alettu kyseenalaistaa ja tässä asiassa oli tapahtumassa muutos 1960- ja 70-luvuilla. Seksuaalinen moraali oli myös kysymys, joka kuului työväenliikkeen maskuliiniseen kunnollisuusihanteeseen ja joka voidaan liittää myös korkeamman sivistyksen tavoitteluun – eten- kin itsekurin. Oman kehon ja seksuaalisuuden kesyttäminen taas oli tärkeä tavoite kunnollisen työläisen itsekasvatusprojektille.58 Epämiehekäs oli siis sivistymätön työväenluokan mies, joka ei kyennyt hallitsemaan ruumiillisia halujaan, joka joi holtitto- masti ja harrasti irrallisia seksisuhteita eikä kyennyt kantamaan vastuuta perheestään ja joutui hakemaan tukea sosiaalihuoltolau- takunnalta. Näin siis työläismaskuliinisuuden normit heijastui Flemmichin näkemyksissä. Kuten Flemmich huomautti päiväkir- jassaan: jos joku oli saanut aikaiseksi liian monta lasta hallitse- mattoman seksuaalisen halun vuoksi, oli kunnollisen aviomiehen ja perheenisän ja -äidin huolehdittava perheenvelvoitteistaan ja opetettava myös lapsia seisomaan omilla jaloillaan. Toinen seikka Flemmichin kirjoittelussa, joka liittyy suomenkielisiin muutta- jiin, oli hänen näkemyksensä heidän puutteellisesta koulutuk- sestaan ja oppineisuudestaan. Suomenkieliset muukalaiset olivat hänen mielestään yksinkertaisesti vain tyhmiä, eivätkä osanneet Matias Kaihovirta 214 sivistää itseään paremmiksi ihmisiksi.59 Muukalaisia, joiden ei katsottu olevan kykeneviä tai halukkaita vastaamaan vallitsevista kunnollisuusihanteista pidettiin uhkaavina, koska he kyseenalais- tivat moraalittomalla elämäntavallaan hegemonisen kunnollisen työväenluokkaisen maskuliinisuuden ihanteita. Muukalaisviha ja omapäisyys työyhteisössä Omapäisyys on vakiintunut analyyttinen käsite suomalaisessa työväenhistoriassa. Omapäisyys-käsitteellä on haluttu tutkia niitä strategioita ja tapoja, joilla alistettuun ryhmään kuuluvat henkilöt ovat kiertäneet heihin kohdistuvaa valvontaa ja kontrollia. Kuten aiemmassa tutkimuksessa on todettu, omapäinen käyttäytyminen ei ole aina suunniteltua ja harkittua ”vastarintaa”, vaan tapa, jolla yksilöt prosessoivat heidän arkielämäänsä kohdistuvaa muutosta ja sopeutuvat niihin omilla ehdoillaan.60 Vastarintaisten kapina- ajatusten lisäksi Flemmich kuvasi myös käytäntöjä, joita voidaan kutsua omapäisiksi ja joissa ruotsinkieliset työntekijät ilmaisivat turhautumisensa siihen, että he kokivat menettäneensä kontrol- lin työpaikastaan työnantajalle ja suomenkielisille muuttajille. Flemmichin työpaikan ruotsinkielisten ja suomenkielisten työntekijöiden välisissä suhteissa esiintyi omapäistä käyttäy- tymistä tavoitteissa kouluttaa uusia tulokkaita työväenluokan normeihin, hierarkioihin ja koodeihin sekä kommunikoida suo- menkielisille tulokkaille, että he eivät olleet toivottuja tai että he olisivat vanhempien työntekijöiden tiellä. Työaikana levitettiin huhuja ja kuulopuheita uusien suomenkielisten työntekijöiden huonoista elintavoista liittyen ryyppäämiseen ja moraalittomaksi katsottuun sukupuolielämään.61 Työntekijät, jotka eivät noudattaneet työpaikan kirjoittamatto- mia sisäisiä sääntöjä, eivät olleet erityisen pidettyjä. Työpaikalla tapahtui ainakin kerran väkivaltainen selkkaus ruotsinkielisten työntekijöiden käydessä humalapäissään erään suomenkielisen kimppuun.62 Monilla työpaikoilla, mukaan lukien Åminneforsin teräsvalimolla, vakiintuneet työntekijät pitivät sitä ongelmana, Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 215214 että uudet tulokkaat, jotka työskentelivät nopeammin, uhkasi- vat korottaa urakkapalkkauksen tasoa. Liian ahkerasti suoritettu työ lisäsi työntekijöiden välistä kilpailua ja koetteli työntekijöi- den suorituskykyä nopeutuvassa työtahdissa. Flemmich oli tur- hautunut siitä, kun hänen ystävänsä, yli 60-vuotiaat vanhem- mat työntekijät, eivät enää kyenneet kilpailemaan nuorempien tulokkaiden kanssa. Flemmich syytti nuoria uusia suomenkieli- siä tulokkaita tästä väärinkäytöksestä, joka vaikutti vanhempiin työntekijöihin.63 Alfons Flemmich oli töissä Åminneforsin teräsvalimolla 1947–72, jossa hän toimi ay-toimitsijana ja luottamusmiehenä. Päiväkirjassaan hän usein kuvasi työpaikan arkea ja tapahtumia. Kuva: Pohjan paikallishis- toriallinen arkisto. Matias Kaihovirta 216 Työpaikkaan kuului myös työntekijöiden kesken kirjoittama- ton omankäden oikeus näpistellä työpaikalta sellaista, mitä työn- tekijä tarvitsi omakseen. Myös tästä Flemmich valitti päiväkirjas- saan liittyen suomenkielisten ”röyhkeyteen” varastaa puutavaraa tehtaalta käyttääkseen sitä polttopuuksi. Röyhkeyttä ei ollut itse näpistäminen vaan se, että suomenkieliset eivät käsittäneet, että puutavara tulisi jakaa tasavertaisesti eikä omia kaikkea itselleen, kuten Flemmich väitti ”suomalaismoukkien” tekevän: Ne ovat vain haitaksi, nämä aitosuomalaiset, laiskoja ja vastuut- tomia riippumatta siitä, mitä tekevät, – myös varkaita, kun tilai- suus syntyy. Siinäpä hieno seurue, jonka työnantajat ovat tuoneet tänne ”finnosta”, kuten maan suomenkielisiä alueita kutsutaan täällä meilläpäin.64 Kuten Kari Teräs on huomioinut 1900-luvun alkupuolen työ- väenyhteisön moraalisesta sääntelystä, vaikuttaa siltä, että tämä pätee myös 1960-luvun Åminneforsissa. Työväenyhteisön sisä- piiriläiset, johon ay-toimitsija ja luottamusmies Flemmich kuu- lui, tuomitsivat ulkopuolisia kunniattomina normien rikkojina.65 Suomenkielisten muukalaisten leimaaminen moraalittomiksi normirikkojiksi oli osa tätä ruotsinkielisen työväenyhteisön sanktiomenetelmää, jolla ylläpidettiin yhteisön sisäistä solidaari- suutta ja sosiaalisia verkostoja. Suomenkielisten tulokkaiden lei- maaminen esimerkiksi huhuilla ja juoruilla, joissa muun muassa korostettiin muukalaisten siveettömyyttä ja siten heidän kunniat- tomuuttaan, oli eräänlaista polttomerkintää, jolla ylläpidettiin työväenyhteisön sisäisiä sääntöjä ja turvattiin sen jäsenten sosi- aalista asemaa tehdasyhteisössä. Luokka, sukupuoli ja etnonationalismi suomalaisessa työelämän nykyisyyden historiassa Melko kaavamainen kuva on, että etniset konfliktit ja muuka- laisviha olisivat uusia ilmiöitä, jotka ovat syntynyt siitä, että yhteiskunta on muuttunut monikulttuurisemmaksi lisääntyvän Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 217216 maahanmuuton takia. Mutta kuten tämä artikkeli osoittaa, muu- kalaisviha ja etnonationalismi ovat historiallisia ilmiöitä, jotka esiintyvät ajoittain Suomen historiassa. Kielirauhan käsite, jota käytetään usein kuvaamaan sodanjälkeistä suomalaista yhtenäi- syyskulttuuria, voi olla melko harhaanjohtava, kun kiinnitämme huomiomme paikallistason kielisuhteisiin. Etninen konflikti ei ollut välttämättä aina se lopputulos, joka syntyi eri kieliryhmien kohtaamisessa. Mutta siellä missä konflikteja syntyi, on syytä tar- kastella toimijoiden olemassa olevia, annettuja ja perinnöksi jää- neitä olosuhteita. Tutkimalla ruotsinkielisen työväestön suhtautumista suo- menkielisiin muukalaisiin, olen artikkelissani tuonut esille uutta tietoa etnisten suhteiden merkityksestä suomalaisen työväen kokemushistoriassa. Ristiriitoja ei syntynyt vain kielen takia vaan myös koetuista kulttuurisista eroista kieliryhmien välillä. Olen osoittanut, miten etnonationalistinen diskurssi suomenruotsa- laisuudesta ja sen ilmeneminen paikallisessa ruotsinkielisessä työväenyhteisössä vaikuttivat näkemyksiin suomenkielisestä vähemmistöstä. Ei vain luokka vaan myös sukupuoli, ja tässä artikkelissa käsitykset työläismieheydestä ja seksuaalisuusnor- meista, liittyvät etnonationalistiseen diskurssiin. Artikkelin päähenkilön Alfons Flemmichin päiväkirjassa esiintyvät muukalaisvihamieliset näkemykset suomenkielisiä muuttajia kohtaan perustuivat osittain ruotsinkielisen työväestön omaksumaan suomenruotsalaiseen etnonationalismiin. Huoli paikallisyhteisön suomenkielistymisestä, kilpailu työpaikoista ja 1960-luvun paikallinen rakennemuutos, joka merkitsi tehtaan alasajon alkamista, näyttivät herättävän vanhoja etnonationalis- tisia diskursseja ruotsinkielisen työväestön keskuudessa. Ruot- sinkielisen työläisyhteisön ylläpitämä hegemoninen työläismas- kuliinisuus liittyi läheisesti etnonationalistisiin käsityksiin suo- menruotsalaisuudesta. Suomenkielisten vähemmistön edustajien katsottiin rikkovan työväenyhteisön normeja ja käsityksiä, minkä takia heitä pyrittiin rajaamaan yhteisön ulkopuolelle rasistisilla ja seksualisoivalla puheella heidän siveettömyydestään. Matias Kaihovirta 218 Olisi helppoa väittää, että Alfons Flemmichin kokemukset ovat verrattavissa nykyajan ”valkoisiin, loukkaantuneisiin (työ- väenluokkaisiin) miehiin” joilla aikamme liberaalit joskus stereo- tyyppisesti kuvaavat työväenluokkaista rasismia ja oikeistopo- pulismia. Ongelma tällaisessa päättelyssä on se, että kuvauksessa korostuu yksilön valinnanvapaus eikä niinkään yksilön ja yhteis- kunnan välinen suhde. Mistä sitten nykypäivän muukalaisviha ja uudelleen syntynyt etnonationalismi kumpuavat? Vastaus ei ole mitenkään yksiviivainen ja jätän sen sikseen, koska artikkelini empiirinen lähdeaineisto ei käsittele nykyajan työelämän epä- kohtia tai nyky-yhteiskunnan ongelmia. Sen sijaan Flemmichin päiväkirja ja sen välittämät historialliset kokemukset luokasta, sukupuolesta ja seksuaalisuudesta ja etnisyydestä, perustuvat kulttuuristen käsitteiden ja normien merkityksenantoon epä- tasa-arvoiseksi ja hierarkkiseksi koetussa yhteiskunnassa, jossa vallitsi kilpailu työntekijöiden välillä vapailla kapitalistisilla työ- markkinoilla. Ehkä tästä voimme tehdä joitakin johtopäätöksiä Flemmichin kokemusten ja nykyajan muukalaisvihan ja seksuali- soivan rasismin välillä, jota esiintyy etenkin työelämässä. Kuten sosiologi Mikael Svensson on todennut väitöskirjassaan, niin kyse ei ole siitä, että luokka vaikuttaa työväen (ja myös muiden yhteiskuntaluokkien) muukalaisvihaan ja rasismiin, vaan kysy- mys on pikemminkin siitä, miten luokkaerot ja sosiaalisesti ja taloudellisesti eriarvoistuva yhteiskunta vaikuttavat muukalaisvi- hamielisiin asenteisiin ja käytäntöihin.66 Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 219218 Viitteet 1 Artikkeli on osa Svenska litteratursällskapetin rahoittamaa tutkimuspro- jektiani Tyst i klassen? Minoritetsnationalism, socialism och genus i den finlandssvenska arbetarrörelsens politiska erfarenhetshistoria, 1944–1948 (1/2019–2/2021). 2 Anu Castaneda (2015): Ulkomaalaistaustaisten psyykkinen hyvinvointi, turvallisuus ja osallisuus – Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi tutkimus 2014. Julkari: STM:n hallinnonalan avoin julkaisuarkisto https:// www.julkari.fi/handle/10024/127023; Helsingin Sanomat 5.7.2020, ”Siivo- ton ala”, Paavo Teittinen.. 3 Edenborg 2020. 4 Wickström & Wolff 2016. 5 Korhonen 1995, 120–124; Blomqvist 2008. 6 Åström, Lönnqvist & Lindqvist 2001, 121–137; Kaihovirta et.al. 2017, 5–8; Roselius & Tepora 2020. 7 Hollifield 1992; Horgby 1996; Panayi 2000; Tjelmeland & Brochmann 2003; Johansson Jesper 2008; Svanberg 2010. 8 Greiff 2004, 19–20. 9 Lönnqvist 2001, 16. 10 Engman 2016, 401–402. 11 Kaihovirta, Ahlskog & Wickström 2020; Kaihovirta 2020. 12 Benes 2016; Van Ginderachter 2019. 13 Mosse 1996, 4–7. 14 Roselius & Tepora 2020. 15 Roselius & Tepora 2020, s. 104. 16 Folktidningen 14.12.1946, ”Billnäs”. 17 Waris 1973, 96–105; Sirén 1996, 198–211; Kaihovirta 2015, 101–106. 18 Sirén 2003; Westerlund 2006; Kaihovirta 2015, 342–351. 19 Sirén 1996, 153–157, 201–203; Uusitalo 2015, 90–99; Kaihovirta 2017. 20 Allardt & Starck 1981, 219, 221; Sundberg 1985, 65–70; Koivuniemi 2018, 228–229. 21 SvT 1945–46, 1956, 1968, 1974; Korhonen 1991, 120–122, 123–124. 22 Ahlskog, Kaihovirta & Wickström 2018; Wickström & Ahlskog 2018; Kai- hovirta 2019. 23 Folktidningen 27.2.1947, ”De svenska jordbaronerna och förfinskningsho- tet”. 24 Arbetarbladet 26.11.1947, ”Valbrev från Åminnefors”. Matias Kaihovirta 220 25 Blomqvist 2008, s. 150. 26 Komiteamietintö 1980:24, Suomenruotsalaisen siirtolaisuuskomitean mie- tintö, 49. 27 Alfons Flemmichin päiväkirjat 31.3.1947, 4.1.1949, 19.1.1954. Alfons Flem- michin kokoelma, Pohjan paikallishistoriallinen arkisto (Karjaa, Raase- pori). 28 Summerfield 2019, 71–72. 29 Karkulehto et.al. 2012, 16, 21–23. 30 Holgersson 2011, 143. 31 Armstrong 1982, 16–17, 51; Smith 1986, 175–177; Muro 2005, 572–576. 32 Geni sukututkimussivu: 33 Reuter 1919–21, 198–199; Nikander 1929; Holmström 1940. 34 Alfons Flemmichin päiväkirja, 25.1, 5.3, 16.3, 10.11 1958. 35 Engman 2008, 13–14. 36 Connell 2008 (1995), 115–119. 37 Alfons Flemmichin päiväkirja, 22.10 1947. Suomennos Matias Kaihovirta. 38 Alfons Flemmichin päiväkirja, 22.1, 26.3 1946, 28.3, 31.3, 1.4, 15.4, 24.4, 11.6, 26.8, 24.9, 31.10 1947, 28.2, 14.9 1948. 39 Kivimäki 2013, 170–186. 40 Flemming 1999 (1947). 41 Alfons Flemmichin päiväkirja, 31.3 1947. Suomennos Matias Kaihovirta. 42 Alfons Flemmichin päiväkirja, 1.4 1947. Suomennos Matias Kaihovirta. 43 Uljas 2012, 91–123; Kivimäki 2015, 286–287, 312–321. 44 Alfons Flemmichin päiväkirja, 22.10 1949. Suomennos Matias Kaihovirta. 45 Alfons Flemmichin päiväkirja, 22.10 1949. Suomennos Matias Kaihovirta. 46 Katainen 2003. 47 Alfons Flemmichin päiväkirja, 19.1, 28.1, 6.2, 9.3, 10.3 1954, 21.9 1956. 48 Juvonen 2006, 337. 49 Alfons Flemmichin päiväkirja, 8.7 1946, 26.5 1947, 8.3, 22.10 1949, 15.2, 21.2, 21.3 1955, 3.8, 17.11 1956, 15.1 1957, 21.3 1958, 23.2, 5/8 1960. 50 Alfons Flemmichin päiväkirja, 7.1, 7.4 1966, 3.3 1968; Carlson 1999, 172– 175, 178–180. 51 Intervju med förtroendeman Stig L och tekniker P-O B. SLS 1965 Åminne- fors – ett industrisamhälle i förvandling. Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 221220 52 Svenska Demokraten 30.3 1971, Kaj Bärlund, ”Finlandssvenska u-områ- desproblem”; Arbetarbladet 8.10 1971, Yrsa Stenius, ”Svar till Nils E Rönn- blad”. 53 Ågren 1974, 81–87. 54 Alfons Flemmichin päiväkirja 29.11 1954, 11.3 1956, 13.11 1956, 30.5 1958, 25.8 1959, 12.1, 28.2, 17.4, 15.12 1960, 16.1, 21.1, 1.4 1961. 55 Alfons Flemmichin päiväkirja, 7.11 1968. Suomennos Matias Kaihovirta. 56 Alfons Flemmichin päiväkirja, 20.1, 12.1, 31.1, 28.2, 17.4, 15.12 1960. 57 Allsvensk samling no. 12 1917, Eric Vasström, ”En liten historia från en svensk förening i Finland”; Högnäs 1995, 165–181; Kaihovirta 2019, 285– 292. 58 Johansson 2006, 128–130; Brink 2009, 100–118. 59 Alfons Flemmichin päiväkirja, 15.12 1960, 1.4 1961, 7.11 1961. 60 Enbom, Pesonen & Suodenjoki 2020, 14–16. 61 Alfons Flemmichin päiväkirja, 30.5, 17.10 1958, 25.8 1959, 17.4 1960, 1.4 1961, 15.1 1965, 7.7 1966, 2.4 1968. 62 Alfons Flemmichin päiväkirja, 11.11 1958, 23.11 1962. Suomennos Matias Kaihovirta. 63 Alfons Flemmichin päiväkirja, 2.4, 9.4 1968. 64 Alfons Flemmichin päiväkirja, 7.3 1968. Suomennos Matias Kaihovirta. 65 Teräs 2001, 312–313. 66 Svensson 2019, 7. Matias Kaihovirta 222 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Pohjan paikallishistoriallinen arkisto, Karjaa (Raasepori). Alfons Flemmichin kokoelma Päiväkirjat 1940–87. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki SLS 1965 Åminnefors – ett industrisamhälle i förvandling Lehdet Allsvensk samling 1917 Arbetarbladet/ Svenska demokraten 1947, 1971 Folktidningen 1946, 1947 Helsingin Sanomat 2020 Painetut lähteet Suomen Virallinen Tilasto (SVT) 1945–46, 1956, 1968, 1974 Suomenruotsalaisen siirtolaisuuskomitean mietintö, Komiteamietintö 1980:24. Digitaaliset lähteet Castaneda, Anu (2015): Ulkomaalaistaustaisten psyykkinen hyvinvointi, turval- lisuus ja osallisuus – Ulkomaista syntyperää olevien työ ja hyvinvointi tutki- mus 2014. Julkari: STM:n hallinnonalan avoin julkaisuarkisto https://www. julkari.fi/handle/10024/127023 Geni sukututkimussivu. https://www.geni.com/people/Johan-Gottlieb-Flem- mich/6000000017108342428 Kirjallisuus Ahlskog, Jonas, Kaihovirta, Matias & Wickström, Mats (2018): Nationen i klass- kampen: minoritetsnationalism inom den socialistiska arbetarrörelsen. His- torisk Tidskrift 2018:3 Tema: Nationen, 452–479. Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 223222 Allardt, Erik & Starck, Christian (1981): Språkgränser och samhällsstruktur. Fin- landssvenskarna i ett jämförande perspektiv. Almqvist & Wicksell, Tukholma. Armstrong, John A. (1982): Nations Before Nationalism. University of North Carolina Press, Chapel Hill. Benes, Jakub (2016): Workers and nationalism: Czech and German social democ- racy in Habsburg Austria, 1890–1918. Oxford University Press. Blomqvist, Per-Olof (2008): Åminnefors bruks historia åren 1875–1996. Oma- kustanteinen, Pohja. Brink Pinto, Andrés (2008): Med Lenin på byrån. Normer kring klass, genus och sexualitet i den svenska kommunistiska rörelsen 1921–1939. Pluribus, Lund. Carlson, C. E (1999): Fiskars 350. Otava, Helsinki. Connell, Raewyn ([1995] 2008): Maskuliniteter. Daidalos, Göteborg. Edenborg, Emil (2020): Endangered Swedish Values: Immigration, Gender Equality, and “Migrants’ Sexual Violence”. Teoksessa Norocel O., Hell- ström A., Jørgensen M. (toim.), Nostalgia and Hope: Intersections between Politics of Culture, Welfare, and Migration in Europe. Springer Internatio- nal Publishing, New York, 101–117. Enbom, Leena, Pesonen, Pete & Suodenjoki, Sami (2020): Johdanto: Valvottu ja kuritettu työläinen. Teoksessa Leena Enbom, Pete Pesonen & Sami Suoden- joki (toim.), Valvottu ja kuritettu työläinen. Väki voimakas no 33. THPTS, Tampere, 7–24. Engman, Max (2008): Engmännen och konfliktgemenskapen i Fiskars. Julkaise- maton essee artikkelikirjoittajan omistuksessa. Engman, Max (2016): Språkfrågan: finlandssvenskhetens uppkomst 1812– 1922. SLS, Helsinki. Flemming, Alfons ([1947] 1999): Neribrukare och oppibrukare: minnen och hågkomster. Fiskars hemsbygdsförening r.f., Pohja. Greiff, Mats (2004): ”Vi bodde, bad och blev utbildade som om vi vore på skilda kontinenter”: katolska och protestantiska arbetare i Belfast 1850– 1914. Malmö högskola, Malmö. Holgersson, Ulrika (2011): Klass. Feministiska och kulturanalytiska perspek- tiv. Studentlitteratur, Lund. Hollifield, James Frank (1992): Immigrants, markets, and states: the political economy of postwar Europe. Harvard university press, Cambridge (USA). Holmström, Laura ([1940] 1994): Minnen från Fiskars. Från tider som flytt. Fiskars hembygdsförening, Pohja. Horgby, Björn (1996): Dom där. Främlingsfientligheten och arbetarkulturen i Norrköping 1890–1960. Carlssons, Stockholm. Högnäs, Sten (1995): Kustens och skogarnas folk: om synen på svenskt och finskt. Atlantis, Stockholm. Matias Kaihovirta 224 Johansson, Ella (2006): Arbetare. Teoksessa Jörgen Lorentzen & Claes Ekenstam (toim.), Män i Norden. Manlighet och modernitet 1840–1940. Gidlunds, Hedemora, 112–132. Johansson, Jesper (2008): ”Så här gör vi inte i Sverige. Vi brukar göra så här.” Retorik och praktik i LO:s invandringspolitik 1945–1981. Växjö university press. Juvonen, Tuula (2006): Ruotsalaistaudin kourissa – Heteromaskuliinisuuden jälleenrakentaminen 1950-luvun Suomessa. Teoksessa Petri Karonen & Kerttu Tarjamo (toim.), Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Hel- sinki, 310–340. Kaihovirta, Matias (2015): Oroliga inför framtiden. En studie av folkligt poli- tiskt agerande bland bruksarbetarna i Billnäs ca 1900–1920. Työväen His- torian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, Helsinki. https://www.doria.fi/ handle/10024/113083. Kaihovirta, Matias (2017): Kielen ja luokan ristiriita Billnäsin ruukintyöläisten poliittisessa toiminnassa vuonna 1917. Teoksessa Sami Suodenjoki & Risto Turunen (toim.), Työväki kumouksessa. Väki voimakas no 30. Työväen His- torian ja Perinteen Tutkimuksen Seura, Helsinki, s. 111–139. https://helda. helsinki.fi/handle/10138/219029. Kaihovirta, Matias (2019): Vähemmistönationalistisen sosialismin tulo Suo- meen. Karl H. Wiik ja ruotsinkielisen sosialistisen vähemmistön kokemus- ten politisointi. Teoksessa Johanna Annola, Ville Kivimäki & Antti Malinen (toim.), Eletty historia. Kokemus näkökulmana menneisyyteen. Vastapaino, Tampere, 277–304. Kaihovirta, Matias (2020): Tyst i klassen: etnonationalism i Finland efter andra världskriget. Arbetarhistoria 175–176 (3–4), 44–55. Kaihovirta, Matias, Lindberg, Hanna, Wassholm, Johanna & Wickström, Mats (2017): Miljö, migration och språkpolitik – en förhistoria. Finsk Tidskrift 6/2017 Tema: Nestekriget 1970–1972, 5–8. Kaihovirta, Matias, Ahlskog, Jonas & Wickström, Mats (2020): Minority nation- alism and visions of socialist unity in the post-war Finnish labour move- ment, 1944–1949. Labor History 61 (2), 186–202. Karkulehto, Sanna, Saresma, Tuija, Harjunen, Hannele & Kantola, Johanna (2012): Intersektionaalisuus metodologiana ja performatiivisen intersektio- naalisuuden haaste. Naistutkimus 4/2012, 16–27. Katainen, Elina (2003): ”Mut urokunto ei voittoa suonut, sorruitte kesken”: kommunistinen maskuliinisuus 1920-luvun Suomessa. Teoksessa Klaus Lindgren (toim.), Ajankohta: poliittisen historian vuosikirja. Helsinki, 140– 168. Kivimäki, Ville (2013): Murtuneet mielet. Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. WSOY, Helsinki. Muukalaisten seksualisointi sodanjälkeisessä suomenruotsalaisessa tehdasyhteisössä 225224 Kivimäki, Ville (2015): Uusi Suomi. Sotasukupolvi ja sodanjälkeinen aika. Teok- sessa Ville Kivimäki & Kirsi-Maria Hytönen (toim.), Rauhaton rauha. Suo- malaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino, Tampere, 285–321. Koivuniemi, Jussi (2018): Tehtaiden Suomi ja deindustrialisaatio 1900–2000. Teoksessa Pertti Haapala (toim.), Suomen rakennehistoria. Näkökulmia muu- tokseen ja jatkuvuuteen (1400–2000). Vastapaino, Tampere, 210–243. Korhonen, Mikael (1991): Befolkningsstatistik för Pojo 1860–1990. Teoksessa Mikael Korhonen (toim.), Valloniseppiä ja sotalapsia: Kertomuksia pohjalai- sista kolmelta vuosisadalta. Pohjan paikallishistoriallisen arkiston julkaisu nro 1, Pohja, 116–126. Lönnqvist, Bo (2001): Retoriken i den etniska mobiliseringen. Teoksessa Anna- Maria Åström, Bo Lönnqvist & Yrsa Lindqvist (toim.), Gränsfolkets barn: finlandssvensk marginalitet och självhävdelse i kulturanalytiskt perspektiv. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki, 16–25. Mosse, George L. (1996): The image of man. The creation of modern masculinity. Oxford University Press. Muro, Diego (2005): Nationalism and Nostalgia: the case of radical Basque nationalism. Nations and Nationalism 11 (4) 2005, 571–589. Nikander, Gabriel (1929): Fiskars bruks historia. Fiskars AB. Panayi, Panikos (2000): An Ethnic History of Europe since 1945. Nations, states and minorities. Pearson, Edinburgh. Reuter, Jonatan (1919–21): Industrisamhällen på landsbygden. Teoksessa Gabriel Nikander (toim.), Det svenska Finland. Förra delen: Bygden. Holger Schildts förlagsaktiebolag, Helsingfors. Roselius, Aapo & Tepora, Tuomas (2020): Muukalaisten invaasio. Siirtoväki Suo- men ruotsinkielisillä alueilla 1940–1950. S&S Kustantamo, Helsinki. Sirén, Olle (1996): Pernå sockens historia III:2. Tiden ca 1870–1920: sociala mil- jöer – attityder och politik – inbördeskriget 1918. Pernå kommun, Lovisa. Sirén, Olle (2003): En bondeledare och Den svenska jorden. Kring Henrik Kull- bergs Mörne-väckelse och hans kontakter med Paasikivi i kolonisationspoli- tiken. Historiska och litteraturhistoriska studier 78, 249–318. Smith, Anthony (1986): The Ethnic Origins of Nations. Blackwell, Oxford. Summerfield, Penny (2019): Histories of the Self: personal narratives and histori- cal practice. Taylor & Francis, Milton. Sundberg, Jan (1985): Svenskhetens dilemma. Finlandssvenskarnas samling och splittring under 1900-talet. Finska vetenskaps-societeten, Helsinki. Svanberg, Johan (2010): Arbetets relationer och etniska dimensioner. Verkstadsfö- reningen, Metall och esterna vid Svenska Stålpressnings AB i Olofström 1945– 1952. Linnaeus university press, Växjö. Matias Kaihovirta 226 Svensson, Mikael (2019): Hur klass gör skillnad. Klasspositionens betydelse för rasistiska och negativt särskiljande praktiker. Uppsala university press. Teräs, Kari (2001): Arjessa ja liikkeessä. Verkostonäkökulma modernisoituviin työelämän suhteisiin 1880–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Tjelmeland, Hallvard & Brochmann, Grete (2003): I globaliseringens tid 1940– 2000. Teoksessa Knut Kjeldstadli (toim.), Norsk invandringshistorie, bd. 3. Pax, Oslo. Uljas, Päivi (2012): Hyvinvointivaltion läpimurto. Pieniviljelyhegemonian rapau- tumisen, kansalaisliikehdinnän ja poliittisen murroksen keskinäiset suhteet suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvun loppuvuosina. Into, Helsinki. Uusitalo, Taina (2015): Kieli vai työväenaate? – Taistelu ruotsinkielisen työväes- tön maailmankatsomuksesta 1900–1917. Turun yliopisto, Turku. Van Ginderachter, Maarten (2019): The everyday nationalism of workers: a social history of modern Belgium. Stanford University Press. Waris, Heikki (1973): Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin pitkänsillan pohjoispuolelle. Welin+Göös, Helsinki. Westerlund, Magnus (2006): Harhaanjohdetut torpparit ja isänmaalliset opis- kelijat – Ruotsinkieliset suomalaiset ja vuoden 1918 sota. Teoksessa Petri Karonen & Kerttu Tarjamo (toim.), Kun sota on ohi. Sodista selviytymisen ongelmia ja niiden ratkaisumalleja 1900-luvulla. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 123–165. Wickström, Mats & Wolff, Charlotta (toim.) (2016): Mångkulturalitet, migration och minoriteter i Finland under tre sekel. SLS, Helsinki. Wickström, Mats & Ahlskog, Jonas (2018): Stalin och det svenska i Finland. Kommunistisk nationalitetsteori och den tidiga finlandssvenska folkdemo- kratin. Historiska och litteraturhistoriska studier 93, 135–159. Ågren, Erik (1974): Den siste finlandssvensken. Teoksessa Hurrarna: en stridss- krift om finlandssvenskarnas nutid. Författarnas andelslag, Vasa. Åström, Anna-Maria, Lönnqvist, Bo & Lindqvist, Yrsa (2001): Gränsfolkets barn. Finlandssvensk marginalitet och självhävdelse i kulturanalytiskt perspek- tiv. Svenska litteratursällskapet i Finland, Helsinki. 1Antti Häkkinen Työväki, prostituutio ja Helsinki Johdanto Kun 1980-luvun loppupuolella aloin tutkia irtolaisuutta, ja pros- tituutiota sen yhtenä viranomaisten määrittelemä erityismuo- tona, en tosiaan tiennyt minne matka minut vei. Varsin pian huomasin, että aihe oli herkkä ja houkuttava. Se herätti heti kiinnostusta ja uteliaisuutta. Tutkimuskohde alkoi pian määrit- tää tutkijaa prostituutiotutkijaksi, ei enää tutkijaksi sinänsä. Oli sitten kyse akateemisesta tai ”tavallisesta” yhteisöstä, jollain kum- mallisella tavalla ulkopuolinen määrittelijä liitti tutkijan ja hänen kohteensa yhteen. Prostituution stigma tarttui myös tutkijaan itseensä, leimasi eikä hellittänyt otettaan koskaan. Silti matka oli antoisa ja kiinnostava. Se vei hämäriin poliisiarkistoihin, haise- vaan rikosmuseoon, outoihin yksityiskokoelmiin, kummallisiin haastatteluihin, pelottaviin öisiin puheluihin, erilaisiin prostituu- tiokomiteoihin, öisille kaduille ja tunkkaisiin yökerhoihin. Aihe oli samaan aikaan sekä salattu, hävetty ja vaiettu että kiinnostava, koukuttava ja kiihottava. Jos hain kosketusyhteyttä yhteiskunnal- liseen ilmiöön, sitä kyllä sain runsaasti. Jos hain julkisuutta, sitä ilmaantui yllin kyllin. Jos halusin ”lähelle” kohdettani, mielestäni siinä onnistuin. 1 En lähde tarkemmin määrittelemään prostituutiota tai esittele- mään sitä selittäviä tai kuvaavia teorioita. Tuntuu siltä, että ilmiö ”karkaa” tutkijan käsistä koko ajan ja parhaatkin teoriat leikkaa- vat siitä vain jonkin osa-alueen tai ovat jopa poliittisesti tai ideo- logisesti värittyneitä.2 Käyköön Annelies Daalder’in määritelmä vuodelta 2007: ” … making oneself available for the performance of sexual acts with another person for remuneration” 3. Se kattaa Antti Häkkinen 228 olennaisen: seksin ja rahan. Tuntuu hedelmälliseltä pohtia, mitä kaikkea prostituutio loukkaa, toisin sanoen minkä taloudellisten, poliittisten, ideologisten, terveydellisten tai uskonnollisten insti- tuutioiden tai ajattelutapojen kanssa maksettu seksi on ollut tai on ristiriidassa. Esimerkiksi Nils Johan Ringdal katsoo, että pros- tituutio on ollut ennen kaikkea parisuhteen, perheideologian ja -instituution uhka.4 Monet tutkimukset korostavat prostituutioon yhdistettyjä terveydellisiä haittoja.5 Maksettu seksi on loukannut yhteiskunnan moraalisia, uskonnollisia ja/tai naisten oikeuksiin ja tasa-arvoon liittyviä tavoitteita ja ihanteita.6 Prostituutio on myös vahingoittanut eri etnisiä ryhmiä, sosiaaliluokkaa, nais- sukupuolta ja köyhiä.7 Vaikka näiden erilaisten ”uhkien” voima on eri aikoina vaihdellut, prostituoitujen elämänkulkua, elämää prostituutioalakulttuurissa tai prostituutiosta käytyä yhteiskun- nallista diskurssia on mahdotonta ymmärtää ilman näiden rajaa- vien, poissulkevien ja stigmatisoivien määreiden olemassaoloa. Tässä artikkelissa esitän kolme eri näkökulmaa aiheeseen. Ensimmäiseksi esitän prostituoidun tai prostituoidut henkilöinä ja ihmisinä, heidän taustansa, integroitumisensa, elämänsä pros- tituoituina ja prostituution jälkeen. Tämä analyysi rakentuu pää- osin väitöskirjaani varten keräämääni aineistoon ja sen myöhem- piin täydennyksiin. Siinä käytän väljästi historiantutkimuksessa usein sovellettua elämänkulkuanalyysiä.8 Toinen kokonaisuus on prostituutio tarkasteltuna epävirallisena taloutena ja eräänlaisena alakulttuurina. Kiinnostavasti prostituutio oli ja eli sekä viralli- sen yhteiskunnan sisällä että sen ulkopuolella. Tämä asema on luonut prostituutioalakulttuuriin omanlaisensa toimintalogii- kan, jota määrittävät ulkopuoliset kontrollit ja paineet, joustavat sosiaaliset verkostot ja raha. Tätä varten olen väitöskirjan jälkeen kerännyt oikeushistoriallista aineistoa. Analyysin pääosassa on niin sanottu sosiaalinen verkostoanalyysi.9 Pääosin tarkastelu sijoittuu historialliseen Helsinkiin. Kolmanneksi yritän hahmot- taa prostituutiota pitkän ajan diskurssina suomalaisessa lehdis- tössä (ja julkisuudessa) framing theory -metodin avulla. Yritän tavoitella sen logiikkaa ja siinä esiintyneitä virtauksia, katkoksia ja jatkuvuuksia. Työväki, prostituutio ja Helsinki 229228 Prostituoidut Tutkimuskysymykseni oli ja on: maalaistyttö Maria saapui joskus 1900-luvun alussa Helsingin rautatieasemalle. Hänellä oli vain vähän rahaa, ei sukulaisia eikä tuttavia, ei työpaikkaa, ei asun- toa. Miten hänelle ja hänen kanssasisarilleen kävi Helsingissä.10 Omien laskelmieni mukaan, ja aikalaiskäsityksenkin vahvista- mana, 1900-luvun vaihteessa noin joka kymmenes maalta tullut työläistaustainen nuori nainen joutui vuosittain tavalla tai toisella prostituution tai ainakin vahvojen prostituutioepäilysten uhriksi. Vastaavasti 85 prosenttia prostituutioon liittyvien syiden takia viranomaiskäsittelyyn joutuneista naisista oli syntynyt muualla kuin Helsingissä.11 Tämä luku on iso. Se kertoo yhtäältä siitä, että kaupunkiin muutto oli nuorille naisille todellinen riski, toisaalta siitä, että prostituoidut olivat useimmiten ”toisia”, muualta tul- leita, irti taustayhteisöstään, turvattomia, suojattomia, yksin tai yksinäisiä. Tämä piirre näyttää olevan yleinen sekä historiallisesti että globaalisti. Vain hyvin harvoin prostituutio kasvaa yhden ja saman yhteisön sisältä.12 Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että prostituoitujen luku- määriin, heidän taustaansa, prostituution syihin, siitä irtaantu- miseen, asiakkuuteen, prostituutioalakulttuuriin ja muihin sel- laisiin liittyvät tiedot on hankittu pääosin erilaisten kontrollivi- ranomaisten kokoamista tiedoista. Näkökulma on siten vahvasti viranomaisnäkökulma, ja usein sitä leimaa vahvasti sovinistinen ajattelutapa. Näkökulmaa täydentää lehdistössä käyty aikalaiskes- kustelu, joka sekin on ”ulkopuolista”. Prostituoitujen omaa ääntä on jäänyt asiakirjoihin vain vähän, joskus ei lainkaan.13 Viran- omaisten ja kansalaisten vihamielistä asennetta kuvaa vaikkapa oheinen kuva. Se on Helsingin tarkastustoimiston tarkastuspäi- väkirjasta valokuvattu erillinen sivu. Ylempi henkilö nimeltään Hilma Mathilda (sukunimet on poistettu) on käynyt muutaman kerran sukupuolitautitarkastuksissa. Viimeisen merkinnän jäl- keen hän on tehnyt itsemurhan. Kirjanpitäjä on oheen piirtänyt 20-vuotiaana kuolleen naisen hautakiven ja iloitsevan pirun. Antti Häkkinen 230 Prostituoitujen taustasta on kirjallisuudessa esitetty erilaisia käsityksiä. Omassa aineistossani oli tietoja vajaasta 3000 prosti- tuution takia viranomaisten kanssa tekemisiin joutuneesta nai- sesta. (Miesprostituoidut olen jättänyt tarkastelun ulkopuolelle). 1800-luvun aineistossa 83 % heistä tuli työväenluokasta (torppa- reista tai työläisistä), niin sanotusta keskiluokasta noin 14 pro- senttia ja varakkaammista luokista noin kolme prosenttia. 1900- luvun aineistossa proletarisoituminen on vielä selvempää: työ- läistausta 90 %, keskiluokka 10 %, yläluokka 0 %.14 Työväenliike näki prostituution vahvasti luokkakysymyksenä ja piti sitä työvä- enluokan naisten riiston keskeisenä syynä. Se oli varsin oikeassa siinä, että prostituutio oli luokkakysymys: naiset olivat työläisiä, Kuvio 1. Helsingin tarkastuspöytäkirjan merkintöjä 1894. Lähde: Tar- kastettujen naisten potilaspäiväkirjat ja tarkastuspäiväkirjat 1867–1908, Helsingin tarkastuslääkärin arkisto, Helsingin kaupunginarkisto. Työväki, prostituutio ja Helsinki 231230 erillään eläneitä, usein köyhiä, alkoholisoituneita ja sairaita. Asi- akkuuden kuva oli sen sijaan paljon monimutkaisempi. Viranomaiset oli velvoitettu selvittämään prostituutioon jou- tumisen syyt ja auttamaan mahdollisuuksiensa mukaan prosti- tuutiosta irtaantumisessa. Siksi tuli jokaisesta irtolaiskäsittelyyn joutuneesta naisesta samoin kuin tarkastustoimiston kirjoihin joutuneista niin sanotuista vakinaisista prostituoiduista kirjoittaa pieni elämäkerta ja määrittää prostituution aloittamisen syyteki- jät. Vuosina 1867–1900 aloittaneista 658 prostituoiduista oli 56 % ”hakeutunut”, 36 % ”houkuteltu” ja 8 % ”joutunut” alalle.15 On epäselvää, miten ja miksi poliisi päätyi milloinkin tiettyyn mer- kintään. Oli syyluokittelun luotettavuus kuinka heikko tahansa, se antaa kuitenkin tärkeän vihjeen siitä, että prostituoidut olivat useimmiten rationaalisesti toimivia, ajattelevia naisia, joille pros- tituutio saattoi tarjota vaikeassa tilanteessa ainoan toimeentulo- lähteen. Aloittaessaan he eivät tienneet kaikkia niitä seurauksia, joita päätöksestä tulisi olemaan heille, mutta pelkkinä tahdot- tomina uhreina heitä on kyllä vaikea nähdä. Tämä näkemys on samassa linjassa Kirsi Vainio-Korhosen Turkua koskevien johto- päätösten kanssa.16 Yhdistämällä puutteellisia ja vajavaisia tietoja toisiinsa voi- daan luoda eräänlainen prostituoidun elämänkulkumalli, niin sanottu ”tavallinen tarina”: Nuorena muutto maatyöläis- tai torppariperheestä Helsinkiin, palvelu- tai tehdastyö, työttömyys, toimeentulo-ongelmat, seurustelu, hylkäys, mahdollisesti avioton lapsi, osa-aikainen prostituutio, kiinnijääminen, leimautuminen, vakinainen prostituutio, syrjäytyminen, lopettaminen. Asiaa ei tietenkään tule yksinkertaistaa. Syitä ja tarinoita oli monia, mutta tavalla tai toisella ne kytkeytyvät toimeentuloon ja sen ongelmiin. Elämänkulussa oli kriittisiä hetkiä, joissa tehdyt ratkaisut lisäsivät prostituution todennäköisyyttä. Avioton lapsi, hylkäys, työttö- myys ja yksinäisyys olivat tilanteita, joissa oltiin alttiita prostituu- tion houkutuksille tai pakoille. Parittajat ja sutenöörit olivat tässä tilanteessa usein paikalla. Myös prostituutiossa jo mukana olleet naiset houkuttelivat uusia tulokkaita. Se ei aina ollut vaikeaa. Var- sinkin 1800-luvun niin sanotun bordelliprostituution tarjoamat Antti Häkkinen 232 tulot olivat niin suuria, että niiden tarjoamaa ylellistä elämää oli joidenkuiden vaikea vastustaa.17 On huomattava, että Margaretha Järvisen toisen maailmansodan jälkeistä aikaa tutkinut, vuonna 1990 ilmestynyt väitöskirja: Prostitution i Helsingfors - en studie i kvinnokontroll päätyi samankaltaisiin tuloksiin18. Sadassa vuo- dessa asiat olivat muuttuneet vain vähän. Helsingissä oli 1800-luvun jälkipuoliskolla väestöön suhteutet- tuna todella paljon prostituoituja.19 Väitöskirjassani tein laskel- mia erilaisten viranomaislähteiden avulla ja päädyin seuraavaan kuvioon, josta niin sanottu salainen prostituutio (arviolta puolet) on jätetty pois: Kuviossa on esitettynä sekä absoluuttiset että suhteelliset luku- määrät. Kun suhteellinen määrä on koko ajan laskenut trendin- omaisesti, absoluuttiset määrät vastaavasti kasvoivat, ja huippu saavutettiin toisen maailmansodan jälkeen, minkä jälkeen määrä kääntyi nopeaan laskuun. 