http://hdl.handle.net/10138/18068 Mon, 10 Jul 2017 07:56:07 GMT 2017-07-10T07:56:07Z http://hdl.handle.net/10138/198868 Neuropathic pain: amygdaloid stress as culprit and cortical stimulation as treatment Sagalajev, Boriss Despite extensive research on the mechanisms of nociceptive pain, little is known about the processes that lead to neuropathic pain development. As one of the most severe and drug-resistant forms of chronic pain, neuropathic pain represents a major burden for patients, their families, and society. Therefore, new insights into the pathophysiology of neuropathic pain are needed. The amygdala represents a complex of brain nuclei responsible for mediating negative emotions, such as fear. Moreover, maladaptive changes in the amygdala contribute to the development of chronic pain and its comorbidities, such as anxiety and depression. However, little is known about the mechanisms for amygdala-mediated pain hypersensitivity in neuropathy. We therefore investigated descending pathways engaged by the amygdala for modulation of spinal nociception in neuropathic rats. In particular, we investigated the contribution of oxidative stress in the amygdala on the development of neuropathic pain. Oxidative stress is characterized by overproduction and poor detoxification of reactive oxygen species (ROS). ROS act as endogenous agonists of transient receptor potential (TRP) channels, which account for transduction of noxious stimulation to a nociceptive signal in peripheral nerves and for nociceptive transmission in the spinal cord. We therefore assessed how blocking TRP channels and detoxification of ROS with antioxidants in the amygdala influence pain hypersensitivity and pain affect in neuropathic rats. Furthermore, we investigated whether electrical cortical stimulation can reverse changes associated with pronociceptive activity of the amygdala. In particular, we examined descending pathways recruited by stimulation of the secondary somatosensory cortex (S2), which has proven to be an efficacious site for attenuation of drug-resistant neuropathic pain by transcranial magnetic stimulation (TMS) in patients. In the present series of studies, we demonstrate that N-methyl-D-aspartate (NMDA), TPRPA1, and TRPC4/5 channels in the amygdala contribute to the development of neuropathic pain and that amygdaloid treatment with antioxidants can attenuate this pain. Furthermore, we provide evidence that S2 stimulation suppresses spinal nociception in neuropathic animals with hypersensitivity, but not in animals without hypersensitivity or in control animals. Medullospinal serotonergic pathways acting on the spinal 5-HT1A receptor underlie the descending pain inhibition in neuropathic animals both following treatment of the amygdala with antioxidants or TRPA1 antagonists and following S2 cortex stimulation.; Vaikka kivun fysiologisia mekanismeja on tutkittu runsaasti, niin hermovaurion aiheuttaman neuropaattisen kivun ja kivulle herkistymisen mekanismit ovat vielä monilta osin tuntemattomia. Hermovauriokipu on usein kroonista eli pitkäkestoista ja nykyisin käytössä olevat hoitomuodot tehoavat hermovauriokipuun usein huonosti. Yleisyytensä ja vaikeahoitoisuutensa vuoksi krooninen hermovauriokipu on merkittävä hyvinvointia heikentävä tekijä yhteiskunnassa. Siksi onkin tarpeen saada lisätietoa hermovauriokivun patofysiologisista mekanismeista, joiden parempi tuntemus voi auttaa kehittämään tehokkaampia hoitomuotoja. Mantelitumake on keskeinen aivorakenne negatiivisille emootioille kuten pelolle. Patofysiologisissa tiloissa syntyvien mantelitumakkeen rakenteellisten ja toiminnallisten muutosten tiedetään myötävaikuttavan kroonisten kiputilojen sekä niihin liittyvien emotionaalisten häiriötilojen kuten ahdistuksen ja pelon syntyyn. Mekanismit, joilla mantelitumake voi myötävaikuttaa