5. Prosodiikka

Puheen prosodiset piirteet (prosodic features)

ovat luonteeltaan suhteellisia. Ne voivat olla temporaalisia, dynaamisia tai tonaalisia. Prosodisten keinojen avulla tuotettavat foneemeita vastaavat yksiköt ovat jääneet segmentaalisten foneemien varjoon ja niistä käytetyt nimitykset vaihtelevat. Kestoerojen suhteellisia eroja kutsutaan kvantiteetiksi, sävelkorkeuteen tai sävelkulkuun perustuvaayksikköä toneemiksi. Daniel Jones käytti termejä kroneemi (kvantiteetti) ja toneemi, mutta hänellä oli myös painotuseroihin perustuvan stroneemin (eli dyneemin) käsite.

Koska prosodiikka ilmenee ilmauksissa (lausumissa), on ilmauksen rakenteella prosodiikan toteuma-alueena merkittävä asema. Segmentaalisen rakenteen lisäksi on puhuttava erikseen intonaatiorakenteesta, jonka yksinkertainen kaava käsittää ilmauksen nukleaarisen osan sekä sitä edeltävän optionaalisen prenukleaarisen osan. (esim. Levelt 1993: 311) "Nukleaarinen" viittaa ilmauksen pääpainoon ja sitä seuraavaan ilmauksen osaan. Prosodisissa koulukunnissa intonaatiorakenne kuvataan vaihtelevin tavoin. Prosodiikan kannalta merkittävä on jaksottelu, se miten puhuja annostelee puhettaan ja ilmaisee pienempien ja suurempien kokonaisuuksien rajoja ja yhteenkuuluvuutta.

Yksinkertaistaen ilmaistuna temporaaliset piirteet ilmenevät vertailtavien tapausten ajallisissa, dynaamiset painotuksellisissa (vrt. voima) ja tonaaliset sävelkulkuun ja -korkeuteen liittyvissä ominaisuuksissa. Suhteellinen ero syntyy siten kesto-, paino- tai äänenkorkeuserojen avulla.

Etenkin aiemmin tulkittiin niin, että (dynaaminen käsite) paino ja (melodinen käsite) korko ovat eri asioita (dynaaminen ja melodinen aksentti). Arkikielessä sana "korostus" viittaa lähinnä painotukseen tai puheena olevan asian tähdennykseen ja on ehkä vaikuttanut siihen, että perinteisen käytännön mukainen termi "korko" ei nykyisin ole suosittu foneettisissakaan kuvauksissa, vaan termit, joiden pohjana ovat "sävel", "tooni" tai "perustaajuus" ovat suositumpia. Painollisuus viittaa puheen yksiköiden suhteellisiin prominenssieroihin, ja prominenssi puolestaan saadaan aikaan useiden foneettisten keinojen avulla. Kun painollisuus liittyy voimakkuuden havaintoon, sitä voidaan kuvata termillä "äänekkyys", joka voidaan määritellä dB-asteikolla ilmenevän intensiteetin muunnoksena soniasteikolla. Painollisuuden havainnon taustalla voi toisaalta olla intensiteetin ja perustaajuuden nousu-lasku -kuvion yhdistelmä.

Puhenopeus ja puhevoimakkuus eivät ole varsinaisesti fonologisia termejä, mutta niillä on pragmaattista merkitystä (eli asema kielen käytössä). Rytmi on kompleksinen prosodinen ilmiö, joka liittyy tavujen tai painomaksimien ajoitukseen.

Periaatteessa prosodiset piirteet voivat olla yksilöllisiä, murteellisia, sosiaalisia, asenteisiin liittyviä, emotionaalisia, situationaalisia jne. Kieliopin puitteissa ne merkitsevät erilaisia fonologisia keinoja, joilla puolestaan on kieliopillisesti erilaisia funktioita (leksikaalisia, morfologisia, syntaktisia, semanttisia, pragmaattisia ja suppeammassa mielessä fonologisia). Prosodisten piirteiden vastakohtana ovat segmentaaliset piirteet, jotka viittaavat puheäänteiden kvalitatiivisiin eroihin (vrt. puheen segmentit eli jaokkeet). Termiä suprasegmentaalinen käytetään usein synonyymisesti termin prosodinen kanssa, koska prosodiset piirteet ovat ikäänkuin segmenttien yläpuolella eli ulottuvat segmenttiä laajemman yksikön alalle.