1990-luvun alussa oli toinen käänne, tällä kertaa ylöspäin. Tärkeimpinä prostituutiomuotoina olivat 1800-luvun niin sanottu bordellisprostituutio, 1900-luvun katu- prostituutio ja 1990-luvun katu- ja ravintolaprostituutio. Keskei- nen johtopäätös tästä laskelmasta oli ja on se, että kyseessä on ollut yhteiskunnallinen, määrältään ja muodoiltaan muuttuva ja vaihteleva sosiaalinen ilmiö, ei ”ikuinen” tai ”pysyvä”. Se ei ole ”aina keskuudessamme”, vaan se muuttuu ja siihen voidaan vai- kuttaa. Se ei välttämättä aina ole ollut yhtä tuomittua tai stigma- tisoivaa.20 On myös muistettava, että prostituoiduilla on voinut olla monta roolia äitinä, tyttärenä, sisarena, vaimona, rakastajana ja että usein he ovat olleet myös niin sanotussa virallisessa työ- elämässä.21 Prostituoitujen elämänkaarta tutkittaessa törmätään suuriin vaikeuksiin, koska ei voida tietää, mitä esimerkiksi toiselle paik- kakunnalle muuttaminen todellisuudessa tarkoitti: lopettamista vaiko jatkamista. Oliko muutto väistöliike, jolla hämättiin viran- omaisia? Varsinkin alkuvaiheessa prostituoidut näyttävät eläneen kohtuullisen ”normaalia” työväenluokkaista elämää, mutta jos rekistereihin on luottamista, tämän ”normaali” alkoi varsin pian muuttua kasaantuviksi vaikeuksiksi, joihin ei ratkaisua tahtonut Työväki, prostituutio ja Helsinki 233232 löytyä. Kun prostituoidun asema muuttui julkiseksi, alkoi vahva viranomaisten ja naapuruston painostus. Viranomaiskontrolli teki prostituoidusta ”julkisen naisen” ja monin eri tavoin nopeutti ja syvensi syksykierrettä. Prostituoitu törmäsi niihin poliittisiin, ideologisiin, uskonnollisiin ja moraalisiin sanktioihin, joita on käsitelty edellä. Pian prostituoidun elämä alkoi kiertää kehää kadun, työlaitoksen, vankilan ja sukupuolitautisairaalan välillä. Asunto vaihtui usein vuokravelkojen, naapurien painostuksen Kuvio 2. Prostituoitujen lukumäärä Helsingissä 1847–1993. Lähde: Häk- kinen 1995, 16. Antti Häkkinen 234 ja turvallisuussyiden takia. Nopeasti myös terveys petti muun muassa ankarien, mutta tehottomien sukupuolitautilääkitysten takia. Alkoholi ja joskus huumeet astuivat kuvaan, ihmissuhteet vaikeutuivat, väkivalta lisääntyi, psyykkiset ongelmat kasaantui- vat, ja itsemurhariskit kasvoivat.22 Tämä armoton kuva ei tieten- kään koskenut kaikkia ja aina, mutta jos prostituutio jatkui muu- tamaa vuotta kauemmin, riskit kasvoivat nopeasti. Tässä pro- sessissa varsinkin poliisiviranomaiset olivat kaikkea muuta kuin auttamassa. Kohtelu oli nöyryyttävää, julmaa ja häpäisevää. Tämä ruma kuva on löydettävissä myös Järvisen tutkimalla myöhem- mällä aikakaudella.23 Eikä se myöskään eroa nykyajan naiskaupan keskeisistä piirteistä. On hämmästyttävää, että koko tarkastelukauden aikana (1860– 1939) viranomaiset tekivät – puheista huolimatta – ainoastaan yhden ainoan kerran kunnollisen selvityksen tiedettyjen prosti- tuoitujen elämän vaiheista. Se liittyi niin sanotun ohjesääntöisen prostituution lakkauttamisen vaikutuksiin naisten elämään. Sen tulosten mukaan alkutilanteessa (ohjesääntöisen prostituution lakkauttamisajankohtana 1908) 221 naisesta 80 % oli ”kadulla” ja yksi viidesosa vankilassa tai työlaitoksessa. Noin neljän kuu- kauden välein tilanne selvitettiin aina uudestaan. Vajaan kolmen vuoden päästä naisista edelleen yli puolet oli joko vankilassa tai kadulla. Mahdollisesti aktiivisten toimenpiteiden ansiosta noin joka viides oli tuolloin töissä. Naimisissa oli noin 1/10. Valitetta- vasti kaikkien naisten tilanteesta ei ole tietoa.24 Vastaavasti olen tutkinut prostituution lopettamista 1800-luvulla aloittaneiden osalta. Kahden ja puolen vuoden jälkeen aloittaneista oli mukana edelleen noin puolet. Viiden vuoden jälkeen jäljellä oli kolmannes. Tämänkin tarkastelun mukaan työelämä ja avioliitto auttoivat monia. Suojakotikin toi turvan monelle. Mutta jos alalle jäi, kuolemanriskit alkoivat kasvaa nopeasti neljän vuoden jälkeen. Useimmille ratkaisu oli kuitenkin muutto toiselle paikkakunnalle Suomessa tai muutto Venäjälle tai Ruotsiin. Näissä tapauksissa emme voi tietää, mitä sittemmin tapahtui.25 Työväki, prostituutio ja Helsinki 235234 Oli myös käänteisiä tarinoita, kuten aina on. Jos prostituuti- oon ryhtymisen taustalla oli erityisiä tapahtumia tai elämänkulun taitekohtia, niin oli laita myös prostituutiosta irtaantumisessa. Prostituution suohon vajonneelle rakkaus ja avioliitto toivat uuden mahdollisuuden. Monet naiset saivat työpaikan ja kykeni- vät irtaantumaan entisestä. Suojakoditkin onnistuivat auttamaan monia. Muutto toiselle paikkakunnalle näyttää olleen myös Tam- pereella mahdollinen tie ulos prostituutiosta, kuten Tiia Hakanen on pro gradu -työssään osoittanut26. Uuden elämän saattoi aloit- taa, vaikka Amerikassa. Vaikka monelle prostituutio oli ehkä hetken seikkailu, useat jäivät pitkäksi aikaa se piiriin. Jotkut pystyivät hallitsemaan tilan- teen paremmin, toiset heikommin. Vaikka prostituution olisi voi- nutkin lopettaa, sen varjo seurasi perässä. Työnantaja ja aviomie- het kyselivät vuosia myöhemmin Helsingin siveyspoliisilta, oliko se ja se henkilö ollut aiemmin laitoksen kirjoissa. Erittäin auliisti viranomaiset myös tietonsa jakoivat. Tämä julma viranomaispo- litiikka sai ja saa tutkijan voimattoman raivon valtaan. Lainaan tässä jäähyväisluentoani marraskuussa 2019: ”Viranomaisaineistoista välittyi suoraan myös se äärimmäi- sen julma ja häpäisevä, jopa raaka repressiivinen politiikka, jota prostituoituja kohtaan sovellettiin. Viranomaistahosta muotou- tui ongelman keskeinen syy, ei sen helpottaja. Olen kohdannut tämän saman ilmiön tutkiessani irtolaispolitiikkaa laajemminkin, perehtyessäni vankeinhoidon historiaan, tarkasteltuani lasten- suojelun käytäntöjä, lukiessani eugeniikan praktiikoita – puhu- mattakaan köyhäinhoidon menettelytavoista. Kaiken kaikkiaan Suomi on ollut äärimmäisen kova heikoimpiaan ja turvattomim- piaan kohtaan. Hyvän elämän edellytykset eivät näillä eväillä ole toteutuneet.” Prostituutio epävirallisena taloutena ja alakulttuurina Seuraavaksi siirryn käsittelemään prostituutiota epävirallisena taloutena ja eräänlaisena alakulttuurina. Käytän epävirallisen Antti Häkkinen 236 talouden määrittelyssä YK:n yleisesti käyttämää luonnehdintaa. Prostituution hahmottamisessa eräänlaisena epävirallisen talou- den muotona hyödynnän Dominique Boels’n jakoa prostituu- tiosta virallisen, epävirallisen ja laittoman talouden osana: Yhdistyneiden Kansakuntien käyttämän määritelmän mukaan: “The informal economy refers to activities and income that are partially or fully outside government regulation, taxation, and observation.”27 Dominique Boels korostaa (belgialaisen) nykyp- rostituution luonnetta sekä virallisen, epävirallisen että laittoman talouden vuorovaikutteisena muotona.28 Molemmat tarkastelut lähtevät liikkeelle juridisen normiston asettamista rajoituksista ja sanktioista, mutta ennen kaikkea viranomaisten todellisuudessa käyttämistä valvontatavoista. Nämä kaksi eivät suinkaan aina ole vastanneet toisiaan. Prostituutio on nähtävä myös laajemmin osana niin sanottua huvitteluteollisuutta ja tarkemmin yhtenä niin sanotun seksibisneksen alalajeista. Prostituutio on myös osa Omaisuusrikokset Anniskelu Alkoholimyynti Uhkapeli Petokset ”Huijarit” Salakuljetus jne. Prostituutio ja epävirallinen talous Virallinen talous Epävirallinen talous Laiton talous Teollinen toiminta Kauppa Käsityö Liikenne Hallinto Palvelut jne. Kaupustelu Palvelukset Majoitus Kotiteollisuus jne. Prostituutio -> 1900 Prostituutio 1986-> Prostituutio 1900-1986 Kuvio 3. Prostituution suhde talouden eri muotoihin. Työväki, prostituutio ja Helsinki 237236 maailmanlaajuista turismia, ja se on usein osa myös tuiki arkista yritystoimintaa. Helsingin prostituutio oli 1800-luvun lopulle asti tiukasti kyt- keytynyt kaupungin kylpylä- ja ravintolatoimintaan. Se oli niin avointa ja yleistä, että sen voi huoletta sijoittaa jopa virallisen talouden alueelle. Olen arvioinut, että prostituutiobisnes vastasi ehkä noin 10 % koko huvitteluteollisuuden arvosta ja että pros- tituoituja olisi ollut noin yksi prosentti kaupungin väestöstä29. Prostituutio toimi lukuisten kaupungin keskeisten ravintoloiden yhteydessä, toisin sanoen osa ravintoloista oli bordelleja. Bor- dellien toimintaa valvottiin, mutta todellisuudessa ravintoloiden toiminta rikkoi useita rikoslain normeja alkaen salavuoteudesta, huorinteosta ja bordellien toiminnasta, joka oli kriminalisoitu jo vuoden 1734 rikoskaaressa. Kun vuonna 1883 bordelleja alettiin lakkauttaa, olemassa oleva laki vain aktivoitiin. Bordellien pyörit- täjiä tuomittiin vankilaan, ja monet ruotsalaissyntyiset prostitu- oidut karkotettiin maasta. Lasken myös niin sanotun ohjesääntöisen prostituution järjes- telmän kuuluneen virallisen talouden piiriin, koska viranomaiset selvästi myötävaikuttivat sukupuolitautitarkastusten avulla pros- tituution olemassaoloon ja tarkastusmaksujen – jotka oli porras- tettu kolmeen eri luokkaan – varjolla verottivat toimintaa. Myös tämä niin sanottu katuprostituutio oli rikoslain mukaan koko ajan laitonta. On yllättävää, että kun ohjesääntöisyys vuonna 1908 lak- kautettiin, tosiasiassa valvonta vain siirtyi poliisilta siviilipuolelle. Miltei koko 1900-luvun ajan prostituutio kuului Helsingissä laittoman talouden piiriin. Vaikka ohjesääntöisyys jatkuikin toi- sessa muodossa aina vuoteen 1942 asti, irtolaisasetusta alettiin soveltaa rangaistusmuotoisesti aiempaa aktiivisemmin prostitu- oituihin, parittajiin ja sutenööreihin. Uusi irtolaislaki tuli voi- maan vuonna 1937. Se mahdollisti pitkät työhuonerangaistukset, jopa pakkotyön. Ääritapauksessa se olisi mahdollistanut elinikäi- sen pakkotyön. Tämä kaikki toimi niin sanotuilla hallinnolli- silla määräyksillä, ilman oikeudenkäyntejä ja näyttövelvoitteita. Samalla rikoslain parituspykäliä käytettiin erittäin herkästi.30 Vaikka juridisesti prostituutiota vastaan oli jo 1800-luvulla käy- Antti Häkkinen 238 tettävissä samaan aikaan lukuisia lakipykäliä (paritus, sukupuo- litautilait, irtolaisasetus, huorinteko, salavuoteus, prostituutio bordelleissa ja prostituutio yleisesti), käytännössä näistä käytet- tiin tuolloin vain sukupuolitautilakeja. 1900-luvun alkupuolella koko lainsäädännön kirjo tuli aktiiviseen käyttöön ja rangaistuk- set kovenivat. Vasta 1900-luvun loppupuolella lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö liberalisoituivat. Kutsun tätä 1900-luvun aikakautta katuprostituution ajaksi, vaikka toki asiakkaiden ja prostituoitujen kontaktit solmittiin entistä useammin tekniikan uusilla mahdollisuuksilla, muun muassa puhelimella. Katuprostituutio sanana kuvastaa kuiten- kin hyvin toiminnan amatöörimäistä luonnetta ja sen kytkey- tymistä muuhun kadun laittomaan toimintaan, muun muassa alkoholimyyntiin. Taloudellisesti prostituution kokonaisarvo jäi vähäiseksi. Kuten aiemmassa kuviossa esitin, myös prostituoitu- jen suhteellinen määrä väheni koko 1900-luvun ajan ja samoin absoluuttiset luvut toisen maailmansodan jälkeen. Prostituutio marginalisoitui myös bisnesmaailman erikoiseksi lisäksi ja eri- tyisen syrjäytyneiden päihteidenkäyttäjien osaksi. Kuten Johanna Niemi-Kiesiläinen on osoittanut, 1960- ja 1970-lukujen seksuaa- liliberalismi johti siihen, että myös lainsäädännössä prostituution rangaistuselementtejä vähennettiin ja sen sijaan suosittiin neut- raalia linjaa. Prostituution rangaistavuus oli poistettu jo vuonna 1936, irtolaislaki kumottiin 1986.31 Kolmannen vaiheen, puolivirallisen talouden aikakaudelle oli tyypillistä prostituution nopea lisääntyminen. Kiivaan kasvun syynä näyttäisi olleen 1990-lama, osin sosialistisen maailmanjär- jestyksen hajoaminen, osin naiskaupan ja seksiturismin kansain- välistyminen. Nopeassa tahdissa ikään kuin palattiin ajassa yli sata vuotta taaksepäin, kun kaupungin keskeisissä ravintoloissa oli jälleen prostituutiota ja katuprostituutio lisääntyi huomat- tavasti. Viranomaiset olivat tämän ilmiön edessä aseettomia ja avuttomia. Olin itse mukana viranomaistyöryhmässä, joka 1995 asetettiin selvittämään prostituutiotilannetta Suomessa. Tilanne näytti riistäytyneen käsistä. Näen kuitenkin positiivisena sen, että toimintaa suunnattiin aktiivisesti prostituoitujen tukemiseen, ei Työväki, prostituutio ja Helsinki 239238 niinkään heidän ahdistelemiseensa. Tässä asiassa pro tukipisteen Jaana Kauppinen ja monet muut toimivat aktiivisesti. On vaikea sanoa, millaisia taloudellisia arvoja kolmannen vaiheen pros- tituutiossa esiintyi. Arviot kymmenistä miljoonista markoista, myöhemmin euroista, ovat vain arvailuja. Aivan viime vaiheessa prostituutiovälitys on siirtynyt internettiin, jolloin se on myös pitkälti kadonnut silmistä. Siksipä se ei nyt taas olekaan ongelma. Poissa silmistä, poissa mielestä. Prostituutioalakulttuurin rakenteita on vaikea hahmottaa. Kyse oli varsin monimutkaisesta verkostosta, johon prostituoitu- jen ja heidän asiakkaidensa lisäksi osallistui parittajia, sutenöö- rejä, välittäjiä, hyötyjiä ja edistäjiä.32 Parittajat olivat Helsingissä bordellinomistajia, jotka palkkasivat prostituoituja palveluk- seensa. Näitä oli bordellikaudella 1800-luvulla yleensä 10–12 naista. Myöhemmin, 1900-luvulla, kyseessä oli tavallisesti hen- kilö, joka vuokrasi asunnostaan huoneita tai huonetta prostitu- oitujen käyttöön. Yhden ainoan kerran, 1980-luvulla, on ollut tiedossa, että helsinkiläisen hienostohotellin johtaja on saanut tuomion parituksesta, salliessaan prostituution hotellihuoneissa ja sen yökerhossa. Parituksesta tuomitut naiset olivat usein enti- siä prostituoituja, jotka siirtyivät, tai joiden oli elääkseen pakko siirtyä parittamiseen. Parituksesta saivat tuomioita myös miehet. Sutenöörit olivat prostituoitujen niin sanottuja suojelijoita, usein poikaystäviä, jotka möivät tyttöystäväänsä. Välittäjät olivat esimerkiksi vossikan- tai taksinkuljettajia, joilla oli tiedossaan prostituoitujen osoitteita tai puhelinnumeroita. Hyötyjiä olivat esimerkiksi ravintoloitsijat tai yömajan/hotellin omistajat, jotka saivat tuloja prostituution kautta. Edistäjinä saattoivat toimia henkilöt, jotka pyrkivät estämään prostituution rajoittamistoi- menpiteitä. Vastaavasti prostituoitujen auttajina ja ohjaajina toimivat muun muassa Pelastusarmeijan, Sininauhaliiton ja monien muiden jär- jestöjen henkilöt. Emma Mäkinen oli heistä kuuluisin. Ainakin Sininauhaliiton kertomuksen mukaan Helsingin rautatieasemalla saattoi olla parittajia viekoittelemassa nuoria maalta tulleita nai- Antti Häkkinen 240 sia prostituutioon samaan aikaan, kun järjestöjen edustajat pyrki- vät neuvomaan ja auttamaan samoja naisia.33 Samaan ihmisverkostoon on myös luettava siveyspoliisin, myöhemmin huoltopoliisin konstaapelit, tarkastustoimiston henkilökunta, järjestyspoliisi, terveysviranomaiset, rajavalvon- taviranomaiset ja niin edelleen. Tämän tärkeän tason jätän vain maininnalle. Viittaan tässä Leena Silpolan mainioon pro gradu -työhön: Siveetön synti ja haureellinen huvi: Prostituutioilmiö Kuopiossa 1880–189434. Hän käsittelee paitsi prostituoitujen elä- mää myös tätä prostituutioalakulttuuria paikallistasolla. Prostituoitujen asiakkaista on vähän tietoa. Kontrollilaitos ja oikeusviranomaiset suojelivat systemaattisesti asiakkaiden hen- kilöllisyyttä, varsinkin jos nämä tulivat niin sanotuista korkeam- mista säädyistä. Pitäen mielessä, että ilmi tullut asiakaskunta oli sosiaalisesti epätasaisesti jakaantunut, erilaiset työläistaustaiset miehet olivat suurin asiakasryhmä. Usein oli niin, että prosti- tuutiossa tavallisesti kohtasivat työläistaustaiset, usein heikossa sosiaalisessa asemassa olleet henkilöt. Oli asiakas rikas tai köyhä, tähän kohtaamiseen liittyi vääjäämättä alkoholi. Prostituutio oli paitsi läheisessä suhteessa ravintolatoimintaan, sen perin juurin olennainen osa oli päihtyminen. Suuri asiakasryhmä olivat sotilaat. Helsinki oli tärkeä soti- lastukikohta, ja enimmillään Suomenlinnassa oli sotaväkeä yli 100  000 henkeä.35 Venäläisen sotaväen kurinpito oli armeijan itsensä hallussa ja siksi lukumäärät lienevät vahvasti aliarvioi- via. Kolmas iso ryhmä ovat ”herrat”. Tässä asetelmassa toistuu työväenliikkeen mielellään ylläpitämä asetelma: säätyläismiehet hyväksikäyttämässä työväenluokan naisia. Sukupuolitautitilastot olivat julkisia, mutta yksityislääkäreiden vastaanotolle saapuneita henkilöitä ja tavattuja tautitapauksia ei luokiteltu mukaan viran- omaistilastoihin. Satunnaisesti säilyneiden tietojen perusteella voidaan kuitenkin päätellä, että prostituutiosuhteet olivat yläluo- kan miesten keskuudessa tavallisia, arkipäiväisiä ja mahdollisesti jopa väistämättömiä, maskuliinisuuteen kasvamisen etappeja. Prostituutioyhteisön arkielämästä on niukasti tietoja. Ratsioi- den ja pidätysten yhteydessä tallentui pöytäkirjoihin satunnaisia Työväki, prostituutio ja Helsinki 241240 välähdyksiä alakulttuurin elämästä, mutta systemaattista tietoa ei ole jäänyt. Ruotsalainen historiantutkija Tomas Söderblom (1992) teki Landskronan museossa työlaitoksen arkistoista yllät- tävän löydön. Yleisen asiakirja-aineiston joukossa oli puinen matka-arkku, joka vaikutti olleen pitkään avaamatta. Sisältö oli hämmästyttävä. Siinä oli tallentuneena työlaitoksessa aikanaan olleen, Söderblomin Mariaksi kutsuman, naisen henkilökohtai- nen jäämistö: vaatteiden lisäksi kirjeitä, piirroksia, muistiinpa- noja ja kaksi omatekoista runokirjaa. Tavarat olivat joutuneet museon varastoon jo aikoja sitten. Runokirjojen henkilökohtaisten merkintöjen kautta Tomas Söderblomille avautui ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua 1920-1930-luvuilla prostituoituna toimineeseen Mariaan, tämän ystäviin, ajatuksiin ja yksityiseen elämään. Hän löysi muun muassa seuraavan runokatkelman: ”Man kallar mig slinka o annat mera/men jag tar det utan att blinka”36. (Minua kutsutaan huoraksi ja vielä rumemmin sanoin, mutta en sille silmääkään räpäytä). Dokumenteista avautui kokonaan toisenlainen maa- ilma. Erilainen kuin se, jonka viranomaiset tai myös tutkijat oli- vat alamaailman kovasta todellisuudesta luoneet. Marialla oli hyviä ystäviä, he juhlivat ja pitivät hauskaa, toimi- vat kuin tavalliset ihmiset arjessa, hoitivat päivittäisiä askareita, huolehtivat, murehtivat ja välillä iloitsivat. Materiaalista avautui myös näkökulmia musertavan kontrollikoneiston maailmaan, instituution kaiken särkevään logiikkaan ja käytäntöihin. Kirjoittaessaan Marian maailmasta Söderblom ei suinkaan väittänyt avanneensa yhden ihmisen maailmaa läpikotaisin. Hän toi esille marginaalissa eläneen ihmisen elämää, ajatuksia, tun- teita, teki ne näkyviksi ja ymmärrettäviksi. Vaikka prostituutio- alakulttuuri toimi ehdottomasti rahan ja seksin voimalla, ehkä se ei kuitenkaan niin kovin paljon eronnut tavallisesta ”kulttuu- rista”. Seuraavalla sivulla on Marian piirtämä omakuva. Kun 1800-luvulla prostituutiota suvaittiin yllättävän paljon, ongelmalliseksi koettiin lähinnä sen kansanterveydelle aiheutta- mat uhat. 1900-luvun alkupuolella uhkakuvat laajenivat. Prosti- tuution koettiin uhkaavan vallitsevia moraalisia ja uskonnollisia Antti Häkkinen 242 arvoja. Sen katsottiin olevan perheideologian vastainen ja louk- kaavan (työväenluokkaisten) naisten oikeuksia. Vuosisadan lop- pupuolella, koko prostituutio-ilmiön hiipuessa asenteet muuttui- vat suvaitsevammiksi. Taistelu prostituutio vastaan oli vahvim- millaan 1890-luvun ja 1990-luvun lopun välisellä aikakaudella. Sitä ennen ja sen jälkeen prostituoituna eläminen on mahdolli- sesti ollut helpompaa yhteiskunnallisen kontrollin ja painostuk- sen näkökulmasta tarkasteltuna Kuvio 4. Marie F:n omakuva. Lähde: Söderblom, Tomas: Horan och batongen: Prostitution och repression i folkhemmet, Gidlunds Bokförlag, Värnamo 1992, 27. Työväki, prostituutio ja Helsinki 243242 Prostituutiodiskurssit lehdistössä Tässä luvussa käsittelen lehdistössä käytyä prostituutiodiskurs- sia. Käytän analyysissä yleisesti tunnettua kehystämisen metodia (framing theory), jossa tarkastelussa otetaan huomioon muun muassa journalistiset normit, toimijoiden intressit ja kulttuuriset kontekstit.37 Tässä analyysissä huomio kiinnittyy erityisesti niihin kulttuurisiin konteksteihin, joihin prostituutiokirjoitus heijastuu, joilla sitä perustellaan ja vakuutellaan ja joita kirjoitusten avulla muokataan. Tähän julkiseen diskurssiin prostituutioon liittyneet negatiiviset määreet vaikuttivat vahvasti. Tätä analyysiä varten olen digitoidusta sanomalehtitietokan- nasta ja HS-aikakoneesta poiminut hakutoiminnolla noin 55000 sivun materiaalin, joista otin yli 700 tekstiä tarkemman analyysin kohteeksi. Valitsin ne tekstit, joissa prostituutioaihetta käsiteltiin laajemmin. Aineisto kattaa ajallisesti pitkän kauden 1800-luvun puolivälistä vuoteen 2018. Pyrin tällä toimijat, yhteisöt ja diskurs- sit -mallilla rakentamaan kuvan itse ilmiöstä ja sen muutoksista. Prostituutio on ollut lehtien vakioaihe, mutta prostituutio ja seksi ovat selvästi olleet välineitä, joilla lehtiä on kautta aikojen yritetty myydä ja kiinnostusta herättää. Voisin kutsua sitä kielle- tyn kiusauksen kiinnostukseksi (kuvio 5). Lähes kaikki tekstit on kehystetty kuvilla, jossa esiintyy vähä- pukeisia naisia, ja/tai tekstit sinänsä sisältävät eroottisia vihjauksia tai ilmauksia. Kirjoitusten tyyli on vihjaileva ja pikkupoikamai- nen, oli sitten kyseessä Helsingin Sanomat, Suomen Kuvalehti, Apu tai Stump. Hieman samaan tapaan lehdet kirjoittivat tois- tuvasti Helsingin tai muiden Suomen kaupunkien prostituution historiasta. Jonkin verran jo 1900-luvulla, mutta erityisesti Kirsi Vainio-Korhosen Turun prostituutiota38 ja kirjoittajakolmikon Katja Tikka, Elina Maaniitty ja Iisa Aaltonen39 Helsingin pros- tituution historiaa käsitelleen kirjan ilmestymisen jälkeen. Kirjat esiteltiin ja arvioitiin eroottisia näkökohtia ylikorostaen. Lehtien myyntitavoitteisiin sinänsä voi liittyä se, että prosti- tuutio on suosittu aihe. Tutkimastani historiallisesta sanoma- lehtikirjastosta löytyi vuosilta 1840–2015 yli 55000 sivua, jossa Antti Häkkinen 244 mainittiin ainakin kerran sanat ”prostit*”, ”ilotalo”, ”haure*” tai ”borde*”. Valitsin nämä termit, vaikka lukuisia muitakin haku- sanoja olisin voinut käyttää. Prostituutioon liittyvä käsitteellinen runsaus ja kieli on hämmentävää. Tyttökauppa, naiskauppa, sek- sikauppa, maksettu rakkaus, maksettu seksi ovat olleet prosti- tuution synonyymejä. Bordelleja on kutsuttu myös nimityksillä Naisela, Naispaikka, Porttola, Haureuden pesä tai Tyttöpaikka. Kansanomaisempia nimityksiä on myös runsaasti, mutta lehdet ovat häveliäisyyssyistä ja sensuuria peläten turvautuneet niihin vain poikkeuksellisesti. Kuvio 5. Kielletyn kiusauksen kiinnostus. Lähde: Historiallinen sanoma- lehtikirjasto. Työväki, prostituutio ja Helsinki 245244 Punaiset pylväät osoittavat hakusanoilla esiintyneiden sivujen lukumäärän, sininen viiva tarkastelussa mukana olleiden sivujen kokonaismäärän. Pylväsrivin skaala on 0–1800 väillä. Sinisen vii- van skaala on 0–400 000. Niissä kohdin, jossa punaiset pylväät ylittävät sinisen viivan, keskustelu ja kirjoittelu on ollut taval- lista aktiivisempaa, tiheämpää. Esimerkiksi vuosina 1887–1897, jolloin niin sanottu prostituutiokomitea julkaisi mietintönsä ja julkisuudessa käytiin asiasta laaja keskustelu. Kirjoittelu on ollut erittäin vilkasta suurlakkovuonna 1905 ja sen jälkeen aina maa- ilmansotaan saakka, jolloin vaadittiin laajasti ohjesääntöisen prostituution lakkauttamista, ja kun se oli toteutunut, keskus- telu jatkui lopettamisen vaikeuksista, osin ankaran pettymyksen sävyttämänä. Kautta 1953–1966 kutsun moraalisen takaiskun (backlashin) ja toisaalta edistyksen (uppercutin) aikakaudeksi. Samaan aikaan esitetään yhtäältä tiukkoja kirjoituksia prostituution ja kaikki- naisen siveettömyyden kitkemiseksi yhteiskunnasta, toisaalta liberaaleja vaatimuksia vapaiden seksuaalisuhteiden sallimiseksi, seksuaalivalistuksen lisäämiseksi ja ehdotetaan jopa valtiollisia bordelleja. Kuten aiemmin toin esiin, jälkimmäinen linja peri voiton ja muun muassa seksuaalilainsäädäntöä liberalisoitiin 1960-luvun lopussa ja 1970-luvulla. 1980-luvun lopulla lehdistössä keskustellaan laajasti niin sano- tusta eliittiprostituutiosta ja sen mahdollisista yhteyksistä kor- ruptioon. Keskustelu kuitenkin räjähtää vasta 1990-luvun alussa, jolloin Helsingin kadut ja ravintolat niin sanotusti ”täyttyvät” idästä ja etelästä tulleista prostituoiduista. Alun jopa törkeän rasistinen ja sovinistinen sävy muuttuu asiallisemmaksi, kun havaitaan, että vähintään puolet helsinkiläisistä prostituoiduista on tullut kotimaasta. Oikeastaan keskustelu ei ole 1990-luvun jälkeen laantunut, vaan aina tähän päivään saakka kysymykset kotimaisesta nais- kaupasta ja kansainvälisestä ihmiskaupasta ovat olleet yleisiä. Jo 1800-luvulla ns. valkoinen orjakauppa oli yleinen aihe. Myöhem- minkin prostituution kansainvälisyys ja sen ulottuminen myös Suomeen ovat olleet artikkelien keskeisiä aiheita. Antti Häkkinen 246 Vaikka aineisto on valtava ja aineiston analysoiminen vielä kesken, eräitä selkeitä sisällöllisiä linjoja on lehdistökeskustelussa erotettavissa. Kutsun niitä nimityksillä: (A) yhteiskunnallistava, institutionalisoiva diskurssi, (B) yksilöllistävä, atomisoiva dis- kurssi ja (C) globalisoiva, universaalistava diskurssi.40 Yhteis- kunnallistavalle keskustelulle (A) on ollut tyypillistä nähdä pros- tituutio isona rakenteellisena ongelmana, joka voitetaan vasta kapitalistisen järjestelmän muuttuessa sosialistiseksi tai/ja kun sukupuolten välinen todellinen tasa-arvo saavutetaan. Tämän keskustelun loogisena johtopäätöksenä on ollut institutionaalis- ten sortokoneistojen, esimerkiksi ohjesääntöisen prostituution, kumoamisen vaatimus, tasa-arvovaatimukset ja erilaisten sosiaa- Kuvio 6. Prostituutioaiheisten sanojen esiintymisfrekvenssit 1840–2015. Lähde: Historiallinen sanomalehtikirjasto. Työväki, prostituutio ja Helsinki 247246 lipoliittisten koneistojen kehittäminen: taistelu köyhyyttä vastaan on taistelua prostituutiota vastaan. Nämä vaatimukset ovat olleet vahvasti esillä työväenliikkeen ja erityisesti sen naisten toimin- nassa.41 Kun ohjesääntöisen prostituution kumoamista aikoinaan vaadittiin, talonpoikaisto ja papisto asettuivat tukemaan työ- väenliikkeen vaatimuksia. Sen sijaan säätyläiset ja aateli sekä por- varisto olivat sen jatkamisen kannalla, samoin suurin osa lääkä- rikunnasta. Kiivas keskustelu ulottui pitkälle 1900-luvulle asti.42 Yksilöllistävä (B), atomisoiva diskurssi on nähnyt prostitu- oidut itsensä syypäinä omaan tilaansa ja tutkinut heidän moraa- lista rappiotaan. Keskustelu sai 1900-luvun vaihteen rotuopeista yllykkeitä, ja monissa lehdissä kirjoitettiin kokonaisista suvuista, joiden piiristä oli ylisukupolvisesti vajottu prostituutioon ja muuhun rikollisuuteen, ja laskettiin yksittäisen suvun yhteis- kunnalle asettamia valtavia kustannuksia. Näissä keskusteluissa korostettiin vahvasti myös erilaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen mahdollisuuksia auttaa yksinäisiä langenneita naisia.43 Tätä kes- kustelua edistivät erityisesti porvarilliset ja kirkolliset piirit. Kes- kustelun kääntöpuolena oli ankaria rangaistuksia puoltava linja, joka varsinkin 1920- ja 1930-luvuilla oli erityisen suosittu. Tämä linja pääsi selkeästi voitolle 1930-luvun niin sanotuissa huolto- laeissa. Vaikka prostituutio sinänsä de-kriminalisoitiin, irtolais- käsittelystä tuli julma vallankäyttöväline. Ilman oikeusprosessia ja siihen kuuluvaa todistevelvoitetta prostituoidut saatettiin sul- kea vankilaan pitkiksi ajoiksi. Prostituoitujen ”pelastamisen” aja- tus on joko hyvällä tai pahalla säilynyt kirjoittelemisessa tähän päivään asti.44 Globalisoiva, universaalistava diskurssi (C) on nähnyt prosti- tuution kansainvälisenä, organisoituneena toimintana, joka kyt- keytyy yhtäältä globalisaation aiheuttamiin muuttoliikkeisiin, maiden väliseen taloudelliseen epätasa-arvoon ja toisaalta kan- sainvälisen matkailun kasvuun, niin sanottuun seksiturismiin. Jo kauan vireillä olleessa keskustelussa vaaditaan kansainvälistä yhteistyötä ja säännöstöjä, joiden avulla ongelmia voitaisiin vähentää.45 Tähän keskusteluun herättiin erityisesti 1990-luvulla Antti Häkkinen 248 ja sen jälkeen.46 Nämä kolme diskurssia ovat kulkeneet limittäin koko tarkastelukauden ajan, joskin painopisteet ovat vaihtuneet. Prostituution globalisaatiokeskusteluun on liittynyt eräs tärkeä piirre, ulkoistaminen. Tyypillistä prostituutiokysymyksen käsit- telylle Suomessa varsinkin toisen maailmansodan ja 1990-luvun laman välisenä aikana on ollut asian ulkoistaminen. Prostituutio oli ennen kaikkea Ruotsin, Tanskan, Englannin, Italian, Ranskan ja USA:n ongelma.47 Myöhemmin mukaan tulivat Thaimaa ja Vietnam.48 Kirjoitukset olivat sensaatiohakuisia ja yksityiskoh- taisia, vailla yksilösuojan kunnioittamista. Esimerkiksi Suomen TV:ssäkin esitettyä niin sanottua Profumo-skandaalia tai Chris- tine Keelerin tapausta käsiteltiin suomalaisissa lehdissä aikoinaan yksityiskohtaisesti ja sensaatiohakuisesti.49 Lehdet ovat kuitenkin varsin ansiokkaasti tuoneet esille myös erilaisia komiteamietintöjä, selvityksiä, raportteja ja tutkimuk- sia, joita aihepiiristä on tehty. Se on ollut hyvä tapa tuoda asial- lisuutta keskusteluun, joka helposti on saanut sensaatiomaisia sävyjä tai jopa lähennellyt sosiaalipornoa. Ennen kaikkea Mar- garetha Järvisen väitöskirja50 ja Hannele Varsan miesasiakastut- kimus51 sekä Sosiaali- ja terveysministeriön naisiin kohdistuvan väkivallan tutkimukset ja eräät 1990-luvun alun raportit ovat ani harvoja aikalaisilmiöön kohdistuneita tutkimuksia. Anna Kontu- lan Punainen Eksodus on ollut tärkeä poikkeus tässä hiljaisuuden virrassa.52 Laajin yhteiskunnan aloitteesta tuotettu selvitys ilmes- tyi yli sata vuotta sitten, vuonna 1891. Sen laati J. Pippingsköldin johtama prostituutiota tutkinut komitea.53 Syystä tai toisesta sen jälkeen tähän aiheeseen ei ole tartuttu. Tätä aineistoa läpikäydes- säni myös ensi kertaa havahduin siihen, että vaikka prostituutio- ta koskevan laajan ja syvällisen tutkimushankkeen tarpeellisuus aina todetaan, sellaista ei koskaan ole Suomessa tehty, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa. Työväki, prostituutio ja Helsinki 249248 Lopuksi Kun minulla huomattavasti nykyistä nuorempana oli tilaisuus perehtyä harvinaisen hyvin säilyneisiin ja kattaviin helsinkiläistä prostituutiota koskeviin viranomaisaineistoihin, luulin pystyväni muutamassa vuodessa haarukoimaan aiheen jotensakin katta- vasti ja syvällisesti. Väärin luulin. Kyseessä on niin moniulottei- nen ja -mutkainen ja vaikeasti jäsennettävä ilmiö, että on tyydyt- tävä vain kuvaamaan tai parhaassa tapauksessa analysoimaan sen yleisiä, parhaassa tapauksessa yksittäisiä osia. Ehkä yhden elä- män, Marian tai Marien tarinan tutkiminen antaa tietoa monesta muustakin. Kuvio 7. Ulkoistavan diskurssin esimerkkejä. Lähde: Historiallinen sano- malehtikirjasto- Antti Häkkinen 250 Kuvio 8. Ihminen myytävänä. Lähde: Länsi-Savo 16.10.2018, no 280. Työväki, prostituutio ja Helsinki 251250 Mikä prostituutiota pyörittää: seksi ja raha ja niiden epäpyhä liittoko? On vaikea uskoa näin raadolliseen maailmaan. Entä rak- kaus, läheisyys, yhteisöllisyys, huolenpito, myötäeläminen, ne asiat, joista Marie päiväkirjoissaan ja runoissaan kirjoitti ja meille välitti. Minusta tuntuu nyt, että tunteiden historia on minulta – ja monilta muilta – jäänyt liian vähälle huomiolle. Mikä saa ihmi- set toimimaan tietyissä tilanteissa niin kuin he toimivat. Mikä pitää yhteisön yhdessä? Tunne, järki vai intuitio? Kuitenkin viime kädessä prostituutiossa on kyse tästä: ihminen on kaupan. Viral- linen yhteiskunta on vain vaillinaisesti kyennyt prostituutioon vaikuttamaan, prostituoituja auttamaan. Pikemminkin päinvas- toin. Antti Häkkinen 252 Viitteet 1 Vrt. Häkkinen & Salasuo 2015, 7–17. 2 Scambler & Scambler 1997, xii-xiii. 3 Daalder 2007, 21. 4 Ringdal 2004. 5 Connelly 1980; Levine 1994. 6 Immordino & Russo 2015. 7 Lucas 1994. 8 Elämänkulkuanalyysin keskeinen ajatus on tutkia elämänkulkua ajan ja paikan, toimijuuden, sosiaalisten verkostojen ja ajoittamisen näkökulmista. Se sisältää myös ajatuksen kertymisestä ja kasaantumisesta. Mennyt elämä seuraa ihmistä vaikuttaen päätöksiin ja toimintaan, tiedostaen tai tiedosta- matta. Jan Kokin mukaan elämänkulkuanalyysi on pohjimmiltaan heuristi- nen apuväline tutkittaessa yksilöllisten elämien ja yhteiskunnallisen muu- toksen välistä suhdetta. Sen avulla elämänkulkuja voidaan käsitteellistää perheiden, yhteiskunnan ja historiallisen ajan kontekstissa. (Kok 2007). 9 Johansson & Mattila & Uusikylä 1995. 10 Tämä väitöskirjassani esitelty järkyttävä ihmiskohtalo oli tavallaan koko työn lävitse kantanut ajatus. (Häkkinen 1995, 122–123.). 11 Häkkinen 1995, 128. 