Theatre Academy Helsinki

Recent Submissions

  • Vantola, Vilma (2020)
    Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa käsittelen sitä, kuinka erilaiset sosiaaliset pelot vaikuttavat ryhmätyöskentelyyn esittävien taiteiden alalla valosuunnittelijan näkökulmasta. Keskeinen kysymykseni on, miten pelkojen kanssa eläminen on vaikuttanut työskentelyyni ja millä keinoin voisin kehittyä paremmaksi tekijäksi. Opinnäyte koostuu kahdesta osasta, joista ensimmäisessä käsittelen omia kokemuksiani sosiaalisista peloista ja ryhmätyöstä. Toisessa osassa käsittelen taiteellista opinnäytettäni Donkey Hot -musikaalia sekä sosiaalisista, että taiteellisista näkökulmista. Johdannossa esittelen tapahtumaketjun, joka johdatti minut näiden aiheiden äärelle. Ensimmäisessä osiossa kerron, kuinka erilaiset sosiaalisissa tilanteissa ilmenevät pelkotilat ovat vaikuttaneet elämääni ja siihen, millaiseksi ihmiseksi ja taitelijaksi olen kasvanut. Esittelen tutkimuksiani siitä, kuinka lapsuudessa opitut käyttäytymismallit syntyvät, ja miten ne ovat vaikuttaneet aikuisuudessa tekemiini tietoisiin sekä tiedostamattomiin valintoihin. Aluksi pohdin sitä, miksi olen päätynyt tekemään teatteria, ja kuinka läheisyyden kaipuu liittyy siihen. Tämän jälkeen esittelen havaintojani siitä, kuinka kokemani stressi, pelot ja masennus tuntuvat kietoutuvan yhteen yllättävällä tavalla. Ajatusteni vertailukohtana käytän muun muassa psykologi ja aivotutkija Lauri Nummenmaan ja kemian tohtori Susan Aldridgen tieteellisiin tutkimuksiin pohjaavaa ainestoa, sekä pitkän uran tehneen terapeutti Tommy Hellstenin teoksia. Tämän jälkeen esittelen peloista johtuvan käyttäytymisen seurauksia, joita ovat havaintojeni mukaan kiltteys ja uhrautuvaisuus. Lopuksi pohdin, mikä on suurilta osin persoonallisuuttani määrittävän herkkyyden osa tässä yhtälössä, ja voisiko sen nähdä myös voimavarana. Toisessa osiossa esittelen taiteellisen opinnäytteeni Donkey Hot -musikaalin. Etenen kerronnassa kronologisesti lähtien liikkeelle siitä hetkestä, kun minut pyydettiin mukaan produktioon. Kuvailen prosessin etenemistä omien tuntemusteni ja kokemusteni näkökulmasta, ja esittelen taiteellista työskentelyäni niiden lomassa. Pyrin tuomaan esille sitä, kuinka ensimmäisessä osiossa käsittelemäni aiheet ja ilmiöt konkretisoituivat todellisessa ryhmätyötilanteessa. Analysoin prosessin herättämiä tuntemuksia ja pohdin, kuinka voisin ottaa niistä opikseni ajatellen tulevia produktioita. Viimeisessä osiossa tarkastelen lyhyesti mitä uutta olen oppinut itsestäni tämän kirjoitusprosessin aikana, miltä se on tuntunut ja miten haluaisin tulevaisuudessa työskennellä. Tarkastelen myös tämän opinnäytteen myötä löytämiäni havaintoja, jotka liittyvät onnistuneen ryhmätyöhön toteutumiseen. Kaikista tärkeintä onnistuneessa ryhmätyössä tuntuu olevan luottamuksen rakentuminen tekijöiden välille.