Prosodian terminologian käytössä esiintyy paljon sekaannuksia ja ristiriitaisuutta (etenkin termeissä "intonaatio", "korko" ja "aksentti").

Kielellisen viestin välittymisen tasot sekoitetaan usein terminologisesti. Kuva 5.1. havainnollistaa tyylitellysti eri tasoja. Kuhunkiin tasoon on liitetty siihen kuuluvaa prosodian termistöä. Kielellisesti prosodiaan liittyvät kielen eri tasoilta peräisin olevat funktiot, yksiköt, muodot, fonologiset piirteet ja säännöt. Fysiologinen, akustinen ja auditiivinen taso kuuluvat kielen reaalistamisen (= implementaation tai signalisaation) piiriin. Toisaalta prosodian kannalta tärkeitä ovat myös asenteet ja tunteet. Aerodynaamisille tekijöille ei ole varattu kuvassa omaa tasoa (vrt. paine, subglottaallinen paine), vaan ne on sijoitettu fysiologiseen ja akustiseen tasoon. Painon korrelaatit ilmenevät etenkin (painollisissa) vokaaleissa, mutta myös tavuissa ja kokonaisissa sanoissa.

Fonologisten (prosodisten) koulukuntien erityisterminologioita ei ole otettu mukaan.

KUVA 5.1. Prosodian terminologian havainnollistaminen kielellisen viestinnän välittymisen tasojen avulla. Huomaa, että eri tasojen termien välillä on eräissä tapauksissa vain epäsuora korrelaatio.

Kielellinen

Fysiologinen

Akustinen

Auditiivinen

• Subglottaalinen paine
• Äänihuulten yhteistyö
• Ääniohuulten värähdyslaajuus (amplitudi)
• vokaalin selvempi artikulaatio

• Subglottaalisen paineen ja äänihuulten yhteistyön tuloksena syntynyt lyhytaikainen perustaajuuden nousu
• Intensiteetin lyhytaikainen kasvu
• Äänisegmentin tai tavun keston lisäys
• Äänteen spektrin kaltevuuskulman muutos
• Perifeerisempi asema fromanttikartassa

• Äänekkyys, prominenssin vaikutelma
• Selvemmältä kuulostava vokaali

Intonaatiorakenne (intonation structure)

Ilmauksen (lausuman) (intonational phrase) tai rytmijakson (breath group) pituus voi vaihdella yhden vokaalin ja samalla yhden tavun käsittävästä kokonaisuudesta äänne-, tavu- ja sanarakenteeltaan monimutkaisempiin kokonaisuuksiin. Prosodiset piirteet liittyvät ilmauksen kieliopillis-fonologiseen rakenteeseen ja voidaan siten puhua prosodisesta rakenteesta. Intonaatiorakenne on yleensä viitannut ilmauksen osiin, jotka ovat sävelkulun- ja korkeuden sekä painotuksen toteutumispaikkoja. Yleinen on malli, jonka mukaan minimaalinen intonaatiorakenne käsittää ytimen (nucleus), johon sattuu ilmauksen pääpaino. Ydintä voivat edeltää ilmauksen prenukleaarinen osa (prenuclear part), joka voi jakaantua vielä niin, että se koostuu painottomasta alusta (prehead) ja painolla alkavasta osasta (head). Painoton osa voi olla esim. pronomini tai konjunktio. Nukleaarinen osa koostuu pääpainollisesta alusta ja sitä seuraavasta osasta (tail; cadence). Yksinkertaistaen nukleaarinen osa käsittää ilmauksen tärkeimmän sanoman ja vastaa informaation uudesta tiedosta (reema). Prenukleaarinen osa muodostaa taustaa (teema) uudelle tiedolle.