kivulle herkistymiseen hermovauriotilanteissa, ovat vielä huonosti tunnettuja. Tässä työsarjassa tutkittiin mantelitumakkeesta lähtevän ja selkäytimeen laskevan kivun säätelyn mekanismeja kokeellisessa hermovauriokivun rottamallissa. Erityisesti tutkimuksen kohteena oli mantelitumakkeen hapetusstressin merkitys hermovauriokivun kehittymiselle. Hapetusstressiin tyypillisesti kuuluu hapetusstressituotteiden ylituotanto sekä vähentynyt hajotus. Hapetusstressituotteet voivat tunnetusti aktivoida hermosolun kalvon TRP-ionikanavia, joiden toiminta aikaansaa ja voimistaa kipuviestejä. Tässä työsarjassa selvitettiin, kuinka mantelitumakkeeseen paikallisesti annostellut TRP-ionikanavien salpaajat tai hapetusstressituotteiden vastavaikuttajat vaikuttivat hermovamman aiheuttamaan kivulle herkistymiseen ja kivun affektiivisiin vasteeseen. Tämän lisäksi työsarjassa selvitettiin voiko aivokuorelle annetulla sähköstimulaatiolla vaimentaa hermovauriokipua. Erityisesti tutkittiin sekundaarisen (S2) tuntoaivokuoren stimulaation vaikutusta ja mekanismeja, koska aiemmissa ihmistöissä on S2-aivokuoren transkraniaalisella magneettistimulatiolla aikaansaatu tehokas kivun lievitys potilailla, jotka ovat kärsineet hermovauriokivusta, johon tavanomainen lääkehoito on tehonnut huonosti. Tämän työsarjan tulokset osoittavat, että mantelitumakkeen N-metyyli-D-aspartaatti-reseptorit sekä TRPA1- ja TRPC4/5-ionikavat myötävaikuttavat hermovammaan liittyvän kivulle herkistymistilan kehittymiseen. Myös mantelitumakkeen hapetusstressi, jonka synnyttämät tuotteet ovat TRP-ionikanavia aktivoivia tekijöitä, on tulosten mukaan myötävaikuttamassa kivulle herkistymiseen hermovaurion jälkeen. S2-aivokuoren sähköstimulaatio vaimensi eläinten kipuviestejä selkäydintasolla, mutta vain jos eläimellä hermovaurio ja siihen liittyvä herkistyminen kosketusärsykkeille. S2-aivokuoren sähköstimulaation samoin kuin mantelitumakkeen TRP-kanavien salpauksen ja hapetusstressin eston hermovauriokipua lievittävä vaikutus välittyi selkäydintasolle ydinjatkoksesta selkäytimeen laskevien serotonergisten solujen välityksellä, jotka selkäytimen takasarveen serotoniinia vapauttaessaan aktivoivat 5-HT1A-reseptoreita, jotka vaimentavat kipuviestejä selkäytimen tasolla. Tue, 25 Jul 2017 00:00:00 GMT http://hdl.handle.net/10138/198868 2017-07-25T00:00:00Z http://hdl.handle.net/10138/198017 Psychosocial work characteristics, recovery, and health-related outcomes in teaching Gluschkoff, Kia Occupational stress in teaching concerns not only teachers; it also impacts on wider social contexts. It may negatively affect teachers’ health, but also indirectly influence students’ health and their academic achievements. Yet, despite the challenges teacher stress and health problems pose for society, little research has examined and compared the relevance of different psychosocial work characteristics in predicting poor teacher health, or explored mechanisms that explain or moderate these associations in the teaching profession. This thesis examined the associations between different psychosocial work characteristics and health-related outcomes among Finnish teachers, as well as the potential explanatory (i.e., mediating) and moderating mechanisms for these associations. The data were gathered via self-report questionnaires and included a cross-sectional sample of primary school teachers from the Helsinki metropolitan area of Finland and a longitudinal sample of teachers in primary or secondary education from the prospective Finnish Public Sector study. Psychosocial work characteristics involved job strain, effort-reward imbalance, organizational injustice, and teacher-targeted violence. The health-related outcomes potentially associated with psychosocial work characteristics included depressive symptoms, burnout, and sleep problems. In