  • Makkonen, Minttu-Maaria (2020)
    Kysyn tässä opinnäytetyössä: Mitä katsoja opettaa esityksestäni minulle? Tutkin tietoa, jota katsojat ja heidän olemassaolonsa esitystilanteessa minulle esiintyjänä mahdollistavat. Tein taiteellispedagogisen opinnäytetyöni käytännön osana encore n:o -esitysluonnoksen Teatterikorkeakoulussa elokuussa 2020. Luonnos oli sooloteos, jonka kautta tutkin, miten vaikutun katsojasta esitystilanteessa, miten katsojat ohjaavat minua ja ennen kaikkea – mitä opin katsojilta. Esitysluonnoksen prosessin aikana kirjoitettu ja videoitu työpäiväkirja on opinnäytteeni pääasiallinen tutkimusaineisto. Usein ensimmäisten yleisön edessä tehtyjen läpimenojen jälkeen, joku työryhmän jäsenistä toteaa ”meidän saaneen yleisöltä lisää tietoa esityksestä”. Tämä lause on jäänyt vaivaamaan minua, joten päätin pysähtyä sen äärelle: mitä tämä mainittu tieto on, miten se välittyy katsojalta esityksen tekijöille ja miten siitä voisi vaikuttua? Pyrin tämän opinnäytetyön kautta artikuloimaan tätä yleisöltä saatua tietoa ja kehittämään kykyäni vaikuttua katsojasta. Ajattelen, että tavoitteeni toteutuminen mahdollistuu valitsemani työtavan kautta, sillä asetin siinä luonnosvaiheessa olevan esityksen katsojien eteen ja annoin heidän vaikuttaa minuun esiintyjänä ja minun kauttani esitykseen. Kirjoitan työn avaavassa prologissa tarpeestani luoda vuorovaikutteinen, rakkaussuhteen kaltainen tila minun ja katsojan välille. Prologiin on liitetty huhtikuussa 2020 kirjoittamani manifesti, jossa haluan perustaa teatterin ihmisten ja ruumiiden välille, keskittyen jaettuun hetkeen ja dialogiin. Työn ensimmäisessä osassa avaan lukijalle tutkimuskysymystäni, tutkimustapaani ja lähtökohtiani tutkimukseen. Tutkin tutkimuskysymystä esiintyvässä ruumiissani tapahtuvaa havainnoiden ja artikuloiden. Pedagoginen ajattelu läpäisee taiteellista työtäni, sillä etsin taiteellisessa prosessissa reittejä vuorovaikutukseen ja valtasuhteiden uudelleen järjestymiseen. Kiinnostukseni vuorovaikutteiseen esitykseen on itänyt minussa pitkään ja koen löytäneeni tekijyyteni kodin vuorovaikutteisen esiintyjyyden ja katsojalähtöisen teatterin maailmoista. Etsin ja harjoittelen vuorovaikutteista tekijyyttä tämän työn kautta. Toisessa osassa kuvaan encore n:o-esitysluonnoksen prosessin vaiheita ja prosessin aikana kehittynyttä työtapaa. Kuvaan työtavan erityislaatuja: matkaa yksin, ilman työryhmää työskentelemisestä jaettuun kohtaamiseen yleisön kanssa, nautintoon ja mielihyvään perustuvia valintoja, yleisöstä vaikuttuvaa esiintyjyyttä ja luonnosmaista, leikkisää ja jatkuvasti muuttuvaa esitystä. Kolmannessa osassa paneudun tutkimuskysymykseeni: Mitä katsoja opetti minulle esityksestäni? Kuvaan, mitä tarkoitan oppimisella, opettamisella ja tiedolla määritellessäni katsojan opettajanani ja esityksen oppimistilanteena. Katsojalta saatu tieto käsitti tietoa sekä encore n:o-esitysluonnoksesta että ylipäätään esiintyjyydestä ja tekijyydestä vuorovaikutteisessa esitysmuodossa. Kuvaan luvussa kolme, millaista tietoa katsojat minulle mahdollistivat. Ajattelen, että tiedän esityksestä enemmän katsojan kautta ja asiantuntijuus esitykseen syntyy jaetun vuorovaikutustilanteen kautta. Kuvaan työn viimeisessä osassa prosessin aikana heränneitä tunteita ja ajatuksia, kerron, mitä ajattelen minun ja katsojan välisestä rakkaudesta kaiken jälkeen. Pitääkö alun manifesti yhä paikkansa?