Pidempi ilmaus voi jakaantua lisäksi puhetahdeiksi (stress group, speech measure, foot), jotka käsittävät painollisen tavun ja sitä seuraavat painottomat tavut. Suomessa on (pitkien sanojen vuoksi) erotettu myös tahti (foot), joka käsittää puhetahdin sisällä painollisella ja sivupainoillisella tavulla alkavan osuuden (kuten nelitavuisessa yhdyssanassa "kalamaja" ("kala" alkaa pääpainolla, "maja" sivupainolla). Ks. myös rytmi.

Prosodisissa koulukunnissa kuitenkin intonaatiorakenne esitetään vaihtevilla tavoilla (ks. Iivonen ym. 1987).

5.1. Temporaaliset piirteet

Ajoitus (timing)

Yleensä puheen osatapahtumien ajallinen järjestely (temporal organisation).(Ks. kuva 5.2.)

Kvantiteetti (quantity, length)

Fonologinen piirre, joka toteutuu äänteiden suhteellisina kestoeroina. Suhteellisen ja absoluuttisen keston ero ilmenee myös morseaakkosten pistemäisen ja viivamaisen yksikön äänellisessä toteutuksessa: äänimerkillä on oltava jokin kesto, joten toinen yksikkö on lyhyt, toinen pitkä. Lyhytkin voi kuitenkin olla pidempi, jos pitkä selvästi erottuu siitä, Toiset kielet, kuten venäjä, ovat kvantiteetin kannalta neutraaleja, toisissa kvantiteetti on relevantti, kuten suomessa ja virossa. Kvantiteettioppositio esiintyy sanoissa kisa/kissa, varas/varras, kuka/kukka ja taito/taitto (konsonantit); kura/kuura, lama/laama (vokaalit). Kvantiteetin piiriin on laskettava myös kielikohtaiset säännölliset äänteiden kestosuhteet, joille ei löydy foneettista selitystä. Esim. suomen sanoissa /muta/ ja /mutta/ on (murrealueesta riippuen) vokaali [a] pidempi (muta) tai lyhyempi (mutta). Kvantiteetin esiintymisellä saattaa olla rajoituksia: se voi koskea vain vokaaleja tai konsonantteja ja fonotaktisesti (esim. vokaalien kvantiteetti voi esiintyä vain pääpainollisessa tavussa kuten saksassa). Kvantiteetti voi olla myös kombinatorisesti rajoittunut (vrt. ruotsin pitkää konsonanttia edeltää lyhyt vokaali ja jos pitkää painollista vokaalia seuraa yksinäiskonsonantti, niin tämä on lyhyt; vrt. minnet 'muisti'/minen 'ilme'.

Kroneemi (chroneme)

Daniel Jonesin käyttämä termi, joka ilmaisee samaa kuin kvantiteetti. Esim. suomessa on kaksi kroneemia, pitkä ja lyhyt (kuten siis sanapareissa kun/kuun, kulua/kuulua ja palo/pallo).

Pituus (length)

Perseptuaalinen, havaittavissa oleva, subjektiivinen kesto. Termin käyttö ei täysin vakiintunut.

Kesto (duration)

Fysikaalinen, mitattavissa oleva muuttuja, joka voidaan ilmaista aikayksikköinä (fonetiikassa tavallisesti millisekunteina; ms); myös: objektiivinen kesto. Kuva 5.2. esittää mittattujen kestojen avulla, miten kestosuhteet muuttuvat syntaksin ja painotuksen mukaan. Lauseessa "Kyseessä ovat hallituksen vastaiset toimenpiteet" voidaan "vastaiset" tulkita (a) hallituksen tuleviksi toimenpiteiksi (kuvassa ylempi) tai (b) hallitusta vastaan suunnatuiksi (kuvassa alempi esitys). Tapauksessa (a) sana "vastaiset" saa suuremman painotuksen ja sen segmenttikestot lisääntyvät. Tapauksessa (b) muodostuu kiinteämpi (yhdyssanamainen) syntaktinen kokonaisuus "hallituksenvastaiset". Sana "vastaiset" on vähemmän painottunut ja siksi sen segmenttikestot supistuvat ja kokonaisuudessa ilmenee ikäänkuin kutistuva haitariliike.