addition, the extent to which different aspects of recovery explained the associations and the moderating role of organizational justice were examined. Psychosocial work characteristics in terms of effort-reward imbalance and, to a lesser extent, with regard to job strain, were found to be relevant predictors of poor health in teaching. Effort-reward imbalance was associated with higher levels of burnout and, compared with job strain and organizational injustice, this was the most important predictor of depressive symptoms. Job strain was associated particularly with impaired sleep. Although organizational injustice did not seem to be a major predictor of poor health, high organizational justice represented a valuable resource in the teachers’ psychosocial work environment. Encountering violence at work had the most pronounced effect on sleep among teachers working in relatively unjust conditions, whereas the sleep of those perceiving high organizational justice was not affected by violence. Some of the effects of psychosocial work characteristics on health were mediated through aspects of recovery; namely, through sleep and recovery experiences during leisure time. Non-restorative sleep partially explained both the association of job strain with depressive symptoms and the association of effort-reward imbalance with depressive symptoms and overall burnout score. Furthermore, the association between effort-reward imbalance and burnout was partially mediated through poor relaxation during leisure time. The indirect effects were relatively weak, suggesting that although poor recovery may partly mediate the association between psychosocial work characteristics and health-related outcomes in teaching, it does not play a major role in the process. For teachers in basic education, reducing the demanding aspects of the psychosocial work environment and increasing the rewarding elements, such as the respect and support they receive, may be important in occupational stress prevention. Furthermore, although preventive measures against teacher-targeted violence should be prioritized, resources aimed at promoting organizational justice in schools may also mitigate the adverse consequences of teacher victimization. Although improving teachers’ psychosocial work environment is probably the most important means of supporting their health, interventions that help teachers unwind after working hours and reduce sleep problems may further complement workplace development programs.; Työstressin vaikutukset opetusalalla eivät rajoitu yksinomaan opettajiin vaan ne ulottuvat koskettamaan myös laajempaa ympäristöä. Opettajien työstressin ja terveysongelmien asettamista yhteiskunnallisista haasteista huolimatta verrattain vähän on toistaiseksi tutkittu sitä, mitkä opettajan työn psykososiaaliset tekijät ovat merkittävimmin yhteydessä heikentyneeseen terveyteen ja millaiset tekijät voivat selittää tai muovata tätä yhteyttä opettajan ammatissa. Tämä väitöskirja tarkastelee työssä psykososiaalista kuormitusta aiheuttavia tekijöitä (epätasapaino työn vaatimuksissa ja hallinnassa, ponnisteluiden ja palkkioiden epäsuhta, organisatorinen epäoikeudenmukaisuus ja opettajiin kohdistettu väkivalta) ja niiden yhteyksiä heikentyneeseen terveyteen (masennusoireet, työuupumus ja uniongelmat) suomalaisten opettajien keskuudessa. Lisäksi väitöskirja tarkastelee näitä yhteyksiä selittäviä ja muovaavia tekijöitä, kuten unta ja palautumista. Väitöskirjan aineisto koostuu pääkaupunkiseudun luokanopettajien työhyvinvointitutkimuksen yhteydessä kerätystä poikittaisaineistosta ja valtakunnallisen Kunta10 -tutkimuksen pitkittäisaineistosta. Tutkimukseen osallistuneet opettajat työskentelivät perusopetuksen piirissä. Koettu ponnisteluiden ja palkkioiden epäsuhta oli yhteydessä työuupumukseen ja verrattuna muihin