  • Kiri, Henni (2020)
    Tämä kirjallinen opinnäytetyö on taiteellis-pedagoginen tutkielma paikkasidonnaisen työpaja-praktiikan ja esityksen prosessista nousevista hallitsemattoman ja kehkeytymisen kysymyksistä. Työssä on taiteellisen tutkimuksen ote. Se aukeaa maisemaan, jossa se tapaa posthumanistisia ja uusmaterialistisia aiheita ja keskustelukumppaneita, ja kytkeytyy kysymyksiin, joita mm. Annette Arlander ja Tuija Kokkonen ovat töissään ja tutkimuksissaan käsitelleet. Opinnäytetyön aihe nousee antroposeeni-aikakauden posthumanistisista, ontologisista ja eettisistä kysymyksistä: mikä, miten ja miksi ihminen on suhteessa muihin olentoihin tällä planeetalla. Tämä liittyy perustavalla tavalla niihin taiteellis-filosofisiin ja -pedagogisiin ajatteluprosesseihin, jotka määrittelevät sekä esteettisiä, että eettisiä arvoja prosessissa toteutetun työpaja- ja esityspraktiikan ytimessä. Opinnäyte kumpuaa uteliaisuudesta tarkastella hallitsemattomuutta esitystaiteen ja taiteellis-pedagogisessa prosessissa sekä alttiudesta asettua vaikutuksenalaiseksi, havainnoimaan keskeneräisyyden ja ei-ymmärtämisen ruumiillista olosuhdetta - rajatilaa, jossa lopullisia vastauksia ei ole lukittu. Tutkija-taiteilijan ruumis on paikka, jossa esitystaide ja kehkeytyminen manifestoituvat ruumiillisena kokemuksena. Kyse on moniaistisesta kanssa olemisesta sekä huomion suuntaamisesta; huomio suuntautuu ympäristöön ja rajautuu työtapojen ja esitysmateriaalin valinnan kautta tietylle alueelle. Kyse on rajaamisen teosta ja vallankäytöstä, joka liittyy ohjaajantyöhön esitystaiteessa. Kirjallinen tutkielma jakautuu neljään osaan, alkupuheisiin, työn kannalta keskeisten, työskentelystä nousevien teorioiden avaamiseen, taiteellis-pedagogisen työskentelyprosessin kuvaukseen sekä jälkipuheisiin. Taiteellis-pedagoginen työskentelyprosessi sisältää Vierailijattyöpajan ja (R)ajantaju-esityskokonaisuuden sekä niiden kehkeytymisen vaiheet, alkaen jo aiemmin tapahtuneiden esitysprosessien aikana. Kirjallisessa tutkielmassa esitetyt keskeiset havainnot liittyvät esitystaiteen tekemisen ja kokemisen hallitsemattomuuteen ja sattumanvaraisuuteen sekä yhdessä jonkin kanssa kehkeytymiseen ja toimijuuden jakautumiseen inhimillisen ja muun-kuin-inhimillisen keskinäisessä toimijaverkostossa. Opinnäytteen tutkimuksellinen ympäristö, entisten kaoliinisiilojen joutomaan kaltainen ympäristö toimii ajattelun innoittajana ja kanssa toimijana, johon toiminta myös paikallistuu. Paikkasidonnaisesti luodut Vierailijat-työpaja ja kaksiosainen (R)ajantaju-esitys toimivat paitsi tutkimisen ympäristönä myös siitä ulospäin avautuvana yrityksenä kommunikoida yleisölle prosessista noussutta ajattelua. Paikkasidonnainen työskentely toimii hedelmällisenä maaperänä sattumanvaraisen tarkastelulle. Sattumanvaraisuus on erottamaton osa paikassa tapahtuvaa ja siihen suhdetta luovaa esitystaidetta. Työpajan ja esityksen toimijuudet eivät rajaudu pelkästään inhimillisen piiriin. Tutkielma tuo esiin kysymyksen siitä, mikä inhimilliselle kokemukselle säilyy vieraana ja saavuttamattomana. Lisäksi se hahmottelee tulevia tutkimuskysymyksiä taitelijana ja pedagogina toimimisessa ja kehkeytymisessä, hallitsemattoman olosuhteen kanssa esitystaiteen kentällä.