KUVA 5.2. Äännekestojen suhteellinen esittäminen. Kuva osoittaa, miten kaksi segmentaalisesti identtistä ilmausta voi olla segmenttikestojen osalta erilainen. Kunkin äännesegmentin mitattua kestoa vastaa kuvaesityksen "palikka". (Analyysi tehty SoundScope-ohjelmalla; kuva piirretty Kestovertailuohjelmalla.)

Puhenopeus eli puhetempo (speaking rate, speech tempo)

Nopeus, jolla puheen yksiköitä, esim. tavuja tuotetaan sekuntia kohti, jolloin myös tauot lasketaan mukaan. Mittana voidaan käyttää myös keskimääräistä tavun kestoa mitatun kokonaisajan aikana. Puhenopeus voi määräytyä esim. puhetilanteen, persoonallisuuden, kieliyhteisöllisen normin, iän tai mahdollisesti myös sukupuolen perusteella. Puhenopeuden pragmaattinen funktio tulee ilmi mm. kesken lausetta tapahtuvassa nopeuden kiihdytyksessä tai hidastuksessa.

Artikulaationopeus (articulation rate)

Nopeus, jolla puheen yksiköitä, esim. tavuja tuotetaan sekuntia kohti artikuloidun puheen aikana, jolloin taukoihin kulunutta aikaa ei lasketa mukaan. Mittana voidaan käyttää myös keskimääräistä tavun kestoa mitatun kokonaisajan aikana. Usein lyhyin tauoksi katsottu jakso on 200 ms.

Ominaiskesto (intrinsic duration)

Kullekin äännetyypille (kvaliteetille) ominainen kestopiirre. Esim. suppeat vokaalit ovat samoissa olosuhteissa esiintyviä avoimia vokaaleja lyhyempiä.

5.2. Tonaaliset piirteet

Toneemi (toneme)

Foneemia vastaava tonaalisen tason termi. Korko silloin, kun sillä on erottava funktio, esim. kiinan korkotyypit. Myös termiä "tooni" (tone) "Tooni" (tone)." käytetään samassa merkityksessä, vaikka tällöin logiikka (vrt- fooni/foneemi), jonka mukaan "toneemin" tulisi merkitä fonologista, "toonin" puolestaan foneettista yksikköä, ei toimikaan. Ks. sanakorko.

Perussävel (fundamental tone; fundamental frequency)

Äänihuulten värähtelytaajuuden aiheuttama äänen fysikaalinen perusvärähtely; alin osavärähtely kompleksisessa äänessä, alin osasävel (ks. akustiikka; luku 7).

Korko, ks. sanakorko ja lausekorko.

Sanakorko (tone, toneme)

Perussävelen vaihteluihin perustuva, sanojen merkityksiä erottava fonologinen piirre. Eri asia kuin sanapaino. Korkoero voidaan tajuta liukuna tasolta toiselle (melodinen eli suuntakorko) tai kahden tonaalisen tason välisenä erona (rekisteri-, piste- tai tasokorko). Engl. terminologiassa edellistä tyyppiä ilmaisevat termit "contour", "glide"; jälkimmäistä "level", "punctual", "register". Funktionaalisesti korko voi sanan puitteissa toimia leksikaalisesti (leksikaalinen korko; kiina, ruotsi) tai morfologisesti (morfologinen korko; serbokroatian datiivi ja lokatiivi voidaan erottaa korolla). Korko voi määräytyä myös morfeemiyhdistelmäsäännöistä käsin korko; ruotsissa ord + bok (molemmat akuuttiaksentin saavia sanoja) = ordbok (yhdyssanassa gravisaksentti). "Korkoa" vastaavaksi termiksi on esitetty myös "säveltä".

Lausekorko

Nykyisin yleisesti sama kuin sävelkulku tai intonaatio (intonation). Termin käyttö kielitieteessä ja fonetiikassa vaihteleva.