12 Cole & Booth 2007. 13 Katso Jenni Simolan artikkeli tässä kirjassa. 14 Häkkinen 1995, 122–124. 15 Häkkinen mt. 149. 16 Vainio-Korhonen 2018. 17 Häkkinen 1995. 112–214. 18 Järvinen 1990. 19 Häkkinen 1994, 101. 20 Vainio-Korhonen 1918. 21 Vrt. Frances 2007, 4. 22 Häkkinen 1994, 112–122. 23 Järvinen mt. 24 Tutkimus 221 tai 442 prostituoidun elämäntavasta ja niiden kehityksestä 1.6.1908-3/1911. Helsingin Huoltopoliisin Arkisto, Kansallisarkisto. 25 Vertaa Leminen 1994. Työväki, prostituutio ja Helsinki 253252 26 Hakanen 2015. 27 UN-Habitat, 2015a. 28 Boels 2016, 194. 29 Häkkinen 1994, 101. 30 Häkkinen 1995. 31 Niemi-Kiesiläinen 2004. 32 Häkkinen 1997. 33 Häkkinen 1995, 201–205. 34 Silpola 2008. 35 Häkkinen 1999. 36 Söderblom 1992. 37 Goffman 1974; Pan & Kosicki 1993; Karvonen 2000; O´Connor 2001; Lind- ström & Marais 2012. 38 Kirsi Vainio-Korhonen 2018. 39 Tikka & Maaniitty & Aaltonen 2018. 40 Scambler & Scambler 1997. 41 Työmies 22.07.1902 no 165; Kylväjä 9.11.1905 no 44. 42 Päivälehti 18.09.1891 no 216; Etelä-Suomen Sanomat 6.07.1994 no 178; Tasa-arvoesitteitä 1.01.1998 no 3. 43 Betania 1.04.1907 no 4; Suomen Kuvalehti 1986 13.06.1986 no 24 44 Länsi-Savo 17.10.2003 no 284. 45 Suomen Kansa 19.10.1901 no 175. 46 Länsi-Savo 13.08.1999 no 218; Iltalehti 28.11.2018 no 276. 47 Etelä-Suomen Sanomat 28.11.1999 no 325; Apu 2.05.1980 no 18; Etelä-Suo- men Sanomat 15.01.2006 no 14 48 Länsi-Savo 13.08.1999 no 218; Länsi-Suomi 23.12.2018 no 350. 49 Suomen Kuvalehti 29.06.1963 no 26. 50 Länsi-Savo 29.08.1993 no 23; 1HS 16.9.1990, 4. 51 Helsingin Sanomat 10.02.2018 no 39. 52 Kontula 2008. 53 Uusi Suometar 27.02.1891 no 48. Antti Häkkinen 254 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Helsingin Tarkastuslääkärin arkisto, tarkastettujen naisten potilaspäiväkirjat ja tarkastuspäiväkirjat 1867–1908, Helsingin Kaupunginarkisto. Lehdet Historiallinen sanomalehtikirjasto, Kansalliskokoelma. Kirjallisuus Boels, Dominique (2016): Prostitution and the Informal Economy. In: The Infor- mal Economy. Palgrave Macmillan, Cham. Cole, Jeffrey E. & Booth, Sally S. (2007): Dirty Work: Immigrants in Domestic Service, Agriculture, and Prostitution in Sicily. Lexincton Books, Lanham. Connelly, Mark Thomas (1980): The Response to Prostitution in the Progressive Era. The University of North Carolina Press, Chapel Hill. Daalder, A. L. (2007): Prostitutie in Nederland na opheffing van het bordeelver- bod. Den Haag: WODC. Accessed June 5, 2013. http://www.wodc.nl/onder- zoeksdatabase/overkoepelend-rapport-evaluatie-opheffing-bordeelverbod. aspx Frances, Raelene (2007): Selling Sex: A Hidden History of Prostitution. University of New South Wales Press, Sydney. Goffman, Erving (1974): Frame Analysis: An Essay on the Organization of Expe- rience. Harper & Row, New York. Hakanen, Tiia (2015): Se tavallinen tarina?: ohjesääntöinen prostituutio Tampe- reella tarkastusnaisten elämäkertojen kautta tarkasteltuna. Tampereen yli- opisto, Tampere. Häkkinen, Antti (1994): Maksettua rakkautta, prostituutiokulttuuria Helsin- gissä 1860-luvulta nykypäivään. Teoksessa Matti Heikkilä & Kari Vähätalo (toim.) Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gaudeamus, Tampere, 90–127. Häkkinen, Antti (1995): Rahasta – vaan ei rakkaudesta, Prostituutio Helsingissä 1867–1939. Otava, Helsinki. Työväki, prostituutio ja Helsinki 255254 Häkkinen, Antti (1997): Rikkaiden pojat ja köyhien tyttäret, Helsingin vanha prostituutiokulttuuri. Teoksessa Marjatta Rahikainen (toim.) Matkoja moderniin: Lähikuvia ihmisistä ja yhteisöistä, SHS, Helsinki, 73–92. Häkkinen, Antti (1999): Clients of Prostitutes: A Historical Perspective of Fin- land. Teoksessa Laura Keeler & Marjut Jyrkinen (toim.) Who’s buying? The Clients of Prostitution. Publications on Equality 1999:4, 13–24. Häkkinen, Antti & Salasuo, Mikko (2015): Johdanto. Teoksessa Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu – miten tutkia piilossa ole- via ilmiöitä. Vastapaino, Tampere, 21–50. Immordino, G. & Russo, F.F. (2015): Laws and Stigma: the Case of Prostitution. European Journal of Law and Economics 40, 209–223. Johanson, Jan-Erik & Mattila, Mikko & Uusikylä, Petri (1995): Johdatus verkos- toanalyysiin. Menetelmäraportteja ja käsikirjoja 3/1995. Kuluttajatutkimus- keskus, Helsinki. Järvinen, Margaretha (1990): Prostitution i Helsingfors - en studie i kvinnokont- roll. Åbo Akademis förlag, Åbo. Karvonen, Erkki (2000). Tulkintakehys (frame) ja kehystäminen. Tiedotustutki- mus 23 (2), 78–84. https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/61529 Kok, Jan (2007): Principles and Prospects of the Life Course Paradigm. Annales de Démographie Historique 113 (1), 203–230. Kontula, Anna (2008): Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa. Tutki- jaliitto ja Like, Helsinki. Leminen, Pia (1994): Elämää prostituution jälkeen. Teoksessa Matti Heikkilä & Kari Vähätalo (toim.), Huono-osaisuus ja hyvinvointivaltion muutos. Gau- deamus, Tampere, 128–148. Levine, Philippa (1994): Venereal Disease, Prostitution, and the Politics of Empire: The Case of British India. Journal of the History of Sexuality 4 (4), 579–602. Linström, Margaret & Marais, Willemien (2012): Qualitative News Frame Ana- lysis: A Methodology, Communitas 17, 21–38. Lucas, Ann M. (1994): Race, Class, Gender and Deviancy: The Criminalization of Prostitution. Berkeley Women’s Law Journal, 10, 47–60. Niemi-Kiesiläinen, Johanna (2004): Naiskauppa, paritus ja seksin osto. Lakimies (3), 451–465. Pan Z. & Kosicki GM. (1993): Framing Analysis: an Approach to News Dis- course. Political Communication 10 (1), 55–75. Ringdal, Nils Johan (2004): Love for Sale: The World History of Prostitution. Grove Press, New York. Antti Häkkinen 256 Scambler, Graham & Scambler, Annette (1997): Foreward: Understanding Pros- titution. Teoksessa Graham Scambler & Annette Scambler (toim,) Rethin- king Prostitution: Purchasing Sex in the 1990s. Routledge, London, xi–xviii. Silpola, Leena (2006): Siveetön synti ja haureellinen huvi: Prostituutioilmiö Kuo- piossa 1880–1894. Tampereen yliopisto, Tampere. Söderblom, Tomas (1992): Horan och batongen: Prostitution och repression i fol- khemmet. Gidlunds Bokförlag, Värnamo. Tikka, Katja & Maaniitty, Elina & Aaltonen, Iisa (2018): Punaisten lyhtyjen Hel- sinki: prostituutio pääkaupungin historiassa. Minerva, Helsinki. UN-Habitat. (2015): Informal sector. (Habitat III Issue Paper 14). Nairobi: UN- Habitat. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018): Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Kirjokansi 174. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura., Helsinki. 257 Jenni Simola Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? Irtolaisina 1908–1915 tuomittujen helsinkiläisnaisten kategorisointi ja vastapuhe Seksuaalisuudesta tuli Suomessa julkinen puheenaihe 1880-lu- vulla, kun yhteiskunnalliseen keskusteluun nousi siveellisyysky- symys, jota on verrattu merkittävyydeltään torpparikysymykseen tai naisten äänioikeuskysymykseen.1 Pirjo Markkola on nimen- nyt sen muutoksen, johon siveellisyyskeskustelu tähtäsi, moraali- reformiksi, jonka pyrkimyksenä oli muuttaa suomalaisen yhteis- kunnan käsityksiä siveellisesti oikeasta ja väärästä. Siveellisyys merkitsi tässä seksuaalimoraalia ja kyse oli etenkin prostituution vastustamisesta.2 Seksuaalimoraali ei ole kuitenkaan siveellisyy- den ainoa merkitys. Tuija Pulkkisen ja Antu Soraisen mukaan siveellisyys oli pitkään tavanomainen suomen ja Suomessa käy- tetyn ruotsin kielen poliittinen ja filosofinen käsite, joka merkitsi hegeliläis-snellmanilaisen käsityksen mukaisesti yleisesti kor- keaa moraalisuutta ja poliittista aktiivisuutta. 1800-luvun lopulla merkitys kuitenkin alkoi muuttua selvemmin seksuaalisuuteen viittaavaksi, joskin ainakin vielä 1930-luvulle asti se viittasi yhä myös yleisiin hyviin tapoihin ja eettiseen harkintakykyyn kaikilla elämän osa-alueilla. Koko historian ajan siveellisyyden käsite on kuitenkin liittynyt kiinteästi sukupuolijärjestykseen. Siveettö- myys oli käsite, jolla kontrolloitiin etenkin naisten seksuaalista käyttäytymistä.3 1800-luvun lopun Suomessa yhteiskunnallisen huomion pros- tituutioon kiinnitti muun muassa prostituoitujen suuri määrä Jenni Simola 258 Helsingissä ja huoli sukupuolitautien, etenkin kupan, leviämi- sestä. Siveellisyyskysymyksessä aktiivisia olivat erityisesti naiset ja siten se kytkeytyi tiiviisti myös sukupuolten tasa-arvon vaa- timuksiin ja naisten emansipaatiopyrkimyksiin.4 Siveellisyyslii- kehdintä kohdistui etenkin niin sanotun ohjesääntöisen prosti- tuution vastustamiseen. Ohjesääntöinen prostituutio oli laajasti Länsi-Euroopassa 1800-luvulla vakiintunut toimintatapa, jossa rikoslaki kielsi kyllä ammattihaureuden, mutta rekisteröity- miseen, säännöllisiin sukupuolitautitarkastuksiin ja erinäisiin käytössääntöihin prostituoituja pakottavalla ohjesäännöllä se käytännössä paikallistasolla sallittiin poliisin valvonnassa.5 Ohje- sääntöisyyden lakkauttamista vaati Suomen järjestökentässä ensimmäisenä Suomen siveellisyysseura, joka oli kansainvälisen siveellisyysliikkeen Suomen osasto, mutta myös naisliikkeen toi- mijat olivat asiassa erityisen aktiivisia niin Suomessa kuin maail- mallakin.6 Työläisnaisliikkeessä kiinnitettiin huomiota erityisesti naisten köyhyyteen prostituution taustalla.7 Ohjesääntöisyyden kritisoijat katsoivat sen saavan prostituu- tion näyttämään lailliselta elinkeinolta. Käytäntöä pidettiin kris- tinuskon periaatteiden vastaisena ja sen katsottiin nakertavan yhteiskunnan moraalia ja turmelevan kansan terveyden. Erityi- sesti naisliikkeelle keskeinen kritiikin kohde oli sukupuolittu- nut kaksinaismoralismi ja tiukkana vaatimuksena sukupuolten yhdenvertaisuus lain edessä. Vain naiset joutuivat poliisin seu- rantaan ja alistetuiksi nöyryyttävinä pidettyihin sukupuolitauti- tarkastuksiin. Prostituution salliminen ohjesääntöisyydellä piti yllä käsitystä, että miehille siveettömyys olisi välttämätöntä. Tar- kastusten sijaan prostituutiota vastaan haluttiin taistella pelastus- työllä, kuten turvakoteja perustamalla. Asiaa arvioimaan asetettu komitea päätyi suosittamaan ohjesääntöisyyden lakkauttamista, mutta sukupuolitautitarkastusten lopettamisen sijaan se esitti sukupuolitautikontrollin tehostamista muilla keinoin.8 Lopulta vuonna 1907 ohjesääntöinen järjestelmä kiellettiin Senaatin pää- töksellä. Kielto tuli voimaan seuraavana vuonna.9 Siveellisyyskeskustelun äänettömiä kohteita olivat naiset, joita kutsuttiin muun muassa prostituoiduiksi, langenneiksi ja hau- Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 259258 reellisiksi tai haureudelle alttiiksi.10 Nämä naiset nähtiin ja koh- dattiin näiden yleisten, marginalisoivien kategorioiden edusta- jina ja siten he määrittyivät toisiksi, erotuksena heistä, joiden ääni keskustelussa kuului.11 Heidät tunnistetiin selvästi omaksi ihmis- ryhmäkseen, vaikkei kategoriaan päätymisen kriteerejä yhteis- kunnallisessa debatissa kovin selvästi määriteltykään. Haureelli- suusepäilyn perusteella naiset joutuivat sukupuolitautitarkastus- ten lisäksi myös irtolaiskontrollin kohteiksi, johon tämä artikkeli keskittyy. Tässä artikkelissa tutkin kuuden vuosina 1908–1915 irtolaisuudesta tuomitun ja tästä tuomiosta Senaatin oikeusosas- toon valittaneen helsinkiläisnaisen tapauksia12. Tarkastelen sitä, miten yksittäisiä naisia määritettiin irtolaiskontrollin käytän- nöissä haureellisiksi. Tutkin, miten naiset nähtiin irtolaisuutta kontrolloineessa Helsingin siveyspoliisissa ja miten heidät siveys- poliisin teksteissä kategorisoidaan haureellisiksi irtolaisiksi, jotka tulee sulkea työvankilaan. Tältä osin käytän aineistona Helsingin poliisin siveellisyysosastossa tehtyjä dokumentteja, kuten kuulus- telupöytäkirjoja, passitusraportteja sekä naisten tekemien valitus- ten johdosta oikeusosastolle annettuja selvityksiä. Tämän lisäksi lähestyn asiaa naisten näkökulmasta aineistonani valitukset, joita naiset tekivät irtolaistuomioistaan. Miten he kuvasivat itseään ja puolustautuivat tätä haureelliseksi kategorisointia ja työvankila- tuomiota vastaan? Haureellisuuden kontrollikäytännöt 1900-luvun alun Helsingissä Helsinkiläistä prostituutiota tutkineen Antti Häkkisen mukaan ohjesääntöisyyden lakkauttamisen seurauksena ei ollut pros- tituution loppuminen tai muut moraalireformin alkuperäiset tavoitteet, vaan tilanne päinvastoin vaikeutui. Valvontakäytän- nöt säilyivät pitkälti entisellään, mutta sekä prostituoitujen että sukupuolitautitartuntojen määrä kasvoi ja prostituoituina pidet- tyjen yhteiskunnallinen asema heikkeni entisestään.13 Tutkimieni Helsingin siveellisyyspoliisin arkistojen näkökulmasta katsottuna Jenni Simola 260 näyttää siltä, että haureellisuudesta syytettyjä naisia kohdeltiin mahdollisesti entistä ankarammin.14 Myös tilastojen mukaan Uudenmaan läänin kaupungeissa naisten irtolaistuomiot kään- tyivät nousuun vuonna 1908, eli samana vuonna kuin ohjesään- töisen prostituution järjestelmä lakkautettiin.15 Vaikka ohjesään- töisyyden lakkautuksen ainoaksi saavutukseksi jäikin siis se, ettei valtiovaltaa enää voitu syyttää prostituution hyväksymisestä kuten aiemmin, ei prostituutio ollut enää maailmansotien väli- senä aikana merkittävä yhteiskunnallisen keskustelun aihe.16 Edelleen haureellisiksi epäiltyjä naisia siis kontrolloitiin samoilla vuoden 1894 kuppatautiasetukseen perustuvilla terveys- tarkastuksilla, toisia satunnaisesti ja toisia säännöllisesti. Terveys- tarkastukset toteuttava tarkastustoimisto oli Helsingissä siirtynyt poliisiorganisaatiosta terveyslautakunnan alaiseksi toiminnaksi ja vaihtanut nimensä terveystoimistoksi. Toimintaa kuitenkin toteutettiin edelleen tiiviissä yhteydessä poliisilaitoksen kanssa, joka passitti naisia tarkastuksiin ja toimitti sairastuneita sairaa- laan kuten ennenkin.17 Kuppatautiasetus kuitenkin mahdollisti lähinnä naisten valvonnan, ei niinkään rangaistuksia – vaikkakin pakkohoito kuppasairaalassa muistutti luultavasti huomattavasti rangaistusta. Tärkein menetelmä haureellisina pidettyjen naisten rankaisemiseen olikin irtolaisasetuksen soveltaminen, sillä se mahdollisti työvankilaan passittamisen ilman rikoslain edellyt- tämiä oikeusprosessia ja todisteita. Irtolaisuus ei nimittäin ollut rikos, vaan elämäntapa, jonka perusteella voitiin tuomita läänin kuvernöörin hallinnollisella päätöksellä, ilman oikeudenkäyntiä, pakkotyöhön työvankilaan. Irtolaisasetusta käytettiin erityisesti prostituoituina pidettyjen kontrolloimiseen juuri siksi, ettei irto- laistuomio edellyttänyt rikoslain tapaan hankalaa toteen näyttä- mistä.18 Irtolaisuus tuli käsitteenä lainsäädäntöön Ruotsi-Suomessa 1300-luvulla ja viittasi aluksi joutilasta ja kiertelevää elämää viet- täviin, joihin tuli kohdistaa kontrollia. Se oli työvoimapoliittinen väline, jolla kaikki varattomat, jotka eivät hankkineet vuosipal- velusta, voitiin passittaa sotaväkeen tai pakkotyöhön. Myöhem- min irtolaisuuteen liitettiin yhä enenevissä määrin myös elä- Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 261260 mäntapaan liittyviä määreitä ja irtolaisuus alkoi saada rikollisen leiman.19 Lopullisesti irtolaisuus marginalisoitui pahantapaisuu- deksi elinkeino- ja muuttovapauden myötä, kun palveluspakkoa ja laillisen suojelun järjestelmää ei enää ollut.20 Vuoden 1883 irto- laisasetuksen mukaan irtolaisuudesta tuomitseminen edellytti elatuksen puutteen, työttömyyden ja kuljeskelun lisäksi sivee- töntä elämäntapaa.21 Se oli voimassa aina vuoden 1936 loppuun asti, jonka jälkeen irtolaisuudesta tuli uuden irtolaislain myötä osittain huoltotoimen alaan kuuluva asia.22 Irtolaisasetuksessa irtolaisuuden tunnuspiirteeksi määritelty siveettömyys on merkitykseltään kiinnostava. Vuoden 1883 irto- laisasetuksessa siveettömyys merkitsi pahantapaisuutta, yleisesti hyvien tapojen kanssa ristiriidassa olevaa elämäntapaa.23 Sitä käytettiin siis laajemmassa merkityksessä, kuin vain seksuaali- moraaliin viitaten, vaikkakin seksuaalimoraali olikin itsestään selvä osa siveellisyyttä.24 Selkeimmin siveettömyyden katsottiin tulevan esille juopotteluna ja naisten kohdalla haureellisuutena, erityisesti ammattihaureuden harjoittamisena. Mutta myös esi- merkiksi susiparina eläminen tai asunnon antaminen juopunei- den kokouspaikaksi olivat irtolaisasetuksen tarkoittamaa siveet- tömyyttä.25 Irtolaisten sekä muiden haureellisiksi epäiltyjen naisten val- vonnasta vastasi asetusten mukaan kaupungeissa poliisi. Hel- singin poliisiin oli perustettu erillinen siveellisyysosasto vuonna 1898, jonka tehtävänä oli muun muassa irtolaisten valvonta, kup- pataudin leviämisen estäminen ja siveellisyysrikosten ennaltaeh- käisy. Siveyspoliisiksi kutsuttu siveellisyysosasto toteutti irtolais- kontrollia yhteistyössä järjestyspoliisin kanssa. Usein pidätyksen suoritti järjestyspoliisi, joka toimitti pidätetyn siveyspoliisin käsi- teltäväksi. Siveyspoliisi piti irtolaisuutta silmällä muun muassa saamiensa ilmoitusten ja vihjeiden perusteella sekä partioimalla tietyillä alueilla ja tapahtumissa, joissa arveltiin ilmenevän siveet- tömyyttä.26 Ensimmäisen irtolaispidätyksen myötä siveyspoliisissa pidet- tiin kuulustelu, jossa selvitettiin pidätetyn taustaa ja päätettiin mahdollisesta toimenpiteestä. Se saattoi olla varoitus siveys- Jenni Simola 262 osastossa tai Vaivaishoitohallituksessa, joista jälkimmäinen oli irtolaisasetuksessa määrätty jatkotoimenpiteiden edellytykseksi. Toistuvien varoitusten jälkeen irtolaisena pidetty passitettiin läänin kuvernöörin tutkittavaksi lääninvankilaan. Kuvernööri perusti ratkaisunsa suorittamaansa kuulusteluun sekä poliisin passitusraporttiin, jossa kuvailtiin useimmiten ympäripyöreästi henkilön viettäneen työtöntä, kuljeksivaa ja epäsiveellistä elämää, sekä kerrottiin aiempien varoitusten ja mahdollisten tuomioiden määrä. Kuvernööri saattoi vapauttaa tutkitun, lähettää ulkopaik- kakuntalaisen kotipaikalleen, antaa varoituksen tai tuomita irto- laisen yleiseen työhön. Yleinen työ merkitsi aikaa työvankilassa ja helsinkiläisten naisten kohdalla sijoituspaikkana oli lähtökoh- taisesti Hämeenlinnan kuritushuone ja työvankila. Käytännössä kyseessä oli siis vankeusrangaistus ilman rikosta tai oikeuden- käyntiä.27 Vain murto-osa tutkituista kuitenkin tuomittiin, joskin nainen todennäköisemmin kuin mies, joita taas lähetettiin tutkit- tavaksi moninkertaisia määriä.28 Tutkintaan lähettäminen näyt- tääkin olleen osa siveyspoliisin rangaistuskäytäntöä, jota toteu- tettiin, vaikkei tuomion saamiseen olisi uskottukaan. Aineistona valituksia tehneiden naisten tapaukset Lääninkuvernöörin antamasta työvankilatuomiosta oli oikeus valittaa Senaatin oikeusosastoon.29 Vuosina 1908–1916 tuomios- taan valittikin yhteensä kuusi helsinkiläistä naista, joista yksi valitti kahdesta eri tuomiosta. Valitukset koskivat vuosina 1908– 1915 määrättyjä irtolaistuomioita.30 Tämän artikkelin aineisto muodostuu näiden kuuden naisen tapauksista, joita koskien olen tutkinut oikeusosaston valitusakteja sekä siveyspoliisin kuulus- telupöytäkirjoja. Valitusaktit sisältävät valituskirjeen ja valituk- senalaisen päätöksen lisäksi myös valituksen johdosta annettuja selvityksiä, kuten kopion kuulustelupöytäkirjasta siihen asti.31 Siveellisyyspoliisin kuulustelupöytäkirjat sisältävät naisen hen- kilötiedot, lyhyen elämänhistorian ja aiemmat tuomiot. Lisäksi kuulustelupöytäkirjaan kirjattiin kaikki ensimmäistä kuulustelua Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 263262 seuraavat irtolaispidätykset ja passitukset, jopa vuosikymmenien ajan.32 Tämän artikkelin aineistona on kuusi kuulustelupöytäkirjaa, seitsemän siveellisyysosaston kirjoittamaa passitusta irtolais- tutkintaan, yksi tutkittavan kirjelmä kuvernöörille tutkinnan aikana, kahdeksan valitusta tutkintaa seuranneista tuomioista sekä viisi siveellisyysosaston selvitystä valitusten johdosta.33 Kol- men naisen osalta olen tutkinut kuulustelupöytäkirjat koko siltä ajalta, kun he ovat olleet siveellisyyspoliisin valvonnassa ja ne sisältävät merkintöjä vuosilta 1900–1924.34 Toisten kolmen osalta nämä alkuperäiset kuulustelupöytäkirjat ovat kuitenkin huolto- poliisin arkistosta kadonneet ja käytössäni on ollut ainoastaan kopiot, jotka siveellisyysosasto on liittänyt valituksen johdosta antamiinsa selvityksiin. Heidän osaltaan tiedot siis päättyvät valituksen tekoajankohtaan, enkä tiedä, mitä valitusprosessin jälkeen on tapahtunut. Yhtä naisista on käsitelty irtolaisena jo ennen siveellisyysosaston perustamista, mutta kuulustelupöytä- kirja alkaa vasta vuodesta 1900, hänen palattuaan viiden vuoden jälkeen Pietarista Helsinkiin.35 Siveyspoliisin asiakirjat ovat viranomaisten tuottamia kont- rolliaineistoja, joita tulkittaessa on otettava huomioon niiden syntyyn vaikuttaneet tavoitteet. Antti Häkkinen muistuttaa, että viranomaisten intressinä oli kuvata kontrollin kohteena olevien henkilöiden tilanteet, taustat ja olosuhteet siten, että irtolaisase- tuksen ehtojen osoitettiin täyttyvän ja lääninkuvernööri saattoi tuomita tutkintaan passitetun. Siksi kuvausten totuudenmukai- suuteen on syytä suhtautua kriittisesti. Toisaalta kuulusteltavan pyrkimyksenä oli kiistää irtolaisuus ja pyrkiä harhauttamaan viranomaista, joskin siinä onnistuminen oli tarkan valvonnan ja dokumentoinnin vuoksi vaikeaa. Kuulustelupöytäkirjojen sisältämän elämänhistorian osalta ainoa tietolähde oli yleensä kuulusteltu itse.36 Tässä artikkelissa keskityn analysoimaan sitä, minkälaista kuvaa siveyspoliisin dokumenteissa näistä naisista rakennetaan. Keskeistä ei siten ole niinkään se, mitä dokumen- toinnin taustalla olleissa tilanteissa todella tapahtui vaan se, mitä dokumentoinnilla tehtiin. Jenni Simola 264 Alistetussa asemassa olevien kirjelmät vallanpitäjille ovat läh- teinä toisenlaisia kuin viranomaisten tuottamat aineistot. Suo- messa Kirsi Vainio-Korhonen on tutkinut irtolaisnaisten vali- tuksia 1800-luvun alkupuoliskolta ja saman tyyppisinä lähteinä voidaan pitää myös naisten köyhäinhuollolle kirjoittamia kirjeitä, joita Matias Kaihovirta on tutkimuksessaan käyttänyt.37 Olen valinnut aineistoksi juuri valituksen tehneiden naisten tapauk- set siksi, että valituskirje antaa viranomaisten tuottamiin kont- rolliaineistoihin verrattuna mahdollisuuden myös naisen oman näkökulman tavoittelemiseen. Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, missä määrin tämä on mahdollista. Englantilaisten köyhäinavun anojien kirjeiden kohdalla on tutkimuksissa pohdittu kirjeiden ajoittaisen kaavamaisuuden sekä todellisen kirjoittajan merki- tystä niiden käyttämiselle lähteinä.38 Thomas Sokollin mukaan erityisesti on syytä ottaa huomioon se, että tällaiset kirjoitukset ovat pohjimmiltaan strategisia tekstejä, joilla on selvä tarkoitus. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö tekstit sisältäisi muuta- kin kuin strategisia argumentteja ja tulisi siten kertoneeksi jotain myös valituksen tekijän kokemuksista ja asenteista.39 Valtaosa irtolaistuomioista tehdyistä valituksista ei ole tuomit- tujen omakätisesti kirjoittamia, vaan tyypillisesti kirjoittajina ovat toimineet esimerkiksi vankilan kirjanpitäjät tai apulaistirehtöörit, osaavat kanssavangit sekä lakimiehet tai muut oikeusoppineet.40 Tässä artikkelissa tutkituissa tapauksissa valituksia ovat naisille kirjoittaneet kaksi lääninvankilan apulaistirehtööriä41 ja kolme oikeusoppinutta42. Yhdessä tapauksessa valituksen kirjoittajaa ei ole tiedossa43, ja yksi naisista on todennäköisesti kirjoittanut vali- tuksia myös itse.44 Tietystä kaavamaisuudesta, kuten muodolli- sista aloituksista ja lopetuksista, käy ilmi, että myös sisällön muo- toiluun on saatu asiantuntevaa apua. Samankin kirjoittajan eri henkilöille tekemät valitukset ovat kuitenkin keskenään erilaisia niin sisällöiltään kuin sävyiltään.45 Lisäksi osa valituksista sisältää kuvauksia yksittäisistä tapahtumista sekä hyvin henkilökohtaisi- akin kertomuksia. Olen päätellyt, että valituksenkirjoittajat ovat antaneet naisille ennen kaikkea muotoseikkoihin ja osittain myös Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 265264 säädöksiin liittyvää apua, mutta valitusten sisällöissä kuuluvat myös naisten omat äänet. Koska valitukset on kirjoitettu vankilaan joutumisen välttä- miseksi ja ovat siten osa naisten selviytymisstrategiaa, niiden ei ole syytä olettaa kuvaavan naisten kokemuksia ja tunteita sel- laisinaan. Enemmän kuin kokemuskertomuksina, tulkitsenkin valituskirjeitä yhtenä naisten vastarinnan muotona. Ymmärrän irtolaiskontrollin valtasuhteena, jossa ihminen objektivoidaan ojennuksen tarpeessa olevaksi irtolaiseksi, johon kohdistetaan sopeuttavia toimenpiteitä. Koska tällainen vallankäyttö on pyrki- mystä vaikuttaa toimintaan, se on riippuvaista vallankäytön koh- teen toiminnasta ja kohteella on näin mahdollisuus myös toisin toimimiseen ja vastarintaan.46 Vaikka valitukset menivät harvoin läpi, valituskirjeillä naiset puolustivat itseään alistetusta ja usein melko epätoivoisesta asemastaan huolimatta. Tässä artikkelissa tutkin tätä vastarintaa tarkastelemalla naisten valituskirjeissään tuottamaa vastapuhetta heihin kohdistetulle marginalisoivalle kategorisoinnille. Ymmärrän prostituoidun, irtolaisen tai haureellisen naisen kategorioina, joita luodaan sosiaalisissa käytännöissä. Tämän lähtökohdan taustalla on etnometodologiseen tutkimusperintee- seen nojaava kategorioiden tutkimus, jossa korostetaan ihmis- ten keskinäisen toiminnan merkitystä yhteisesti jaetun sosiaali- sen ja moraalisen järjestyksen rakentumisessa ja kategorisointia sen välineenä. Ihmisten kategorisointi on neutraalin kuvauksen sijaan toimintaa ja tekoja, jolla on aina seurauksia. Kategorisoi- malla ihmisiä heille muun muassa tuotetaan marginaalisia iden- titeettejä ja ihmisryhmiä luokitellaan normaalista poikkeavaksi.47 Etsin aineistosta haureellisen naisen ja prostituoidun kategorian rakentamista. Samalla kun etsin aineistoista marginaalia ja poik- keavuuden määrittelyjä, tulee väistämättä esille myös se nor- maali, johon nämä suhteutetaan. Näiden naisten haureellisuuden ja siveettömyyden kuvaukset kertovat siis normien rikkomuksina myös siitä, millaista siveellisyyttä työläisnaiselta odotettiin. Sen lisäksi, että kategorioita rakennetaan sosiaalisissa käy- tännöissä, niitä voidaan myös haastaa tai purkaa. Vastapuheeksi Jenni Simola 266 voidaan kutsua sellaisia puhetapoja, joilla pyritään horjuttamaan vallitsevia määrittelytapoja. Se on vastaamista ja vastustamista, eli reagointia, jonka kohteena ovat nämä vakiintuneet kategori- soinnit ja kategoriat.48 Marginaalin asetettujen ihmisten kohdalla on kyse erityisesti siitä, miten he kyseenalaistavat, kieltävät ja pyrkivät muuttamaan heihin kohdistettuja määritelmiä, suorasti tai epäsuorasti. Olivatko valituksia tehneet naiset sitten jollain tapaa poikke- uksellisia muihin irtolaisina pidettyihin naisiin nähden? Ilman vertailevaa aineistoa siitä ei saada tarkkaa käsitystä, mutta vai- kuttaa siltä, että valituksia tekivät ne naiset, jotka olivat siveyspo- liisin kanssa tekemisissä paljon. Irtolaiskuulusteluihin nimittäin päädyttiin usein myös vain kertaalleen tai satunnaisesti ja valta- osa kuulustelluista ei saanut koskaan yhtään tuomiota49. Yksittäi- seksi jääneissä pidätyksissä oli usein kyse joko poliisin erehdyk- sestä tai siitä, että nainen lähti Helsingistä tai lopetti varoituksen aiheuttaneen elämäntavan.50 Oletettavasti tuomituistakin osalle ensimmäinen tuomio jäi myös viimeiseksi. Vuosina 1908–1916 Suomessa työvankilaan tulleista naisista vuosittain vähintään nel- jännes, jopa yli puolet, eivät olleet aiemmin olleet yleisessä työssä tai saaneet minkäänlaista muutakaan rangaistusta.51 Tutkimani valituksia tehneet naiset edustavat siten jonkinlaista irtolaisuusil- miön näkyvää marginaalia, sillä he tulivat pidätetyiksi toistuvasti ja kaikilla oli elinaikanaan useampia työvankilatuomioita, osalla myös rikostuomioita. Kaikki tutkimieni tapausten naiset olivat naimattomia. Viisi naisista oli muuttanut Helsinkiin muualta, heistä neljä maaseu- dulta. Kaikki olivat työskennelleet jossain vaiheessa joko palve- lijattarina, ompelijoina tai tehtaantyöläisinä. Tiedot naisten kou- lutustaustasta ovat puutteellisia, mutta kaikki ovat käyneet rip- pikoulun. Kaksi naista, joiden kohdalla koulutuksesta oli tietoa enemmän, olivat käyneet kansakoulua, toinen kaksi vuotta ja toi- nen myös ylemmän kansakoulun. Näiltä osin he eivät erotu pros- tituoituina pidettyjen naisten joukosta. Huomattavaa kuitenkin on, etteivät he eronneet myöskään yleisesti Helsinkiin muuttajien valtavirrasta, sillä prostituoituina pidetyt naiset olivat Helsingissä Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 267266 ylipäänsä taustoiltaan hyvin samankaltaisia kuin muutkin Hel- sinkiin muuttavat naiset.52 Kuvaan artikkelissani ensin naisten taustoja ja sitä, miten he päätyivät siveyspoliisin kirjoihin ja mitä heidän ajastaan irto- laiskontrollin kohteena tiedetään. Sen jälkeen siirryn analyysiini naisten kategorisoinnista ja vastapuheesta. Olen lukenut aineistoa kahdesta suunnasta, etsien siveyspoliisin ja naisten näkemyksiä. Siveyspoliisin näkökulmasta olen merkinnyt aineistosta kohdat, joissa siveyspoliisi kuvailee naisia ja näiden tekemisiä sekä perus- telee kiinniottoja ja vankilaan passituksia. Naisten näkökulmasta olen merkinnyt aineistosta kohdat, joissa naiset kuvailevat itse- ään ja asemaansa sekä perustelevat vapautuspyyntöjään. Tämän jälkeen olen teemoitellut aineistosta löytämiäni kuvauksia, joita analysoin kategorisointeina ja vastapuheena. Pyrin vastaamaan kysymyksiin siitä, miten naisia kategorisoitiin siveyspoliisin dokumenteissa ja miten he valituksissaan itse kategorisoivat itse- ään toisin. Lopuksi pohdin leimatun identiteetin ja prostituoidun kategorian merkitystä. Valituksia tehneet naiset, keitä he olivat? Tutkimistani naisista viisi oli päätynyt siveyspoliisin kirjoihin 15–28-vuotiaana ja viimeistään viiden vuoden kuluessa Helsin- kiin saapumisestaan. Vain yksi naisista päätyi siveyspoliisin kir- joihin vanhempana, 38-vuotiaana. Kolme naisista oli aviottomia tyttäriä ja toisten kolmen vanhemmat olivat naimisissa. Talol- lisentytär Sofia kertoi kuulustelussa asuneensa vanhempiensa luona Ylistarossa 22-vuotiaaksi asti, jonka jälkeen hän oli ollut vuosia Ruotsissa palveluksessa, ennen kuin saapui Helsinkiin.53 Ainan vanhemmat olivat itsellisiä ja Alman isä muurari.54 Aman- dan naimaton äiti oli talollisentytär Ikaalisista, joka myöhemmin avioitui sekatavarakauppiaan kanssa ja Lempin naimaton äiti oli tehtaantyöntekijä.55 Annan naimattomasta äidistä kirjattiin kuu- lustelupöytäkirjaan vain tämän olevan mielisairas.56 Jenni Simola 268 Vain yhdellä naisista oli itsellään lapsi. Alma oli syntyjään Helsingistä. Hän päätyi siveyspoliisin kirjoihin 18-vuotiaana ja 23-vuotiaana hän synnytti aviottoman lapsen. Vielä neljä kuu- kautta ennen lapsen syntymää Alma oli pidätetty humalassa kadulta, mutta sen jälkeen merkinnät hetkeksi loppuvat. Lapsen ollessa hiukan yli vuoden ikäinen pidätykset alkavat taas, ja jokai- sessa Alman todetaan olevan humalassa. Lapsi on vain puolen- toista vuoden ikäinen, kun Alma ensimmäisen kerran tuomitaan irtolaisena työvankilaan kolmeksi kuukaudeksi. Muutaman kuu- kauden jälkeen vapautumisestaan Alman juuri kaksi vuotta täyt- tänyt tytär otetaan vaivaishoidon huostaan. Samana kesänä Alma pidätetään kauppatorilta, jossa hän juopottelee yhdessä äitinsä kanssa. Äiti päätyy jossain vaiheessa köyhäintaloon ja kuolee siellä. Alman kuulustelupöytäkirjan viimeinen merkintä kertoo, että myös Alma otetaan 34-vuotiaana köyhäintaloon, mielisairas- osastolle.57 Useimmilla naisista on irtolaispidätyksiä useita ja pitkältä ajalta. Lähes kaikki kuulustelupöytäkirjat sisältävät kymmeniä merkintöjä useiden vuosien ajanjaksolla. Ainoastaan Amandan, joka vietti välillä pitkiä aikoja Pietarissa, kuulustelupöytäkirjassa oli merkintöjä vain yksitoista.58 Pisin kuulustelupöytäkirja on Lempillä. Tamperelaisen tehtaantyöntekijän avioton tytär päätyi siveyspoliisin kirjoihin heti saapuessaan Helsinkiin 15-vuoti- aana. Seuraavien 22 vuoden aikana hänet pidätettiin reilusti yli 100 kertaa ja tuomittiin työvankilaan irtolaisena kymmenesti. Viimeinen merkintä kuulustelupöytäkirjassa kertoo, että mieli- sairaaksi todettu Lempi otettiin 36-vuotiaana Nikkilän mielisai- raalaan.59 Kaikkien naisten kuulustelupöytäkirjoissa mainitaan terveys- toimiston tarkastukset, eli heitä passitettiin sukupuolitautitarkas- tuksiin joko ajoittain tai säännöllisesti. Ainakin neljä naisista pää- tyi toistuvasti myös Kumpulan sairaalaan, jossa hoidettiin suku- puolitauteihin sairastuneita, erityisesti haureellisina tai haureel- lisuudelle alttiina pidettyjä naisia.60 Heidät haluttiin ensinnäkin eristää muista potilaista, miehistä ja turmeltumattomista naisista. Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 269268 Myös kuppatautiasetus määräsi hoitamaan heitä pakkohoidossa sairaalassa.61 24-vuotias Aina päätyi Kumpulaan jo kolmannen pidätyksen jälkeen, kesällä 1911. Aina oli saapunut Helsinkiin 3 vuotta aiem- min ja työskennellyt ajoittain tupakkatehtaalla, mutta keväästä asti hän oli ollut työtön ja siveyspoliisin valvonnassa. Kumpulan sairaalassa naiset joutuivat tiukkojen sääntöjen alaisiksi, joihin monen oli vaikea sopeutua.62 Jo kolmantena sairaalapäivänä Aina tuotiin sairaalasta poliisiasemalle hänen käyttäydyttyään hallit- semattomasti. Aina vietti yön putkassa, sai seuraavana päivänä varoituksen ja palautettiin sairaalaan. Seuraavien kolmen vuoden aikana Aina joutui Kumpulaan useasti ja yhteensä kahdeksan kertaa poliisi haki hänet sieltä sopimattoman käytöksen, väkival- taisuuden tai karkaamisyritysten vuoksi. Kerran asia siirrettiin jopa rikosasioita hoitavaan etsiväosastoon, koska siveyspolii- sin mukaan oli syytä olettaa Ainan pyrkivän nostattamaan sai- raalassa mellakan. Myös Ainan kuulustelupöytäkirjaan kirjattu tarina päättyy kuppasairaalaan. Viimeinen merkintä kertoo, että siveyspoliisi palautti Töölön ylimääräisestä veneerisestä sairaa- lasta sopimattoman käyttäytymisen vuoksi tuodun 30-vuotiaan Ainan takaisin Töölöön tämän rauhoituttua.63 Viisi naisista oli kotoisin muualta kuin Helsingistä ja tämä vai- kutti siveyspoliisin toimenpiteisiin niin kauan, kunnes nainen oli kirjoilla Helsingissä. Anna oli kotoisin Parikkalan pitäjästä, jossa hänet oli otettu vaivaishoidon huostaan äidin jouduttua mielisai- raalaan. Pian vaivaishoidon huostasta päästyään 17-vuotias Anna saapui Helsinkiin ja lyhyiden palvelustyösuhteiden välissä häntä palautettiin toistuvasti vankikyydillä takaisin Savonlinnaan, jossa hän oli kirjoilla. Ulkopaikkakuntalaisena ei saanut helposti työ- vankilatuomiota, mutta passitus kotipaikalle seurasi usein jo ensimmäisestä pidätyksestä. Anna pyrkikin sinnikkäästi pakene- maan poliiseja aina ikkunasta hyppäämiseen asti. 22-vuotiaana Anna kuitenkin siirsi kirjansa Helsinkiin ja sai pian ensimmäisen työvankilatuomionsa.64 Jenni Simola 270 Haureellisia naisia ja vaaraksi yhteiskunnalle Heti ensimmäisten pidätysten syyt viittasivat suoraan tai epä- suorasti haureellisuuteen. Sekä Sofia että Alma olivat olleet myö- häisellä kävelyllä, jonka tarkoitus ilmaistiin suoraan ”luultavasti haureelliseksi”.65 Annan oli nähty lähtevän ulos mieshenkilön kanssa ja tarkoitus oli päätelty yksiselitteisesti haureelliseksi.66 Amanda oli tuotu vankikyydillä Pietarista, jossa hän oli syyllis- tynyt irtolaisuuteen oman kotikuntansa ulkopuolella. Jo reilun viikon kuluttua hänet oli tavattu kuljeskelemassa ulkona hau- reellisessa tarkoituksessa.67 Aina oli pidätetty yöllä kadulta, sillä ilmoituksen mukaan hän vietti työtöntä ja epäsiveellistä elämää.68 Lempin pidätyksen syyksi riitti seurusteleminen mieshenkilön kanssa kadulla ilta-aikaan.69 Jatkossakin monen pidätyksen syy oli myöhäinen ulkonaolo, jonka poliisi tulkitsi tarkoitusperältään haureelliseksi. Näin naiset jo ensimmäisessä kohtaamisessa ins- tituution kanssa tulivat kategorisoiduiksi haureellisiksi naisiksi. Haureellisuus tyydyttiin usein poliisin asiakirjoissa ainoas- taan toteamaan, eikä se vaatinut tuekseen todisteita tai kuvauksia tapahtumista. Kaikkein tyypillisimmin haureellisuus määrittyi pelkästään sen perusteella, että nainen oli tavattu ulkona yöai- kaan, erityisesti tietyillä, prostituutiosta tunnetuilla kaduilla. Myös keskustelu ja seurustelu mieshenkilöiden kanssa saattoi olla ainoa pidätyksen syy. Erikoisempi tapaus oli, kun Aina pidätettiin helmikuisena aamuyönä 1914 Siltasaarenkadulta, syyksi oli kir- jattu se, että Aina oli pukeutunut mieheksi ja pilaili vuokra-ajurei- den kustannuksella.70 Vain Alma, jonka pidätykset yleensä liittyi- vät vain päihtymykseen, joutui kiinniotetuksi useamman kerran siten, että perusteena oli haureellisien aikeiden sijaan todistetut tapahtumat. Hänet oli löydetty harjoittamasta sukupuoliyhteyttä miehen kanssa metsästä, kellarista tai porttikongista. Alma oli asunnoton, joka myös voisi olla yksi selitys tapahtumapaikoille.71 Poliisiraportissa, jolla Amanda passitettiin lääninvankilaan kuvernöörin tutkittavaksi, häntä kuvattiin passituksille tyypilli- seen tapaan seuraavasti: ”…hän, joka jo pidemmän aikaa on viet- tänyt toimetonta ja juopottelevaa mitä suurimmin irstasta, hau- Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 271270 reellista elämää, ja myös nyt on vailla toimea, on yllä kerrottuna aikana tavattu Pohjoiselta Esplanadinkadulta selvästi haureelli- sessa tarkoituksessa…”72 Jo haureelliset aikeet siis riittivät pidätyksiin ja vankilaan pas- situksiin. Nimenomaisesti prostituoiduiksi siveyspoliisi mää- ritteli naisia lähinnä valituksiin antamissaan vastineissa silloin, kun nämä olivat ilmoittaneet käyvänsä muissa töissä. Esittäes- sään todisteita työpaikan puutteesta, siveyspoliisi viittasi naisten ”todelliseen ammattiin”, ”ammattitovereihin” ja nimesi naisia prostituoiduiksi.73 Sofian kohdalla siveysosastossa oli kuitenkin päädytty näkemään vaivaa Sofian todistamiseksi prostituoiduksi. Siveysosastosta kerrottiin konstaapelien käyneen useita kertoja eri vuorokauden aikana Sofian kotona tarkkailemassa, tekikö hän väittämäänsä ompelutyötä vai seisoiko ompelukone käyttämät- tömänä. Prostituutiosta todisti poliisin mukaan se, että Sofian asunto oli tavalliselle ompelijattarelle hulppea: huone ja keittiö vain omassa käytössä. Lisäksi se tosiasia, että Sofia oli velvoitettu terveystoimiston säännöllisiin terveystarkastuksiin eikä hän ollut anonut oikeutta saapua tarkastuksiin vasta ilta-aikaan työpäivän päätyttyä, todisti poliisille Sofian olevan prostituoitu.74 Haureellisen naisen kategoriaan liittyi ajan seksuaalimoraalin vastaiset teot, mutta siihen kytkettiin myös muita määreitä. Polii- sin kirjoituksissa naiset määrittyivät holtittomiksi, valehtelijoiksi, työtä vieroksuviksi ja juopotteleviksi.75 Aina ei poliisin mukaan käynyt mainitsemassaan kahvilassa suinkaan töissä, vaan aino- astaan liehakoimassa merimiehiä.76 Alman korostettiin valeh- delleen poliisille asuinpaikkansa useaan otteeseen.77 Lempiä taas ei saatu poliisin mukaan todistettavasti koskaan työllistymään missään muualla kuin pakkotyössä ja poliisimestari toivoikin saatteessaan, että valituksen seuraus olisi korkeintaan rangaistus ”turhanpäiväisestä viranomaisten vaivaamisesta”.78 Antti Häkkinen on esittänyt aikalaislääkärin arvioon perus- tuen, että valtaosa helsinkiläisistä prostituoituina pidetyistä naisista oli alkoholisoituneita. Alkoholi liittyi prostituutioon monella tavalla, niin juhlimisena ja laittomana viinanmyyntinä kuin sitäkin kautta, että humalassa oli helpompi liikkua kadulla Jenni Simola 272 ja kestää ympäristön paheksunta.79 Tutkimistani naisista monien pidätyskertomuksissa yhdistyvät ja vaihtelevat päihtymys- ja haureellisuussyytökset. Toisilla päihtymyspidätykset olivat vain satunnaisia haureellisuuspidätysten joukossa, toisilla päinvas- toin. Joidenkin kohdalla on selvästi nähtävissä päihtymyspidä- tysten tulo kuvaan aikaa myöten, vaikka siveysosaston kirjoihin joutuminen olisikin alkanut pelkistä haureellisuuspidätyksistä.80 Vain Sofian kuulustelupöytäkirjassa ei ole kuuden vuoden ja 23 pidätyksen joukossa ainoatakaan mainintaa päihtymyksestä.81 Tavalliset työläiset siveyspoliisin vainoamina Valituksissaan naisten kategorisoivat itseään toisin. Olen tunnis- tanut aineistosta vastapuheeksi kaksi kategorisointia, joita naiset tuottivat kirjeissä itsestään. Olen nimennyt nämä tavallisen työ- läisen ja uhrin kategorioiksi. Naiset kategorisoivat kirjeissään itsensä usein tavallisiksi nai- siksi. He kirjoittivat, etteivät ole käyttäytyneet sen huonommin kuin muutkaan ”vastaavassa tilanteessa” tai kritisoivat joutu- neensa siveyspoliisin leimaamaksi vailla perusteita. Tämä oli tyy- pillisempää kuin esimerkiksi erityisiin olosuhteisiin vetoaminen tai epätavallisen toiminnan perusteleminen. Erityisesti tavalli- suuden osoittaminen kytkeytyi työhön ja tuli esille vetoamisessa työpaikkoihin, joita he kuvasivat kunniallisiksi töiksi. Lähes kaikki naiset vetosivat kirjeissään työhön esimerkiksi silittäjänä, ompelijana, siivoojana, palvelijattarena, kahvilassa tai kaupassa, jotka olivat tyypillisiä työläisnaisten töitä. Työpaikka oli paitsi asetuksen mukaisesti este irtolaisuudesta tuomitsemiselle, myös selvä osoitus kunniallisuudesta muutoinkin. Pyrkimys löytää työtä kaupungin vaikeasta työmarkkinatilanteesta huolimatta, halu ottaa vastaan huonompaakin tilapäistyötä ja yritys tehdä kovasti töitä elämän vaikeuksista huolimatta osoittivat naisten kirjeissä heidän kunniallisuuttaan. Oleellista oli myös itsenäi- nen huolehtiminen omasta toimeentulosta ilman toisten apua.82 Tällaisen tavallisen työläisen kategorian rakentamisen tulkitsen Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 273272 vastapuheeksi prostituoidun eli kunniattomalla tavalla elantonsa hankkivan naisen kategorialle. Sofia kirjoittaa valituksessaan keväällä 1912: Olen tänä aikana elättänyt itseäni ompelutyölläni, niin hyvin kuin pystynyt, sillä yleiset lääkärintarkastukset joihin olen velvollinen alistumaan ja ne loukkaavat käsittelyt, jotka tulevat osakseni polii- sien taholta, vaikeuttavat suurissa määrin pyrkimyksiäni hankkia pysyvää asiakaskuntaa, jota voisin palvella ompelutyölläni.83 29-vuotias Anna, joka oli ollut toisen valituksensa kohdalla siveellisyyspoliisin seurannassa jo vuosia, kertoi olevansa sili- tysliikkeen omistaja. Hän oli saanut vankilanjohtajan avustuk- sella Vankeusyhdistyksen kautta työtä silitysliikkeestä edellisen vapautumisensa jälkeen ja viisi kuukautta työskenneltyään hän oli päättänyt perustaa oman liikkeen. Liike oli muuttanut moneen kertaan, mutta ajoittain Anna oli työllistänyt liikkeessään jopa kahdeksan muuta naista. Anna esitti vakuudeksi jäljennöksen maistraatin pöytäkirjasta, jossa todettiin otetun vastaan Annan ilmoitus silitysliikkeen perustamisesta.84 Sofia oli allekirjoitta- nut valituksensa ompelijattarena, Lempi vakuuttaa saaneensa vastikään siivoustyön, Aina kertoo työllistyneensä kahvilaan ja Amanda vetoaa ansainneensa leipänsä rehellisellä tavalla.85 Alma oli ainoa, joka ei valituksessaan kertonut työpaikasta, vaan vetosi siihen, ettei ollut työpaikkapulan vaivaamasta kaupungista ehti- nyt löytää työtä, ennen kuin hänet passitettiin uudelleen vanki- laan. Uusi passitus tapahtuikin vain kuukauden kuluttua vapau- tumisesta.86 Ilmeisesti monet työpaikoista olivat sepitettyjä, mutta työn – ja nimenomaan tavallisen, kunniallisen työn – korostaminen ker- too, mistä siveellisyys tuolloin koostui. Tärkeintä siveellisyyden osoittamisessa tuntui olevan työn osoittaminen, ei esimerkiksi haureellisuussyytösten suora kiistäminen. Kirjeissä kunniallista työtä tekevän naisen kategoria usein itsessään poissulki haureel- lisuuden, eikä kukaan naisista kertonut kirjeissään esimerkiksi selityksiä yöaikaan kadulla liikkumisille. Siveellisyyttä perustel- laan siveydellä seksuaalisessa merkityksessä vain yhdessä kir- Jenni Simola 274 jeessä. Ensimmäisessä valituksessaan tuolloin 23-vuotias Anna kertoo, miten hän asunnottomana joutui raiskausyrityksen koh- teeksi saavuttuaan 17-vuotiaana Helsinkiin. Kirjoituksessaan Anna korostaa, miten hän ei suostunut viettely-yrityksiin ja piti tämän päätöksensä väkivallasta ja kuoleman uhasta huolimatta. Annan siveellisyys tulee siis todistetuksi sillä, ettei hän väkival- lasta huolimatta antanut vietellä itseään siveettömyyteen.87 Tavallisen työläisen kategorian rinnalla naiset kirjoittivat itse- ään uhreiksi, erityisesti siveyspoliisin vainon uhreiksi. He kertoi- vat, miten yksi irtolaistuomio aiheutti oikeudettoman aseman ja johti mielivaltaisiin pidätyksiin. He kertoivat siitä, miten heitä koski käytännössä ulkonaliikkumiskielto iltaisin ja jo yhdeksän jälkeen liikkuminen riitti pidätyksen syyksi. Siveyspoliisin ker- rottiin myös vaikeuttavan naisten työtä.88 Silitysliikettä pitänyt Anna kertoo, miten poliisi lähestyi jatkuvasti hänen liiketilo- jensa vuokranantajia ja ilmoitti sekä vuokranantajille että Annan työntekijöille hänen olevan poliisin seurannassa. Annan liike muuttikin tiheästi.89 Sofia taas kertoo, miten nöyryyttäviin lää- kärintarkastuksiin pakottaminen esti häntä hankkimasta pysy- viä asiakkaita, joille ommella.90 Naiset kuvaavat myös poliisien henkilökohtaisen vihan olleen vainoamisen taustalla.91 Vain Aina perusti valituksensa pelkälle työpaikan todistamiselle, eikä syyt- tänyt poliiseja vainoamisesta.92 Naisista vain Anna kategorisoi itsensä uhriksi laajemminkin kuin pelkästään siveyspoliisin toimenpiteiden kohteeksi jou- tumisen kautta. Anna oli verbaalisesti taitava ja kirjoitti osan valituksistaan mitä ilmeisimmin itse. Kertomalla vaikeasta lap- suudestaan Parikkalan vaivaishoidon huostassa, nykyisestä vas- tuustaan niin mielisairaan äidin kuin tylsämielisen veljenkin elättäjänä sekä avunannostaan toisille pulassa oleville hän kate- gorisoi itsensä vaikeuksia kohdanneeksi, hyväsydämiseksi ja vastuulliseksi. Anna kertoi, miten tultuaan leimatuksi ja vähek- sytyksi kotipaikallaan hän oli pakotettu tulemaan Helsinkiin. Pal- velustyösuhteiden välissä työttömyys ajoi Annan anastamiseen ja lopulta poliisin vaino myös siveettömyyteen ja sitä kautta mieli- sairauteen.93 Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 275274 Anna kirjoittaa lokakuussa 1909: Wangittuna lähettämiset, jotka ensimmäisestä viimeiseen saakka alkuperäisyydestään tukalana ollutta asemaani ovat sitä tukalam- maksi tehneet ja syvemmälle rikoksellisuuteen vajottavana olleet, johtivat minut kaikkien mahdollisien toiveiden ulkopuolelle niin että minä sitte mainittun vuosiluvun Heinak 24 päivänä olin pakotettu antautumaan siveettömyyden uhriksi jonka johdosta syntyneen raskasmielisyyden sairaalaiseksi saattamana minä viisi vuorokautta myöhemmin Tohtori Thermannin suosituksella Uudelle klinikalle hoidettavaksi mainitusta sairaudesta otettiin.94 Prostituoidun leima Kontrollikoneisto on nähnyt nämä naiset haureellisina irtolais- naisina ja prostituoituina. Näitä kategorioita tehdään ja tuotetaan sosiaalisessa toiminnassa ja käytännöissä, ja irtolaiskontrollin instituutiot ovat toimineet niiden varassa. Kategorisoimalla mar- ginalisoidaan ihmisryhmiä ja kategorioiden näkymättömyys ja itsestäänselvyys lisäävät niiden voimaa. Itsestään selvinä pidet- tyjä kategorioita voidaan kuitenkin teoilla myös kyseenalaistaa ja purkaa.95 Valituskirjeissä irtolaisina tuomitut helsinkiläisnaiset asettuivat haureelliseksi kategorisointia vastaan. He eivät kiistä- neet haureellisen naisen kategorian olemassaoloa tai kyseenalais- taneet koko puhetapaa, mutta he kuvasivat itseään toisin ja nou- sivat puolustamaan itseään osoittamalla itsensä tähän luokkaan kuulumattomiksi. Haureuden harjoittamista he eivät kiistäneet suoraan, vaan kunniallisen työn osoittamisen kautta ja pyrkivät näin osoittamaan olevansa muutakin. Siveyspoliisin asiakirjoissa heidät määritettiin marginaaliin ja heille tarjottiin sen mukai- nen identiteetti. Valituskirjeissä he pyrkivät asemoimaan itsensä toisin horjuttaen marginaalin rajoja ja neuvotellen itselleen toi- senlaisia identiteettejä.96 Näin voisi myös heistä kertova tutkimus pyrkiä tekemään.97 Jenni Simola 276 Irtolaiskontrollia on pidetty naisten osalta pitkälti seksiä myy- vien naisten kontrollina. Sen kohteeksi joutuneet naiset on siten usein nimetty prostituoiduiksi ja heidän on oletettu tehneen sek- sityötä. Myös tämän artikkelin alkuperäinen otsikko nimesi nai- set seksityöntekijöiksi, mutta seksityön todentamisen ongelma ja seksityöntekijäksi kategorisoinnin seuraukset jäivät vaivaamaan minua. Tutkimani naiset ovat ihmisiä, jotka kyllä tulivat siveys- poliisin käytännöissä kategorisoiduiksi haureellisiksi ja osa myös prostituoiduiksi. Kaikki naiset eivät kuitenkaan välttämättä myy- neet seksiä tai ainakaan kaikkien kohdalla varmuutta ei voida saada muusta kuin siitä, miten heidät kontrollikoneistossa näh- tiin. Erityisesti mikäli kaikki terveystoimiston tai siveyspoliisin kontrollin kohteeksi joutuneet naiset sysätään samaan prostitu- oidun kaatoluokkaan, häivytetään se, että oli mahdollisesti suu- rikin joukko naisia, jotka eivät asettuneet ajan seksuaalimoraalin ahtaisiin lokeroihin, vaikka hankkivatkin elantonsa laillisin kei- noin. Nämä naiset siis saattoivat joutua siveyspoliisin tiukan seu- rannan kohteiksi siksi, että heihin kohdistettiin rikosepäily, jota ei koskaan tarvinnut selvittää oikeudessa. Antti Häkkisen mukaan kaikista Helsingin tarkastustoimis- tossa vuosina 1867–1900 tarkastetuista naisista vain hiukan yli puolet oli virallisesti prostituoituja. Viranomaiset kuitenkin arvioivat salaprostituoituja olevan jopa enemmän kuin viralli- sia. Häkkinen on epäillyt tämän suuren arvion johtuneen muun muassa siitä, että sukupuolitaudit ja prostituutio liitettiin niin tiu- kasti yhteen, että jo pelkkä epäily taudista ja kertaalleen tarkas- tettavana käyminen usein leimasi naisen viranomaisen silmissä prostituoiduksi.98 Myös tämän artikkelin tapauksissa tarkastusten piirissä olemista on poliisissa pidetty osoituksena prostituutiosta. Toinen vastaava leimaavuus liittyi naisten liikkumiseen jul- kisilla paikoilla ilta- tai yöaikaan. Yleisenä käsityksenä pidet- tiin, ettei kunniallisia naisia liikkunut yksinään Esplanadilla tai muilla prostituutiosta tunnetuilla kaduilla. Huomattava määrä aiheettomia irtolaispidätyksiä liittyikin siihen, että siveyspoliisi päätteli hämärän aikaan liikkuvan naisen automaattisesti ole- van epäilyttävissä aikeissa.99 Tämän toteaa valituksessaan myös Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 277276 Anna, joka kertoo tulleensa useimmiten pidätetyksi illalla seitse- män ja yhdeksän välillä, ”jolla ajalla liikkuminen on Vaivaishoi- tohallituksen varoituksella rangaistu rikoksena”.100 Tämä tietysti merkitsi myös sitä, ettei kunniallinen nainen voinutkaan iltaisin ja öisin kulkea kadulla saamatta ikävää epäilystä ylleen.101 Näin prostituoidun leimalla hallittiin kaikkia naisia. Aiheettomiksi todetut prostituutioepäilyt myös kohdistuivat alimpien yhteis- kuntaluokkien naisiin huomattavasti useammin kuin parem- piosaisiin, myös suhteutettuna siihen, minkälaisista taustoista virallisesti prostituoituina pidetyt todellisuudessa tulivat 102. Olen päätynyt artikkelissani käsittelemään naisia haureellisiksi kategorisoituina sen sijaan, että kutsuisin heitä prostituoiduiksi tai seksityöntekijöiksi. On selvää, että naiset rikkoivat sukupuoli- ja seksuaalimoraalisia normeja. Vielä 1900-luvun alussakaan ei kuitenkaan välttämättä ollut kaikkein oleellisinta, oliko aviolii- ton ulkopuolisen seksuaalisen toiminnan kehyksenä esimerkiksi taloudellinen hyöty, väkivallan uhka vai naisen oma seksuaalinen halu, vaan nämä sulautuivat kaikki samaksi epäsiveellisyydeksi.103 Yksi nykyajan seksuaalimoraalisessa keskustelussa korostuva kysymys, joka yhä jakaa rajusti naisliikettä, on seksin vastikkeel- lisuus. Tätä kysymystä ei kuitenkaan ole syytä varauksetta tuoda oleellisimmaksi tekijäksi historiallisia toimijoita tutkittaessa. Prostituoidulla on voitu tarkoittaa laveasti naista, joka on rik- konut aikansa siveellisyyskäsitystä tavalla tai toisella. Monenlai- siin täysin seksuaalisuuteen liittymättömiinkin normirikkomuk- siin on liitetty naisten kohdalla helposti epäilys naisen seksuaa- limoraalin löyhyydestä, erityisesti köyhien ja työväenluokkais- ten naisten kohdalla. Populaari esimerkki tästä on 1880-luvulla Itä-Lontoossa Viiltäjä-Jackinä tunnetun sarjamurhaajan uhriksi joutuneen naiset, joiden kerrotaan yleisesti olleen prostituoituja. Kuitenkin viidestä uhrista vain yksi oli kiistatta toiminut ammat- timaisesti prostituoituna, muut olivat köyhiä ja suojattomia, kadulla yöpyneitä naisia.104 Naisten stereotypisoiminen seksuaa- limoraaliltaan löyhiksi on tyypillistä myös sotapropagandassa ja sisällissodan jälkeisinä vuosina Suomessa pyrittiin ylläpitämään Jenni Simola 278 valkoisten sodan aikana luomaa käsitystä punaisista naisista hau- reellisina.105 Kulttuurisesti jaettua kategoriaa, johon liitetään poikkeuk- sellisen vahvoja kielteisiä kuvauksia, voidaan kutsua leimatuksi identiteetiksi. Ihmisen tultua määritellyksi tällaiseen kategori- aan, seurauksena on usein sen jatkuva uusintaminen ja toistuva henkiin herättäminen eri yhteyksissä.106 Seksityötä tekevän nai- sen kohdalla prostituoidun kategoria on niin leimaava, että sen myötä nainen tulee helposti nähdyksi vain seksin myymisen kautta. Häneltä viedään persoonallisuus ja hänen muut roolinsa ja tekemisensä sivuutetaan tai alistetaan seksityölle.107 Näiden naisten tutkiminen siitä lähtökohdasta käsin, että he olivat pros- tituoituja, kaventaa herkästi näkökulmaa ja siten myös naisten toimijuutta. Vaikka moni tutkimistani naisista luultavasti harjoit- tikin vastikkeellista seksiä, he olivat ankaran kontrollin kohteena ennen kaikkea saamansa haureellisen naisen leiman vuoksi. Sen ulkopuolella he olivat myös tyttäriä, työntekijöitä, naapureita ja ystäviä. Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 279278 Viitteet 1 Markkola 2002, 165; Häkkinen 1995, 17. 2 Markkola 2002, 165–166; Pulkkinen & Sorainen 2011. 3 Pulkkinen & Sorainen 2011. 4 Markkola 2002, 165–188. 5 Häkkinen 1995, 165–167, kuvaliite. 6 Markkola 2002, 166. Naisliikkeestä prostituution vastustajana Englannissa ks. Bartley 2000. 7 Kilpi 1953, 106–116. 8 Markkola 2002, 165–188. 9 Häkkinen 1995, 167. 10 Käytän tässä enimmäkseen haureellisuuden käsitettä, joka oli tutkimissani viranomaisaineistoissa yleisimmin esiintyvä käsite seksuaaliselta siveel- lisyydeltään epäilyttäviksi katsotuille naisille. 11 Ks. Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004, 10–11. 12 Kirjoitan tässä artikkelissa irtolaispidätyksistä ja -tuomioista, vaikka juridi- sesti kyseessä olivat kiinniotot irtolaisuuden perusteella ja päätökset, joilla irtolainen määrättiin yleiseen työhön. Kuitenkin siveyspoliisi ja irtolaisina pidetyt itse kirjoittavat pidätyksistä ja tuomioista, joka kuvastaa irtolaisase- tukseen perustuneiden toimien todellista, melko mielivaltaista luonnetta. Olen valinnut käyttää tässä artikkelissa kuvattujen toimijoiden käyttämiä käsitteitä. 13 Häkkinen 1995, 168. 14 Kuulustelupöytäkirjat 1900–1911. Helsingin poliisilaitoksen huolto-osas- ton I arkisto (HHA I). Kansallisarkisto Helsinki (KA Helsinki). 15 Suomen virallinen tilasto (SVT) XII 1900–1916. 16 Häkkinen 1995, 168. 17 Häkkinen 1995, 168. 18 Ståhlberg 1898, 149. 19 Pulma 1994, 29, 56. 20 Jaakkola 1994, 111. 21 Ståhlberg 1898, 116–117. 22 Toivola 1943, 166–167, 175. 23 Ståhlberg 1898, 147. 24 Ks. Pulkkinen & Sorainen 2011; Ståhlberg 1898, 148–149. 25 Ståhlberg 1898, 148–150. Jenni Simola 280 26 Häkkinen 1995, 172–174, liite 3; Keskinen & Silvennoinen 2004, 62, 66. 27 Häkkinen 1995, 155–156; Toivola 1943, 164–166; Ståhlberg 1898, 161–205; Anomus- ja valitusaktit 1908–1916. Senaatin oikeusosaston arkisto (SOO). KA Helsinki; Kuulustelupöytäkirjat 1900–1911. HHA I. KA Helsinki. 28 SVT XII 1883–1921: Irtolaisuuden perusteella vangitut ja yleiseen työhön siirtyneet vangit. 29 Ståhlberg 1898, 199–200. 30 Olen etsinyt tapaukset Senaatin oikeusosaston päätöstaltioista poimimalla hakemistosta kaikki ne tapaukset, jotka on kirjattu irtolaisasiassa tehdyksi valitukseksi. Aikarajaus alkaa tässä artikkelissa vuodesta 1908, jolloin ohjesääntöinen prostituution kielto tuli voimaan ja päättyy vuoteen 1918, jolloin valitusten käsittely siirtyi Senaatin oikeusosastosta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Vuosina 1917–1918 ei käsitelty yhtään irtolaisasiassa tehtyä valitusta ja ainoa vuonna 1916 tehty valitus koski vuonna 1915 annettua tuomiota. (Päätöstaltiot 1908–1917. SOO. Kansallisarkiston Digi- taaliarkisto (KA Digi). 31 Anomus- ja valitusaktit 1908–1916. SOO. KA Helsinki. 32 Kuulustelupöytäkirjat 1900–1911. HHA I. KA Helsinki. 33 Yksi naisista teki tutkitulla ajanjaksolla valitukset kahdesta eri tuomiosta, joista toisesta kahdella eri valituksella. Tämän lisäksi hän kirjelmöi kuver- nöörille jo tutkintavaiheessa. Hänen valitusdokumentteja on siis aineis- tossa yhteensä neljä (Anna H. pag 490/1909, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Hel- sinki). 34 V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki.; L 60/1903, Kuulustelupöytäkirjat Ca:93. HHA I. KA Helsinki; T 21/1911, Kuulustelu- pöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki. 35 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 36 Häkkinen 2015, 28–30. 37 Vainio-Korhonen 2018a ja 2018b; Kaihovirta 2015, 340–341. 38 King 2007; Sokoll 2000. 39 Sokoll 2000. 40 Olen aiemmin käynyt läpi kaikki helsinkiläisten miesten ja naisten vuosina 1883–1916 tekemät valituskirjeet, joita olen löytänyt yhteensä 44. (SOO Anomus- ja valitusaktit 1883–1916. SOO. KA Helsinki.) 41 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Alma W. pag 164/1910, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 42 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Aina T. pag 73/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 281280 43 Lempi L. pag 247/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. Kyseessä ei kuitenkaan todennäköisesti ole itse kirjoitettu valitus, koska oletettavasti omakätinen allekirjoitus on selvästi erilaista (heikompaa) käsialaa kuin teksti. 44 Anna H. pag 490/1909, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. Annan kaksi valitusta ja yksi kirjelmä kuvernöörille ovat pitkiä ja polveilevia, yksityis- kohtaisia tarinoita ja niistä puuttuvat viittaukset asetukseen. Yksi varatuo- mari Gösta Palmroosin Annalle kirjaama valitus taas on asiallisempi, lyhy- empi ja ruotsinkielinen. 45 Muun muassa eräs vankilan kirjanpitäjä on kirjannut valitukset viidelle eri henkilölle vuosina 1892–1901: Wendla H. pag 13/1892, Anomus- ja vali- tusaktit. SOO. KA Helsinki; Anna S. pag 125/1893, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Lovisa T. pag 365/1895, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Henrik E. pag 103/1897, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Abraham U. pag 32/1901, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Hel- sinki. 46 Alhanen 2007; Foucault 1975/2000. 47 Jokinen, Juhila & Suoninen 2012. 48 Jokinen, Huttunen & Kulmala 2004, 11–12; Juhila 2004, 20. 49 Häkkinen 2015, 35–36; Häkkinen 1995, 171. 50 Häkkinen 1995, 121, 171. 51 Vuosittain 28–59 % yleiseen työhön saapuneista oli näin laskien ensikerta- laisia. (SVT XII 1908–1916.) 52 Häkkinen 1995, 127, 134–135, 138. 53 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 54 V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki; T 21/1911, Kuulustelupöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki. 55 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; L 60/1903, Kuulustelupöytäkirjat Ca:93. HHA I. KA Helsinki. 56 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 57 V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki. 58 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 59 L 60/1903, Kuulustelupöytäkirjat Ca:93, HHA I. KA Helsinki. 60 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; L 60/1903, Kuulustelupöytäkirjat Ca:93. HHA I. KA Helsinki; V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki; T 21/1911, Kuuluste- lupöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki. 61 Häkkinen 1995, 178–179, liite 3. 62 Häkkinen 1995, 179. Jenni Simola 282 63 T 21/1911, Kuulustelupöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki. 64 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Anna H. pag 490/1909, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 65 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki. 66 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 67 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 68 T 21/1911, Kuulustelupöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki. 69 L 60/1903, Kuulustelupöytäkirjat Ca:93. HHA I. KA Helsinki. 70 T 21/1911, Kuulustelupöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki. 71 V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki. 72 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 73 Aina T. pag 73/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 74 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 75 Anomus- ja valitusaktit 1908–1916. SOO. KA Helsinki. 76 Aina T. pag 73/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 77 Alma W. pag 164/1910, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 78 Lempi L. pag 247/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 79 Häkkinen 1995, 181, 32. 80 L 60/1903, Kuulustelupöytäkirjat Ca:93. HHA I. KA Helsinki; V 53/1900, Kuulustelupöytäkirjat Ca:176. HHA I. KA Helsinki; T 21/1911, Kuuluste- lupöytäkirjat Ca:169. HHA I. KA Helsinki; Amanda T. pag 362/1908, Ano- mus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 81 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 82 Anomus- ja valitusaktit 1908–1916. SOO. KA Helsinki. 83 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. Suom. JS. 84 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 85 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Lempi L. pag 247/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Aina T. pag 73/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 86 Alma W. pag 164/1910, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 87 Anna H. pag 490/1909, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 88 Lempi L. pag 247/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Alma W. Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 283282 pag 164/1910, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki.; Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 89 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 90 Sofia A. pag 160/1912, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 91 Amanda T. pag 362/1908, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Alma W. pag 164/1910, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 92 Aina T. pag 73/1915, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 93 Anna H. pag 490/1909, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki; Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 94 Anna H. pag 490/1909, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 95 Jokinen, Juhila & Suoninen, 2012. 96 Jokinen, Huttunen & Kulmala, 2004, 11. 97 Tässä artikkelissa on tarkasteltu vain yksittäisten naisten kategorisointia suoraan heitä koskevissa teksteissä. On kuitenkin huomattava, että kate- gorisointia tapahtuu erityisesti niissä yleisemmissä keskusteluissa ja viral- lisissa dokumenteissa, joissa ei puhuta yksittäisistä naisista. Siksi tämän analyysin syventäminen edellyttäisi tutkimusaineiston laajentamista myös mm. ajan siveellisyyskeskusteluihin. 98 Häkkinen 1995, 153. 99 Häkkinen 1995, 30. 100 Anna H. pag 13/1916, Anomus- ja valitusaktit. SOO. KA Helsinki. 101 Häkkinen 1995, 30. 102 Häkkinen 1995, 134–135. 103 ks. myös Häkkinen 1995, 30; Vainio-Korhonen 2018a, 12, 19–20. 104 Rubenhold 2020. 105 Lintunen 2015, 49–55, 79. 106 Juhila 2004. 107 Kontula 2008, 66. Jenni Simola 284 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Kansallisarkisto, Digitaaliarkisto (KA Digi) Oikeusosaston arkisto (SOO) Päätöstaltiot 1908–1917 Kansallisarkisto, Helsinki (KA Helsinki) Oikeusosaston arkisto (SOO) Anomus- ja valitusaktit 1883–1916 Helsingin poliisilaitokset huolto-osaston I arkisto (HHA I) Kuulustelupöytäkirjat 1900–1911 Painetut lähteet Suomen Virallinen Tilasto (SVT) XII. Vankeinhoito. Vankeinhoitohallituksen kertomukset 1883–1921. Kirjallisuus Alhanen, Kai (2007): Käytännöt ja ajattelu Michel Foucault’n filosofiassa. Gau- deamus, Helsinki. Bartley, Paula (2000): Prostitution. Prevention and Reform in England, 1860– 1914. Routledge, London, New York. Foucault, Michel (1975/2000): Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Otava, Helsinki. Häkkinen, Antti (1995): Rahasta – vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867–1939. Otava, Helsinki. Häkkinen, Antti (2015): Kaupungin reunoilla. Helsinkiläistä alamaailmaa etsi- mässä. Teoksessa Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.), Salattu, hävetty vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä? Vastapaino, Tampere, 21–50. Jaakkola, Jouko (1994): Sosiaalisen kysymyksen yhteiskunta. Teoksessa Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka & Kyösti Urponen, Armeliaisuus, yhtei- söapu, sosiaaliturva. Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan kirjallisuus, Sarja sosiaalipolitiikka, sosiaaliturva 1. Sosiaaliturvan keskus- liitto, Helsinki, 71–161. Haureellisia naisia vai tavallisia työläisiä? 285284 Jokinen, Arja & Huttunen, Laura & Kulmala, Anna (2004): Johdanto: neuvot- telu marginaalien kulttuurisesta paikasta. Teoksessa Arja Jokinen, Laura Huttunen & Anna Kulmala (toim.), Puhua vastaan ja vaieta. Neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. Gaudeamus, Helsinki, 9–19. Jokinen, Arja & Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (2012): Kategoriat, kulttuuri ja moraali. Johdatus kategoria-analyysiin. Vastapaino, Tampere. Juhila, Kirsi (2004): Leimattu identiteetti ja vastapuhe. Teoksessa Arja Jokinen, Laura Huttunen & Anna Kulmala (toim.), Puhua vastaan ja vaieta. Neuvot- telu kulttuurisista marginaaleista. Gaudeamus, Helsinki, 20–32. Kaihovirta, Matias (2015): Oroliga inför framtiden : en studie av folkligt poli- tiskt agerande bland bruksarbetarna i Billnäs ca 1900–1920. Työväen his- torian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki. https://www.doria.fi/ handle/10024/113083. Keskinen, Kimmo & Silvennoinen, Oula (2004): Helsingin poliisilaitoksen histo- ria 1826–2001. Helsingin kihlakunnan poliisilaitos, Helsinki. Kilpi, Sylvi-Kyllikki (1953): Suomen työläisnaisliikkeen historia. Kansankult- tuuri, Helsinki. King, Steven (2007): Pauper Letters as a Source. Family & Community History 10 (2), 167–170. Kontula, Anna (2008): Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa. Like, Helsinki. Lintunen, Tiina (2015): Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhem- mät elämänvaiheet. Turun yliopiston julkaisuja, sarja C, osa 412. Turun yli- opisto, Turku. Markkola, Pirjo (2002): Synti ja siveys. Naiset, uskonto ja sosiaalinen työ Suo- messa 1860–1920. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Pulkkinen Tuija & Sorainen Antu (2011): Johdanto. Teoksessa Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.), Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsit- teen historia. Historiallinen Arkisto 133. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 9–35. Pulma, Panu (1994): Vaivaisten valtakunta. Teoksessa Jouko Jaakkola, Panu Pulma, Mirja Satka & Kyösti Urponen, Armeliaisuus, yhteisöapu, sosiaali- turva. Suomalaisten sosiaalisen turvan historia. Sosiaaliturvan kirjallisuus, Sarja sosiaalipolitiikka, sosiaaliturva 1. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki, 15–70. Rubenhold, Hallie (2020): Viisi. Viiltäjä-Jackin tuntemattomat uhrit. Suom. Mari Janatuinen. Atena Kustannus, Jyväskylä. Sokoll, Thomas (2000): Negotiating a Living: Essex Pauper Letters from Lon- don, 1800–1834. International Review of Social History 45, 19–46. Jenni Simola 286 Ståhlberg, K. J. (1893): Irtolaisuus Suomen lain mukaan. Suomen Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto, Helsinki. Toivola, Osmo (1943): Alkoholisti- ja irtolaishuolto. Lainsäädäntö ja käytännölli- nen huoltotyö. Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki ja Porvoo. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018a): Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa. Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018b): Gustava Blomberg – uppiniskainen leskivaimo tyrmässä ja kehruuhuoneessa 1840-luvun Turussa. Teoksessa Ismo Björn, Antti Härkönen, Jenni Merovuo, Riikka Myllys & Arto Nevala (toim.), Ruukki, raja ja rahvas: Oikeutta 60-vuotiaalle Kimmo Katajalalle. Pohjoi- Karjalan historiallinen yhdistys, Joensuu. 