  • Humppila, Laura (2020)
    Opinnäyte on taiteellinen tutkimus, jossa selvitetään, minkälaisia tunnekokemuksia liittyi coaching-ilmiön tutkimiseen fyysisen teatterin avulla Leap Beyond -esityksessä ja esityksen valmistusprosessissa syksyllä 2019 sekä keväällä 2020. Siinä tarkastellaan, mitä tuli esille fyysisen esiintyjäntyön, esityksen valmistamisen devising-metodilla ja itse esityksen kautta ja minkälaisia tunnekokemuksia praktiikan ja aiheen kohtaamiset tuottivat. Tutkimuksen ote on hermeneuttis-fenomenologinen. Työssä sekä fyysistä teatteria, että coaching-ilmiötä lähestytään ensin teoreettisesti ja sijoitetaan tutkimus aiheineen kulttuurihistorialliselle aikajanalle. Työn teoriaosiossa hahmotellaan fyysisten teattereiden olemusta ja suomalaisen fyysisen teatterin tämän hetken kenttää sekä coachingin taustoja tämän päivän ilmiönä. Työn alussa kirjoittaja perustelee tutkimuksen menetelmää ja sen mahdollista merkitystä taidekentällä osana fyysisen teatterin ja toisaalta taiteellisen tutkimuksen laajempaa keskustelua. Hän myös avaa omaa taustaansa taiteen tekijänä ja taide– ja sosiaalipsykologia taustaisena tutkijana, sekä praktiikkansa inspiraatioita fyysisen teatterin kentällä. Leap Beyond oli kolmen ohjaajan yhteinen fyysinen, tilallinen ja kokemuksellinen teos, joka koostui kolmesta yhteen kietoutuneesta osasta. Kaikki osat 1) ”Mielenlennon valmennuskeskus” 2) ”Leap of Faith” ja 3) ”Lentämisen leikkikenttä” tarkastelivat lentämistä erilaisista näkökulmista käsin: psykologisena ja filosofisena ilmiönä sekä kehollisena kokemuksena. Työ keskittyy ensimmäisen osan ”Mielenlennon Valmennuskeskuksen” rakentumisen tarkasteluun. Mielenlennon Valmennuskeskuksen aiheena olivat erityisesti coaching-kulttuuriin liittyvät vuorovaikutussuhteet, sekä siitä nousevat tunteet ja asenteet. Coaching-teeman ja fyysisen teatterin kohtaamispintojen kokemuksia tarkastellaan Leap Beyond prosessin dokumentoinnin, kirjoittajan työpäiväkirjan ja havaintojen, sekä kysely- ja haastattelupohjaisten esiintyjä- ja katsojakokemusten avulla. Tutkimuksessa esille nousseet tunnekokemukset liittyivät kahteen pääasialliseen teemaan. Näitä olivat kokemukset ristiriitaisuuksista, kuten coachingin pitäminen yleisesti paradokseja sisältävänä aiheena, devising-metodin ja ryhmälähtöisyyden aiheuttama innostava epävarmuus, sekä tiedostavan ja tiedostetun liikkeen, vapauden ja vastuun, yksilöllisyyden ja yksinjäämisen ja psykologisten aiheiden ruumiillistamisen ristiriitaisina koetut kysymykset. Toisen tyyppiset tunnekokemukset liittyivät empatiaan, luottamukseen, asenteisiin ja motivaatioon. Esille nousseet teemat ovat yleisiä taiteen kontekstissa, mutta ko. tutkimuksesta noustessaan, ne voivat antaa tarttumapintaa sekä fyysisestä teatterista, että coaching-ilmiöstä kiinnostuneille. Ne voivat havainnollistaa fyysisen teatterin tekemisen mahdollisuuksia taiteessa, devising-prosesseihin liittyviä yleisempiä ilmiöitä, tai taiteen keinojen mahdollisuuksia esimerkiksi tunneälytaitojen kehittymisen ja motivaation suhteen. Opinnäytetyön lopuksi kirjoittaja palaa pohtimaan omaa suhdettaan taiteelliseen tutkimukseen, vetää yhteen esille nousseita tunnekokemuksia ja kysymyksiä, sekä pohtii mahdollisia jatkotutkimuksen kohteita suhteessa tutkimuksen teemoihin.