Intonaatio (intonation)

Edellisen perusteella ensisijaisesti sävelkulun vaikutelma, puheen auditiivisen tason ominaisuus, jota ei voida yksiselitteisesti palauttaa mihinkään fyysiseen muuttujaan, mutta jonka tärkein akustinen korrelaatti on resonanttiäänteiden perustaajuuden korkeuksista muodostuva kontuuri. Ladefogedin (1975) määrittelyn mukaan intonaatio on sävelkorkeuden (pitch) vaihtelumalli fraasissa, joka voi olla täydellinen lause. Sävelkorkeus (pitch) on puolestaan äänen auditiivinen ominaisuus, joka mahdollistaa sen, että kuulija voi sijoittaa sen alhaalta ylös ulottuvalle asteikolle ilman, että viitattaisiin äänen akustisiin, esim. taajuusominaisuuksiin. Funktionaalisesti intonaatio voi olla puheaktia ilmaiseva (toteamus/väite/kysymys/vastaus/käsky/moite/anteeksipyyntö/tervehdys), puhujan asennetta ilmaiseva, informaatiosisältöön ja/tai puhetilanteeseen liittyvä, emotionaalinen tai esteettinen. Intonaation määräytymisen taustalla voi olla myös puhujan persoonallisuus, yksilöllinen puhetapa tai puheyhteisöllinen normi, jolla ei ole em. funktioita. Intonaatioterminologiassa erotetaan mm. terminaalinen (päättyvä), interrogatiivinen (kysyvä) ja progredienttinen (eteenpäin viittaava) intonaatiomalli.

Sävelkorkeus (pitch)

Auditiivisesti tajuttu puheen tonaalinen piirre, sävelkulun havainto.

Kysymysintonaatio (question intonation; interrogative intonation)

On erotettava kysymysfunktioon liittyvä intonaatio ja intonaatiokysymys. Edellisessä kysymyksen funktion ilmaisuun voi osallistua sanastollisia tai kieliopillisia keinoja (kuten suomessa kysymyssanat, -ko/kö-pääte, käännetty sanajärjestys). Intonaatiokysymyksessä (intonation question) kysymysfunktio ilmaistaan vain intonaation avulla. Kuvassa 5.3. on havainnollistettu suomen neutraali kysymyssanakysymys (wh-question; A), kieliopillisesti sama, mutta ihmettelevää sävyä edustava kysymys (B) ja kaikukysymys (echo question; C). Kaikukysymys esiintyy tapauksissa, jolloin kuulija hämmästelee tai ei usko kuulemaansa tai ei vain ole kuullut tai ymmärtänyt kysymystä. Tapauksessa A ilmauksen perustaajuuden alkuhuippu (166 Hz) on ilmauksen korkein, mutta huomattavasti alempi kuin tapauksessa B (213 Hz). Kaikukysymyksessä alku on alhainen (n. 120 Hz) ja koko perustaajuuskontuuri nouseva. Neutraalissa tapauksessa (A) kysymyssanan kohdalla tapahtuva nousu voidaan katsoa edustavan pikemmin painollisuutta (reemaa) kuin varsinaisesti interrogatiivisuutta.

Käänteisen sanajärjestyksen avulla muodostettava kysymys on yleinen kysymys (general question). Tällaisia ovat engl. "Is he at home?", saksan "Its er zu Hause?", suom. "Onko hän kotona?".

5.3. Dynaamiset piirteet

Paino ja painotus. Asiasisällön kannalta on aiheellista erottaa käsitteiden kielellinen viittausala (sana ja lause/ilmaus), painotustyypit (esim. remaattinen, kontrastiivinen ja emfaattinen painotus) ja abstraktisuusaste (paino kielen ilmiönä ja painon foneettiset korrelaatit). Sanalla on sanapaino (usein englannissa: stress tai word stress), lauseella tai ilmauksella lausepaino (englannissa: accent tai sentence accent, myös sentence stress). Painotus (accentuation) yleensä viittaa painojen suhteelliseen jakaumaan ilmauksessa. Termiä "paino" käytetään usein virheellisesti viittaamaan foneettisiin korrelaatteihin. Kielen systeeminen taso ja puheena välittymisen tasot on pidettävä erillään. Lauseessa esiintyvistä painoista käytetään usein virheellisesti nimitystä sanapaino toteamatta, millä tavoin painotus on samalla osallisena lausepainotukseen.