287 Jaana Ahtiainen Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä Seksityö on ilmiönä moraalisesti latautunut ja vahvasti sukupuo- littunut. Se ulottuu monitahoisesti yhteiskunnallisiin kerrostu- miin määrittyen ajallisen ja paikallisen kontekstinsa kautta, jol- loin se on jatkuvassa muutoksessa1. Monilta osin piiloon jäävänä ilmiönä seksityöhön sisältyy huomattavasti hiljaista tietoa, jonka tutkiminen mahdollistaa muun muassa sukupuoliin, seksiin ja seksuaalisuuteen liittyvien asenteiden valottamisen. Samalla sen kautta voi havainnoida yhteiskunnassa vallitsevia valtasuhteita ja kategorisointeja. Artikkelissani tarkastelen työlle annettuja moninaisia mer- kityksiä opiskelijoiden tekemässä seksityössä. Arvioin kaupalli- sen seksin alalla tehtyihin töihin liittyviä kokemuksia suhteessa muilla aloilla työskentelyyn sekä siviilielämään. Tämän rinnalla lähestyn seksuaalisuuden, kunniallisuuden ja puhtauden nor- meja ja odotuksia pohtien, miten ne ilmenevät seksityötä teke- vien opiskelijoiden kokemuksissa, yhteisön asenteissa ja kulttuu- risissa merkityksissä. Huomioin erityisesti sen, miten seksityötä hahmotellaan suhteessa yhteisöön ja muihin ihmisiin. Teoreettisesti nojaan erityisesti seksityötutkimukseen, jonka ohella sovellan seksuaalisuutta, naiseutta, äitiyttä, tabua ja stig- maa eli häpeäleimaa käsitteleviä tutkimuksia. Kaupallista sek- siä on tutkittu etenkin yhteiskunta- ja sosiaalitieteissä, joissa on kartoitettu muun muassa ylirajaista seksityötä, seksipalveluiden kuluttamista ja seksityön esiintymistä suomalaisessa yhteiskun- nassa2. Oikeustieteissä kaupallista seksiä on tutkittu siihen liitty- Jaana Ahtiainen 288 vän tai sitä sivuavan lainsäädännön näkökulmasta3. Kaupallinen seksi on myös huomioitu muun muassa historiantutkimuksessa ja terveyskasvatuksessa4. Seksuaalisuutta, naiseutta ja stigmaa on puolestaan käsitelty laajalti yhteiskunta- ja sosiaalitieteissä, kult- tuurintutkimuksessa ja uskonnontutkimuksessa5. Eri tutkimus- ten ja tieteenalojen yhdisteleminen mahdollistaa yksipuolisen tai yksinkertaistavan näkemyksen välttämisen seksityön kaltaista monitahoista ilmiötä käsitellessä. Kaupallista seksiä käsittelevää tutkimusta tarkasteltiin pitkään medikalisoivasta näkökulmasta, jolloin huoli seksitaudeista ja oletukset alalla toimivien naisten poikkeavuudesta ja häiriinty- neestä seksuaalisuudesta olivat etualalla. Myös seksityöntekijöi- den tarkastelu uhriuden näkökulmasta on ollut tyypillistä. Tähän lähestymistapaan sisältyy usein oletus, ettei alalla voi toimia omasta vapaasta tahdosta.6 Nykypäivänä seksityötutkimuksen tutkimuksellisessa keskiössä on annettu yhä enemmän paino- arvoa sukupuolten välisille suhteille, seksuaalisuudelle ja työlle. Työn ja vaihdon käsitteiden on kuitenkin kritisoitu jääneen vali- tettavan vähäiselle huomiolle tutkimuksen painottuessa vahvasti seksin ympärille. Samoin hyväksikäytön ja vapaavalintaisen seksityön välisen kahtiajaon on todettu jättävän varjoonsa työn, ammatin ja erilaisten työhön sisältyvien verkostojen laaja-alaisen ymmärtämisen.7 Seksityössä on työn, seksuaalisuuden, seksin ja sukupuolen lisäksi kyse myös normeista ja yhteiskunnan ja yksilön välisestä suhteesta. Samoin luokka, kansallisuus ja etnisyys nousevat kes- keiseen asemaan hallinnan rakenteista puhuttaessa8. Naiseutta, seksuaalisuutta ja stigmaa käsittelevien tutkimusten yhdistä- minen seksityötutkimukseen tarjoaa välineitä lähestyä muun muassa naiseuteen liittyviä luokitteluja ja muita yhteiskunnassa vallitsevia kategorisointeja. Näistä lähtökohdista mahdollistuu yhteiskunnan asenneilmapiirin ja valtarakenteiden monitahoi- nen tarkastelu. Seksityötutkimusta ja laajempaa keskustelua kaupallisesta sek- sistä ohjaavat yhteiskunnassa kulloinkin valloillaan olevat asen- teet ja kysymyksenasettelut, joissa tapahtuu sosiaalisten, juridis- Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 289288 ten, uskonnollisten ja taloudellisten muutosten myötä paikoi- tellen hyvinkin nopeaa vaihtelua. Esimerkiksi muuttuvalla lain- säädännöllä voi olla näkyvä vaikutus siihen, millaisena seksityö yhteiskunnassa näyttäytyy. Erilaisten muutosten yhteydessä myös yleisiä seksuaalinormeja neuvotellaan uusiksi, jolloin suhtautu- minen seksiin ja seksuaalisuuteen voi heilurin lailla heilahtaa moraalipaniikista suoranaiseen pitkästymiseen.9 Sen lisäksi että yhteiskunta itsessään on jatkuvassa muutok- sessa, myöskään kaupallinen seksi ei ole selkeärajainen ja helposti määriteltävä ala. Siihen liittyvä käsitteistö on moninaista, ja eri tutkijat tekevät erilaisia linjauksia ja rajauksia esimerkiksi palve- luita määritellessään, alalla työskentelevistä puhumattakaan. Pel- kästään seksityön tai kaupallisen seksin määrittely voi osoittautua haasteelliseksi, samoin kuin seksityöntekijän määrittely. Karkealinjaisen määritelmän mukaan seksityö on vähintään kahden osapuolen välistä vaihtoa, jossa seksiä tai seksuaalista sti- mulaatiota vastaan maksetaan ei-seksuaalinen korvaus. Useim- miten korvaus maksetaan rahana, mutta myös päihteitä, ruokaa, matkoja ja erilaisia materiaalisia hyödykkeitä, kuten vaatteita, käytetään korvauksena palveluista.10 Kyseisiä korvauksia sekä esimerkiksi ravintolaillallisia tai teatterikäyntejä voidaan tarjota myös lahjana rahallisen korvauksen ohella. Palveluiden suhteen seksityön alaisuuteen luokitellaan kuulu- van etenkin niin kutsuttu klassinen seksi, johon yleisesti ajatellaan sisältyvän yhdyntä ja siihen mahdollisesti sisältyvä oraaliseksi ja/ tai intiimihieronta. Tämän lisäksi seksityöksi määritellään thai- hierontapaikoissa tarjottava intiimihieronta, seksiä tai seksuaa- lista stimulaatiota sisältävät seuralaispalvelut ja erikoispalvelut, joihin lukeutuvat muun muassa fetissi- ja BDSM-palvelut. Seksi- työn voi puolestaan luokitella kuuluvan osaksi laajempaa kaupal- lisen seksin tai seksi- ja erotiikkapalveluiden kenttää, johon sisäl- tyy yllä mainittujen palveluiden lisäksi seksimessut, seksikaupat, seksielokuvateatterit, pornografia, seksivideot, eroottinen tanssi ja puhelinseksipalvelut.11 Seksityön ja laajemman kaupallisen seksin välinen rajanveto on hyvin pitkälti keinotekoinen ja palvelee pääsääntöisesti ilmi- Jaana Ahtiainen 290 ön tutkimuksellista rajaamista. Artikkelini kontekstissa käytän käsitteitä paikoitellen rinnakkain erityisesti silloin, kun taustoi- tan asenneilmapiiriä tai kunniallisen työn määritelmiä. Sisälly- tän kuitenkin kaupalliseen seksiin alan koko moninaisen kirjon, kun taas seksityön yhteydessä puhun alasta rajatummin. Tämän ohella puhun alalla työskentelevistä tai seksipalveluita tarjoavista, jolloin kuitenkin viittaan henkilöihin, joiden voidaan määrittää tarjoavan jotain seksityön alaisuuteen luokiteltavaa palvelua. Rajaus nimenomaan seksityöhön kaupallisen seksin laajan ken- tän sisällä auttaa rajaamaan artikkelin aiheen ulkopuolelle muun muassa pelkästään pornografian tai eroottisen tanssin alalla työs- kentelevät. Seksityötutkimuksen nykylinjauksen mukaisesti en sen sijaan käytä artikkelissani prostituutiota teoreettisena käsitteenä, sillä siihen on todettu sisältyvän historiallista painolastia ja jopa halventavaa merkitysarvoa. Käytettävien käsitteiden valinta on ohjautunut myös sen mukaan, miten aineistoni seksityönteki- jät itse puhuvat itsestään ja miten he toivovat heistä puhuttavan tieteellisessä kontekstissa. Omaa työtä tai asemaa määritellessä korostuvat ilmaukset, kuten seksityöntekijä ja seksityöläinen sekä keikkojen tekeminen, mutta aineistossa ilmenee myös tar- kentavampia käsitteitä, kuten escort tai seuralaispalveluntarjoaja. Vaikka seksityöntekijät itse saattavat käyttää itsestään ja alastaan lisäksi ronskimpia ilmaisuja, kuten huora, huoraaminen, portto tai hutsuilu, muilta toivotaan asiallisempaa kielenkäyttöä. Eten- kin blogiaineistossa ilmausten käyttö on paikoitellen hyvin väri- kästä ja keskustelua herättävää, mitä voi osaltaan ohjata 2010- luvun seksityöblogien kielenkäytön konventiot. Haastatteluissa värikkäämpiä ilmauksia mainitaan käytettävän emansipaation keinona tai humoristisessa mielessä.12 Näistä rajanvedoista huolimatta on tärkeää todeta, etteivät kaupallisen seksin ja seksityön alaiset palvelut ole selkeästi ero- teltavissa toisistaan, vaan alalla työskentelevä voi tarjota sekaisin eri palveluita. Siinä missä yksi kuvaa tarjoavansa rajatusti seura- laispalveluita, toisen tarjontaan sisältyy klassisen seksin lisäksi erikoispalveluita, seksivideoita ja pelkkää oraaliseksiä. Alalle Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 291290 mahtuukin runsaasti erilaisia palveluntarjoajia hyvin moninai- sista taustoista. Erilaisten perhe-, työ- ja koulutustaustojen lisäksi Suomenkin kontekstissa alalla työskentelee ihmisiä erilaisista etnisistä ja kulttuurisista taustoista, laajasta ikäskaalasta tai moni- naisista seksuaalisista suuntauksista ja sukupuoli-identiteeteistä puhumattakaan. Seksityöntekijät ovat moninaisuudessaan tilas- tollisesti vaikeasti hahmoteltava joukko, minkä vuoksi arviot seksityöntekijöiden määrästä Suomessa ovat vaihdelleet muuta- mista sadoista kymmeniintuhansiin. Näitä arvioita on kuitenkin pidetty alimitoitettuina.13 Moninaisuudestaan huolimatta seksityö on selkeästi sukupuo- littunutta. Suurin osa alalla työskentelevistä on naisia ja suurin osa asiakkaista puolestaan miehiä. Sukupuolen merkitys ilme- nee myös siinä, miten kulttuuriset valtajaot ja sukupuolittamisen politiikka vaikuttavat edelleen yhteiskunnassa, vaikka sukupuol- ten tasa-arvoistuminen näkyy yleisellä tasolla muun muassa talo- udellisen itsenäisyyden ja kouluttautumisen lisääntymisessä.14 Seksityön moninaisuus ilmenee myös ajankäytöllisissä raa- meissa. Suomalaista seksityötä voi luokitella ensinnäkin Suo- messa asuviin sekä Suomessa vieraileviin seksityöntekijöihin. Tämän lisäksi seksityöntekijöitä voi jaotella alalla satunnaisesti ja päätoimisesti työskenteleviin. Itse lähestyn seksityötä Suomessa asuvien satunnaisesti alalla toimivien näkökulmasta, vaikka rajanvedot ovatkin häilyviä työn joustavuuden ja vaihtelevuuden vuoksi. Erityisesti seksityötä tekevien opiskelijoiden kohdalla ajankäyttöön vaikuttaa opintojen ja muun elämän asettamat raa- mit, jolloin alalla työskentelyn voi pääsääntöisesti nähdä olevan ainakin vuositasolla osa-aikaista tai satunnaista. Opiskelijasta- tusta ei kuitenkaan pidä oletusarvoisesti nähdä osa-aikaisuuden ehtona, sillä opintojen ja muiden töiden lomassa kaupallisella alalla on mahdollista työskennellä myös päätoimisesti.15 Taustoituksena toimii folkloristiikan alan pro gradu -tutkiel- mani Huonoja naisia ja mystisiä olentoja: Subjektipositiot ja nai- seuden myyttinen kuvasto opiskelijoiden tekemässä seksityössä (2020), jonka kaksiosaista aineistoa tarkastelen artikkelissani tarkemman kehyksen kautta. Aineistoni koostuu viidestä vuonna Jaana Ahtiainen 292 2015 toteutetusta puolistrukturoidusta haastattelusta ja viidestä Blogspot-alustalla julkaistusta blogista. Haastateltavat löysin Sihteeriopisto-sivuston Sexwork-keskus- telufoorumille ja Seksitreffit-keskustelufoorumille lisäämälläni haastattelupyynnöllä, jossa toivoin haastateltavikseni opiske- lun ohella seksityötä tekeviä henkilöitä. Haastattelujen tallenta- misesta ja käytöstä sekä tunnisteellisten tietojen poistamisesta laadin haastateltavien kanssa ennen haastatteluita sopimukset, joissa määritetään haastatteluaineiston jääminen anonymisoi- tuna omaan tutkimuskäyttööni ja säilytykseeni. Tässä yhtey- dessä sovittiin haastateltavien pyyntöä noudattaen, ettei aineis- toa anneta säilytettäväksi toiselle taholle. Haastatteluäänitteet on tuhottu pro gradu -työn hyväksymisen jälkeen ja hallussani olevista litteroinneista on poistettu kaikki tunnistettavat tiedot, kuten nimet, koulutusalat ja paikkakunnat. Blogit puolestaan valitsin haastatteluiden tekemisen jälkeen, jolloin otin viittä haastattelua tasapainottamaan viisi blogia. Blo- gien kirjoittajat olivat tunnistettavissa opiskelijoiksi sen perus- teella, että se mainittiin suoraan blogin kuvauksessa tai tuotiin muutoin esille blogikirjoituksissa. Aineiston henkilöt ovat hyvin moninainen joukko. He opiske- livat aineistoa kerätessä hyvin erilaisilla aloilla sekä koulutusas- teilla ja asettuivat yli kymmenen vuoden ikähaarukkaan. Heillä oli myös erilaisia perhetaustoja ja asumismuotoja. Sen lisäksi että kaksi heistä oli äitejä, yksi heistä oli raskaana, mihin liittyviä tun- toja hän käsitteli blogissaan. Näin suppean aineiston perusteella ei voi tehdä laajoja yleistäviä johtopäätöksiä. Sen sijaan tarjolla on näkymiä siihen, millaisina kulttuuriset merkitykset ja yleinen asenneilmapiiri näyttäytyvät tämän kapean aineiston puitteissa ja miten nämä piirteet linkittyvät laajempaan tutkimuskirjallisuu- teen. Menetelminä hyödynnän diskurssianalyysia ja brittiläisen sosiaaliantropologian strukturalistista linjaa edustavan Mary Douglasin symboliantropologiaa Puhtaus ja Vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi -teoksen (2000) näkökulmasta. Diskurssi- analyyttinen lähestymistapani nojaa Arja Jokisen, Kirsi Juhilan ja Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 293292 Eero Suonisen diskurssianalyysia käsitteleviin teoksiin16. Viittaan siis brittiläisen tradition kanssa vuorovaikutuksessa muotou- tuneeseen suomalaisen yhteiskuntatieteen omaksumaan suun- taukseen, jossa kielenkäyttö näyttäytyy tekoina ja toimintana. Tässä yhteydessä tarkoitan diskurssilla sosiaalisen todellisuuden rakentamiseen käytettyä merkityssuhteiden kokonaisuutta. Sek- sityötutkimuksen kannalta diskurssianalyysissa huomionarvoista on etenkin vakiintuneiden merkitysten kyseenalaistamisen tar- kastelu ja valtarakenteiden haastamisen kielelliset keinot. Olen kiinnostunut myös siitä, miten merkityssysteemeissä rakentuu tietynlaisia identiteettejä. Näitä lähestyn subjektipositioiden eli kielellisesti tuotettujen kategorioiden kautta. Mary Douglasin teoriaa liasta ja saastasta puolestaan hyödynnän tarkastellessani maailman näkemistä kulttuuristen oletusarvojen määrittämien kategorioiden kautta. Tältä kannalta likaisuus Douglasin määrit- telemänä tarjoaa välineitä tarkastella seksityötä erityisesti yhtei- sön ulkopuolelle sulkemisen näkökulmasta. Opiskelijat seksityöntekijöinä Opiskelijoiden tekemää työtä kaupallisen seksin alalla määrit- tää vahvasti opintojen, muiden töiden ja siviilielämän asettamat ajankäytölliset raamit. Opiskelijat ovat monesti pienituloisia, ja opintojen ohella on usein rajalliset mahdollisuudet työskennellä. Opintojen ja elämisen rahoittaminen mainitaankin keskeisim- pänä syynä seksityön tekemiseen aineistossani. Opiskelijoiden elämäntilanne ja siihen liittyvät taloudelliset puitteet ovat kui- tenkin väliaikaisia, ja valmistumisen voi nähdä mahdollistavan siirtymän uusiin taloudellisiin ja ajankäytöllisiin puitteisiin, jol- loin tarve seksityön tekemiselle päättyy – ainakin samoista lähtö- kohdista kuin opintojen aikana. Opiskelijana aloitettu seksityö ei kuitenkaan rajoitu aina pelkästään opintojen aikaiseen elämään, vaan seksityötä voidaan jatkaa valmistumisen jälkeen esimerkiksi satunnaisen keikkailun tasolla.17 Jaana Ahtiainen 294 Olen viime aikoina maksellut opintolainaani pois. Otin sitä, kun huoraamisessa hankitut rahat loppuivat. Varsinkin lainaa ajatel- lessa käy mielessä, että se voisi olla paljon suurempikin summa, jos en olisi keikkaa tehnyt. Ihan hyvän valinnan mielestäni silloin tein.18 Työstä joustaminen esimerkiksi parisuhteen, perhe-elämän tai opintojen ehdoilla on ominaista opiskelijoiden tekemälle seksi- työlle. Vaikka opiskelijat eivät olekaan homogeeninen joukko kaupallisen seksin alalla, aineistoni seksityöntekijöitä yhdistää nimenomaan opintojen ja siviilielämän merkitys suhteessa työ- hön. Sen lisäksi että seksityön tekeminen yhdistyy opintojen ja siviilielämän rajaamiin puitteisiin, yhdistyy se myös alhaisiin sosiaalietuuksiin. Opintoetuuksien heikentyminen suhteessa elinkustannuksiin onkin seksityötutkimuksessa huomioitu yhteiskunnallinen muutos, jonka epäillään osaltaan vaikuttaneen opiskelijoiden kasvaneeseen määrään kaupallisen seksin alalla19. Erilaisilla edellytyksillä ja erilaisten tarpeiden takia työskentele- ville seksityö mahdollistaakin joustavat puitteet opintojen aikai- seen työhön. Näistä lähtökohdista ei olekaan ihme, että seksityö monesti koetaan ajankäytöllisesti ja taloudellisesti suotuisana vaihtoehtona muille opintojen aikana tehdyille töille tai opinto- lainan ottamiselle. Seksityötä kuvataan tehtävän opintojen aikana pääasiallisesti elämän perustarpeiden kustantamiseksi. Perheellisen opiskelijan kohdalla tähän liittyy myös parempien elinolojen tarjoaminen lapselle runsaammasta yhteisestä ajasta monipuoliseen ruokava- lioon ja jopa hyviin vakuutuksiin tai kalliimpaan päivähoitoon. Lisäksi elintason kohottaminen erotetaan elämän perustarpei- den kustantamisesta seksityön hyödyistä ja osittain motivaatto- reistakin puhuttaessa. Tällöin viitataan itsensä hemmotteluun ja matkustamisen mahdollistamiseen, mutta myös samanlaisiin hyötyihin kuin lapsille tarjottavien parempien elinolojen koh- dalla. Seksityön nähdään mahdollistavan esimerkiksi ulkomaille matkustamisen oman opiskelualan konferenssiin, mitä pidetään jopa mahdottomana ilman seksityön tarjoamia taloudellisia ja ajankäytöllisiä puitteita. Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 295294 Perustarpeiden täyttämistä ja elintason kohottamista ei voi- kaan täysin erottaa toisistaan, vaan ne lomittuvat osin päällek- käin. Ajankäytöllisen joustavuuden ja taloudellisen hyödyn ohella seksityö näyttäytyy henkisellä tasolla suotuisana20. Sosi- aalisten taitojen kehittymisen nähdään palvelevan myös muilla elämän osa-alueilla, ja työssä saatu positiivinen palaute otetaan vastaan hyvän itsetunnon rakennusaineena. Opiskelijoiden asema kaupallisen seksin kentällä näyttäytyy keskimäärin hyväosaisena ja omista lähtökohdista säädeltävänä. Työtä on mahdollista tehdä anonyymisti internetin mahdolli- suuksia hyödyntäen ja asiakkaat tarkasti valikoiden. Seksityötä mainostavissa ilmoituksissa opiskelijana itseään mainostamista hyödynnetään jopa valttikorttina, joka houkuttelee asiakkaita. Seksityötä tekevät opiskelijat usein määritelläänkin kuuluvan keskiluokkaisen seksityön joukkoon, jolle keskeistä on hyvä neu- votteluasema suhteessa asiakkaisiin, hyvät tienestit, mahdollisuus toimia internetin välityksellä ja ammatillisten arvojen näkymi- nen. Tällaisia piirteitä sisältävän seksityön on havaittu olevan kasvussa Suomessa ja laajemminkin länsimaissa, mikä indikoi sitä, että kasvava määrä seksityöntekijöitä työskentelee suhteelli- sen turvatuissa oloissa Suomessa.21 Seksityön riskit eivät kuitenkaan ulotu keskiluokkaiseen sek- sityöhön samalla tavalla kuin ne koskevat ravintoloissa, kaduilla ja muilla julkisilla paikoilla työskenteleviä seksityöntekijöitä. Vaikka stigma liittyy jollain tasolla koko kaupallisen seksin alaan, ei se kosketa kaikkia alan toimijoita tasapuolisesti, vaan kaupal- lisen seksin eri muotojen ja palveluiden suhteen vallitsee vahva kontekstisidonnaisuus22. Tällöin eri seksiaktien ja -suhteiden välillä niin kaupallisessa seksissä kuin seksissä yleensäkin vallit- see hierarkioita, jotka vaikuttavat siihen, että vain osa akteista ja suhteista mielletään turvallisiksi, terveellisiksi, kypsiksi, laillisiksi tai poliittisesti korrekteiksi23. Kaupallisen seksin alalla tätä hie- rarkkisuutta määrittää vahvasti palveluista maksettavat korvauk- set. Hierarkian pohjalle jäävät tällöin muun muassa kaduilla työs- kentelevät, Suomessa toimivat ulkomaalaiset ja seksityötä tekevät miehet. Pienempien tienestien lisäksi hierarkian pohjalle jäämi- Jaana Ahtiainen 296 nen merkitsee usein myös vertaistukiverkkojen vähäisyyttä ja suurempaa alttiutta stigmalle ja muille seksityön riskeille, kuten väkivallalle tai paljastumisen uhalle.24 Seksityöllä on sukupuolittuneen historiansa lisäksi yhteys myös sosiaaliseen luokkaan. Saija Ranz on artikkelissaan Vieraimpana naisena (2009) käsitellyt seksityön kulttuurihistoriallista kehystä, jonka avulla nykypäiväisen seksityön voi ymmärtää historiallisen ja kulttuurisen kontekstin muovaamana monitahoisena ilmiönä, jota on tarkasteltava kokonaisvaltaisesti eikä pelkästään esimer- kiksi stigmasta käsin25. Tällöin opiskelijoiden tekemää seksityötä voi yhtäältä tarkastella samassa joukossa matalapalkkaisten nais- valtaisten alojen kanssa, joihin se onkin monella tasolla rinnas- tettavissa. Toisaalta on huomioitava kaupallisen seksin sisällä vai- kuttavat hierarkiat, joiden kannalta seksityötä tekevät opiskelijat ovat hyväosaisessa ja keskiluokkaisessa asemassa. Osa-aikaduunarista amatööridominaan Ajankäytöllisten ja taloudellisten raamien lisäksi opiskelijoiden tekemälle seksityölle on ominaista ammattilaisen ja amatöörin välisen eron pohdinta, ammatillisuuden ja asiakaspalveluasen- teen korostaminen, salailun moninaiset keinot ja työn fyysisyys sekä emotionaalisuus. Kaupallisen seksin töitä myös heijastellaan suhteessa muihin opintojen aikana tehtyihin töihin, minkä kautta arvioidaan yhteisön taholta koettuja seksityötä ja seksiä morali- soivia asenteita. Seksityön käsitetäänkin määrittyvän kyseenalai- semmaksi ja epäkunniallisemmaksi kuin muiden alojen töiden yhteiskunnallisten ja kulttuuristen rakenteiden tukiessa mieli- kuvia seksityöntekijästä likaisena, paatuneena tai uhrina. Näistä lähtökohdista seksityön voi seksuaalisena normirikkomuksena nähdä uhkaavan hyväksyttävän seksuaalisuuden ja naiseuden rakennetta sekä hyväksyttävän työn mallia. Seksityöhön liitettyjä merkitysmaailmoja haastetaan aineis- tossa muun muassa rinnastamalla seksityötä muihin opintojen aikana tehtyihin töihin, joita arvostellaan pienempien tienestien Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 297296 ja vaativampien työaikojen lisäksi henkisesti ja fyysisesti kulutta- vina. Tällaisia piirteitä sisältäviä töitä nimitetään jopa paskaduu- neiksi siinä, missä seksityö näyttäytyy vähemmän stressaavana ja ajallisesti suotuisana valintana.26 Osalla nämä ennen seksityötä tai sen rinnalla tehdyt työt korostavat seksityön järkevyyttä ja sopivuutta opintojen aikaiseksi työksi, vaikka samalla tiedos- tetaan myös seksityön voivan muuttua ajallisesti haastavaksi ja stressaavaksi. Pimeissä hommissa tänäänkin tienasin puolessa tunnissa enem- män, kuin koko iltavuoron aikana virallisissa töissä. Tuntuu rahan puolesta turhalta käydä normityössä, mutta pakko se on, että saa ansioluetteloon sisältöä ja vanhana eläkettä.27 Teen kokopäiväduunia, josta palkkaa saan noin 1000e kuussa. Lisätienistejä hankin siis satunnaisesti aina jos rahaa tarvitsee. Suuremmat laskut, lainanlyhennykset, isommat ja pienemmät hankinnat tms. kustannan sitten näitä pimeitä hommia tekemällä. Joskus mietin, että minkä hiton takia edes teen oikeita töitä kun tienaan hutsuilemalla kuudessa tunnissa jo yli koko kuukauden palkan verran.28 Työhistoriaan jäävien tyhjien aukkojen pelossa raskaita mata- lapalkkaisia töitä kuitenkin tehdään mahdollisuuksien mukaan seksityön rinnalla. Toisaalta aineistossa korostetaan, miten kesä- töiden ja muiden töiden saaminen opintojen ajaksi saattaa olla vaikeaa eikä aina ylipäätänsä ollut mahdollisuuksia tehdä muita töitä seksityön rinnalla. Muiden alojen töiden jatkamisella sek- sityön ohella pyritään myös välttämään kaikkien tienestien jää- minen seksityön varaan, jolla halutaan muun muassa korostaa työhön liittyvää vapauden ja rentouden aspektia. Näillä keinoilla halutaan pitää kiinni siitä, ettei työminä valtaa liian suurta osaa elämästä eikä suhtautuminen seksiin muutu liian työkeskeiseksi. Samalla kun tiedostetaan seksityöhön liittyvät riskit omien rajojen ylläpitämisen ja hyvinvoinnista huolehtimisen suhteen, muiden alojen töihin liittyviä huonoja kokemuksia asiakkaiden asiattomasta käytöksestä työpaikkakiusaamiseen käytetään vah- vistamaan kuvaa seksityön kelvollisuudesta työvalintana29. Tällai- Jaana Ahtiainen 298 set rajanvedot ja seksityöhön liitettyjen mielikuvien kyseenalais- tamiset toimivat merkitysmaailmojen haastamisen lisäksi amma- tillisen diskurssin välineenä. Tällöin ymmärretään seksityöhön sisältyvän heikkouksia siinä missä muihinkin töihin ja nämä puolet tiedostaen tehdään harkittuja ammatillisia valintoja. Opis- kelijoiden tekemässä seksityössä ilmenee aktiivinen toimijuus, jossa työnteon keskiössä on henkilökohtaisten valintojen punta- rointi. Tällainen luonnehdinta käy hyvin yksiin sen kanssa, mitä seksityötä tutkineet historioitsijat ovat todenneet historiallisesta seksityöstä ilmenevän; vaikka seksityöntekijä olisi heikossa ase- massa, se ei silti tee hänestä kyvytöntä ymmärtämään työhönsä liittyviä valintoja30. Keskusteluun seksityöntekijän ammatillisuudesta sisältyy myös ammattilaisen ja amatöörin välistä rajanvetoa, joka on kuitenkin monilta osin vaikeasti toteutettavaa. Ammattilaisen ja amatöörin tai harrastelijan tarkkarajaisia määritelmiä ja ylipää- tänsä seksityötä koskevia mielikuvia kyseenalaistetaan sekä suh- teutetaan omaan positioon alalla. Huoratessani ilmoittelin vaan yhdellä sivulla, joka ei ollut Sex- work. Sinne ilmoituksen laittaminen tuntui niin pelottavan ammattimaiselta. Tuntui, että olen niin amatööri, etten kehtaa... Jos asiakkaat odottavat sitten jotain ammattitaitoista hupakkoa, jolla on verkkosukkahousut jalassa, hahah! Helpompi oli laittaa ilmoitus toiselle sivustolle, missä vahingossa voitiin luulla tavalli- seksi seuran etsijäksi.31 Kyseenalaistamista tapahtuu ensinnäkin omaa harrastelija- maisuutta korostamalla tehden tällä tavoin rajanvetoa ammatti- maisina nähtyihin seksityöntekijöihin. Tätä tapahtuu erityisesti tuomalla esiin oman työuran lyhyyttä suhteessa alalla pidempään olleisiin seksityöntekijöihin, joiden koetaan olevan monipuoli- semmin alalle perehtyneitä. Toisaalta seksityötä tuodaan esille nimenomaan palveluammattina muiden joukossa, jolloin ammat- timaisesti toimivien seksityöntekijöiden korostetaan olevan aivan tavallisia ihmisiä. Kummallakin tavalla sekä rakennetaan omaa työidentiteettiä että vastustetaan vakiintuneita tapoja, joilla sek- Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 299298 sityöntekijöitä yhteiskunnassa tarkastellaan. Niitä ei hyödynnetä vain sen perusteella, kokeeko seksityöntekijä itsensä ammattilai- seksi vai amatööriksi, vaan niitä esiintyy aineistossa riippumatta siitä, miten hän itsensä ammatillisesti määrittää. Usein näitä eri lähestymistapoja ammattimaisuuteen myös käytetään rinnakkain ja eri puheenvuoroihin sovitellen.32 Normaalipäivinä miesten tapaaminen on tuntunut hyvältä, nor- maalilta, jopa arkiselta. En nyt sano että huoraaminen on alkanut tuntua tylsältä, mutta kyllä se alkuaikojen jännitys on tiessään. Sanoisin että se on kuitenkin vain hyvä asia, kokemus on nimittäin tuonut rutkasti itsevarmuutta ja koen olevani ”ammattilainen”.33 Seksityötutkimuksessa ammattimainen työskentely voidaan määrittää myös muun muassa verojen maksamisen ja toimi- nimen perustamisen kautta34. Omassa aineistossani ammatti- maisuus kuitenkin rakentuu työuran pituuden tai esimerkiksi hierontatekniikkoja sisältävän asiantuntevan työkokemuksen kautta35. Ammattimaisuus ja amatööriys saattavat lisäksi näyt- täytyä ennemminkin skaalana kuin kahtena erillisenä kategori- ana. Tällöin itsestä saatetaan puhua ”ammattilaisena”, jolloin ei enää nähty itseä täysin amatöörinä, mutta ei vielä täysivaltaisena ammattilaisenakaan.36 Oman ammattimaisuuden suhteen voi- daan kokea, että ollaan amatööri tiettyjen palveluiden suhteen, mutta muilta osin jo ammattimainen seksityöntekijä. Esimer- kiksi dominapalveluiden kaltaisten erityispalveluiden kohdalla tehdään rajanvetoa pidempään alalla olleisiin, joiden nähdään työkokemuksella saavuttaneen ammattilaisen nimikkeen siinä, missä itse vähäisemmällä kokemuksella ei tätä ole vielä ansain- nut.37 Ammattimaisuuteen ja amatööriyteen liittyvät määrittelyt halutaan paikoitellen myös kokonaan sivuuttaa, jolloin omaa asemaa kaupallisen seksin kentällä varten luodaan ammattilai- nen–amatööri-jaottelun tilalle aivan uusi määritelmä esimerkiksi osa-aikaduunariudesta, joka puolestaan sitoo seksityötä yhteen muun muassa matalapalkkaisten alojen kanssa.38 Myös histori- allisesti oletus ammattimaisista seksityöntekijöistä ei aina pidä Jaana Ahtiainen 300 paikkaansa, vaan on ollut tavallista, että seksityötä on tehty mui- den työväen töiden ohella39. Riippumatta siitä, millaisilla työn tai ammattimaisuuden tason määritelmillä seksityöntekijät aineistossani itseänsä kutsuvat, yhdistää heitä ammatillisuuden korostaminen40. Ammatillisuu- den kokemus ei kuitenkaan ole täysin yhteneväinen, vaan siihen sisältyy erilaisia tulkintoja ja merkityksenantoja. Suurelta osin se kuitenkin rakentuu asiakaspalveluasenteen kautta, jolloin sek- sityö nähdään asiakaspalvelutyönä. Ammatillisuutta saatetaan tällöin mitata sen perusteella, miten hyvin kokee onnistuvansa asiakaspalvelijana. Tässä yhteydessä korostetaan myös sitä, miten seksityössä myydään palveluita ja miten työhön on tärkeää suh- tautua ammatillisesti.41 En välttämättä ole kaikissa tilanteissa edes läsnä ”omana itsenäni”, vaan mahdollisen torjunnan ottaa vastaan tuote- tai työ-minä. Siten torjunta tai ikävä kommentti ei mielestäni koske ”aitoa minua” vaan ”tuotetta” jota myyn, eikä kommenttia täten tarvitse ottaa henkilökohtaisesti.42 Ammatillisuus ja asiakaspalveluasenne kytkeytyvät merkit- tävästi työn ja siviilielämän erotteluun, jolloin seksityön parissa korostetaan toimittavan työminän roolissa asiakaspalvelijana ja palvelun myyjänä, ei siviilihenkilönä. Liiallinen siviiliminään nojaaminen ei palvele asiakasta saati työntekijää, vaan siviilielä- män erottelu työstä koetaan osaksi ammatillista suhtautumista. Seksityön hahmottaminen työnä tai tuotteena jopa ikään kuin sisällyttää niin kutsutun aidon minän siviilielämän puolelle43. Tällä erottelulla varmistetaan omien rajojen ylläpitämistä ja omasta hyvinvoinnista huolehtimista, jolloin myös esimerkiksi työssä ilmenneet epäasialliset kommentit rajataan koskemaan asiakaspalvelijaminää sen sijaan, että ne loukkaisivat henkilöä kokonaisuudessaan.44 Asiakaspalveluasenteen ja elämän eri osa-alueiden erottelun kautta seksityössä yhdistyy fyysinen läheisyys, emotionaalinen etäännyttäminen sekä kylmyydestä ja pidättäytyväisyydestä pois suuntautuminen. Samalla kun asiakaspalvelijana pyritään huo- Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 301300 mioimaan asiakas ja suhtautumaan häneen lämpimästi ja kun- nioittavasti, sisältyy asiakastilanteisiin eräänlainen itsensä etään- nyttäminen. Etäännyttämisen lisäksi seksityössä kuitenkin koros- tuu kalsean ja kylmän vaikutelman välttäminen, minkä vuoksi seksityö ymmärretään emotionaalisesti vaativana työnä. Tällainen työhön suuntautuminen linkittyy esittämisen koke- muksiin, joiden koetaan sisältyvän seksityöhön palveluammat- tina. Tässä yhteydessä seksityön havaitaan muistuttavan asia- kaspalvelutöiden lisäksi hoivatöitä ja muita töitä, joissa koske- taan asiakkaan kehoon, kuten hierontaa. Tällainen työ nähdään henkisen ja sosiaalisen puolen lisäksi fyysisenä ja ruumiillisena, mutta ei välttämättä henkilökohtaisena. Asiakkaan kehoa siis tarkastellaan ja kosketaan työminän kautta, ei siviiliminänä, jol- loin selkeytetään työn ja siviilielämän rajanvetoa ja rakennetaan ammatillisuutta. Tätä kautta seksityö rinnastuukin nimenomaan muiden alojen töihin, ei siviilielämän intiimisuhteisiin, joista seksityö erotetaan emotionaalisten tekijöiden lisäksi siksi, että työssä tapahtuvaa fyysistä ja henkistä läheisyyttä määrittää sen maksullisuus. Tässä mielessä seksityö on tärkeä ymmärtää työnä eikä ensisijaisesti seksin kautta peilaten. Esittämisen ja suorittamisen kokemusten kuvataan aineistossa rakentavan toiminnalliset raamit asiakaskohtaamiselle sen lisäksi, että ne selkeyttävät subjektipositioiden paikkoja. Seksityöntekijät voivat siis näillä keinoilla korostaa asiakaskohtaamisten työkes- keistä positiointia ja vastavuoroisesti rajata siviilielämän positi- oita tilanteiden ulkopuolelle. Osa aineiston seksityöntekijöistä kuvaa asiakaskohtaamisiin liittyvää seksiä ja läheisyyttä jopa roolitteluna, pelaamisena, esiintymisenä ja näyttelynä. Erityisesti roolileikkejä tarjoavan seksityöntekijän kohdalla näyttelyn ja roolien merkitys korostuu, kun seksityössä tapahtuvan esittämi- sen ja suoriutumisen havaitaan muistuttavan roolipelaamista.45 Etäännyttäminen ja ammatillisuus näyttäytyvät myös erilaisina tapoina orientoitua työhön. Seksityötutkimuksessa on havaittu seksityöhön liittyvän konkreettista naamioitumista ja työnimien käyttämistä, joilla turvallisuudentunteen lisäksi rakennetaan työ- minää46. Työnimien käyttäminen oman nimen sijasta on yleistä Jaana Ahtiainen 302 omassa aineistossani, mutta pukeutumiseen ja laittautumiseen suhtaudutaan ennemminkin työvaatteiden kannalta kuin naa- mioitumisena. Työvaatteiden kuvaillaankin olevan seksikkäitä, vietteleviä tai huolella valittuja. Pukeutumisen lisäksi asiakasti- lanteisiin liittyy huolellinen laittautuminen ja peseytyminen sekä ennen työtä että sen jälkeen.47 Nämä lähes rituaalinomaiset toi- met orientoivat työhön erottaen siviiliminän työminästä ja näyt- täytyvät ammatillisuuden ja asiakaspalveluasenteen rakentami- sena. Se on kans, että se on sun työpaikka. Et sä halua hengailla sun työ- paikassa. Kyllä mulla on nytkin, että mulla on työpöytä erikseen ja mulla on ruokapöytä erikseen.48 Ammatillisuutta toteutetaan myös työskentelytilojen valin- nan kautta erityisesti niissä tilanteissa, joissa työtä tehdään oman kodin ulkopuolella niin sanotusti outcallina. Outcallina työs- kentelyä suositaan etenkin kumppanin tai lasten kanssa asuessa, mutta sitä perustellaan myös työn rajaamisella omaan erilliseen paikkaansa. Oma koti pyhitetään tällöin siviilielämälle, kun taas työ vaatii oman työskentelytilansa. Tämä eronteko rinnastetaan aineistossa siihen, miten työpöytä ja ruokapöytä pidetään erilli- sessä käytössä.49 Aineistossa kuitenkin ilmenee myös omassa kodissa työsken- telyä incallina, jota perustellaan pragmaattisesti muun muassa työmatkoihin kuluvan ajan poistamisella, jolloin ajankäyttö hel- pottuu entisestään50. Asiakkaalla ei tietenkään näissä tilanteissa ole rajatonta käyttöoikeutta työntekijän kotiin, vaan usein työs- kentelytilaksi rajataan vain tietyt huoneet tai tilat51. Sekä incal- lina että outcallina työskentelyä perustellaan myös korostamalla työskentelytilan turvallisuutta ja omaa työskentelymukavuutta52. Opiskelijoiden tekemä seksityö normirikkomuksena Ammatillisuuden painottamisesta ja seksityön valintaan liitty- vien perusteluiden monipuolisesta reflektoinnista huolimatta Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 303302 seksityötä tekevät opiskelijat eivät aina koe yleisen asenneilmapii- rin suhtautuvan hyväksyvästi heidän työtänsä kohtaan. Sen sijaan he kuvaavat suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan ajatusmaa- ilman, jossa seksityötä on vaikea nähdä vapaaehtoisena valintana, jos siihen sisältyy vähänkään taloudellisia perusteita. Tällaista suhtautumista kritisoidaankin aineistossa moralisoivaksi ja tode- taan, miten loppujen lopuksi mitä tahansa työtä usein tehdään taloudellisista syistä.53 Seksityön kohdalla rahantarve kuitenkin yhdistetään helposti pakotettuun seksityöhön, jolloin seksityöntekijä leimataan vähin- täänkin olosuhteiden uhriksi. Toisaalta opiskelijoita myös kriti- soidaan helpomman elannon hankkimisesta, jota pidetään erityi- sen sopimattomana perusteena tehdä seksityötä. Työn voi tässä mielessä nähdä olevan muutakin kuin keino elannon hankkimi- seen; se on lisäksi ollut sosiaalisen ja kulttuurisen hyvinvoinnin mitta, jolla ihminen nivotaan osaksi yhteisöänsä54. Tässä mielessä työhön ja etenkin tietyille sukupuolille sopivaan työhön liittyvät normit ja uskomukset elävät sitkeästi, ja esimerkiksi kunnian käsite ja seksuaalisuuden kontrolli ovat tiukasti kiinnittyneitä sukupuoliseen työnjakoon55. Kunnia ei välttämättä viittaa vain seksuaaliseen kunniaan, vaan myös asemaan yleisesti hyväksyt- tynä yhteisön jäsenenä. Työnjakoon ja hyvän maineen säilyttä- miseen liittyvät uskomukset ja normit eivät kulu ajan saatossa ja työkulttuurin muuttuessa itsestään pois, vaan ne voivat löytää uutta elinalaa diskursseissa ja mielikuvissa.56 Seksityöntekijöiden uhriuttamisen taustalla vaikuttaa seksi- työtä koskeva asenneilmapiiri, joka kytkeytyy valtarakenteita tuottaviin kulttuurisiin merkityksiin. Valtarakenteet vaikuttavat suuren mittakaavan asioiden lisäksi pienissä arkisissa kulttuuri- sissa itsestäänselvyyksissä, joita tarkastelemalla on mahdollista päästä käsiksi marginaalin ja hegemonian diskursseihin sekä eri- toten siihen, miten asioista rakennetaan normaalista poikkeavia57. Uhriuttamisen lisäksi seksityötä tekevä voidaan yhteiskunnal- lisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin nojaten esittää likaisuuden tai paatuneisuuden näkökulmasta, jolloin seksityötä tekevän arvos- telukykyä ja päätäntävaltaa suhteessa omiin valintoihin pyritään Jaana Ahtiainen 304 kyseenalaistamaan58. Kirsi Vainio-Korhonen kuitenkin korostaa, miten seksityöntekijöihin kohdistuva hyljeksintä ja asenteiden koveneminen on 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tapah- tuneiden yhteiskunnallisten muutosten vaikutusta. 