  • Lehtonen, Anna (2020)
    Opinnäytetyöni käsittelee itselleni keskeisimpiä taidepedagogisia teemoja, jotka tulivat näkyväksi tarkastellessani Trilogia koiralle – esityssarjan tilanteita. Mitä Vimma on tehnyt näkyväksi taideopettajuudestani? Vastuun Toisesta, jatkuvan uudelleen neuvottelun sekä tuen teemat. Trilogia koiralle –esityssarja oli osa Teatterikorkeakoulun teatteriopettajan maisteriohjelman Taiteellis-pedagoginen tapahtuma -kurssia syksyllä 2019. Se koostui kolmesta esityksestä, joiden katsoja–kokijana oli koira, Vimma. Puhuessani Vimmasta tarkoitan elollista olentoa, perheenjäsentä, aprikoosia kääpiövillakoiraa. Työn alussa käyn läpi taustalla vaikuttavia teoreettisia lähtöjä: fenomenologista tulokulmaa, holistista ihmiskäsitystä, tulkintaani ihmisen kehollisuudesta, situationaalisuudesta sekä relationaalisuudesta. Työssä keskeistä on näkökulma, jonka mukaan olemme aina suhteessa ympäristöömme, suhteessa Toisiin. Lähtöihin kuuluu myös taideopettajuuteni kokemuksellinen perusta. Työn tarkoituksena on omien merkityssuhteideni sekä opettajuuteeni liittyvien uskomusten päivittäminen. Pyrin kirjoittamalla vahvistamaan itselleni sitä, mihin taidepedagogina haluan kiinnittyä. Haluan vahvistaa sitä suhteessa Toiseen –Vimmaan. Sen tarkastelu, mitä meidän välillämme tapahtui Vimman kanssa Trilogia koiralle –esityksissä, teki näkyväksi vastuun Toisesta, jatkuvan uudelleen neuvottelun sekä tuen teemat. Liitän ne vahvasti filosofi Martin Buberin dialogisuuden -teoriaan, joka on työni keskeisin teoria. Tunnistan taidepedagogina toimimisen merkitsevän itselleni heiluriliikettä Buberin kuvaamien Minä–Sinä sekä Minä–Se -suhteiden välillä. Kyse ei ole pyrkimisestä johonkin tiettyyn tapaan olla suhteessa Toiseen, vaan sen hyväksymisestä, että taideopettajuus tulee tarkoittamaan heiluriliikettä kaikkiin suuntiin. Heiluriliike kuvastaa itselleni armollisuutta. Se auttaa oman keskeneräisyyteni sekä inhimillisyyteni hyväksymisessä.
  • Scarantino, David (2020)
    In this thesis, I attempt to further entangle theories of embodiment and dialogue in order to teach. The majority of my observations come from a workshop I participated in Taiwan during January, 2020. I, along with 14 other guest pedagogues, had to find new ways to teach without the use of verbal language because we did not share a common language with the students. I began to ask myself: How can embodiment teach? At first, I was unable to think of myself as a researcher. The term “research” held power over what I could imagine it to be. Through renaming the term “research” as “archive” I was able to overcome the preconceived power that “research” had over me. By reflecting on my own learning style, I uncovered a method of naming and renaming that helps me to dialogue with the world. Karen Barad refers to agency as “response-ability”, or the ability to respond. This phenomena brought me to thinking about imagination as a main tool for agency in dialogical practices. By further entangling agency and embodied dialogue I found a link towards anti-oppressive education. I wanted to trouble my understanding of the teacher and student relationship. Through my reflections I found a surprising paradox in my search to deconstruct the teacher-student relationship. I realized that in order to be the teacher I aspire to be, I would need to always remain a student. This unlocked a future imagining of the group as a teaching agent of its own. The workshop in Taiwan brought along new suggestions for how embodiment could teach. By placing an emphasis on intention and transformation, rather than verbalization, one can begin to transform the body into a tool for dialogue. I explored 2 different ways to teach without a common language. One, a collaborative touch practice I created with a fellow colleague, Marisa Martin. Another, a drawing practice about outlining yourself on a piece of paper and reimagining all of the possibilities that the human form can be. What this archival has unlocked in me is the unlimited amount of possibilities that exist when one entangles imagination, embodiment, dialogue, and pedagogy.