tarkasteltuihin tekijöihin se ennusti merkittävimmin opettajien masennusoireita. Epätasapaino työn vaatimuksissa ja hallinnassa oli yhteydessä erityisesti opettajien uniongelmiin. Organisatorinen epäoikeudenmukaisuus ei tutkimuksen tulosten mukaan ollut merkittävä heikentyneen terveyden riskitekijä opetusalalla, mutta korkea oikeudenmukaisuus osoittautui tärkeäksi resurssiksi opettajien työympäristössä. Epäoikeudenmukaisessa työympäristössä väkivallan kohteeksi joutuminen kasvatti uniongelmien riskiä, kun taas oikeudenmukaisessa työympäristössä vastaavaa kohonnutta uniongelmien riskiä ei esiintynyt. Puutteet unen virkistävyydessä ja vapaa-ajan rentoutumisessa selittivät osittain joitain havaittuja yhteyksiä työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden ja terveyden välillä. Nämä epäsuorat yhteydet olivat kuitenkin kohtalaisen heikkoja. Tämä viittaa siihen, että vaikka puutteellinen palautuminen voi osittain selittää työn psykososiaalisten kuormitustekijöiden ja heikentyneen terveyden välistä yhteyttä opettajien ammatissa, sillä ei ole merkittävää roolia tässä prosessissa. Perusopetuksessa työskentelevien opettajien työstressin ennaltaehkäisyssä olennaista vaikuttaisi olevan työn vaatimusten vähentäminen ja toisaalta työn palkitsevuuden kasvattaminen esimerkiksi lisäämällä opettajien saamaa tukea ja arvostusta. Vaikka opettajiin kohdistuvan väkivallan torjuminen tulee asettaa etusijalle, organisatorisen oikeudenmukaisuuden varmistaminen kouluissa voi osaltaan lieventää väkivallan haitallisia seurauksia opettajien keskuudessa. Opettajien työympäristön kehittämisen ohella interventiot, jotka edistävät vapaa-ajalla tapahtuvaa rentoutumista ja parantavat unen laatua, voivat olla hyödyksi opettajien terveyden tukemisessa. Tue, 08 Aug 2017 00:00:00 GMT http://hdl.handle.net/10138/198017 2017-08-08T00:00:00Z http://hdl.handle.net/10138/195630 Changes in leisure-time physical activity, functioning, work disability and retirement : a follow-up study among employees Holstila, Ansku Physical inactivity is a significant risk factor for non-communicable diseases. It has also been associated with a decline in functioning and a higher risk of work disability. However, there is limited evidence concerning the causes and consequences of changes in physical activity. Most Finnish adults of working age do not meet the recommendations for health-enhancing physical activity, and people tend to become less physically active as they age. Increasing activity levels among older age groups could enhance functioning and work ability among the ageing population. The aim of this thesis was, first, to examine how changes in physical activity are associated with subsequent health functioning, sickness absence and disability retirement. The physical and mental health functioning and sickness absence attributable to musculoskeletal and mental causes were examined separately. Second, the intention was to investigate how physical activity changes after the transition to statutory retirement and during post-retirement years. The research was part of the Helsinki Health Study being carried out at the Department of Public Health, University of Helsinki. The baseline surveys were conducted in 2000-2002 (N=8,960, response rate 67%) among employees of the City of Helsinki aged 40-60. The employees who responded to the baseline survey were followed up in two later surveys, meanwhile the cohort aged and some of the employees retired. The phase-2 follow-up survey was conducted in 2007 (N=7,332, response rate 83%) and phase 3 in 2012 (N=6,814, response rate 79%). The survey data were linked with register data on sickness absence from the Social Insurance Institution of Finland, and on disability retirement from the Finnish Centre for Pensions among those who consented to the register linkage (N=6,606). The