Tärkeimmiksi painon korrelaateiksi ovat osoittautuneet vokaalin (tai tavun) perustaajuuden huipun sijainti, suhteellinen kesto (ks. kuva 5.2.) ja intensiteetti. Fysiologisesti subglottaalisella paineella ja äänihuulten yhteistoiminnalla on keskeinen merkitys. Eri kielissä korrelaattien yhdistelmä voi vaihdella. Yhteisenä nimittäjänä on energian suhteellinen jakauma sanassa tai ilmauksessa.

Sanapaino (stress, word stress)

Kieliopillisesti sanaan voi kuulua vain yksi pääpaino, jonka sijoittuminen on kielikohtaisten sääntöjen alainen. Sanassa voi olla myös sivupaino ja painottomia tavuja. Funktionaalisesti sanapaino voi olla leksikaalinen (engl. <below > ’alla’/<billow> ’suuri aalto, tyrsky’; ven. ['muka] ’vaiva’/[mu'ka] ’jauhot’) tai morfologinen (esp. [ter'mino ’lopetan’/[termi'no] ’hän lopetti’). Morfologinen funktio voi hämärtyä, kun painon ohella tapahtuu muita fonologisia muutoksia (ven. [ak'no ] ’ikkuna’/['okon] ’ikkunoiden’). Sanapaino voi olla kiinteä (fixed stress) kuten suomessa ja tshekissä aina ensi tavulla tai italiassa ja espanjassa pääsääntöisesti viimeistä edellisellä tavulla. Tai paino on liikkuva kuten venäjässä. Paino on vapaa (free stress), kun sillä ei ole vakiintunutta sijaintia sanassa.

Foneettisesti sana- ja lausepaino sattuvat usein samaan tavuun, mutta leksikaalinen paino ei useinkaan saa mitään itsenäisiä foneettisia korrelaatteja, koska lausepainotus ja rytmi määräävät ilmauksen painojakauman. Irrallaan äännetyissä sanoissa sanapaino ilmenee suhteellisesti prominentimpana, ympäristöstään erottuvimpana tavuna. Prominenssin (ks. prominenssi) vaikutelman saavat aikaan tavun perustaajuuden ja intensiteetin äkillinen nousu-lasku -kuvio, tavun keston suhteellinen lisäys tai ja selvempi artikulaatio.

Lausepaino (sentence stress, accent), lausepainotus (accentuation)

Lausepaino ja lausepainotus viittaavat lauseen (ilmauksen, lausuman) sanojen keskinäisiin prominenssieroihin (ks. prominenssi). Lausepainotus perustuu osin samoihin foneettisin keinoihin kuin sanapaino. Funktionaalisesti lauseen pääpaino voi ilmaista uutta informaatiota, vastakohtaa tai puhujan ponnekasta asennoitumista:

• Lauseen pääpaino (focal accent)
• Kontrastiivinen paino (contrastive accent). Painotuksella halutaan ilmaista vastakohtaisuutta, esim. "Haluan vain PUOLET, en KOKONAISTA.". Vastakohtaparista voidaan ilmaista vain toinen, toisen jäädessä silloin päättelyn varaan.
• Emfaattinen paino (emphatic accent)
• Lauseen sivupaino (secondary sentence accent). Aiheutuu puhujan halusta ilmaista ponnekasta suhtautumista, esim. "Nyt sanoit HYVIN rumasti.".

Foneettisesti erilaiset lausepainotyypit realisoidaan eri tavoin. Lauseen painokaavassa voi pääpainon ohella esiintyä muita painollisia sanoja, jotka siten saavat sivupainollisen aseman. Useinkaan lauseen painotuksissa ei kuitenkaan voida osoittaa varsinaista pääpainoa.