1800-luvun alkupuoliskolla seksityöläisyys ei ollut samalla tavalla stigman alaista kuin myöhemmin, jolloin esimerkiksi aviottomien lasten ja naimattomien naisten paheksunta lisääntyi porvarillisen ydin- perheihanteen yleistyessä.59 Musta tuntuu, että se on kans semmoinen vallitseva käsitys, että se on ala-arvoista työtä ja se on semmoista työtä, mistä kukaan ei voi olla ylpeä. Tai se ei oo mikään saavutus. Se ei ole hienoa. Ja se on tabu sen takia, että se voi olla vähän likaista molempiin päin, että jos sä olisit asiakas niin, mikä sä oot, kun sä ostat seksiä, ja se, että sä tarjoat seksiä. Siitä ei just puhuta, niin sitten se on vähän omituista ja jos joku on omituista, niin se on kiellettävää.60 Yhteiskunnassa vallitsevat rakenteet ja asenneilmapiiri määrit- tävät uhriuden, likaisuuden ja paatuneisuuden diskurssien kautta kaupallisen seksin alan työt kyseenalaisemmiksi ja vähemmän arvostettaviksi kuin muiden alojen työt. Samalla hahmotellaan raamit sille, mitä ensinnäkin pidetään normaalina ja hyväksyt- tävänä työnä. Lisäksi luodaan kuvaa siitä, kenen on hyväksyttä- vää työskennellä kaupallisen seksin parissa ja millaisista syistä. Aineistossani ilmeneekin, miten julkisessa keskustelussa seksi- työltä kielletään kunniallisen ammatin asema, koska sillä ei ole sijaa tutkinnoissa ja instituutioissa61. Tämä asettelu erottaa seksi- työn niin kutsutuista oikeista töistä ja vahvistaa sukupuolittunei- den stereotypioiden mukaisesti kuvaa seksityöstä epäkunnialli- sena työnä, jota tekevät epäkunnialliset naiset. Seksityöntekijöitä kohtaan voi siis kuulla samanlaisia epäkunniallisuuden ja moraa- littomuuden kaikuja kuin 1800-luvun alun asiakirjoissa62. Kaupalliseen seksiin liittyy runsaasti asenteita ja käsityksiä, jotka kumpuavat muun muassa historiallisista, uskonnollisista, kulttuurisista ja yhteiskunnallisista vaikutteista. Kaupallista sek- siä, seksuaalisuutta, naiseutta ja työtä koskevat merkityssisällöt kuvastavat, millaisia ovat oikeanlainen työ, hyväksyttävä seksu- Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 305304 aalisuus tai naiselle sopivat roolit. Merkitysten rakentuminen ei koskaan ole kontekstista ja kulttuurisista käytännöistä irrallista, vaan seksityön taustalla vaikuttaa sen kulttuurihistoriallinen kehys, joka sisältää muun muassa seksuaalisuutta ja naiseutta koskevaa arkiajattelua sekä uskontoon ja uskonnollisuuteen poh- jautuvia moraalikysymyksiä63. Kulttuurista kontekstia ja valtara- kenteita ei havainnoida vain seksityön ulkopuolelta, vaan myös seksityötä tekevät itse ottavat kantaa diskursseihin työstä, seksu- aalisuudesta ja naiseudesta64. Suvi Lensu on havainnut, miten erityisesti seksityötä tekevät äidit kritisoivat painokkaasti äitiyden ja seksityön yhdistämiseen liittyviä asenteita ja oletuksia. Ympäröivän yhteiskunnan koe- taankin leimaavan seksityötä tekevän äidin huonoksi äidiksi, ja äitiyden kuvataan syventävän seksityöhön liittyvää stigmaa ja kielteisiä asenteita.65 ”Siitä tulee heti voimakkaampi semmoinen, että vittu, mikä halpa lunttu” tiivistetään haastattelussa kertoessa, millaisen lisäleiman äitiys tuo seksityötä tekevälle opiskelijalle66. Seksityötä tekevä äiti on erityisen leimallisessa ja tuomittavassa asemassa. Epäsoveliaan työn ja epäkunniallisen naiseuden lisäksi kannettavana on tällöin myös huonon äidin leima. Tarkasteltaessa seksityötä tekeviä naisia ja heitä koskevia asen- teita voi naiskuvien ja naisen seksuaalisuuden havaita näyttäyty- vän silminnähtävästi kaksijakoisena. Naiseuteen ja naisen seksu- aalisuuteen liittyy seksityönkin ulkopuolella kunniallisuuteen ja soveliaisuuteen kytkeytyvä jako hyviin ja huonoihin naisiin, jota luonnehditaan myös huora ja madonna -jaotteluna, jonka ääri- päät ovat hyveellinen äitihahmo ja paheellinen sopimattomalla tavalla seksuaalinen nainen67. Jaotteluun sisältyy oletus naisen näkemisestä seksuaalisuutensa ja maineensa kautta sekä tähän sisältyvästä moraalisesta vastuusta, joka kulminoituu erityisesti äitiyteen sisältyvien odotusten kohdalla68. Tässä asetelmassa sek- sityöntekijä manifestoituu huonon naisen arkkityyppinä, synnil- lisenä ja epäsoveliaana. Seksityön ja seksityöntekijän arkkityypin voi tältä pohjalta havaita muovaavan myös tavoiteltavan naiseuden sekä sopivan seksuaalisuuden ja seksin kuvia tarjoamalla vertailukohdaksi Jaana Ahtiainen 306 kielletyksi, likaiseksi, epänormaaliksi tai poliittisesti epäkorrek- tiksi määriteltävän seksin ja seksuaalisuuden. Seksityö seksuaa- lisena normirikkomuksena uhkaa samalla hyväksyttävän naiseu- den, seksuaalisuuden ja seksin rakenteiden vakautta. Seksityö voi seksuaalisena normirikkomuksena saavuttaa jopa tabumaisen aseman ja sisältää pyhään, kiellettyyn ja epäpuhtauteen liittyviä mielikuvia, jotka eivät rajoitu vain seksityötä tekeviin henkilöi- hin tai heidän tekemäänsä työhön, vaan heijastuvat laajemmin- kin sukupuolia, seksiä ja seksuaalisuutta koskeviin kategorioihin, normeihin ja valta-asetelmiin69. Seksityön voikin ymmärtää tässä mielessä Douglasin ajatuksiin nojaten selkeisiin kategorioihin ja järjestelmään sopimattomana likana. Douglas kuvaa, miten ympäröivistä vihjeistä rakenne- taan kaavamaisilla hahmotustavoilla vakaata maailmaa ja miten ihmisen luokitellessa ja järjestäessä asioita omille paikoillensa oheistuotteena syntyy järjestelmään ja kategorioihin sopimatto- mia liaksi kutsuttavia elementtejä. Lialla ei nykypäivän seksityön kontekstissa tarkoiteta välttämättä konkreettista likaisuutta tai epäpuhtautta, vaan ennemminkin symbolista likaisuutta tai epä- puhtautta, joka kytkeytyy ennakko-oletuksiin ja asenteisiin.70 Siitä huolimatta, että lika näyttäytyy järjestystä uhkaavana, järjestystä myös ylläpidetään lian avulla muun muassa vetämällä rajoja ja rankaisemalla niiden rikkomisesta71. Käytännössä tämä voi ilmetä uskomuksina, joilla pidetään yllä normeja ja moraa- lisia arvoja. Seksityö ei kosketa vain seksiin tai seksuaalisuuteen liittyviä kategorioita, vaan sitä sivuavat myös muun muassa työtä ja sukupuolten välisiä suhteita käsittävät kategoriat. Näissä kate- gorioissa seksityö hahmottuu sekä ristiriitoja aiheuttavana ele- menttinä että selkeisiin kategorioihin sopimattomana asiana. Seksityö esimerkiksi työnä rikkoo työn kategorioita olemalla usein pimeänä eli epävirallisesti ilman yritystä, toiminimeä tai verokorttia tehtyä ja jopa läheisiltä salattua72. Seksityön rinnalla usein puhutaankin ”oikeista töistä” tai ”normitöistä”, jotka koros- tavat seksityön kategoriaan kuulumattomuutta. Juuri kategoriaan kuulumattomana seksityö kuitenkin resonoi naisten ansiotyön historian kanssa. Vainio-Korhonen toteaa, miten naisten esite- Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 307306 ollisen työn näkymättömyyttä on leimannut verotuksen, tilasto- jen ja ammattikuntien ulkopuolelle jääminen sekä työurien osa- aikaisuus, väliaikaisuus tai kausiluonteisuus73. Samanlaiset men- neisyyden kaiut kuuluvat opiskelijoiden tekemässä seksityössä. Ihan varmasti on pahempi pala, koska yleisen mielipiteen takia mies kun panee naisia on se kova jätkä, mutta nainen tehdessään niin on jakorasia. Huora on vielä enemmän jakorasia ja käyttö- esine, jos kärjistetään. Huoriin liittyy myös myytti, ne tuntuvat etäisiltä verkkosukkahousuissa kadun varrelta pyllisteleviltä ulko- maalaisilta, joita näkee leffoissa. Huorissa käyvä mies on taas ihan tavallinen suomalainen mies, joita näkee joka puolella. Sitten kun paljastuu, että joku tavallinen opiskelijatyttö on ollut huora, on se vaan liian suuri ristiriita.74 Seksityötä tekevät naiset aiheuttavat ristiriitoja naiseutta, äiti- yttä ja opiskelijuutta koskeviin kategorioihin, jolloin heidät hel- posti leimataan epäkunniallisiksi, epäsoveliaiksi tai moraalitto- miksi, tavallisen naisen, äidin tai opiskelijan kategoriaan kuulu- mattomiksi vieraiksi naisiksi. Seksityön marginalisointi ja stigmatisointi kytkeytyy siis yh- teisölliseen järjestykseen. Douglas nostaa esiin, miten yhteisön sosiaaliseen järjestykseen sopimattomia ihmisiä käsitellään mar- ginaalisina olentoina, jotka voivat uhata yhteisöä, ellei heidän potentiaaliseen uhkaansa puututa yhteisön toimesta esimerkiksi holhoamalla heitä.75 Aivan kuin Douglasin esimerkeissä esiin nostettujen vankien ja psyykkisesti sairastuneiden kohdalla, myös seksityöntekijöihin on havaittavissa kohdistettavan samanlaista retoriikkaa. Erityisesti uhriuttamisen ja paatuneisuuden diskurs- sien yhteydessä seksityöntekijöitä kuvataan kykenemättöminä ajamaan omaa etuansa ja tekemään itseään koskevia päätöksiä. Seksuaaliasenteiden muutos Seksuaalisuus ja erilaiset seksiaktit ja -suhteet ovat huomattavan hierarkisoituneita ja arvottuneita. Suomalaisen seksityön voi ylei- Jaana Ahtiainen 308 sen asenneilmapiirin ja seksuaalinormien valossa nähdä rikko- van sallitun seksuaalisen käyttäytymisen lisäksi tavoiteltavan nai- seuden, hyväksyttävän työn ja ylipäätänsä soveliaan käyttäytymi- sen määreitä. Seksin ja seksuaalisuuden ympärillä koetaan olevan eräänlainen vaikenemisen ilmapiiri, jossa normitettua seksuaa- lista käyttäytymistä ja seksiin liittyviä merkityssisältöjä määrit- tävät pyhään, kiellettyyn ja puhtauteen liittyvät mielleyhtymät76. Tämän alleviivataan näkyvän erityisesti romanttisten suhteiden ulkopuoliseen seksiin kohdistuvina asenteina sekä ylipäätänsä tavoissa puhua seksistä – tai olla puhumatta. Seksuaalinormit ja -asenteet eivät kuitenkaan ole muuttu- mattomia, vaan niille on luonteenomaista muotoutua erilaisten yhteiskunnassa tapahtuvien muutosten yhteydessä. Seksuaali- asenteiden onkin todettu vapaamielistyneen ja tasa-arvoistuneen näkyvästi kuluneiden vuosikymmenten aikana77. Asenteiden vapaamielistymisestä huolimatta suhtautuminen kaupalliseen seksiin ei ole samalla tavalla muuttunut yleisesti hyväksyväksi, vaan seksipalveluiden myyminen koetaan suurilta osin sopi- mattomana käyttäytymisenä78. Näissä asenteissa toistuvat sek- suaalinormien ohella seksityön sukupuolittuneisuus, sukupuolia koskevat odotukset ja käsitykset hyväksytyistä tavoista ansaita elantonsa. Suhtautuminen kaupalliseen seksiin heijastuu myös tapoi- hin, joilla seksityöntekijöitä representoidaan julkisessa keskus- telussa79. Huomio on usein uhriuden ja rikollisuuden diskurs- seissa, joita käsitellään voimakkaita tunteita herättävien tapaus- ten avulla. Kuva seksityöntekijästä rakentuu tällöin esimerkiksi syrjäytymisen, taloudellisen ahdingon, ihmiskaupan tai muiden kaupalliseen seksiin miellettyjen ongelmien kautta. Seksityön- tekijöiden omaa päätäntävaltaa väheksytään ja erityisesti seksi- työtä tekevien opiskelijoiden kohdalla korostuva satunnainen tai harrastelijamainen seksityö ohitetaan. Tällöin kaupallisen seksin alalla toimivat myös usein niputetaan homogeeniseksi joukoksi. Seksityöntekijät kuitenkin pyrkivät kyseenalaistamaan ja haas- tamaan julkisessa keskustelussa toistettua kuvastoa80. Kaupallisen seksin parissa tehtävään työhön viitataan aineistossa aika ajoin Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 309308 tuomitsevia ja väheksyviä merkityssisältöjä kantavilla käsitteillä, kuten huora ja huoraaminen. Tällaisten ilmausten käyttö ilmen- tää stigmatisoivien käsitteiden haltuun ottamista, heikentämistä ja jopa karnevalisointia. Niillä on paikkansa erityisesti yhteiskun- nan hegemonisten diskurssien kyseenalaistamisessa ja valtakult- tuurin säädyttömiksi merkitsemien käsitteiden uudelleenmuo- vaamisessa seksityöntekijöiden omaan käyttöön.81 Seksityöntekijät myös kieltäytyvät asettumasta uhrin tai paheellisen naisen rooliin. Sen sijaan he korostavat seksityön tekemisen olevan vain yksi osa-alue heidän elämässään, eikä sen tämän vuoksi pidä ajatella määrittävän heitä kokonaisuutena. Seksityöhön kohdistuvan kielteisen suhtautumisen he arvelevat johtuvan pelosta tuntematonta kohtaan.82 Opiskelijoiden kasvava määrä kaupallisen seksin parissa yhdistetään aineistossa taloudellisten tekijöiden lisäksi opiskeli- joiden keskuudessa vallitsevaan arvomaailmaan ja asenneilma- piiriin. Esimerkiksi seksuaalisuutta koskevien asenteiden arvel- laan vapaamielistyvän nopeimmin ja laajimmin opiskelijoiden joukossa, jolloin myös seksityötä koskevat asenteet voivat olla hyväksyvämmät opiskelijaväestössä. Lopuksi Artikkelissani olen tarkastellut, miten seksityötä tutkiessa avau- tuu näkymiä historiallista, yhteiskunnallista ja kulttuurista pai- noarvoa kantaviin merkityksiin, jotka viitoittavat muun muassa hyväksyttävänä nähdyn työn, naiseuden sekä seksuaalisuuden raameja. Opiskelijoiden tekemä seksityö näyttäytyy tässä valossa monilta osin epäkunniallisena tai muuten epäsoveliaana työnä, jota opiskelijan ei ole suotavaa tehdä etenkään parempaa elinta- soa tavoitellakseen. Epäkunniallisuus ei myöskään käy yksiin sen kanssa, millaisiin naiseuden, opiskelijuuden ja äitiyden kategori- oihin opiskelijoita koetaan normeilla ja asenteilla yhteiskunnassa ohjattavan. Yleinen asenneilmapiiri koetaankin seksityön ulos- sulkevaksi ja kangistuneeksi, vaikka nykypäivän seksuaaliasen- Jaana Ahtiainen 310 teita voidaan pitää yleisellä tasolla vapaamielistyneinä ja tasa- arvoistuneina. Huolimatta siitä, että asenteet ovat ajassa ja paikassa paikoi- tellen hyvinkin nopeasti muuttuvia, seksityötä koskevien asen- teiden koetaan laahaavan jäljessä ja kantavan mukanaan histo- riallisia jäänteitä niin naiseuden ja seksuaalisuuden kuin työnkin suhteen. Monet seksityötä koskevat normit ja uskomukset kan- tavatkin mukanaan historiallisia vaikutteita, jotka elävät sitkeästi mielikuvissa ja diskursseissa. Niiden muuttuminen vaatisi syvälle juurtuneiden normien työstämistä ja myös historiallisten jatku- moiden ymmärtämistä. Tabun ja stigman murtaminen vaatiikin normien, uskomus- ten ja asenteiden käsittelemistä sekä vallitsevien valtarakenteiden uusiksi muovaamista. Erityisesti kaupallisen seksin alalla työs- kenteleviä opiskelijoita ja äitejä koskevat asenteet ja ennakkoluu- lot ovat niin syvälle kulttuurisiin käsityksiin iskostuneita ja tie- tynlaisiin diskursseihin nojaavia, ettei niitä pureta hetkessä. Seksityötä koskevien mielikuvien ja historiallisten jäänteiden koetaan konkreettisella tavalla voivan nykyhetkessä vaikeuttaa alalla työskentelyä muun muassa aiheuttamalla tarvetta salai- luun. Seksityötä koskevilla ennakkoluuloilla sekä paatuneisuu- den, likaisuuden ja uhriuden diskursseilla on yleisten asenteiden ja kulttuuristen itsestäänselvyyksien kautta merkitystä siihen, miten muun muassa sosiaali- ja terveysalan työntekijät, poliitikot ja poliisi suhtautuvat seksityöntekijöihin. Kielteiseen suhtautumiseen ja asenneilmapiiriin toivotaan aineistossa muutosta avoimemman keskustelukulttuurin kautta, jolloin mahdollistuisi monipuolisempi ja neutraalimpi keskustelu kaupallisesta seksistä ja alalla työskentelevistä. Myös konkreettis- ten yhteiskunnallisten muutosten perään kuulutetaan. Seksityön juridisella dekriminalisoinnilla katsotaan olevan merkitystä nor- mien lieventymiseen. Vastaavasti julkisessa keskustelussa asen- teellisista lähtökohdista käsitellyn kriminalisoinnin nähdään syventävän oletuksia seksityön moraalisesta vääryydestä sekä työnä että seksuaalisena toimintana. Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 311310 Viitteet 1 Kontula 2005, 19; Skaffari 2010, 22. 2 Esim. Kontula 2008; Skaffari 2010; Ranz 2009. 3 Esim. Kimpimäki 2009. 4 Esim. Lehtonen & Taipalus 2014; Vainio-Korhonen 2018. 5 Esim. Apo 1995; Koivunen 1995; Nenola 1986; Näre 1988. 6 Kontula 2008, 17, 20. 7 Sanders, O’Neill & Pitcher 2009, 13; Willman & Levy 2010, 4. 8 Kontula 2008, 33. 9 Kontula 2008, 16, 33; Skaffari 2010, 22. 10 Ranz 2009, 205. 11 Kontula 2005, 28–30; Kontula 2008, 44–46; Sanders, O’Neill & Pitcher 2009, 34; Skaffari & Urponen 2004, 29. 12 Ahtiainen 2020, 10–11, 101; Kontula 2008, 34; myös H1, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015; H4, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 13 Ahtiainen 2020, 16–19; Kontula 2008, 39, 43–44. 14 Kontula 2008, 19; Sanders, O’Neill & Pitcher 2009, 33. 15 Ahtiainen 2020, 18; Kontula 2008, 40–42. 16 Jokinen, Juhila & Suoninen 1993; Jokinen, Juhila & Suoninen 1999. 17 Ahtiainen 2020, 22, 55, 97. 18 B1, Opiskelijan satunnaista huoraamista -blogi, 3.8.2018. 19 Kontula 2005, 18–19; Skaffari & Urponen 2004, 39, 57. 20 Ahtiainen 2020, 98. 21 Kontula 2008, 37. 22 Kontula 2008, 64; Skaffari & Urponen 2004, 39, 57. 23 Kontula 2008, 28–29; Rubin 1989, 278–279. 24 Kontula 2008, 81–82; Yle 1.5.2018. ”Seksityötä tekevät miehet jäävät yksin ajatustensa kanssa – Ongelmat samoja kuin naisilla”, Paula Tiessalo. 25 Ranz 2009, 204, 208–210. 26 H2, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015; H4, seksi- työtä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 27 B5, nimetön blogi, 23.10.2014. 28 B5, nimetön blogi, 27.7.2014. 29 B1, Opiskelijan satunnaista huoraamista -blogi, 2.11.2013. Jaana Ahtiainen 312 30 Vainio-Korhonen 2018, 23. 31 B1, Opiskelijan satunnaista huoraamista -blogi, 2.11.2013. 32 Ahtiainen 2020, 52; Sanders, O’Neill & Pitcher 2009, 33. 33 B2, Lihanäytelmä -blogi, 25.10.2016. Tekstin muotoilut blogin kirjoittajan. 34 Toivonen 2018, 22. 35 H1, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015; H2, seksi- työtä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 36 B2, Lihanäytelmä -blogi, 25.10.2016. 37 H2, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 38 H4, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 39 Vainio-Korhonen 2018, 239. 40 Ahtiainen 2020, 54. 41 Esim. B3, Name your price, huoraseni -blogi, 20.9.2015. 42 B2, Lihanäytelmä -blogi, 5.5.2016. Tekstin muotoilut blogin kirjoittajan. 43 Koken 2010, 50–51. 44 B2, Lihanäytelmä -blogi, 5.5.2016. 45 B2, Lihanäytelmä -blogi, 3.9.2017; H2, seksityötä tekevän opiskelijan haas- tattelu, huhtikuu 2015. 46 Similä 2012, 71. 47 Ahtiainen 2020, 46, 52; esim. B1, Opiskelijan satunnaista huoraamista -blogi, 25.4.2013; B3, Name your price, huoraseni -blogi, 9.9.2015; B5, nimetön blogi, 19.2.2014. 48 H1, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 49 Ahtiainen 2020, 66. 50 B2, Lihanäytelmä -blogi, 13.1.2015. 51 Ahtiainen 2020, 76; myös H3, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 52 Ahtiainen 2020, 47; myös H2, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015; H4, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 53 Ahtiainen 2020, 57; myös H4, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015; H5, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 54 Junnila, Laaksonen & Nirkko 1995, 9. 55 Peltonen 1999, 46–47. 56 Peltonen 1999, 48–49. 57 Jokinen, Juhila & Suoninen 1999, 247. Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 313312 58 Ranz 2009, 209, 216. 59 Vainio-Korhonen 2018, 31–32, 233. 60 H1, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 61 Ahtiainen 2020, 57. 62 Vainio-Korhonen 2018, 9. 63 Lidman 2015, 54, 208–209; Ranz 2009, 208–210. 64 Jokinen, Juhila & Suoninen 1999, 68, 201–202; Jokinen, Juhila & Suoninen 1993 34, 54–56. 65 Lensu 2015, 20. 66 H2, seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu, huhtikuu 2015. 67 Nenola 1986, 11–12; Vuola 1994, 209–210. 68 Koivunen 1995, 42; Vuola 1994, 210–212. 69 Ranz 2009, 205–206. 70 Douglas 2000, 10–11, 48–50, 86–88. 71 Douglas 2000, 86–87. 72 Ahtiainen 2020, 39. 73 Vainio-Korhonen 2001, 190–191. 74 B1, Opiskelijan satunnaista huoraamista -blogi, 2.11.2013. 75 Douglas 2000, 160. 76 Ahtiainen 2020, 81. 77 Väestöliitto 2017. 78 Väestöliitto 2018. 79 Esim. Aamulehti 19.11.2015. ”Virossa autetaan entisiä seksityönteki- jöitä löytämään tavallisia töitä”, Hannamari Ahonen; Helsingin Sanomat 13.4.2016. ”Seksin oston kieltäminen tehoaa – prostituoitu on rikoksen kohde, jota on tuettava”, Tanja Auvinen; Suomen Kuvalehti 4.1.2013. ”Onko prostituutio rikos? Oikeusministeriö haluaa lopettaa ilotyttöjen bisnekset”, Laura Koljonen. 80 Ahtiainen 2020, 99; myös esim. B4, Tuhannen dollarin tyttö -blogi, 29.3.2016; B5 nimetön blogi, 14.11.2013. 81 Ahtiainen 2020, 10–11, 101; Kontula 2008, 214. 82 Ahtiainen 2020, 87. Jaana Ahtiainen 314 Lähteet ja kirjallisuus Haastattelut H1. Seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu. Huhtikuu 2015. Haastattelija Jaana Ahtiainen. Haastatteluaineisto tekijän hallussa. H2. Seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu. Huhtikuu 2015. Haastattelija Jaana Ahtiainen. Haastatteluaineisto tekijän hallussa. H3. Seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu. Huhtikuu 2015. Haastattelija Jaana Ahtiainen. Haastatteluaineisto tekijän hallussa. H4. Seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu. Huhtikuu 2015. Haastattelija Jaana Ahtiainen. Haastatteluaineisto tekijän hallussa. H5. Seksityötä tekevän opiskelijan haastattelu. Huhtikuu 2015. Haastattelija Jaana Ahtiainen. Haastatteluaineisto tekijän hallussa. Digitaalinen aineisto B1. Opiskelijan satunnaista huoraamista. 2012–2018. Blogi Blogger-blogialus- talla. [online]. http://iloisenatyttona.blogspot.com/ B2. Lihanäytelmä. 2014–2018. Blogi Blogger-blogialustalla. [online]. http:// lihanaytelma.blogspot.com/ B3. Name your price, huoraseni. 2015–2016. Blogi Blogger-blogialustalla. [online]. http://maksullinenneiti.blogspot.com/ B4. Tuhannen dollarin tyttö. 2016–2016. Blogi Blogger-blogialustalla. [online]. http://tuhannendollarintytto.blogspot.com/ B5. Blogi Blogger-blogialustalla. Blogin nimi, julkaisuvuodet ja verkko-osoite poistettu lähdeluettelosta blogin poistamisen jälkeen. Media-aineisto Aamulehti 19.11.2015. ”Virossa autetaan entisiä seksityöntekijöitä löytämään tavallisia töitä”, Hannamari Ahonen. https://www.aamulehti.fi/a/23224545. Helsingin Sanomat 13.4.2016. ”Seksin oston kieltäminen tehoaa – prostituoitu on rikoksen kohde, jota on tuettava”, Tanja Auvinen, Exit – pois prostituuti- osta ry:n toiminnanjohtajan mielipidekirjoitus. https://www.hs.fi/mielipide/ art-2000002895917.html. Suomen Kuvalehti 4.1.2013. ”Onko prostituutio rikos? Oikeusministeriö haluaa lopettaa ilotyttöjen bisnekset”, Laura Koljonen. [Päivitetty 29.11.2013] Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 315314 https://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/onko-prostituutio-rikos-oikeus- ministeri-haluaa-lopettaa-ilotyttojen-bisnekset/. Yle 1.5.2018. ”Seksityötä tekevät miehet jäävät yksin ajatustensa kanssa – Ongel- mat samoja kuin naisilla”, Paula Tiessalo. https://yle.fi/uutiset/3-10177532. Verkkosivustot Väestöliitto (2017): FINSEX: Seksuaaliasenteet. Väestöliiton verkkosivut. https:// www.vaestoliitto.fi/artikkelit/finsex-seksuaaliasenteet/. Väestöliitto (2018): FINSEX: Maksullinen seksi. Väestöliiton verkkosivut. https:// www.vaestoliitto.fi/artikkelit/finsex-maksullinen-seksi/. Kirjallisuus Ahtiainen, Jaana (2020): Huonoja naisia ja mystisiä olentoja: Subjektipositiot ja naiseuden myyttinen kuvasto opiskelijoiden tekemässä seksityössä. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, folkloristiikka. Apo, Satu (1995): Naisen väki. Tutkimuksia suomalaisten kansanomaisesta kult- tuurista ja ajattelusta. Hanki ja jää, Helsinki. Douglas, Mary (2000): Puhtaus ja vaara. Ritualistisen rajanvedon analyysi. Vas- tapaino, Tampere. Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (1993): Diskurssianalyysin aakko- set. Vastapaino, Tampere. Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi & Suoninen, Eero (1999): Diskurssianalyysi liik- keessä. Vastapaino, Tampere. Junnila, Laura, Pekka, Laaksonen & Juha, Nirkko (1995): Leivän tähden: suoma- laisen työn historiaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Kimpimäki, Minna (2009): Haureuden harjoittajista ihmiskaupan uhreihin: Prostituution, parituksen ja ihmiskaupan oikeudellinen säätely. Lapin yliopis- tokustannus, Rovaniemi. Koivunen, Hannele (1995): Madonna ja huora. Otava, Helsinki. Koken, Juline A. (2010): The Meaning of the ’Whore’: How Feminist Theories on Prostitution Shape Research on Female Sex Workers. Teoksessa Melissa Hope Ditmore, Antonia Levy & Alys Willman (toim.), Sex Work Matters: Exploring Money, Power, and Intimacy in the Sex Industry. Zed Books, Lon- don, 28–64. Kontula, Anna (2005): Prostituutio Suomessa. Sexpo-säätiö, Helsinki. Kontula, Anna (2008): Punainen eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa. Like, Helsinki. Jaana Ahtiainen 316 Lehtonen, Maiju & Taipalus, Sarianne (2014): ”Huora en ole kaikille”: diskurs- sianalyysi seksityötä käsittelevistä blogikirjoituksista. Pro gradu -tutkielma. Jyväskylän yliopisto, terveyskasvatus. Lensu, Suvi (2015): Whore, mother, citizen?: The need for a re-definition of the citizenship of sex workers in Argentina. Master’s Thesis in Latin American Studies. University of Stockholm, Insti-tute of Latin American Studies. Lidman, Satu (2015): Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus, Helsinki. Nenola, Aili (1986): Miessydäminen nainen: naisnäkökulmia kulttuuriin. Suo- malaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Näre, Sari (1988): Miestenlehtien myyttinen naiskuva ja miten sitä luetaan. Teoksessa Haavio-Mannila Elina - Kauttu Kyllikki et al. (toim.): Salattu sek- suaalisuus - Seksuaalipoliittinen yhdistys Sexpo ry. WSOY, Porvoo, 173–191. Peltonen, Matti (1999): Työnjako sosiaalisena tilana – Sukupuolenmukaisesta työnjaosta maataloudessa. Teoksessa Raimo Parikka (toim.), Suomalaisen työn historiaa: korvesta konttoriin. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Hel- sinki, 33–50. Ranz, Saija (2009): Vieraimpana naisena. Teoksessa Merja Laitinen & Anneli Pohjola (toim.), Tabujen kahleet. Vastapaino, Tampere, 204–225. Rubin, Gayle (1989): Thinking Sex: Notes for Radical Theory of the Politics of Sexuality. Teoksessa Carole S. Vance (toim.), Pleasure and Danger: Exploring female sexuality. Pandora, London, 267–319. Sanders, Teela, O’Neill, Maggie & Pitcher, Jane (2009): Prostitution: Sex Work, Policy and Politics. Sage, Thousand Oaks, CA. Similä, Jonna (2012): ”Sovrumsterapeut” eller ”prinsessan på stjärten”? – säljares emotionella arbete och skyddsmekanismer i sexhandeln. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, sosiologia. Skaffari, Pia (2010): Rajat ylittävä prostituutio: Tutkimus naisten kokemuksista pohjoisen itäprostituutiossa. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi. Skaffari, Pia & Urponen, Kyösti (2004): ”Ei vain rakkaudesta, vaan myös...”: esi- selvitys Lapin seksimarkkinoista ja prostituutiosta. Lapin yliopiston yhteis- kuntatieteellisiä julkaisuja. C, Työpapereita 48. Lapin yliopisto, Rovaniemi. Toivonen, Venla (2018): Uhreja vai asiantuntijoita? Seksialan liitto Salli ja seksin oston kriminalisoinnin prosessi 2002–2006. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto, yleinen historia. Vainio-Korhonen, Kirsi (2001): Nainen – vanhemman kaupunkihistorian tutki- maton sukupuoli. Teoksessa Anu Lahtinen (toim.), Tanssiva mies, pakinoiva nainen: sukupuolten historiaa. Turun historiallinen yhdistys, Turku, 184–199. Vainio-Korhonen, Kirsi (2018): Musta-Maija ja Kirppu-Kaisa: Seksityöläiset 1800-luvun alun Suomessa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki. Työn määritelmät ja seksuaalisuuden normit opiskelijoiden tekemässä seksityössä 317316 Willman, Alys & Levy, Antonia (2010): Introduction: Beyond the Sex in Sex Work. Teoksessa Teoksessa Melissa Hope Ditmore, Antonia Levy & Alys Willman (toim.), Sex Work Matters: Exploring Money, Power, and Intimacy in the Sex Industry. Zed Books, London, 1–6. Vuola, Elina (1994): Eevan ja Marian tyttäret. Kristinuskon naisviha. Teoksessa Sara Heinämaa & Sari Näre (toim.), Pahan tyttäret: sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Gaudeamus, Helsinki, 209–224. 