register data on sickness absence and disability retirement includes medically confirmed diagnoses. Sickness absence periods were followed up from phase 2 until 2009, and disability retirement from phase 2 until 2013. Increased physical activity was associated with better physical health functioning and decreased activity with worse physical health functioning. There were fewer associations between changes in physical activity and mental health functioning. Increases in physical activity were associated with a lower risk of sickness absence. Vigorous physical activity was especially beneficial for physical health functioning and contributed to a lower risk of sickness absence attributable to musculoskeletal diseases. In contrast, a higher intensity of physical activity had less of an effect on mental functioning and sickness absence attributable to mental causes. In some cases, moderate-intensity physical activity was more beneficial to mental health functioning than higher-intensity activity. In addition, adopting vigorous physical activity was associated with a lower risk of disability retirement, and decreasing the intensity from vigorous to moderate or low was associated with a higher risk. Physical activity increased after the transition to statutory retirement, but declined a few years after retirement. Given the results of this study, ageing employees and retirees engaging in a low level of physical activity should be encouraged to increase the level. Vigorous activity could also be promoted, at least among healthy individuals. The transition to statutory retirement is a good opportunity to promote physical activity and thereby facilitate a change for the better. It is also important to support the maintenance of physical activity in the years following the transition to retirement.  ; Vähäinen liikunta-aktiivisuus on merkittävä kroonisten sairauksien riskitekijä. Aiemmissa tutkimuksissa vähäinen liikunta-aktiivisuus on yhdistetty myös toimintakyvyn alenemiseen ja suurempaan työkyvyttömyyseläkkeen riskiin. Aiempaa näyttöä liikunta-aktiivisuuden muutosten taustatekijöistä ja seurauksista on kuitenkin vähän, koska aiemmat tutkimukset ovat pääosin tarkastelleet liikunta-aktiivisuutta vain yhdessä mittauspisteessä. Suurin osa suomalaisista työikäisistä ei liiku terveysliikuntasuositusten mukaan. Lisäksi liikunta-aktiivisuus vähenee iän myötä. Liikunta-aktiivisuuden muutosten tutkiminen on yhteiskunnallisesti merkittävää, koska lisääntynyt aktiivisuus voisi parantaa ikääntyvän väestön työ- ja toimintakykyä. Tämän tutkimuksen ensimmäisenä tavoitteena oli tarkastella, kuinka liikunta-aktiivisuuden muutokset olivat yhteydessä tulevaan toimintakykyyn, sairauspoissaoloihin ja työkyvyttömyyseläkkeisiin. Fyysistä ja psyykkistä toimintakykyä sekä tuki- ja liikuntaelinsyihin ja mielenterveyssyihin perustuvia sairauspoissaoloja tarkasteltiin erikseen, koska yhteydet liikunta-aktiivisuuden muutosten ja työ- ja toimintakyvyn fyysisten ja psyykkisten osa-alueiden välillä voivat olla erilaisia. Toisena tavoitteena oli tarkastella, kuinka liikunta-aktiivisuus muuttuu vanhuuseläkkeelle siirtymisen jälkeen ja eläkkeelle siirtymistä seuraavina vuosina. Tutkimus on osa Helsingin yliopiston kansanterveystieteen osastolla tehtävää Helsinki Health Study -tutkimusta. Tutkimuksen peruskyselyt toteutettiin postikyselyinä vuosina 2000–2002 (N=8960, vastausprosentti 67 %) Helsingin kaupungin kyseisinä vuosina 40–60-vuotiaiden työntekijöiden keskuudessa. Peruskyselyyn vastanneita seurattiin kahdella seurantakyselyllä. Kyselyn toinen vaihe toteutettiin vuonna 2007 (N=7332, vastausprosentti 83 %) ja kolmas vaihe vuonna 2012 (N=6814, vastausprosentti 79 %). Rekisteriyhdistelyyn suostuneiden vastaajien (N=6606) kyselytiedot yhdistettiin Kelan sairauspoissaolorekisterin tietoihin vähintään