Prominenssi (prominence)

Koska paino voi toteutua myös muilla keinoilla kuin mitä edellä on kuvattu (vrt. sanapaino), on "paino" haluttu korvata (D. Jones) neutraalimmalla termillä "prominenssi", joka viittaa ilmauksen tietyn osan huomattavaksi tekemiseen ilmauksen muihin osiin verrattuna. Tällainen prominenssia aiheuttava keino on esim. äänenvoimakkuuden hiljentäminen, jopa kuiskaus (väitetään esiintyvän mm. italiassa).

Dyneemi (dyneme)

D. Jonesin käyttämä termi. Sanapaino silloin, kun sillä on erottava funktio (vrt. sanapaino).

Stroneemi (stroneme)

D. Jonesin käyttämä termi. Sama kuin dyneemi. (Vrt. toneemi ja kroneemi.)

Pääpaino (primary stress)

Voidaan erottaa sanan tai lauseen prosodisessa rakenteessa.

Sivupaino (secondary stress)

Voidaan erottaa esim. sanan puitteissa, kun kyseessä on yhdyssana ['laulu,ilta], vrt. sanan "laulu" taivutusmuoto ['lauluilta] tai sanan jakaantuminen tahdeiksi (['häpeä,mätön]).

Painoton (unstressed)

Painoton tavu, sisältää heikkopainoisimmat tavut (vrt. myös engl. tertiary stress). Tällaiseen tavuun liittyy reduktio, laadun selvyyden heikentyminen.

Intensiteetti (intensity)

Kielitieteessä usein esiintyvä "intensiteetti" vastaa lähinnä äänekkyyttä, auditiivista puheen voimakkuuselämystä, jonka taustalla useinkin on subglottaalinen paine ja siihen kytkeytyvä perustaajuuden äkillinen nousu-laskukuvio. Fonetiikassa ensisijaisesti nykyisin puheen fysikaalinen ominaisuus, joka voidaan mitata intensiteettikäyrästä (kuva 5.4.). Täyttä korrelaatiota fysiologisten paineiden kanssa ei ole olemassa. Ks. > äänenpainetaso, amplitudi (luku 7).

KUVA 5.4. Ylempänä intensiteettikäyrä (energian ajallinen jakauma) naispuhujan tuottamasta lauseesta "Mene aamulla muualle". Alempana aaltomuoto (oskillogrammi) samasta lauseesta. (Analyysit tehty SoundScope-ohjelmalla.)

Äänenvoimakkuus, puhevoimakkuus (voice effort, loudness of speech)

Subglottaalisen paineen ja äänihuulten keskinäiseen adduktioasteeseen perustuva äänen (voice) ominaisuus. Yhden äänihuuliperiodin aikana liian kaukana toisistaan olevat äänihuulet (kuvattu V:n muotoisen ääniraon avulla) saavat aikaan vuotoisen, heikon, asteenisen äänen. Liian voimakkaasti toisiaan vasten painetut äänihuulet synnyttävät puristeisen äänen. Ns. modaalisen, täysvärähteisen äänen voimakas amplitudi (värähdyslaajuus) edellyttää suhteellisen pitkää ääniraon kiinniolovaihetta yhden äänihuuliperiodin aikana, mikä vastaa äänihuulten suhteellisen suurta kosketuspintaa ääniraon syvyyssuunnassa. Äänenvoimakkuus tuottaa auditiivisesti äänekkään (loud) ja hiljaisen (soft) äänen välillä vaihtelevan äänielämyksen. Vrt. sonoriteetti eli kuuluvuus, äänekkyys.

Sonoriteetti, kuuluvuus (sonority)

Äänteen suhteellinen auditiivinen erottuvuus muihin äänteisiin verrattuna. Tavun rakenteessa sonorisimmat äänteet sijoittuvat tavun ytimeen, vähiten sonoriset tavun reunoille (Sievers). Vrt. äänekkyys, > resonantti.

Ominaiskuuluvuus (inherent loudness)

Vrt. sonorisuus. Termi korostaa äänneluokkien keskinäisiä sonorisuusominaiuuksia. Esim. vokaalit ovat voimakkaita, frikatiivit heikkoja.