319 Riikka Taavetti Suomalaisuus ja seksi FINSEX-tutkimusten käsitteelliset rajat 1971‒1999 Suomalaisten seksielämää sekä seksuaalisuutta koskevia arvoja ja asenteita on tutkittu jo viiden vuosikymmenen ajan, 1970-luvun alusta lähtien, toistuvilla kyselytutkimuksilla.1 Ensimmäisen suomalaisen seksitutkimuksen toteutti vuonna 1971 tutkimus- ryhmä, jota johtivat Kai Sievers, Osmo Koskelainen ja Kimmo Leppo.2 Elina Haavio-Mannila ja Osmo Kontula jatkoivat tämän tutkimuksen linjoilla ja tutkivat suomalaisen seksin muutosta vuosina 1992 ja 1999 toteutetuilla kyselytutkimuksilla.3 Sittem- min Kontula vastasi FINSEX-tutkimukseksi nimetystä tutki- muksesta Väestöliiton tutkimusprofessorina 2010-luvun lopulle saakka. Tämä kansainvälisesti verrattuna poikkeuksellisen pitkä seksitutkimuksen jatkumo on ollut keskeinen, kun julkisuudessa on keskusteltu suomalaisesta seksistä. Siksi kysymykset tutkimuksen rajauksista ja sen käyttämistä käsitteistä avaavat kiinnostavia näkökulmia siihen, mistä tutkimus voi kertoa: keitä ja mitä oikeastaan on tutkittu, kun on kartoitettu suomalaista seksiä? Artikkelissani tarkastelen FINSEX-tutkimuksen peruskäsit- teitä, suomalaisuutta ja seksiä, ja pohdin, miten tämän tutki- musjatkumon analyysi auttaa ymmärtämään muutoksia näiden käsitteiden määrittymisessä. Tutkin vuosien 1971, 1992 ja 1999 tutkimusten tutkimusasetelmia, kyselylomakkeita ja tutkimuk- siin perustuvia julkaisuja sekä poimin analyysin kohteeksi jokai- sesta tutkimuksesta yhden kyselydatan osa-alueen, jonka avulla Riikka Taavetti 320 kohdistan katseeni suomalaisuuden ja seksin reuna-alueisiin.4 Ensimmäisen tutkimuksen osalta tarkastelen niitä vastaajia, joi- den äidinkieli oli muu kuin suomi tai ruotsi, vuoden 1992 tutki- muksen osalta niitä, joilla oli suhteita ulkomaalaisten kanssa ja vuoden 1999 aineistosta tutkin vastaajien omia käsityksiä siitä, mitä on seksi. Näiden tutkimusaineistoihin porautumisten avulla pyrin osoittamaan, millaisia suomalaisten moninaisuuksia tutki- mus on yhtäältä onnistunut tavoittamaan, mutta toisaalta, mil- laista tietoa on saattanut jäädä näkymättömiin, kun suomalaista seksiä tarkastellaan määrällisesti. Metodologisen nationalismin kritiikkiä mukaillen ajattelen, että suomalaisuus ja seksi ovat tutkimusten ”arkisia selviöitä”, kuten Pauli Kettunen on kuvannut nationalismin asennetta kan- saan ja valtioon.5 Niihin molempiin sisältyy ajatus tunnetuksi oletetusta, joka kuitenkin tarkemmassa tarkastelussa hapertuu reunoiltaan ja muuttuu vaikeasti kuvattavaksi. Suomalaisuuden rajaaminen on ollut tutkimuksessa välttämätöntä, koska yleistet- tävyyteen pyrkivä kyselytutkimus toteutetaan otannalla rajatusta perusjoukosta, mutta kansallisuuteen liittyvät rajaukset eivät ole ainoita rajoja, joita tutkimuksissa on asetettu. Tutkimukset ovat kohdistuneet aikuisiin, mikä on eri vaiheissa tarkoittanut hiukan erilaisia tutkittavien ikään perustuvia rajauksia. Tutkittavan jou- kon ulkopuolelle on jätetty laitoksissa asuvat sekä ihmiset, joilla on sairauksia tai vammoja, jotka ovat estäneet kyselyyn vastaa- misen.6 Myös tutkimuksen kysymykset ovat rajanneet tutkimuk- sen tavoittamien kokemusten joukkoa. Tutkimuslomakkeet ovat olleet saatavilla suomeksi ja ruotsiksi ja esitetyt kysymykset ovat kohdistuneet ensisijaisesti heteroseksuaalisuuteen.7 Tässä artik- kelissa tarkasteluni keskiössä ovat kansallisen rajat, sillä kysyn, keitä on määritetty suomalaisiksi, kun on tutkittu suomalaista seksiä. Tarkastelen rajausten lisäksi sitä, keitä on asetettu suo- malaisuuden ulkopuolelle nimeämällä heidät ulkomaalaisiksi tai asettamalla suomalaisuus kansainväliseen vertailuun muiden maiden kanssa. Samoin erittelen suomalaisten välisistä eroista erityisesti yhteiskuntaluokan näkymistä tutkimuksissa. Suomalaisuus ja seksi 321320 Se, että seksuaalisuutta koskeva tutkimus samalla rakentaa kansallisen rajoja ei ole itsessään yllättävää, sillä seksuaalisuutta koskevalla tiedolla ja kansallisvaltion kehityksellä on historialli- sesti kiinteä suhde. Michel Foucault on biovaltaa koskevassa teo- riassaan esittänyt, miten ihmisten lisääntyminen liittyy väestön hallintaan ja sen määrään ja väestön määrä puolestaan vaikuttaa valtion vahvuuteen.8 Toisaalta seksuaalisuuteen kohdistuneeseen julkiseen kiinnostukseen on kietoutunut käsitys seksuaalisuu- desta läntisten yhteiskuntien ”salaisimpana salana”, kuten Kaisa Siveniuksen oivaltava käännös Foucault’n muotoilusta kuuluu.9 Tämän yhteenkietoutumisen vuoksi seksiä koskevat kyselytutki- mukset ovat kiinnostavia: ne pyrkivät tuottamaan julkista tietoa kaikkein yksityisimmästä. Artikkeliani motivoi feministisen epistemologian näkö- kulma kyselytutkimuksiin, joka korostaa tutkijan aseman mer- kitystä sille, miten tutkimuksessa tuotettavaa tietoa tulkitaan. Toisin sanoen näkökulma kyseenalaistaa ajatuksen kysymyksen asettamisen ja vastausten tulkinnan neutraaliudesta.10 Esimer- kiksi seksistä ja seksuaalisuudesta kysyminen kyselytutkimuk- sessa on tuottavaa, sillä jonkin tapahtuman nimeäminen seksiksi vaikuttaa siihen, miten se koetaan myös yksilötasolla.11 Paikan- nan käsittelemiäni tutkimuksia pohtimalla, millaiset niin yhteis- kunnalliset kuin tieteiden sisäisetkin muutokset ovat vaikuttaneet näiden kyselytutkimusten kehitykseen ja niissä tapahtuneisiin muutoksiin. Tutkimallani aikavälillä, 1970-luvun alusta 1990- luvun loppuun, seksitutkimuksessa tapahtui kansainvälisesti paradigman muutos, jossa lisääntymisterveyteen keskittyvästä tutkimuksesta siirryttiin hiv- ja aidskriisin myötä laajempaan seksuaaliterveydelliseen näkökulmaan.12 Samanaikaisesti suo- malaisuuden käsite muuttui aiempaa keskustelunalaisemmaksi lisääntyneen matkustelun ja maahanmuuton myötä, kun Suomi muuttui maahanmuuton lähtömaasta vastaanottomaaksi ja suo- malaisten ylirajainen liikkuvuus lisääntyi.13 Liitän tarkastelemani tutkimukset yhteiskunnallisiin muutoksiin ja pohdin, miten ne heijastuvat tutkimusasetelmissa, miten niitä kommentoidaan jul- Riikka Taavetti 322 kaisuissa ja miten ne näkyvät tuloksissa myös silloin, kun tutkijat eivät ole olleet kiinnostuneita juuri näistä kysymyksistä. FINSEX-tutkimuksia ei ole aiemmin tarkasteltu tässä laajuu- dessa osana seksuaalisuutta koskevan tiedon tuotantoa,14 mutta tutkimukseni kytkeytyy keskusteluun seksiä koskevan tiedon tuottavasta vaikutuksesta.15 Sen sijaan itse FINSEX-tutkimusten kohdetta, suomalaista seksiä ja sen muutosta, artikkelini ei käsit- tele, vaan olen kiinnostunut tutkimusten tuottamista seksuaali- suuden ja suomalaisuuden rajoista. Käytän tutkimuskäsitteinäni seksiä ja seksuaalisuutta, vaikka FINSEX-tutkimuksessa ovat esiintyneet käsitteet sukupuolielämä ja sukupuolisuus näiden synonyymeinä vielä silloinkin, kun yleisesti suomalaisessa kes- kustelussa oli siirrytty puhumaan seksuaalisuudesta. Samoin kut- sun tutkimaani jatkumoa FINSEX-tutkimuksiksi, vaikka tämä termi on vasta jälkikäteisesti ulotettu kattamaan myös varhaisim- mat seksitutkimukset. Rajaan tarkasteluni tutkimusten suomen- kieliseen käsitteistöön. Tutkimuslomakkeissa käytetyt ruotsin- kieliset termit sekä käsitteiden kääntäminen tutkimusjulkaisuissa englanniksi olisivat kokonaan oman tutkimuksensa aihe. Suomalaisten aviollinen sukupuolielämä 1970-luvun alussa Vaikka seksuaalisuus on ollut tieteellisen tutkimuksen kohteena käsitteen kehittämisestä saakka 1800-luvun loppupuolella, eri- tyinen muutos seksuaalitutkimuksen historiassa tapahtui Alfred Kinseyn työn myötä 1940-luvun lopun ja 1950-luvun alun Yhdysvalloissa. Siinä missä aiempi tutkimus oli keskittynyt sek- suaalisuuden ongelmiin, vähemmistöihin tai seksuaalikehityksen kuvaamiseen yksilötasolla, Kinseyn tavoitteena oli erilaisten sek- suaalisuuden ilmiöiden yleisyyden mittaaminen ja seksuaalisen käyttäytymisen kuvaaminen ilman julkilausuttua normatiivista tavoitetta.16 Kinseyn tutkimuksia onkin kuvattu uutta tieteellistä paradigmaa edustaneiksi juuri siksi, että ne keskittyivät seksuaa- Suomalaisuus ja seksi 323322 liseen käyttäytymiseen ja suuntautuivat koko väestöön.17 Kinseyn työstä tuli tunnettua ympäri läntisen maailman.18 Muutokset niin tutkimuksessa kuin seksuaalisuuden asemassa julkisessa keskustelussakin vaikuttivat seksuaalisuutta koskevaan tutkimukseen 1960-luvulla. Marja Alastalo on kuvannut, miten 1960-luvulla kvantitatiivisen sosiologisen tutkimuksen tavoit- teeksi muodostui väestötasolla yleistettävän otannan käyttämi- nen tutkimusaineistoa muodostettaessa.19 Saman vuosikymme- nen aikana julkinen keskustelu seksistä ja seksuaalisuudesta laa- jeni. Suomalaisessa keskustelussa korostui tarve tuottaa ja levittää oikeaa tietoa seksuaalisuudesta ‒ tähän keskusteluun otti osaa myös lääketieteen opiskelija ja lääkäri Kimmo Leppo, josta tuli sittemmin yksi ensimmäisen seksitutkimuksen tekijöistä.20 Sek- suaalisuutta koskevan julkisen keskustelun muutosta kuvataan ensimmäisen seksitutkimuksen raportissa ”ajan kypsymisenä”.21 Ensimmäinen suomalaisten ”sukupuolielämää”, kuten aika- laiskäsite kuului, koko väestön tasolla kartoittanut kyselytutki- mus toteutettiin vuonna 1971. Tuolloin kansainvälisesti vertail- tuna tutkimus oli varsin ainutlaatuinen: ainoa vastaava aiempi tutkimus oli tehty Ruotsissa vuonna 1967 ja suomalainen tut- kimus perustui pitkälti ruotsalaiskyselyn menetelmiin.22 Nämä pohjoismaiset seksitutkimukset pystyivät hyödyntämään kat- tavaa väestökirjanpitoa ja toteuttamaan osallistujien valinnan satunnaisotannalla, toisin kuin Kinsey, jonka laajat tutkimukset perustuivat vapaaehtoisten sekä kokonaisuudessaan haastateltu- jen yhteisöjen tutkimukseen.23 Tästä huolimatta pohjoismaisten tutkimusten menetelmissä Kinseyn vaikutus oli selvä, mitä myös suomalaisen tutkimuksen raportissa hyvin kuvattiin.24 Suoma- laistutkimus sai, monien vaiheiden jälkeen, päärahoituksensa Valtion yhteiskuntatieteelliseltä ja lääketieteelliseltä toimikun- nalta ja kyseessä oli ensimmäinen toimikuntien yhteisesti rahoit- tama hanke, mikä osaltaan kuvaa seksitutkimuksen tieteidenvä- listä asemaa.25 Ensimmäinen seksitutkimus toteutettiin käyntikyselynä, jossa haastattelija vieraili otokseen valittujen 2492 vastaajan luona ja esitti suullisesti osan kysymyksistä. Yksityisemmiksi mielletyt tai Riikka Taavetti 324 sellaisiksi esitutkimusten perusteella osoittautuneet kysymykset esitettiin kirjallisesti lomakkeella, jonka vastaaja täytti haastatte- lijan läsnä ollessa, mutta tämän näkemättä. Tutkimuksen toteutus on kuvattu tutkimusraportissa tarkasti ja se antaa yksityiskohtai- sen kuvan siitä, millainen kyselymenetelmä oli Suomessa 1970- luvun alussa mahdollinen. Tutkimus pidettiin ennen sen toteut- tamista tarkasti julkisuudelta piilossa, eikä myöskään otokseen valituille kerrottu ensimmäisessä yhteydenotossa tutkimuksen varsinaista aihetta: heille tiedotettiin vain, että heidät on valittu ”lääketieteellis-sosiologiseen haastattelututkimukseen”26. Niu- kan tiedotuksen tavoitteena oli vähentää mahdollisuuksia haas- tattelusta kieltäytymiseen. Tutkijat pohtivatkin, pysyikö heidän toimintatapansa vielä tutkimuseettisten vaatimusten puitteissa: ”[l]ukijan harkittavaksi jää, ylittikö manipuloinnin taso siedettä- vyyden rajat”27. Tutkimuksen haastattelijoina toimivat terveyssisaret ja kätilöt, jotka toteuttivat haastattelut omalla työskentelyalueellaan tai sen lähiympäristössä, joten he usein tunsivat etenkin pienemmillä paikkakunnilla ainakin osan haastateltavista.28 Osin sitoutu- neiden haastattelijoiden ansiosta tutkimuksen vastausprosentti muodostuikin erittäin korkeaksi: haastateltavasta näytteestä (perusjoukko, josta on poistettu ne, joita ei esimerkiksi sairauden tai kielitaidon vuoksi voitu haastatella) saatiin haastateltua 92,9 prosenttia ja 91,4 prosenttia täytti yksityisempiä kysymyksiä kar- toittaneen lomakkeen.29 Kyselytutkimusten historiaan suhteutet- taessa tässä tutkimuksessa on vielä tunnistettavissa vanhempien vaiheiden piirteitä: Robert M. Grovesin mukaan yli 90 prosentin vastaajaosuudet olivat varhaisemmissa tutkimuksissa yleisiä, koska niihin kohdistui positiivista uteliaisuutta.30 Kuten Groves toteaa, kyselytutkimukset ovat mahdollisia vain, jos niiden vas- taajat ovat tavoitettavissa ja jos yhteiskunnassa vallitsee sellainen luottamus, että tuntemattoman esittämiin kysymyksiin vasta- taan.31 Suomessa selvästi nämä ehdot toteutuivat jopa yksityisiin asioihin pureutuneen seksitutkimuksen kohdalla. Tätä ensimmäistä tutkimusta ei vielä kutsuttu FINSEX-tutki- mukseksi, mutta se on myöhemmin luettu osaksi tutkimuksen Suomalaisuus ja seksi 325324 jatkumoa, kun vuonna 1993 jatkotutkimuksen julkaisun yhte- ydessä Kontula ja Haavio-Mannila korostivat, miten suomalai- nen tutkimus edustaa kansainvälistä kärkeä juuri pitkän ajallisen perspektiivin vuoksi.32 FINSEX-lyhenteeksi myöhemmin tiivis- tynyt suomalaisuus näkyi kuitenkin jo ensimmäisen tutkimus- julkaisun nimessä, Suomalaisten sukupuolielämä, sekä kannessa, jossa peiton alta vilkutetaan takakannen puolella pientä Suomen lippua (kuva 1). Kuitenkin se, ketkä tutkimus määritteli suoma- laisiksi, tuotti kiinnostavia rajauksia. Ilmeisin rajauksista oli ikä: aikuisväestöön, eli yli 18-vuotiaisiin, rajaamisen lisäksi tutkimuk- sessa oli varsin alhainen yläikäraja, 54 vuotta. Rajaus perustui esitutkimusten kokemukseen siitä, että vanhempien ikäluokkien suhtautuminen seksuaalisuutta koskeviin kysymyksiin olisi tor- juvaa, mikä aiheuttaisi tutkimuksen yleistettävyyttä nakertavaa katoa.33 Toinen rajaus koski asuinpaikkaa, sillä ulkomailla asuvat suljettiin tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksen otokseen sattui silti ulkomaille muuttaneita, jotka olivat vielä kirjoilla Suomessa, koska Ruotsiin muutto oli 1970-luvun vaihteessa kiivaimmil- laan.34 Lisäksi, koska kysely toteutettiin suomeksi ja ruotsiksi, se rajautui vain näitä kieliä osaaviin, eikä kaksi otokseen valikoitu- nutta voinut vastata, koska he eivät osanneet riittävästi kumpaa- kaan kieltä.35 Siitä huolimatta, että tutkimuslomake oli saatavilla vain suo- meksi ja ruotsiksi, osallistujilta kysyttiin heidän äidinkieltään. Toisin sanoen tutkimuksessa huomioitiin mahdollisuus, että kaikki vastaajat eivät olleet suomen- tai ruotsinkielisiä, vaikka vastasivat näillä kielillä. Neljä vastaajaa ilmoittikin, että heidän äidinkielensä oli jokin muu kieli. Näiden yksittäisten vastaajien vastauksia tarkastelemalla piirtyy kiinnostava kuva vastaajajou- kon moninaisuudesta, myös muuten kuin äidinkielen osalta. Esimerkiksi eronneen helsinkiläisnaisen vastauksista näkyy risti- riitainen suhtautuminen omaan seksuaalisuuteen: vastaaja kertoi seksuaalisen suuntautumisensa (lomakkeella käytetty termi oli ”sukupuolivietti”) kohdistuvan yhtä lailla naisiin kuin miehiin, mutta hän ei osannut ottaa kantaa kysymykseen siitä, tulisiko homoseksuaalisuutta pitää yhteiskunnassa yksityisasiana. Vastaa- Riikka Taavetti 326 jalle ortodoksinen uskonnollisuus oli elämässä tärkeä asia, mikä saattaa selittää hänen näkemystään. Vastaaja arvioi kuitenkin seksuaalisen elämänsä olevan melko tyydyttävää, eikä vastauk- sista voi päätellä, ovatko hänen seksuaaliset kokemuksensa mies- ten vai naisten kanssa.36 Tutkimuksessa kerättiin vastaajien taustatietoina iän, suku- puolen, asuinpaikan ja työmarkkina-aseman lisäksi tietoja heidän yhteiskuntaluokastaan, heidän isänsä (tai huoltajansa) yhteiskuntaluokasta sekä heidän tulotasostaan ja koulutukses- taan. Kiinnostavasti kysymykset yhteiskuntaluokasta ja tulota- sosta esitettiin yksityisesti täytettävällä lomakkeella, sillä tutkijat arvioivat, että niihin vastaaminen suullisesti saattaisi olla vaikeaa tai että haastattelija vaikuttaisi vastauksiin. Osin kysymysten määrittyminen arkaluontoiseksi riippuikin siitä, että kysyjänä olivat terveydenhuollon ammattilaiset: siinä missä tutkijat halu- Sievers & Koskelainen & Leppo: Suomalaisten sukupuolielämä 1974. Kuva: Jorma Nousiainen. Suomalaisuus ja seksi 327326 sivat välttää esimerkiksi luokkaa koskevien kysymysten vaiku- tusta haastateltavan suhteeseen oman alueensa terveydenhuollon työntekijään, kysymykset kuukautisista tai gynekologikäynneistä taas miellettiin sellaisiksi, joista naiset muutenkin keskustelevat terveydenhuollossa, joten ne saatettiin esittää suullisesti. Samalla suoranaisesti seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä lähestyttiin lääketieteellistäen, mikä oli tutkijoiden mukaan erityisen tärkeää, jotta naiset kokisivat vastaamisen luontevaksi.37 Yhteiskuntaluokkaa koskevissa vastauksissa heijastuu Suomen nopea muutos sodanjälkeisinä vuosikymmeninä. Siinä missä 38 prosenttia vastaajista ilmoitti isänsä kuuluneen maanviljelijävä- estöön tai pienviljelijöihin, omalta kohdaltaan saman valinnan teki vain 14 prosenttia kysymyksiin vastanneista. Sen sijaan vas- taajista 46 prosenttia sijoitti työväenluokkaan itsensä ja isänsä 39 prosenttia, alempaan keskiluokkaan itsensä 23 prosenttia ja isänsä 11 prosenttia sekä ylempään keskiluokkaan itsensä 11 prosenttia ja isänsä 8 prosenttia ‒ lisäksi vajaa prosentti määritti itsensä ja isänsä kuuluvan ”ylimpään tai johtavaan yhteiskunta- ryhmään”. Se, ettei työväenluokkaan sijoittuminen muuttunut tämän yleisemmäksi maanviljelijäksi sijoittumisen vähetessä ker- too, miten monista maanviljelijäperheiden lapsista tuli, ainakin omassa itsemäärittelyssään, ennemmin keskiluokkaisia kuin työ- väenluokkaisia. Toisaalta kaikki vastaajat eivät kokeneet yhteis- kuntaluokan määrittelyä omakseen: esimerkiksi edellä kuvattu helsinkiläisnainen valitsi vaihtoehdon ”en osaa sanoa, mahdo- ton sanoa” vastatessaan kysymyksiin omasta tai isänsä luokka- asemasta, vaikka hän oli huomattavan pienituloinen. Kun tutki- jat pohtivat yhteiskunnallisen aseman merkitystä suomalaisten seksuaaliasenteille, he totesivat koulutuksen selittävän kaikkein eniten havaittuja eroja – tosin sillä varauksella, että koulutusta- son nousun myötä nuoremmat vastaajat olivat myös pisimmälle kouluttautuneita.38 Donna Drucker on analysoinut, miten Kin- seyn työssä sosiaaliluokalla oli keskeinen asema seksikäytäntöjä selittävänä tekijänä, tosin vain miesten kohdalla, ja myös hänen mallissaan koulutus oli tärkein sosiaaliluokan osoittaja.39 Suoma- laistutkijoiden kiinnostus yhteiskuntaluokkaan ja sen merkityk- Riikka Taavetti 328 seen seksuaalisuudelle saattoikin osaltaan heijastaa Kinseyn tut- kimusten vaikutusta. Vaikka tässä tutkimuksessa ei vielä varsinaisesti tehty kansain- välisiä vertailuja, raportissaan tutkijat sijoittivat Suomen ”sek- suaaliasenteiden maailmankartalle” (kuva 2), eli nelikenttään, jossa Suomen neljännestä kuvasivat sallivat seksuaaliasenteet ja sukupuolten tasa-arvoisuus.40 Tässä osiossa tutkijat eivät vii- tanneet mihinkään aiempiin kansainvälisiin tutkimuksiin, eikä 1970-luvun alussa vertailukelpoisia tutkimuksia edes ollut juuri saatavilla. Kuviossaan tutkijat asettivat sallivuuden vastakohdaksi ”kristillisen sukupuolimoraalin” ja selittivät sallivuuden tarkoit- tavan satunnaisten seksuaalisuhteiden, rinnakkaissuhteiden sekä homoseksuaalisuuden hyväksymistä. Nelikentän toinen akseli oli nimetty tasa-arvoisuudeksi ja sen selitettiin tarkoittavan naisten ja miesten seksuaalista tasa-arvoa, mutta se liitettiin myös naisten asemaan työmarkkinoilla. Tutkijoiden mukaan tutkimusajan- kohtana, 1970-luvun alussa, kamppailu kristillisen ja sallivan sek- suaalimoraalin välillä on edelleen ajankohtainen, mutta heidän tulkintansa mukaan naisten alisteista asemaa kannattavat olivat jo häviämässä tasa-arvoa myös seksuaalisuuden saralla tukevalle enemmistölle.41 Tutkijoiden esittämän tasa-arvotulkinnan kan- nalta on huomattavaa, että tämä tutkimus ei käsitellyt lainkaan sukupuolistunutta tai seksuaaliväkivaltaa, mikä olisi tuonut tasa- arvon puutteet selvemmin näkyviin. Väkivallan sivuuttamista voikin pitää yhtenä Kinseyn tutkimusten seksuaaliliberalistisena perintönä.42 Raportissaan tutkijat kuvasivat vaikeutta valita, mitä seksiin liittyviä sanoja tutkimuksessa tulisi käyttää: “[t]ämän alueen suomen- ja ruotsinkielinen sanasto on kieltämättä rikas, mutta kansankielen yleisesti tunnettuja sanontoja ei katsottu voitavan käyttää vakavassa tieteellisessä tutkimuksessa”.43 Kansankielisiksi kuvaamiensa sanojen sijaan tutkijat valitsivat sanan ”sukupuoli- yhteys” kuvaamaan seksuaalisia suhteita, sillä vielä 1970-luvun alussa sanat seksi ja seksuaalisuus eivät olleet vielä korvanneet, etenkään tieteellisessä tekstissä, ”sukupuolielämää” terminä.44 Toi- nen sana, jota tutkijat käyttivät sukupuoliyhteyden kanssa syno- Suomalaisuus ja seksi 329328 Suomi seksuaaliasenteiden nelikentässä 1970-luvun alussa. Lähde: Sie- vers & Koskelainen & Leppo 1974, 147. Kuvat: Jorma Nousiainen.] Riikka Taavetti 330 nyymina, oli ”yhdyntä”. Koska tutkijoiden julkilausuttu tavoite oli keskittyä aviolliseen heteroseksuaalisuuteen, he jättivät samaa sukupuolta olevien välisen seksuaalisuuden kyselynsä ulkopuo- lelle lukuun ottamatta kyselyn lopussa esitettyä kysymystä ”suku- puolivietin” kohdistumisesta sekä homoseksuaalisuutta koske- nutta asenneväittämää. Kuten Tuula Juvonen on todennut, tästä huolimatta ei ole varmuutta, että tutkimukseen osallistujat ovat tulkinneet käytetyt termit yksinomaisen heteroseksuaalisella tavalla, vaan vastaajien on ollut mahdollista ymmärtää omasta elämäntilanteestaan riippuen käsitteet myös toisin.45 Kuvaillessaan tutkimuslomakkeensa rakennetta Sievers, Koskelainen ja Leppo antoivat vihjeitä siitä, miten he käsittivät seksuaalisten suhteiden etenevän. Lomakkeella kysyttiin ensin naimisissa olevilta vastaajilta, onko heidän avioliittonsa onnel- linen ja tiedusteltiin heidän kokemuksiaan rakkaudesta. Tämän jälkeen ”lähti liikkeelle kysymyssarja, joka eteni ensimmäisestä suudelmasta ja vakituisen seurustelun aloitusiästä ensimmäiseen yhdyntään.”46 Järjestys sijoitti yhdynnän suutelusta alkavaan jat- kumoon, jota kehysti ajatus rakkaudesta. Yhteys rakkauden ja seksin välillä näkyi myös lomakkeen asennekysymyksessä, jossa tiedusteltiin, onko ”sukupuoliyhteys” ilman rakkautta väärin. Kuten tutkijat huomauttivat, petting ymmärrettiin tutkimuksessa yhdynnän esileikiksi, mistä syystä sitä koskevia kysymyksiä ei esitetty niille vastaajille, joilla ei ollut yhdyntäkokemuksia.47 Tällä tavalla tutkimus seurasi johdonmukaisesti määritelmäänsä, jossa seksi tarkoitti (oletetusti heteroseksuaalista) yhdyntää. Kiinnos- tavasti tutkijat myös arvioivat pettingin lähinnä Pohjoismaiden ulkopuolella harjoitettavaksi seksikäytännöksi ja käyttivät siitä lähinnä sanaa ”petting” mainiten käännöksen ”kiihotushyväily” vain kertaalleen. Sekä vierasperäisen sanan että Pohjoismaiden ulkopuolelle asettamisen voi katsoa kertovan tutkijoiden näke- myksestä, jossa muu kuin yhdyntä näyttäytyy ei-suomalaisena seksikäytäntönä. Suomalaisuus ja seksi 331330 Moninaistuva seksi ja kansainvälistyvä suomalaisuus 1990-luvun alussa Kun seksuaalisuudessa tapahtuneita muutoksia alettiin tutkia 1990-luvun alussa, tutkimusjulkaisun nimessä ”sukupuolielämä” oli vaihtunut ”seksiin” ja ”suomalaiset” oli korvattu yksikkömuo- toisella ”suomalaisella”. Vertailtavuuden vuoksi tutkimus pyrittiin toteuttamaan mahdollisimman samoin kuin 1970-luvun alussa, mutta tavoitteesta huolimatta tutkimusasetelmaan tehtiin merkit- täviä muutoksia. Tutkimuksen perusjoukon ikäraja nostettiin 54 vuodesta 74 vuoteen, jolloin mukana olivat kaikki aiemmin tut- kitut ikäluokat. Lisäksi tutkijat korostivat, ettei ikärajaus tarkoita, etteikö vanhempien ihmisten seksuaalisuus olisi sekä todellista että mielenkiintoista. Samoin 1990-luvun alussa terveydenhoita- jien käyttäminen tutkimuksen haastattelijoina ei ollut enää mah- dollista, vaan haastattelijat tulivat Tilastokeskuksesta. Nyt tutki- muksesta myös tiedotettiin julkisesti ja siihen valituille kerrottiin etukäteen suorasanaisesti sen aihe.48 Tutkimuksen otokseen kuu- lui 3049 vastaajaa ja vastausprosentiksi muodostui 75,9, jota tut- kijat kuvaavat vastaavaksi kuin muissa samaan aikaan käynnissä olleissa kyselytutkimuksissa. Osmo Kontula selitti kadon kasvua suhteessa 1970-luvun alun tutkimukseen ihmisten vähentyneellä kiinnostuksella osallistua kyselytutkimuksiin sekä mahdollisesti Tilastokeskuksen haastattelijan vähäisemmällä arvovallalla ter- veydenhoitajiin verrattuna.49 Siinä missä vuoden 1971 tutkimuksessa oli keskitytty avio- liittoon, nyt tutkijat halusivat mukaan uusia aiheita, kuten sek- suaaliset vähemmistöt, seksuaalisen ahdistelun ja erilaisten sai- rauksien vaikutuksen seksuaalisuuteen.50 Muutoksessa näkyi yhtäältä laajentunut käsitys seksuaalisuudesta ja moninaistunut seksuaalisuutta koskeva julkinen keskustelu sekä toisaalta kytkös seksuaaliterveyden korostumiseen.51 Seksitutkimuksen tekikin uudelleen ajankohtaiseksi 1980-luvun aidskriisi ja sen synnyt- tämä tarve luotettavaan tietoon väestön seksitavoista terveysva- listuksen suuntaamiseksi. Näistä muutoksista johtuen enemmistö tutkimuksen kysymyksistä oli uusia, mutta kolmannes kysymyk- Riikka Taavetti 332 sistä toistettiin aiemman tutkimuksen mukaisesti. Tuula Juvonen on analysoinut, miten FINSEX-tutkimuksessa käytetyt homo- seksuaalisuuteen liittyvät muotoilut ovat olleet sidoksissa omaan aikaansa. Erityisesti kysymys, jossa pyydettiin vastaajia ottamaan kantaan väittämään, onko ”homoseksuaalinen käyttäytyminen aikuisten kesken” yksityisasia, johon valtion ei tule puuttua, värit- tyi 1970-luvun alussa aivan erityisellä tavalla. Kun homoseksuaa- listen tekojen rangaistavuus oli poistettu rikoslaista vuonna 1971, julkisesta kehottamisesta homoseksuaalisuuteen oli samalla tehty rikollista.52 Tällä tavoin homoseksuaalisuus oli juuri ennen ensimmäisen seksitutkimuksen toteuttamista virallisesti julis- tettu yksityisasiaksi. Sama laki oli voimassa vielä 1990-luvullakin, mutta pykälää ei käytännössä sovellettu.53 Juvonen kuvaa, miten 1990-luvulla voimistuneet vaatimukset samaa sukupuolta olevien ihmisten parisuhteiden rekisteröinnin mahdollistamiseksi olivat tehneet homoseksuaalisuudesta julkisen keskustelun kohteen, ei enää yksityisasian, mikä on hyvin voinut muuttaa myös tämän kysymyksen tulkintaa. Stuart Michaels ja Alain Giami kutsuvat tätä suomalaistutki- musta eräänlaiseksi hybridimuodoksi 1970-luvun heteroseksu- aalisuuteen ja lisääntymisterveyteen keskittyneiden sekä 1990- luvun aidstutkimusten välillä.54 Hybridisyys näkyy myös kyse- lylomakkeella. Toisin kuin vuoden 1971 tutkimuksessa, vuonna 1992 tutkimuslomakkeella annettiin selitykset käytetyille ter- meille. ”Yhdyntä” määritettiin tarkoittamaan vaginayhdyntää ja ”sukupuoliyhteys” tarkoittamaan ”sukupuolista vuorovaikutusta joko yhdynnässä, suuseksissä, anaaliyhdynnässä (yhdyntä perä- aukkoon) tai käsin toista kiihottamalla”55. Kuitenkin jo lomak- keen kolmannessa kysymyksessä tiedusteltiin, onko vastaaja ollut ”sukupuoliyhdynnässä” käyttäen termiä, jota ei oltu edellä mää- ritelty. Tämä kysymys toimi lomakkeella suodattajana siten, että jos vastaaja vastasi kielteisesti, hänet ohjattiin ohittamaan seuraa- vat 38 kysymystä. Samoin lomakkeella käytetyn laajemman sek- sikäsityksen vastaisesti itse raportissa toistui ajatus yhdynnästä ainoana seksin muotona. Esimerkiksi, kun tutkijat käsittelivät yhteiskunnan vaikutusta seksuaalisiin käytäntöihin, he kuvasivat Suomalaisuus ja seksi 333332 näitä seuraavasti: ”yhdyntä − sen säännöllisyys ja tekniikat − sekä yhdynnälle vaihtoehtoiset tavat saada seksuaalista tyydytystä kuten itsetyydytys ja pornografian käyttö.”56 Tässä kuvauksessa yhdyntä mainitaan ainoana kumppanin kanssa harrastettavan seksin muotona. Vuonna 1992 ei enää kysytty vastaajien äidinkieltä. Vaikka asiaa ei tutkimusjulkaisussa kommentoidakaan, on mahdollista, että otanta väestörekisteristä on toteutettu siten, että mukana on vain äidinkieleltään suomen- tai ruotsinkielisiä.57 Siinä missä vuoden 1970 väestölaskennan mukaan 5473 Suomessa asuvan pääkieli oli muu kuin suomi, ruotsi tai saame, vuonna 1991 Suomessa asui äidinkieleltään muunkielisiä 35 498.58 Toisin sanoen, samalla kun Suomessa oli aiempaa enemmän ihmisiä, joiden äidinkieli oli muu kuin suomi tai ruotsi, tässä tutkimuksessa kysymys kielestä ja samalla näiden ihmisten asema suomalaisina katoaa näkyvistä. Tutkimuksessa toistettiin ensimmäisen tutkimuksen taustatieto- kysymys siitä, mihin yhteiskuntaluokkaan vastaaja arvioi isänsä tai huoltajansa kuuluneen, mutta vastaajan omasta yhteiskunta- luokasta ei enää kysytty. Kysymystä yhteiskuntaluokasta ei myös- kään käsitelty tutkimuksen raportissa suoraan, vaan Elina Haa- vio-Mannila keskittyi kuvauksessaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta koulutuksen lisääntymiseen, kaupungistumiseen sekä ammattirakenteen muutokseen.59 Tutkimus ei siis perehtynyt muunkielisten suomalaisten koke- muksiin, mutta sen sijaan se kartoitti suhteita ulkomaalaisten kanssa. Johdannossaan Kontula ja Haavio-Mannila kirjottivat, että tutkimuksessa ”tehdään myös retkiä salatun seksuaalisuuden maailmaan kun tarkastellaan suhteita ulkomaalaisiin ja työtove- reihin, rinnakkaissuhteita, yksinasuvien seksuaalisuutta, seksu- aalisia vähemmistöjä, seksuaalisia ongelmia sekä vastentahtoista seksuaalista lähestymistä ja seksistä maksamista.”60 Tällä ryhmit- telyllä seksi ulkomaalaisen kumppanin kanssa rinnastettiin erilai- siin vähemmistökäyttäytymisen muotoihin ja sijoitettiin irralleen parisuhdekeskeisestä seksuaalisuudesta. Kyselylomakkeen termiä ”ulkomaalainen” ei määritelty, joten vastaajat ovat voineet tulkita hyvin toisistaan poikkeavilla tavoilla, keitä sanalla tarkoitettiin. Riikka Taavetti 334 Vastanneista miehistä 20 prosentilla ja naisista 13 prosentilla oli tutkimuksen mukaan joskus ollut ulkomainen seksikumppani, ja tutkijat erittelivät, milloin suhde on tapahtunut ulkomailla mat- kustaessa ja milloin Suomessa, sekä miten ulkomaisesta kumppa- nista kertominen korreloi esimerkiksi keskimääräistä korkeam- man seksikumppanien määrän kanssa.61 Siitä huolimatta, että ulkomaalaisista kumppaneista kertoneilla oli ollut keskimääräistä useammin paljon kumppaneita, heidän joukossaan oli kuusi vastaajaa, joiden ainoa seksikumppani oli ollut ulkomaalainen. Kaksi näistä vastaajista oli naisia, joilla oli ollut vain yksi kumppani, mutta he kertoivat silti, että heillä oli ollut ”useampia kertoja” suhde ulkomaalaisen kanssa Suomessa, minkä voi tulkita siten, että heillä oli ollut pidempikestoinen suhde saman kumppanin kanssa. Näistä vastaajista toinen oli naimisissa ja ollut suhteessa puolisonsa kanssa 26 vuotta. Toinen taas eli avo- liitossa ja oli tutustunut puolisoonsa lomamatkalla vuosi sitten. Tämän 20-vuotiaan vastaajan vastauksissa paljastuu ensinäke- mältä ristiriitaiselta vaikuttava tieto, kun hän kertoi, että hänellä oli ollut vain yksi kumppani, mutta myöhemmin hän vastasi, että hänellä on ollut seksisuhde toisen kanssa nykyisen suhteensa aikana. Tämä olisi mahdollista tulkita vastaamisvirheenä, mutta todennäköisesti selitys on toinen: vastaaja kertoi ”sukupuolisen kiinnostuksensa” kohdistuvan yhtä lailla naisiin ja miehiin ja että hänellä oli yksi seksikokemus naisen kanssa. On siis mahdollista, että vastaaja on vastannut kysymykseen siitä, monenko kanssa hän on ollut ”sukupuoliyhteydessä” mainitsemalla vain miespuo- lisen kumppaninsa, mutta kun on kysytty ”sukupuolisuhteesta” nykyisen suhteen aikana, hän on maininnut naispuolisen kump- paninsa.62 Tämä esimerkki osoittaa, miten vastaajat saattavat tul- kita tutkijoiden käyttämät käsitteet eri tavoin ja miten yksittäisten vastausten tarkastelu voi paljastaa ristiriitaisilta näyttävien valin- tojen takaa vastaajan neuvottelut omien kokemustensa ja kysely- lomakkeen määritelmien välillä. Suomalaisuus ja seksi 335334 Kansainvälinen vertailu ja seksin määrittely 1990-luvun lopulla Vuonna 1999 seksitutkimus toteutettiin kolmannen kerran, mutta tällöin kustannussyistä postikyselynä, ei enää käyntikyselynä. Kuten oletettua, tämä johti vastaajaosuuden merkittävään las- kuun ja tutkimuksen otokseen valituista 3300 vastaajasta lomak- keensa palautti 45,8 prosenttia. Tutkimus perusjoukko määritel- tiin 18-81-vuotiaiksi ja erityisesti naisten joukossa nuoret vasta- sivat merkittävästi useammin kuin vanhemmat.63 Tutkimuksen toteuttaminen postikyselynä myös muutti vastaamisen luonnetta, koska tilanne ei enää edennyt haastattelijan ohjaamana, vaan vastaajalla oli käytössään koko kysely, johon hän saattoi vastata haluamassaan järjestyksessä.64 Kysymystä vastaajien äidinkielestä ei esitetty, mutta kysymys vastaajan sosiaaliryhmästä oli palannut lomakkeelle. Lapsuudenperheen osalta luokasta ei kysytty, mutta vastaajaa pyydettiin asettamaan itsensä ammattinsa perusteella ylempiin tai alempiin toimihenkilöihin, työntekijöihin, maanvil- jelijöihin, muihin yrittäjiin tai ei työssä oleviin.65 Koska tämän tut- kimuksen kato oli aiempia tutkimuksia huomattavasti suurempi, Haavio-Mannila ja Kontula erittelivät raportissaan huolellisesti, miten kadon jakautuminen vaikuttaa tutkimuksen luotettavuu- teen. Tässä yhteydessä käsiteltyjen demografisten muuttujien joukossa ei analysoitu sosiaaliryhmään tai yhteiskuntaluokkaan kuulumista, arvatenkin osaltaan siksi, ettei kysymystä ollut esi- tetty samassa muodossa aiemmissa tutkimuksissa, eikä sen avulla voinut siksi verrata tätä tutkimusta aiempiin.66 Siinä missä aiempia tutkimuksia tehdessä ei ollut vielä käy- tettävissä paljonkaan kansainvälisiä tutkimuksia, joihin Suomen tuloksia voisi verrata, tämän kolmannen tutkimuksen keskiössä olivat vertailut Suomen ”naapureihin”. Ruotsissa oli toteutettu seurantatutkimus vuonna 1996 – vasta kolme vuosikymmentä ensimmäisen tutkimuksen jälkeen – ja suomalaiset tutkijat olivat toteuttaneet kyselytutkimukset Virossa ja Pietarin alueella Venä- jällä vuonna 2000.67 Nämä eri maiden kyselytutkimukset erosi- vat toisistaan melko paljon, mutta tutkijat pohtivat vain hyvin Riikka Taavetti 336 lyhyesti näitä eroja ja keskittyvät siihen, mihin kysymyksiin eri maissa jätettiin vastaamatta. Myöhemmin julkaisemassaan artik- kelissa Haavio-Mannila, Kontula ja Anna Rotkirch kuvaavat, miten suomalaiset vastaajat ovat valinneet virolaisia tai pietarilai- sia todennäköisemmin vaihtoehdon, että he ovat täysin eri mieltä tai täysin samaa mieltä esitetyn väitteen kanssa.68 Tällöinkään he eivät pohdi, mitä vaikutuksia tällä vastaamistapojen erolla voisi olla tulosten tulkinnalle.69 Vuonna 1999 tutkijoilla oli siis käytössään kolme eri aikoina Suomessa tehtyä tutkimusta, joita verrattiin yhteen tutkimuk- seen kustakin muusta maasta. Tämä asetelma tuotti tulkinnan, jossa muiden maiden tilanne rinnastui siihen, millainen Suomi oli ollut 1990-luvun tai 1970-luvun alussa, ja Suomessa tapahtu- neista muutoksista tuli luonnollistettu polku, jota muut maat kul- kisivat tulevaisuudessa. Haavio-Mannilan ja Kontulan mukaan esimerkiksi ero siinä, miten suuri osuus vanhimpaan tutkittuun ikäpolveen kuuluvista oli tyydyttänyt kumppaniaan kädellä, oli merkittävä eri maiden välillä. Tutkijat päättelivät, että käsiseksi oli yleistynyt Ruotsissa aiemmin kuin Suomessa ja etenkin aiem- min kuin Virossa: “Virossa vanhemmat ihmiset, erityisesti naiset, olivat yleisesti pidättäytyneet käsiseksistä. Tällä sukupolvella ei ollut vielä tietoa käsiseksistä ja se häpesi esittää kumppanilleen sitä koskevia toiveita.”70 Tulkinnassaan tutkijat korostivat seksu- aalisuutta koskevan uuden tiedon leviämisen merkitystä seksuaa- listen käytäntöjen muutokselle. Artikkelissaan Haavio-Mannila, Rotkirch ja Kontula kuvasivat Suomea ja Viroa “modernimmiksi”, lainausmerkeissä, kuin Pie- taria.71 Modernius viittasi seksin ymmärtämiseen viihteellisenä ennemmin kuin sidottuna pysyviin suhteisiin tai lasten han- kintaan. Mieskeskeinen kaksinaismoralismi ja verraten korkea ensimmäisen yhdynnän ikä taas tulkittiin tutkimuksessa mer- keiksi perinteisyydestä.72 Tutkijat kuvasivat esimerkiksi, miten perinteinen kaksinaismoralismi Pietarissa sallii rinnakkaissuh- teet avioliitossa miehille, mutta ei naisille. Suomessa taas oli tut- kijoiden mukaan tasa-arvoista, koska asenteet naisten ja miesten avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin olivat hyvin samanlaiset.73 Suomalaisuus ja seksi 337336 Tapa, jolla näitä havaintoja tutkimuksessa kuvattiin, osoittaa, miten suomalainen seksuaalisuus ymmärrettiin virolaista tai pie- tarilaista edistyneempänä. Asettaessaan avioliiton ulkopuolisten suhteiden sallimisen osaksi seksuaalista vapautta, tutkijat huo- mauttivat, että Suomessa on siirrytty 1990-luvun aikana kohti aiempaa vahvempaa parisuhdeuskollisuuden korostamista.74 Tut- kijat yhdistivät tämän muutoksen avoliittojen sekä sellaisten suh- teiden yleistymiseen, joissa pari asuu erillään. He olettivat, että suhtautuminen rinnakkaissuhteisiin muuttuisi kielteisemmäksi myös Virossa ja Pietarissa, kun nämä suhdemuodot yleistyvät.75 Rinnakkaissuhteiden hyväksymättömyys ei ollut siis merkki sek- suaalisen sallivuuden puutteesta Suomessa, vaan seuraavan suh- demuotojen kehityksen vaiheen saavuttamisesta. Tutkimuksessa Suomen ja Ruotsin edustaman seksuaalisen sallivuuden vastapariksi muodostui ajatus sosialistisesta seksuaa- likulttuurista. Tämä kytkettiin yhtäältä materiaalisiin olosuhtei- siin, kuten luotettavan ehkäisyn puutteeseen ja siitä johtuvaan ei- toivottujen raskauksien yleisyyteen.76 Myös suhteessa prostituu- tioon tutkijat viittasivat ”perinteiseen sosialistiseen prostituution vastustamiseen” tutkimuksen vanhemmissa ikäluokissa Pieta- rissa selittämättä, miksi tämä vastustus olisi sosialistista.77 Vaikka käsitystä sosialistisesta seksuaalikulttuurista ei tarkasti määritellä, siihen kytkeytyivät ajatukset kulttuurisesta pysähtyneisyydestä ja kansainvälisten vaikutteiden puutteesta. Tämä käsitys muotoil- tiin selkeimmin artikkelissa kaksinaismoraalista, jossa Haavio- Mannila ja Kontula kuvasivat seksuaalisen vallankumouksen alkaneen länsimaista 1960-luvulla ja saavuttaneen osin laimentu- neena Venäjän vasta 1980-luvun lopulla.78 Tässä artikkelissa tut- kijat myös kytkivät yhteen maantieteellisen ja ajallisen etäisyyden kuvatessaan, miten seksielämä Virossa ja Pietarissa 1990-luvulla muistutti suomalaista 1970-luvulla. Tämä vertaus painotti Suo- men kehitystä mallina, jota vasten näitä maita voidaan verrata. Näin ajatus sosialistisesta seksuaalisuudesta täytti paikan, joka oli ollut ensimmäisessä tutkimuksessa uskonnollisen rajoittavilla kulttuureilla. Kuitenkin, kuten Kateřina LiŠková on osoittanut, käsitykset seksuaalisuudesta olivat moninaisia ja ajassa muuttu- Riikka Taavetti 338 via myös sosialistimaissa.79 Hänen tutkimansa Tšekkoslovakian esimerkki auttaa kyseenalaistamaan ajatuksen siitä, että seksuaa- lisuuden muutokset olisivat aina peräisin lännestä. Vuoden 1992 tutkimusta oli kritisoitu julkisuudessa siitä, että sen tulosten mukaan miehet kertoivat huomattavasti useammista seksikumppaneistaan kuin naiset, mikä vaikutti ristiriitaiselta ja epäuskottavalta. Vastaava epäsuhta on kansainvälisestikin taval- linen tulos seksitutkimuksissa.80 Seuraavan tutkimuksensa rapor- tissa Haavio-Mannila ja Kontula vastasivat tähän kritiikkiin ja esittivät ristiriidalle mahdollisia selityksiä. Yksi heidän oletuksis- taan oli, että miehet ja naiset määrittäisivät erilaiset kokemukset seksiksi.81 Lukuisissa tutkimuksissa onkin, ainakin 1990-luvulta alkaen, kartoitettu, miten ihmiset ymmärtävät seksin ja muut seksitutkimuksessa