kymmenen päivää kestäneistä sairauspoissaoloista ja Eläketurvakeskuksen eläkerekisterin tietoihin työkyvyttömyyseläkkeistä. Lisääntynyt liikunta-aktiivisuus oli yhteydessä parempaa tulevaan fyysiseen toimintakyvyn ja vähentynyt liikunta-aktivisuus huonompaan. Yhteydet liikunta-aktiivisuuden muutosten ja psyykkisen toimintakyvyn välillä olivat vähäisempiä. Lisääntynyt liikunta-aktiivisuus oli yhteydessä pienempään sairauspoissaolojen riskiin. Liikunta-aktiivisuuden lisääminen vähäisestä tai kohtuullisesta rasittavaan oli yhteydessä pienempään työkyvyttömyyseläkkeiden riskiin. Vastaavasti liikunta-aktiivisuuden vähentäminen rasittavasta kohtuulliseen tai vähäiseen aktiivisuuteen oli yhteydessä suurempaan työkyvyttömyyseläkkeen riskiin. Rasittava liikunta oli erityisen hyödyllistä suhteessa tuki- ja liikuntaelinsairauksista johtuvien sairauspoissaolojen ehkäisyyn ja fyysisen toimintakyvyn ylläpitoon. Liikunnan intensiteetillä oli vähemmän merkitystä suhteessa mielenterveyssyistä johtuviin sairauspoissaoloihin ja psyykkiseen toimintakykyyn. Työtekijöiden liikunta-aktivisuus lisääntyi eläkkeelle jäämisen jälkeen, mutta lisäys oli lyhytkestoinen. Tulosten perusteella keski-ikäisiä ja ikääntyviä työntekijöitä kannattaa työpaikoilla kannustaa lisäämään liikunta-aktiivisuuttaan. Terveitä työntekijöitä voi kannustaa myös rasittavan liikunnan harrastamiseen. Vanhuuseläkkeelle siirtyminen voi olla sopiva vaihe edistää liikunta-aktiivisuutta esimerkiksi liikunta-interventioilla, koska ihmiset saattavat elämänmuutosten yhteydessä muuttaa herkemmin liikuntatottumuksiaan. On kuitenkin tärkeää huolehtia myös liikunta-aktiivisuuden ylläpidosta eläköitymistä seuraavina vuosina, jotta eläkkeelle jäämisen yhteydessä mahdollisesti tapahtuneet positiiviset muutokset liikunta-aktiivisuudessa säilyvät mahdollisimman pitkään. Tue, 01 Aug 2017 00:00:00 GMT http://hdl.handle.net/10138/195630 2017-08-01T00:00:00Z http://hdl.handle.net/10138/194788 Laboratory Monitoring of Direct Oral Anticoagulants Helin, Tuukka Direct oral anticoagulants (DOACs), the thrombin inhibitor dabigatran and the anti-Xa inhibitors rivaroxaban and apixaban are are simple to use as standard dosing is recommended and no routine monitoring of coagulation is advocated. However, in certain clinical situations, e.g. acute thrombosis or bleeding, emergency surgery and renal or hepatic failure, assessing anticoagulant bioactivity is essential. The aims of this study were to firstly assess the effects of these DOACs in commonly used coagulation screening tests (PT, INR and APTT) using both spiked samples and samples collected from patients on treatment. Secondly, the availability of specific methods for drug effect assessment, namely drug-calibrated thrombin time (dabigatran) and anti-Xa (rivaroxaban, apixaban) assays were assessed in laboratory surveys. Thirdly, the effects of DOACs on these specific assays were explored using patient samples. Finally, the effect of DOACs on the global coagulation assay thrombin generation (TG) was assessed in patients using dabigatran, rivaroxaban or apixaban. The spiked sample laboratory surveys included a total of 86 European laboratories. The effects of all DOACs on INR were modest, but large reagent variability was noted in the responses (p<0.001). In APTT, rivaroxaban and apixaban prolonged the APTT only modestly, but with dabigatran there was a clear prolongation. Only about a fourth of the laboratories were able to provide more specific methods, TT or anti-Xa assays for drug quantification. Dabigatran effects in patient samples were studied 241 unselected patient samples. The PT was rarely prolonged and the APTT was in curvilinear relationship (R2 = 0.71) with dabigatran. However, the sensitivity effects among patients varied, with some patients having a normal APTT at dabigatran