Aksentti (accent)

Alunperin kreikan sanan "prosodia" latinankielinen käännösvastine (accentus). Sai vähitellen useita merkityksiä. Merkittävimmät käyttöyhteydet:

1. Musikaalinen ja dynaaminen (ekspiratorinen) aksentti. Edellinen viittaa korkoon, tonaalisten keinojen käyttöön, jälkimmäinen painoon, dynaamisten keinojen käyttöön. Koska painon ja koron suhde on osoittautunut aiemmin oletettua monimutkaisemmaksi, on näiden termien käyttö lähes kadonnut nykykirjallisuudesta.
2. Paino.
3. Tietyn kielen prosodisen yksikön nimitys. Esim. ruotsin akuutti- ja gravis-aksentin nimitys (aksentit I ja II).
4. Ortografinen merkki (aksenttimerkki), joka voi ilmaista eri asioita eri kielissä: sanapainoa espanjassa ja italiassa, vokaalin laatua ranskassa, vokaalin pitkää kestoastetta unkarissa tai diftongista ääntämistä islannissa.
5. Vieras aksentti (foreign accent). Kaikkien niiden segmentaalisten ja prosodisten piirteiden yhteisvaikutus, jotka erottavat toiskielisen puhujan ääntämisen kielen aidosta ääntämisestä.

Deklinaatio (declination)

Puheen perustaajuuskontuurin ajallisesti yleislaskeva suunta (kuva 5.5.). Usein perustaajuuskontuurin painollisuutta vastaavat huiput asettuvat ns. huippuviivalle ja painottomat laaksot puolestaan ns. perusviivalle. Mikäli tietyt sanat tai tavut jäävät selvästi huippuviivan alapuolelle (kuten esimerkin "menee"), voidaan olettaa, että ne ovat ilmauksen painokaavassa heikompia kuin huippuviivalle asti yltäneet. Jos taas jokin kohta kontuurista nousee selvästi huippuviivan yläpuollelle, on ko. tavu tai sana erityisen painollinen. Deklinaation täsmälliseen ilmaisuun on kehitetty erilaisia menettelyjä. Huippu- ja perusviivan asettaminen onnistuu parhaiten silloin, kun ilmauksessa on useita suhteellisen tasavoimakkaita painoja.

5.4. Rytmi

Rytmi (rhythm)

Myös "poljento". Puheen tuottamisen annostelutapa, joka motorisesti ilmenee tiettyjen yksiköiden tai peruskuvioiden ajoituksessa. Yksikkönä on pidetty lähinnä tavua tai painollista tavua ja sitä seuraavia painottomia tavuja. A. Schmitt (1924) jakoi kielet vahvasti ja heikosti sentralisoiviin, viitaten painon suhteelliseen merkitykseen rytmin määräytymisessä. Piken mukaan toiset kielet ovat tavuajoitteisia (syllable timed), toiset painoajoitettuja (stress timed). Myöhemmin R. Dauer osoitti, että kielten rytmityyppejä on useampia. Rytmi ilmenee etenkin puheilmauksen temporaalisissa järjestelyissä, mutta myös muut tekijät voivat olla mukana sen muodostumissa. Rytmin ongelmallisuus tulee ilmi, kun se nähdään yhteydessä sanojen tavurakenteiden vaihteluun, lausepainon kieliopillisiin funktioihin, kielikohtaisiin normeihin, yksilölliseen puhetapaan, taiteelliseen ilmaisuun ja puheen havaitsemiseen. Rytmiin liittyy perseptuaalisia osatekijöitä. Rytmi voidaan nähdä myös yhteydessä yleensä motorisiin suorituksiin (liikkeet; vrt. sydämen syke) ja havaitsemiseen. Rytmin alakäsitteitä ovat

• rytmijakso (rhythm group, intonation unit)
• hengitysjakso (breath group)
• puhetahti (speech measure)
• tahti (foot) ja mora (mora)
• tauko (pause)

Tavujen sopeutumista yhdeksi puhetahdiksi kuvaavat termit "enkliisi" (painottomat tavut muodostavat kokonaisuuden alkavan painollisen tavun kanssa) ja "prokliisi" (painoton tavu sulautuu yhteen seuraavan painollisen tavun kanssa).

Seuraava luku