käytetyt termit.82 Useimmat näistä tutkimuk- sista ovat käyttäneet menetelmänään joko listaa erilaisista tilan- teista, joista vastaajat ovat valinneet, mikä on seksiä, tai kuvanneet kuvitteellisen tilanteen, josta on tiedusteltu, onko se vastaajien mielestä seksiä.83 Suomalaistutkimuksessa vastaajia pyydettiin ”kirjoittamaan vapaamuotoisesti, mitä Teidän ja kumppaninne välillä on VÄHINTÄÄNKIN täytynyt tapahtua, jotta olette las- keneet sen sukupuoliyhteydeksi”.84 Muihin seksin määritelmiä koskeviin tutkimuksiin verrattuna Haavio-Mannilan ja Kontulan tutkimus oli yhtäältä avoimempi ja laadullisempi, koska se perus- tui suoraan vastaajien omiin kuvauksiin ja toisaalta edustavampi, sillä heillä oli vastaajinaan otos suomalaisesta aikuisväestöstä, mikä on tällaisissa tutkimuksissa melko poikkeuksellista. Kysymykseen seksin määritelmästä vastasi 46 prosenttia koko kyselyn vastaajista. Alhainen osuus kertoo yhtäältä siitä, miten avokysymys pitkän lomakkeen lopulla on saattanut uuvuttaa vas- taajia, mutta toisaalta vastaukset osoittavat myös, miten vaikeaa osallistujille oli määritellä, mitä seksi tarkkaan ottaen on heille. Vastauksissa yhtäältä pidettiin kysymystä tyhmänä ja kirjoitet- tiin, että ”se on salaisuus”. Toisaalta niissä viitattiin myös siihen, miten on itsestään selvää, mitä sukupuoliyhteys tarkoittaa. Esi- merkiksi yhden vastaajan mukaan sukupuoliyhteys tarkoittaa ”sitä tavallista vaan” ja toisen mukaan: ”Se mitä todella tarkoite- Suomalaisuus ja seksi 339338 taan tällä asialla. Hipelöinnit eivät riitä!” Näistä vastauksista voi vähintään arvella, että ”tavallinen” ja ”mitä todella tarkoitetaan” viittaavat yhdyntään. Toisaalta jotkut vastaajat erikseen mainitsi- vat, että heidän määritelmänsä ei välttämättä edellytä yhdyntää. Yhteensä niitä, joiden vastauksissa ei mainittu yhdyntää lainkaan tai määriteltiin ”sukupuoliyhteys” vähintään vaihtoehtoisesti ilman yhdyntää oli 170, eli 11 prosenttia koko kyselyyn vastan- neista.85 Tutkimuksessaan Haavio-Mannila ja Kontula eivät ana- lysoi, mikä osuus vastaajista on määritellyt seksin milläkin tavalla vaan ainoastaan jaottelevat vastauksia sukupuolen mukaan kol- men kategorian alle: ensimmäisenä yhdyntä, toisena koskettelu, käsi-, suu- ja anaaliseksi ja kolmantena orgasmi. Ryhmittely toistaa tutkijoiden lähtökohtaa, jossa yhdyntä on itsestään selvä seksin muoto, sillä yhdyntä-kategoriaan on listattu myös sellaisia vastauksia, joissa yhdyntään ei edes viitata. Esimerkiksi vastaus “[m]ikäli ymmärrän tuota kysymystä senhän kaikki tietävät että pöksyt pois ja poliisi” kuuluu yhdynnän kautta seksin määrittele- vien vastausten ryhmään.86 Seksin määritelmiä kuvaavien vastausten tarkastelu auttaa hahmottamaan, miten monella tavalla vastaajat voivat ymmärtää saman kysymyksen ja miten itse lomakkeen rakenne vaikuttaa vastaamiseen. Kysymyksen muotoilun siitä, mitä ”on VÄHIN- TÄÄNKIN täytynyt tapahtua” olivat jotkut vastaajat tulkinneet koskevan sitä, mitä ennen seksiä on tapahtunut ja he kuvasivat vastauksissaan suhteen etenemistä, edellytystä rakkaudesta tai naimisiinmenosta tai että ”sukupuoliyhteys” edellyttää seksu- aalista halua. Lisäksi koska kysymys esitettiin aivan lomakkeen lopussa, edellä oli sekä määritelty ”sukupuoliyhteys” että kysytty erilaisista kokemuksista, mikä vaikutti vastauksiin. Tämän vaiku- tuksen tutkijat myös itse nostivat esiin.87 Vastauksissa viitattiin- kin lomakkeen määritelmiin sen lisäksi, että vastaajat määritte- livät termiä itse. Sen lisäksi, että tutkimuksen tarjoamat määritelmät vaikutti- vat vastauksiin, niistä näkyy myös, miten ymmärrys seksistä on sidoksissa omaan aikaansa. Kyselyn toteutusajankohtaan, vuo- teen 1999 ja Yhdysvaltojen presidentti Bill Clintonin viraltapa- Riikka Taavetti 340 nosta käytyyn keskusteluun liittyen eräs vastaaja viittasi suusek- siin ”niin sanottuina clintoneina” ja myös kolmen muun vastaa- jan kommenteissa esiintyi viite Clintoniin. Tuolloisessa yhdysval- talaiskeskustelussa käytettiinkin seksitutkimusta sen perustele- miseen, onko suuseksi seksiä.88 Lisäksi käyty keskustelu vaikutti siihen, miten amerikkalaisten määrittely seksistä muuttui: Jason D. Hans, Martie Gillen ja Katrina Akade nimeävät keskustelua seuraavina vuosina havaitun nopean laskun niiden opiskelijoiden osuudessa, joiden mielestä suuseksi on seksiä, Clinton-Lewinsky- efektiksi.89 Suomessa vastaavaa vaikutusta tai muuta muutosta seksin määritelmissä ei voida jäljittää, koska kysymystä seksin määritelmästä ei ole myöhemmissä FINSEX-tutkimuksissa esi- tetty. Suomalainen seksi ja muuttuvat määritelmät Tässä artikkelissa olen tarkastellut FINSEX-kyselytutkimuksia, joiden avulla on kartoitettu suomalaista seksuaalisuutta ja samalla tuotettu rajanvetoa sille, keitä ovat suomalaiset – kuten myös sille, mitä on seksi. Suomalaisuus on määritetty tutkimuksessa tarkoit- tamaan Suomessa asuvaa aikuisväestöä, joka on pystynyt vastaa- maan suomen- tai ruotsinkieliseen kyselylomakkeeseen. Tutki- muksessa suomalaisten välisiä eroja on tutkittu etenkin suku- puolen, iän tai sukupolven sekä jossain määrin koulutustaustan näkökulmasta. Ensimmäisessä kyselyssä vuonna 1971 vastaajilta tiedusteltiin sekä heidän omaa yhteiskuntaluokkaansa että hei- dän isänsä yhteiskuntaluokkaa, mutta analyysissaan tutkijat eivät nostaneet luokkaa esiin seksuaalisuuteen liittyviä eroja selittä- vänä tekijänä. Seksin muutoksen tutkimuksessa 1990-luvulla luokkaa tiedusteltiin kyllä, lapsuudenkodin osalta vuonna 1992 ja vastaajan sosiaaliryhmän osalta vuonna 1999, mutta tutkijoi- den analyysissa se ei näkynyt. Vaikka luokka ei ollut erityisen kes- keinen selittävä tekijä 1970-luvullakaan, sen merkityksen vähe- neminen myöhemmin voi liittyä yhtäältä luokkien vaikeammin tulkittavaan merkitykseen 1990-luvun Suomessa sekä toisaalta Suomalaisuus ja seksi 341340 siihen, miten tutkijoiden kiinnostus kohdistui ensisijaisesti sek- suaalisuuden sukupolviin ja suomalaiseen seksuaalisuuteen kan- sainvälisissä vertailuissa. FINSEX-tutkimukset ovat hyvä esimerkki kyselytutkimusten kehityksestä. Siinä missä ensimmäinen, vuoden 1971 tutkimus voitiin toteuttaa terveyssisarten avustuksella ja informoimatta tutkimukseen valittuja etukäteen tutkimuksen aiheesta, tämä ei enää 1990-luvun alun tutkimuseettisen ajattelun mukaisesti ollut mahdollista. Samoin 1990-luvun aikana tutkimuksissa siirryttiin käyntihaastatteluista postikyselyyn, mikä laski vastausprosent- tia, muutti vastaamista sekä saattoi osaltaan kertoa tutkimuk- selle annetun merkityksen vähenemisestä. Toisaalta, kuten Marja Alastalo on kuvannut, akateemisen sosiologian piirissä kyse- lytutkimukset muuttuivat 1960-luvun dominoivasta asemasta 1990-luvulle tultaessa marginaalisiksi.90 Suhteessa tähän kehityk- seen näiden tutkimusten pitäytyminen ensisijaisesti kyselyissä edustaa itse asiassa huomattavaa jatkuvuutta. Suvi Ronkainen kutsuu lomaketutkimuksen paradoksiksi sitä, miten kyselyt toimivat parhaiten silloin, kun tiedetään tarkkaan, mitä pitäisi kysyä, jolloin saadaan tietoa kysyttävästä ilmiöstä väestötasolla.91 Tämä paradoksi on erityisen keskeinen seksi- tutkimuksen kohdalla. Seksin yksityisyyden vuoksi on hyvin vähän kyselyn ulkopuolisia tietoja, joiden perusteella tulosten luotettavuutta voidaan arvioida tai joiden avulla voidaan pää- tellä, tarkoittavatko kyselyssä käytetyt käsitteet vastaajille samaa kuin tutkijoille. Kyselytutkimuksen paradoksi on siis kaksin- kertainen: emme tiedä, mitä kysyä, emmekä sitä, mistä saadut tulokset oikein kertovat. Olenkin tässä artikkelissa halunnut horjuttaa FINSEX-tutkimusten itsestäänselvyyksiä suomalai- suuden ja seksin osalta katsomalla yleistävien tulkintojen taakse siihen kokemusten moninaisuuteen, jonka ne piilottavat. Täl- löin on paljastunut, että kun ensimmäiseen tutkimukseen vas- tasi myös muita kuin suomen- ja ruotsinkielisiä, vastauksista näkyy säröjä Suomen oletettuun yksikulttuurisuuteen. Samoin 1990-luvun tutkimuksissa suhteet ulkomaalaisiin kumppaneihin osoittautuvat paitsi lyhyiksi lomaromansseiksi, myös pitkäaikai- Riikka Taavetti 342 siksi avio- ja avoliitoiksi. Viimeisimmän käsittelemäni tutkimuk- sen avoimet seksin määritelmät horjuttavat käsitystä yhdynnästä ainoana määritelmänä sille, mitä on seksi. FINSEX-tutkimuksen peruskäsitteet, suomalaisuus ja seksi, tuntuvat ensin ajateltuna itsestään selviltä, mutta kuten näiden kolmen tutkimuksen tarkastelu on osoittanut, niiden täsmälli- nen määrittely on mahdotonta. Jotain jää aina katveeseen ja tut- kimuksen reunojen harmaalle alueelle. Koska FINSEX-tutkimus on kerännyt jo vuosikymmenten ajan mittavia aineistoja, jotka on luovutettu myös myöhemmän tutkimuksen hyödynnettäviksi, sen tuottamaa tietoa voi käyttää myös näiden reuna-alueiden tarkasteluun. Toki voi kysyä, onko määrällisen, yleistettävyyteen pyrkivän tutkimuksen näkökulmasta näillä harmailla alueilla merkitystä. Koska FINSEX-tutkimus on edustanut suomalaisessa julkisuudessa kuvaa siitä, millaista suomalainen seksi on, se on päässyt voimakkaasti muokkaamaan käsityksiämme seksistä ja seksuaalisuudesta. Siksi myös se, mitä tutkimus ei ole kuvannut, on oleellista ja laajan kyselyaineiston toisin lukemisen avulla näitä aiemmin näkymättömiä ymmärryksiä on mahdollista tavoittaa. Suomalaisuus ja seksi 343342 Viitteet 1 Kutsun tässä artikkelissa näitä käyntihaastattelua ja lomakekyselyä yhdistä- neitä sekä myöhemmin postitse toteutettuja tutkimuksia kyselytutkimuk- siksi. Muita mahdollisia termejä olisivat aikakin lomaketutkimus ja survey- tutkimus. Näiden käsitteiden eroista Alastalo 2005, 14‒17. 2 Sievers & Koskelainen, & Leppo 1974. 3 Kontula & Haavio-Mannila, toim. 1993; Haavio-Mannila & Kontula 2001. Ensimmäinen näistä jatkotutkimuksista toteutettiin vuodenvaihteessa 1991‒1992, mutta siihen viitataan yleisesti vuoden 1992 tutkimuksena. 4 Kyselytutkimusten aineisto on saatavilla vuosien 1971 ja 1992 tutkimusten osalta Tietoarkistosta: Koskelainen, Osmo & Leppo, Kimmo & Sievers, Kai: Suomalainen seksi 1971. Versio 2.0 (2018-08-10); Haavio-Mannila, Elina & Kontula, Osmo: Suomalainen seksi 1992. Versio 2.0 (2018-08-10). Vuoden 1999 aineiston SPSS-tietokannan olen saanut käyttööni tutkimusprofessori Osmo Kontulalta, jota haluan kiittää avusta. 5 Kettunen 2008, 16. 6 Vastaavista otannan rajauksista ks. Alastalo 2005, 140. 7 Juvonen 2002. 8 Foucault 1998, 24‒25. Foucault’n biovallan käsitteestä seksuaalisuutta kos- kevan tiedon tuotannossa, ks. myös esim. Haataja 2019, 14; 26‒27. 9 Foucault 1998, 32. 10 Esim. Ronkainen 2004. 11 Esim. Peterson & Muehlenhard 2007, 267. 12 Juvonen 2002; Michales & Giami 1999. 13 Näiden muutosten vaikutuksesta suomalaisuuden määrittelyyn ks. esim. Mulinari & Keskinen & Irni & Tuori 2009. 14 Ks. kuitenkin Juvonen 2002 homoseksuaalisuutta koskevien kysymysten osalta ja Michales & Giami 1999 vuoden 1992 tutkimuksen osalta sekä Helén 2008, 242‒244. 15 Erityisesti seksioppaiden osalta ks. Haataja 2019; seksuaalivalistuksen ja -kasvatuksen osalta ks. Hélen & Yesilova 2003. 16 Kinseyn tutkimuksista ks. esim. Drucker 2014. 17 Michaels & Giami 1999, 402. 18 Esim. Kinseyn vaikutuksesta Ruotsissa ks. Lennerhed 1994, 36‒39, Länsi- Euroopassa Herzog 2006 ja Kinseyn perinnöstä laajemmin esim. Drucker 2014, 2. Riikka Taavetti 344 19 Alastalo 2005, 131‒140. Kyselytutkimusten kansainvälisestä kehityksestä ks. Groves 2011. 20 Saksholm 2020, 67‒85. 1960-luvun seksuaalisuuskeskustelusta ks. myös Hélen & Yesilova 2003, 245‒246. 21 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 39‒40. 22 Zetterberg 1969. Suomalaisen tutkimuksen alusta ks. myös Helén 2008, 242‒243. Helén tosin kirjoittaa, että suomalainen tutkimus ei olisi, toisin kuin ruotsalainen, perustunut yhteen laajaan väestötutkimukseen vaan useampien kyselyjen yhdistelmään. Helén viitannee tässä varsinaista tut- kimusta edeltäneisiin esitutkimuksiin, sillä vuoden 1971 tutkimus perustui väestörekisteristä tehtyyn satunnaisotantaan. 23 Kinseyn otantamenetelmästä Drucker 2014, 101‒106. 24 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 9‒14. Yleisemminkin suomalainen 1960-luvun sosiologinen kyselytutkimus sai paljon vaikutteita Yhdysval- loista: Alastalo 2005, 84‒85. 25 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 49‒50; rahoituksesta tarkemmin Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 502‒504. 26 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 52. 27 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 523. 28 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 523–525. 29 Kadon muodostumisesta ja erittelystä Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 530–536. 30 Groves 2011, 863. Vastaajakadon muutoksista suomalaisissa tutkimuksissa ks. Alastalo 2005, 140‒144. 31 Groves 2011, 870. 32 Kontula & Haavio-Mannila 1993, 16. 33 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 516. 34 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 532. Ruotsiin-muuton määristä ja alueellisesta jakautumisesta esim. Hänninen 2012, 135‒138. 35 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 53. 36 Vastaaja oli avioitunut ensimmäisen seksikumppaninsa kanssa, joten tämä kumppani oli mies, mutta hänellä oli ollut kolme muutakin kumppania. 37 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 511–512. 38 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 138–139. 39 Drucker 2014, 125–132; naisten osalta Drucker 2014, 146. Suomalaistut- kijat mainitsevatkin, miten tutkimustietoa luokan merkityksestä seksu- aalisuuteen liittyvissä kysymyksissä on olemassa lähinnä anglosaksisista maista: Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 62. 40 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 146–149. Suomalaisuus ja seksi 345344 41 Kristillisen kaksinaismoraalin vastustamisen keskeisyydestä 1960-luvun seksuaaliradikaalien keskusteluissa ks. Saksholm 2020, 71‒75. 42 Lennerhed 1994, 48‒49. 43 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 510. 44 Seksuaalisuus-käsitteen historiasta suomen kielessä ks. Sorainen 2011. 45 Juvonen 2002, 316. 46 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 521. 47 Sievers & Koskelainen & Leppo 1974, 513. 48 Kontula 1993, 24–26. 49 Kontula 1993, 29. Kadon kasvu kyselytutkimuksissa etenkin 1990-luvulta alkaen on ollut kansainvälinen ilmiö: Groves 2011. 50 Kontula & Haavio-Mannila 1993, 17. 51 Seksuaaliterveyden tulosta seksuaalisuutta koskevan tiedontuotannon kes- kiöön 1970-luvulta alkaen ks. Hélen & Yesilova 2003 ja seksitutkimusten aihekirjon laajentumisesta myös Helén 2008, 243–244. 52 Juvonen 2002, 311–312. 53 Juvonen 2002, 312, mainitsee, että kehotuskielto olisi poistettu vuonna 1995, kun syrjinnästä seksuaalisen suuntautumisen perusteella tuli rangais- tavaa. Tarkkaan ottaen kehotuskielto oli voimassa seksuaalirikoslain uudis- tukseen vuonna 1999 saakka, mutta kieltämättä viimeistään syrjintäkiellon säätäminen teki siitä kuolleen kirjaimen. Kehotuskieltopykälän perusteella ei tuomittu ketään, mutta joitakin syytteitä nostettiin ja pykälän olemas- saolo aiheutti ainakin Yleisradiossa varovaisuutta edes homoseksuaalisuu- den neutraalin käsittelyn suhteen. Kehotuskiellosta esim. Mustola 2007, 238‒241. 54 Michaels & Giami 1999, 410. 55 Kontula & Haavio-Mannila, toim. 1993, 557. 56 Kontula & Haavio-Mannila 1993, 17. 57 Perustan päätelmäni siihen, ettei tutkimuksen katoanalyysissa näy, että yksi- kään vastaaja olisi jättänyt vastaamatta, koska ei osannut suomea tai ruot- sia. Tutkimuksen kadosta Kontula 1993, 27–30. Myöskään Osmo Kontula ei muista, että kieli olisi noussut tutkimusta tehdessä esiin. Osmo Kontulan sähköpostiviesti kirjoittajalle 6.11.2020. 58 Väestö pääkielen mukaan vuosina 1950, 1960 ja 1970. Suomen Virallinen Tilasto VI C:104. Väestölaskenta 1970, osa 1, 45; Taulukko 11rl. Kieli iän ja sukupuolen mukaan maakunnittain, 1990‒2019. Väestörakenne. Suomen Virallinen Tilasto. Määrien vertailussa on huomioitava, että pääkielen sijaan on siirrytty tilastoimaan äidinkieltä. 59 Haavio-Mannila 1993, 35–37. 60 Kontula & Haavio-Mannila 1993, 18. Riikka Taavetti 346 61 Haavio-Mannila & Kontula 1993, 155–157. 62 Tulkitsen, että vastaajan pidempiaikainen kumppani on mies, koska hän vastaa kysymyksiin ehkäisystä ja yhdynnöistä tavalla, jotka eivät olisi mie- lekkäitä kuvatessa naisten välisiä suhteita. 63 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 36–37. 64 Postikyselyistä ks. Selkälä 2008, 125–126. 65 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 579. 66 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 48–50. 67 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 38–43. 68 Haavio-Mannila & Rotkirch & Kontula 2005. 69 Tosin siinä missä vuoden Haavio-Mannila & Kontula 2001, 243, toteavat, että seksuaalikulttuurien väliset erot näkyvät selvimmin itsetyydytystä kos- kevissa tuloksissa, myöhemmässä artikkelissaan he nostavat esiin, että erot saattavatkin kertoa enemmän valmiudesta kertoa itsetyydytyksestä tutki- muksessa kuin varsinaisista eroista kokemuksissa: Haavio-Mannila & Rot- kirch & Kontula 2005, 358. 70 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 225. 71 Haavio-Mannila & Rotkirch & Kontula 2005, 359. 72 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 74. 73 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 139. Naisten ja miesten samankaltaisuu- desta seksuaalisen tasa-arvon ja vapautumisen mittarina ks. myös Haataja 2019, 55–56. 74 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 356–366. 75 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 419. 76 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 338. 77 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 338. 78 Haavio-Mannila & Kontula 2003, 46. 79 LiŠková 2018. 80 Mitchell & Mercer & Soazig Clifton & Tanton & Wellings & Copas 2019. 81 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 119–122. Saman oletuksen on esittänyt Heiskanen 1993. 82 Katsauksena näihin tutkimuksiin Horowitz & Bedford 2017. 83 Peterson & Muehlenhard 2007, 256. 84 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 591. 85 Tämän kysymyksen vastaukset eivät ole säilyneet täydellisinä, vaan pidem- mistä vastauksista on kadonnut tekstin loppuosa, oletettavasti siirrettäessä tietoja järjestelmästä toiseen. Tästä syystä aivan tarkkoja osuuksia siitä, kuinka moni vastaaja mainitsi yhdynnän, ei voi antaa. Samoin vastausten Suomalaisuus ja seksi 347346 tulkintaa vaikeuttaa se, miten jotkut vastaajat luettelevat useita tekoja tai kokemuksia, joiden voi ajatella joko olevan vastaajan mielestä vaihtoehtoisia seksin vähimmäismääritelmiä tai joiden kaikkien pitää toteutua ennen kuin kokemusta voi pitää ”sukupuoliyhteytenä”. Mainittu osuus (11 %) koostuu niistä vastaajista, joiden vastaus on säilynyt riittävän täydellisenä ja jotka mainitsevat joitain seksuaalisia kokemuksia (eivät siis esim. vain, että asia on itsestään selvä) ja eivät mainitse yhdyntää, nimenomaisesti kirjoittavat, ettei yhdyntä välttämättä kuulu määritelmään tai esittävät yhdynnän yhtenä vaihtoehtona. Kyseessä on siis eräänlainen alaraja niiden vastaajien mää- rälle, joiden vähimmäismääritelmä ”sukupuoliyhteydestä” ei välttämättä sisällä yhdyntää. 86 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 119–122. 87 Haavio-Mannila & Kontula 2001, 122; yleisesti kysymysten kontekstin vai- kutuksista vastauksiin erityisesti postikyselyiden osalta ks. Selkälä 2008. 88 Smith 1999. 89 Hans & Gillen & Akande 2010. 90 Alastalo 2005. 91 Ronkainen 2004, 60. Riikka Taavetti 348 Lähteet ja kirjallisuus Arkistolähteet Tietoarkisto Koskelainen, Osmo (Valtion yhteiskuntatieteellinen toimikunta) & Leppo, Kimmo (Valtion lääketieteellinen toimikunta) & Sievers, Kai (Turun yli- opisto): Suomalainen seksi 1971 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-08-10). Saatavilla: http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD1242 (viitattu 16.11.2020). Haavio-Mannila, Elina (Helsingin yliopisto) & Kontula, Osmo (Helsingin yliopisto): Suomalainen seksi 1992 [sähköinen tietoaineisto]. Versio 2.0 (2018-08-10). Saatavilla: http://urn.fi/urn:nbn:fi:fsd:T-FSD1243 (viitattu 16.11.2020). Tilastot Suomen Virallinen Tilasto VI C:104. Väestölaskenta 1970. Väestörakenne. Saatavilla: http://www.stat.fi/til/vaerak/index.html (viitattu 24.5.2021). Julkaisemattomat lähteet Sähköpostiviesti Osmo Kontulalta kirjoittajalle 6.11.2020. Kirjoittajan hallussa. Vuoden 1999 FINSEX-tutkimuksen aineisto. SPSS-tietokanta. Kirjoittajan hal- lussa. Kirjallisuus Alastalo, Marja (2005): Metodisuhdanteiden mahti. Lomaketutkimus suomalai- sessa sosiologiassa 1947–2000. Vastapaino, Tampere. Drucker, Donna J. (2014): The classification of sex. Alfred Kinsey and the organi- zation of knowledge. University of Pittsburgh Press, Pittsburgh. Foucault, Michel (1998): Seksuaalisuuden historia. Tiedontahto, nautintojen käyttö, huoli itsestä. Suomentanut Kaisa Sivenius. Gaudeamus, Helsinki. Groves, Robert M. (2011): Three Eras of Survey Research. The Public Opinion Quarterly 75 (5), 861–871. Suomalaisuus ja seksi 349348 Haataja, Marika (2018): Ohjattuja seksuaalisia nautintoja. Tampereen yliopisto, Tampere. Haavio-Mannila, Elina (1993): Yhteiskunnan ja parisuhteen muutos. Teoksessa: Osmo Kontula & Elina Haavio-Mannila (toim.), Suomalainen seksi. Tietoa suomalaisten sukupuolielämän muutoksesta. WSOY, Helsinki, 35‒49. Haavio-Mannila, Elina & Kontula, Osmo (1993): Suomalaisten seksitavat ja -kumppanit. Teoksessa: Osmo Kontula & Elina Haavio-Mannila (toim.), Suomalainen seksi. Tietoa suomalaisten sukupuolielämän muutoksesta. WSOY, Helsinki, 116–183. Haavio-Mannila, Elina & Kontula, Osmo (2001): Seksin trendit meillä ja naapu- reissa. WSOY, Helsinki. Haavio-Mannila, Elina & Kontula, Osmo (2003): Single and double sexual stan- dards in Finland, Estonia, and St. Petersburg. Journal of Sex Research 40 (1), 36–49. Haavio-Mannila, Elina & Rotkirch, Anna & Kontula, Osmo (2005): Contradic- tory Trends in Sexual Life in St. Petersburg, Estonia, and Finland. Teoksessa Aleksandar Štulhofer & Theo Sandford (toim.), Sexuality and Gender in Post- communist Eastern Europe and Russia. Haworth Press, New York & London & Oxford, 317–363. Hans, Jason D. & Gillen, Martie & Akande, Katrina (2010): Sex Redefined. The Reclassification of Oral-Genital Contact. Perspectives on Sexual and Repro- ductive Health 42 (2), 74–78. Heiskanen, Markku (1993): Mittaamisen rajoilla. Hyvinvointikatsaus 3, 47–48. Helén, Ilpo (2008): Seksuaalinen arki. Teoksessa Seppo Aalto & Kai Häggman (toim.), Suomalaisen arjen historia 4. Hyvinvoinnin Suomi. Weilin + Göös, Helsinki, 233–249. Helén, Ilpo & Yesilova, Katja (2003): Vietti, väestö ja valinta. Seksuaaliterveyden kerrostumat Suomessa. Teoksessa Ilpo Helén & Mikko Jauho (toim.), Kansa- laisuus ja kansanterveys. Gaudeamus, Helsinki, 233–259. Herzog, Dagmar (2006): The reception of the Kinsey reports in Europe. Sexual- ity and Culture 10 (1), 39–48. Horowitz, Ava D. & Bedford, Edward (2017): Graded Structure in Sexual Defi- nitions: Categorizations of Having “Had Sex” and Virginity Loss Among Homosexual and Heterosexual Men and Women. Archives of Sexual Beha- vior 46 (6), 1653–1665. Hänninen, Niko (2012): Metsätöiden murros ja suuri muutto Ruotsiin ‒ syy ja seuraus? Teoksessa Sakari Saaritsa & Kirsi Hänninen (toim.), Työväki maa- hanmuuttajana. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki, 123‒148. Riikka Taavetti 350 Juvonen, Tuula (2002): Niin makaa kuin petaa. Lomaketutkimuksen ongelmat ja homoseksuaalisuus suomalaisissa seksitutkimuksissa. Sosiologia 39 (4), 309–321. Kettunen, Pauli (2008): Globalisaatio ja kansallinen me. Kansallisen katseen his- toriallinen kritiikki. Vastapaino, Tampere. Kontula, Osmo (1993): Kirjan aineistot. Teoksessa Osmo Kontula & Elina Haa- vio-Mannila (toim.), Suomalainen seksi. Tietoa suomalaisten sukupuolielä- män muutoksesta. WSOY, Helsinki, 21–33. Kontula, Osmo & Haavio-Mannila, Elina, toim. (1993): Suomalainen seksi. Tie- toa suomalaisten sukupuolielämän muutoksesta. WSOY, Helsinki. Kontula, Osmo & Haavio-Mannila, Elina (1993): Johdanto. Teoksessa Osmo Kontula & Elina Haavio-Mannila (toim.), Suomalainen seksi. Tietoa suoma- laisten sukupuolielämän muutoksesta. WSOY, Helsinki, 13–20. Lennerhed, Lena (1994): Frihet att njuta. Sexualdebatten i Sverige på 1960-talet. Norstedt, Tukholma. LiŠková, Kateřina (2018): Sexual liberation, socialist style. Communist Czecho- slovakia and the science of desire, 1945–1989. Cambridge University Press, New York. Michales, Stuart & Giami, Alain (1999): Sexual Acts and Sexual Relationships: Asking About Sex in Surveys. Public opinion quarterly 63 (3), 401–420. Mitchell, Kirstin R. & Mercer, Catherine H & Soazig Clifton, Philip Prah & Tan- ton, Clare & Wellings, Kaye & Copas, Andrew (2019): Why Do Men Report More Opposite-Sex Sexual Partners Than Women? Analysis of the Gender Discrepancy in a British National Probability Survey. The Journal of Sex Research 56 (1), 1–8. Mulinari, Diana & Keskinen, Suvi & Irni, Sari & Tuori, Salla (2009): Introduc- tion. Postcolonialism and the Nordic Models of Welfare and Gender. Teok- sessa Suvi Keskinen & Salla Tuori & Sari Irni & Diana Mulinari (toim.), Complying with Colonialism. Gender, Race and Ethnicity in the Nordic Region. Ashgate, Farnham, 1–16. Mustola, Kati (2007): Finland 1889‒1999. A Turbulent Past. Teoksessa Jens Ryd- ström & Kati Mustola (toim.), Criminally queer. Homosexuality and criminal law in Scandinavia 1842‒1999. Aksant Academic, Amsterdam, 215–256. Peterson, Zoë D. & Muehlenhard, Charlene L. (2007): What Is Sex and Why Does It Matter? A Motivational Approach to Exploring Individuals’ Defini- tions of Sex. Journal of Sex Research 44 (3), 256–268. Ronkainen, Suvi (2004): Kvantitatiivisuus, tulkinnallisuus ja feministinen tutki- mus. Teoksessa Marianne Liljeström (toim.), Feministinen tietäminen. Kes- kustelua metodologiasta. Vastapaino, Tampere, 44–69. Saksholm, Juho (2020): Reform, Revolution, Riot? Transnational Nordic Sixties in the Radical Press, c. 1958‒1968. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä. Suomalaisuus ja seksi 351350 Selkälä, Arto 2008: Lomaketutkimuksen haasteet ja verkkolomakkeiden mah- dollisuudet niihin vastaamisessa. Sosiologia 45 (2), 119–134. Sievers, Kai & Koskelainen, Osmo & Leppo, Kimmo (1974): Suomalaisten suku- puolielämä. WSOY, Helsinki. Smith, Tom, W. (1999): The JAMA controversy and the meaning of sex. Public Opinion Quarterly 63 (3), 385–400. Sorainen, Antu (2011): Siveellisyys ja seksuaalisuus Suomen rikosoikeustie- teessä. Teoksessa Tuija Pulkkinen & Antu Sorainen (toim.), Siveellisyydestä seksuaalisuuteen. Poliittisen käsitteen historia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 192–239. Zetterberg, Hans L. (1969): Om sexuallivet i Sverige. Värderingar, normer, beteenden i sociologisk tolkning. Staten offentliga utredningar, vol. 1969:2. Utbildningsdepartementet, Tukholma. 353 Kirjoittajat FM Jaana Ahtiainen on folkloristi ja sosiologian maisteriopiske- lija Helsingin yliopistossa. FT Johanna Annola on akatemiatutkija Kokemuksen historian huippuyksikössä Tampereen yliopistossa. VTT Antti Häkkinen on Helsingin yliopiston sosiaalihistorian dosentti. FT Matias Kaihovirta on pohjoismaiden historian tutkija Åbo Akademissa. FT Mikko Kemppainen toimii tutkijatohtorina ja Suomen Aka- temian kokemuksen historian huippuyksikön (HEX) koordinaat- torina Tampereen yliopistossa. VTT Tiina Lintunen on poliittisen historian yliopistonlehtori Turun yliopistossa. VTT Kimmo Rentola on poliittisen historian professori Helsin- gin yliopistossa. VTM Jenni Simola on sosiaalityön tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. FM Riikka Suominen on historian väitöskirjatutkija Tampereen yliopistossa. VTT, FM Riikka Taavetti on poliittisen historian ma. yliopiston- lehtori Helsingin yliopistossa. FM Anna-Kaisa Ylikotila on Suomen historian väitöskirjatutkija Jyväskylän yliopistossa. 354 Väki Voimakas -sarjassa aiemmin ilmestyneet Väki Voimkas 33: Valvottu ja kuritettu työläinen. Toimittaneet Leena Enbom, Pete Pesonen, Sami Suodenjoki. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2020, 294 s. Väki Voimakas 32: Työväestö ja demokratia. Toimittaneet Ilkka Kärrylä, Pete Pesonen, Anna Rajavuori. Työväen historian ja per- inteen tutkimuksen seura, Helsinki 2019, 344 s. Väki Voimakas 31: Sisällissodan jäljet. Toim. Tiina Lintunen ja Anne Heimo. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2018, 354 s. Väki Voimakas 30: Työväki kumouksessa. Toim. Sami Suodenjoki ja Risto Turunen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, Helsinki 2017, 274 s Väki Voimakas 29: Työväki ja sivistys. Toim. Sakari Saaritsa ja Sinikka Selin. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2016, 440 s. Väki Voimakas 28: Työläisperhe arjessa ja kriiseissä. Toim. Kir- si-Maria Hytönen ja Tuomas Laine-Frigren. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2015, 275 s. Väki Voimakas 27: Työväestö ja hyvinvointi. Toim. Matti Han- nikainen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2014, 272 s. Väki Voimakas 26: Työväki ja liikunta. Toim. Erkki Vasara. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2013, 205 s. Väki Voimakas 25: Työväki maahanmuuttajana. Toim. Sakari Saaritsa ja Kirsi Hänninen. Työväen historian ja perinteen tut- kimuksen seura, 2012. 252 s. Väki Voimakas 24: Työtä tekee mies, nainen. Toim. Eerika Koski- nen-Koivisto ja Kirsi-Maria Hytönen.Työväen historian ja perin- teen tutkimuksen seura, 2011. 229 s. 355354 Väki Voimakas 23: Lukeva ja kirjoittava työläinen. Toim. Kirsti Salmi-Niklander, Sami Suodenjoki ja Taina Uusitalo. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2010. 298 s. Väki Voimakas 22: Työväki ja kokemus. Toim. Kati Launis ja Marko Tikka. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2009. 198 s. Väki Voimakas 21: Työväki lähtee – mihin suuntaa tutkimus? Toim. Matti Hannikainen ja Pia Lohikoski. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2008. 228 s. Väki Voimakas 20: Pärjäämisen ajat – horjuvat työt. Toim. Anu- Hanna Anttila ja Anu Suoranta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2007. 245 s. Väki Voimakas 19: Kansalaisvaikuttaminen ajassa. Toim. Inkeri Ahvenisto ja Kirsi Mäki. Työväen historian ja perinteen tut- kimuksen seura, 2006. 300 s. Väki Voimakas 18: Työväestön rajat. Toim. Matti Hannikainen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2005. 216 s. Väki Voimakas 17: Ruumiita ja mustelmia – Näkökulmia väkival- lan historiaan. Toim. Ulla Aatsinki ja Johanna Valenius. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2004. 218 s. Väki Voimakas 16: Työväen verkostot. Toim. Sakari Saaritsa ja Kari Teräs. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2003. 266 s. Väki Voimakas 15: Työväki ja tunteet. Toim. Elina Katainen ja Pirkko Kotila. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2002. 295 s. Väki Voimakas 14: Ammattia oppimassa. Toim. Anu-Hanna Ant- tila ja Anu Suoranta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2001. 289 s. Väki Voimakas 13: Naurava työläinen, naurettava työläinen. Näkökulmia työväen huumoriin. Toim. Joni Krekola, Kirsti Sal- 356 mi-Niklander ja Johanna Valenius. Työväen historian ja perin- teen tutkimuksen seura, 2000. 219 s. Väki Voimakas 12: Koti kaupungin laidalla – työväestön asumisen pitkä linja. Toim. Elina Katainen, Anu Suoranta, Kari Teräs ja Johanna Valenius. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1999. 204 s. Väki Voimakas 11: Aave vai haave? Toim. Tauno Saarela, Joni Krekola, Raimo Parikka ja Anu Suoranta. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1998. 364 s. Väki Voimakas 10: Työväestö ja kansakunta. Toim. Raimo Parikka. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1997. 281 s. Väki Voimakas 9: Talonpoikainen sosialisti – Santeri Mäkelä poliit- tisena toimijana ja kirjailijana. Toim. Tauno Saarela. Työväen his- torian ja perinteen tutkimuksen seura, 1997. 139 s. Väki Voimakas 8: Äänekäs kansa. Toim. Pauli Kettunen, Raimo Parikka ja Anu Suoranta. Työväen historian ja perinteen tut- kimuksen seura, 1996. 152 s. Väki Voimakas 7: Työ ja työttömyys. Toim. Raimo Parikka. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1994. 368 s. Väki Voimakas 6: Hyvinvointivaltio ja historian oikut. Toim. Pertti Haapala. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1993. 154 s. Väki Voimakas 5: Myytit ja symbolit. Toim. Ulla-Maija Peltonen ja Kirsti Stenvall. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1991. 144 s. Väki Voimakas 4: Suomi 1917–1918. Toim. Juha Hannikainen, Markku Hyrkkänen ja Olli Vehviläinen. Työväen historian ja per- inteen tutkimuksen seura, 1990. 388 s. Väki Voimakas 3: Näkökulmia työväen ammatilliseen ja paikalli- seen historiaan. Toim. Markku Hyrkkänen, Olli Vehviläinen ja Juha Hannikainen. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 1987. 213 s. 356 Väki Voimakas 2: Tutkimus ja työväenkulttuuri. Toim. Kirsti Stenvall ja Timo Holmalahti. Työväen historian ja perinteen tut- kimuksen seura, 1986. 141 s. Väki Voimakas 1: Työväen historiaa ja perinnettä. Toim. Jouko Jaakkola ja Olli Vehviläinen. Työväen historian ja perinteen tut- kimuksen seura, 1985. 159 s. T yöväki ja seksi VÄKI VOIMAKAS NO 34 TYÖVÄEN HISTORIAN JA PERINTEEN TUTKIMUKSEN SEURA Työväki ja seksi Toimittaneet Matias Kaihovirta ja Tiina Lintunen 2021 Miten työväki ja seksi liittyvät toisiinsa? Miten aihetta on tutkittu ja minkälaisia kysymyksiä nousee esille työväen- ja toisaalta seksuaalisuuden historian ja -tutkimuksen kohdatessa? Tämänvuotinen Väki voimakas -vuosikirja lähestyy seksiin ja seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä työväen näkökulmasta. Kirjassa tutkitaan, miten ympäröivä yhteiskunta on rajoittanut ja valvonut työväen seksuaalisuutta ja toisaalta miten työväki ja työväenliike ovat käsitelleet seksuaalisuuteen liittyviä kysymyksiä. Tässä kirjassa tarkastellaan, miten vallitsevat siveellisyyskäsitykset ja eri aikakausien sukupuoli-, moraali- ja seksuaalinormit ovat ohjailleet työväestön arkea ja kokemuksia ja ilmenneet työväenliikkeessä ja erilaisissa työväen yhteisöissä. Vuosikirjan artikkeleissa moraaliin ja normeihin keskittyviä näkökulmia lähestytään historia- ja yhteiskuntatieteiden näkökulmista. Artikkeleissa tutkitaan, miten käsitykset seksuaalisuudesta ja seksistä liittyvät työhön, työväenkulttuuriin ja työväenliikkeeseen. Kirjoituksissa pohditaan myös, mitkä ovat olleet häpeällisiä ja vaiettuja kysymyksiä liittyen luokkaan, seksiin ja seksuaalisuuteen. EAN TÄHÄN PAINOSSA!! ISBN 978-952-5976-95-3 www.thpts.fi