levels up to 160 ng/mL. Several specific assays, (diluted thrombin time, ecarin clotting assay and anti-IIa assay) accurately quantified dabigatran concentrations. In TG, a paradoxical increase was observed in the endogenous thrombin potential (ETP) and Peak TG, while lag time also prolonged with increasing concentrations of dabigatran. Rivaroxaban and apixaban effects on coagulation in patient samples were further assessed in a well-characterised group of patients using these drugs for thromboprophylaxis after orthopaedic surgery. Rivaroxaban peak drug levels were higher and trough levels lower than with apixaban, reflecting the once daily vs twice daily dosing of the drugs. In TG, the ETP response at peak drug levels was strong with rivaroxaban, whereas with the trough drug levels, the TG parameters were close to the baseline levels. With apixaban the responses were more stable. The RVVT, used as a qualitative test, detected prolongation only at rivaroxaban peak levels. In conclusion, DOACs present significant challenges in the clinical laboratory, as a wide variety of reagents are used in coagulation assays, and the drug responses also vary widely between individual patients. Many factors other than drug concentration influence the responses in coagulation assays and TG. In clinical practice, care and diligence is required when assessing the effects of DOACs on patients.; Suorat oraaliset antikoagulantit trombiini-inbiittori dabigatraani ja hyytymistekijä Xa (FXa) -inhibiittorit rivaroksabaani ja apiksabaani ovat uusia lääkeaineita, joita käytettäessä ei tarvita rutiininomaista hyytymisjärjestelmän laboratorioseurantaa. Lääkeaineen vastearvio on kuitenkin tarpeen mm. akuutin tukoksen, vuodon ja munuaisten tai maksan vajaatoiminnan yhteydessä. Tässä tutkimuksessa selvitettiin näiden lääkeaineiden vaikutuksia sekä hyytymisjärjestelmän seulontakokeisiin (TT, INR ja APTT) että lääkeainespesifiin trombiini- (dabigatraani) ja FXa-pohjaisiin (rivaroksabaani ja apiksabaani) hyytymiskokeisiin. Vaikutuksia selvitettiin sekä näytteissä, joihin lääkeainetta oli lisätty jälkikäteen että potilailla, jotka käyttivät kyseistä lääkeainetta. Potilasnäytteissä pystyttiin tutkimaan näiden lääkkeiden vaikutuksia myös laajemmin hyytymisjärjestelmässä trombiinigeneraatiotestillä. Hyytymisjärjestelmän seulontakokeet TT, INR ja APTT osoittautuivat epäherkiksi rivaroksabaanille ja apiksabaanille sekä potilasnäytteissä että näytteissä, joihin lääkeainetta oli lisätty. Dabigatraaninäytteissä todettiin selvä vaste APTT-ajassa. Käytetty reagenssi vaikutti vasteen voimakkuuteen. Spesifeistä menetelmistä trombiiniaikapohjaisella menetelmällä saatiin luotettavia dabigatraanipitoisuuksia ja FXa-pohjaisilla menetelmillä rivaroksabaani- ja apiksabaanipitoisuuksia niin potilasnäytteissä kuin näytteissä, joihin lääkeainetta oli lisätty. Potilasnäytteissä nähtiin selkeitä eroja trombiinigeneraatiovasteissa eri antikoagulanteilla. Trombiininestäjä dabigatraanilla todettiin paradoksaalinen trombiinigeneraatiovasteen kiihtyminen lääkeainepitoisuuden kasvaessa. Rivaroksabaanilla oli apiksabaaniin verrattuna voimakkaampi trombiinigeneraatiota hillitsevä vaste huippupitoisuudella, mutta jäännöspitoisuudella rivaroksabaanin vaikutus trombiinigeneraatioon oli vähäisempi kuin apiksabaanilla. Suorien oraalisten antikoagulanttien vaikutukset hyytymisjärjestelmään eivät tämän tutkimuksen perusteella ole helposti ennustettavia. Vaikka lääkeainepitoisuus pystytään arvioimaan spesifeillä menetelmillä varsin tarkasti, vaihtelu trombiinigeneraatiotestissä osoittaa, että muutkin tekijät kuin lääkepitoisuus vaikuttavat vasteisiin hyytymistutkimuksissa. Potilaan kokonaistilanne tuleekin aina huomioida lääkeainevaikutuksia arvioitaessa. Tue, 15 Aug 2017 00:00:00 GMT http://hdl.handle.net/10138/194788 2017-08-15T00:00:00Z