  • Balarezo Fernandez, Mercedes (2020)
    This work analyses what the concept of voice means and how to deal with its unconventional use in a dance context, through a radical pedagogy approach. The radicality of the pedagogy in this process is based on guidelines determined by me in order to set up a horizontal teaching style while working with a neurodivergent group of people. The principles of the pedagogical approach are around the temporalization of teaching and the tone of the encounter with the participants. The concept of micropolitics, taken from Felix Guattari and Suely Rolnik, is present in this work as a method to understand the relationality between the person’s experience of their voice and what are micro and macro political implications of these explorations. The micropolitical analysis that this event reveals is firstly the importance of enabling an extraordinary experience where the body-mind is testing fringe zones, in this case the improvised flow of movement with a vocalization that deviates from a quotidian use of voice. Secondly, it involves raising critical awareness of what sensations, thoughts, emotions emerged. And thirdly, organizing this information for oneself and at a later stage sharing it with the working group and engaging in discussions with them. "The Voice as a Limb: Sounding Dance Laboratory" is a space where the exploration of the phonatory possibilities of voice are combined with movement improvisation to create an extraordinary experience to enable awareness and discussion. In this practice, the voice is perceived as part of the body that grows within the depths of the torso, moves and composes in this space in relation to oneself and the others. The sounding limb is encouraged to drift away from the use of the semantics of spoken language or music. By enhancing the embodied perception of the voice and welcoming it to the movement, this work aims to raise awareness about the relationship with one’s voice, give different input for the creation of movement and experiment with possibilities for a unity of expression that holds the body-breath-voice in what I have started to call sonomovements. "All you can do is breathe and hope" is the performance resulting from the process that Maia Nowack and I held with the students of Vocational Qualification in Dance at Vocational College Live. Through this process we facilitated a workshop for the students, where we were able to test our approach to pedagogy, develop our practices and share a creative process. A detailed description of the practical work is presented accompanied by reflections on how the challenges that emerged were resolved. This performance was the crystallization of the exploration of those phonatory possibilities that "The Voice as a Limb" enabled, in coordination with the creative methods we used to involve students in the dramaturgy of the choreographic worlds that we created with them. This thesis work follows Robin Nelson’s approach of Practice as Research in Arts and is deeply inspired by Erin Manning’s propositions for Research-Creation. In Nelson’s multimodal method there are three modes of knowledge intertwined: the theoretical, the practical and the outcome of the juxtaposition of both. The reaserch inquiry is the following: what has the practice of "The Voice as a Limb: Sounding Dance Laboratory" during the work with Vocational College Live’s dance students taught me about micropolitics and radical pedagogy? What does it mean to put the voice in the centre of the dance practice? How do my guidelines on radical pedagogy affect the process of the workshop? What is the relationship between radical pedagogy and micropolitics in this project? And what are the pedagogical tools needed to pass the threshold towards the voice-movement exploration?
  • Häkli, Maia (2020)
    Vastaan tässä tutkielmassa kysymyksiin millaisia ovat ohjaamiseni praktiikat; ovatko ne ovat yhteydessä lapsuuden uskosta irtautumisen kokemukseen ja miten; kuuluuko taustaani valkoista dominanssia neutralisoivia narratiiveja; miten valkoisuus näkyy ohjaamiseni praktiikoissa. Määritän tutkielmani Juha Vartoa, Pauliina Hulkkoa ja Norman K. Denziniä lainaten taiteelliseksi, taiteilijalähtöiseksi tutkimukseksi, jossa on autoetnografisia piirteitä. Kuvaan kolmea ohjaamiseni praktiikkaa, jotka ovat minän sijoittaminen, peittäminen ja vetäytyminen. Sijoitan praktiikoiden tuottaman estetiikan minimalismin tyylisuunnan, draamallisen koheesion sekä puhtauden käsitteen alueille. Minimalismin teoretisoinnissa sovellan Pauliina Hulkon ajattelua, draamallisen koheesion määrittelemisessä Katariina Nummisen, Gustav Freytagin ja Hans-Thies Lehmannin ajattelua ja puhtauden käsitteen otan mukaan antropologi Mary Douglasilta. Argumentoin, että työtapoihini vaikuttaa lapsuuden uskosta eroamisen kokemus ja sen synnyttämä yhteysvirheen tila. Yhteysvirheen tila on ei-kuulumisen tai ulkopuolisuuden kokemus, jännitteinen kenttä, jolle on tyypillistä pyrkiä korjaamaan itsensä. Käsitteellistän yhteysvirhettä lainaten Mary Douglasin ajattelua yhteisöiden rajapintojen vaarallisuudesta. Douglasin mukaan yhteisöiden välisyys on muodoton luova tila, jota pitää liikkeessä epäjärjestyksen voima. Ehdotan, että haen teatteriohjaajan ammatista ennen kaikkea eheän yhteyden kokemusta kertomalla tarinaa. Ehdotan Stuart Hallin ja Jacques Lacanin teoretisointeihin nojaten, että prosesseissani toistuvat praktiikat minän sijoittaminen, peittäminen ja vetäytyminen ovat tapoja luoda eheyttä minäkokemukseen, yhteyttä itsen ja taiteen kokijoiden välille sekä tehdä esityksen materiaalista itselle tunnistettavaa. Pohdin tarinan käsitteen ongelmallisuutta ja reflektoin Leena-Maija Rossin, Koko Hubaran, Michel Foucault’n, Stuart Hallin ja Mary Douglasin teoretisointeihin nojaten, miltä osin ohjaamani tarinat toisintavat ja miltä osin horjuttavat valkoiseen länsimaiseen subjektiin yhdistettyjä representaatioita ja niiden hierarkista paremmuutta. Sovellan valkoisuuden käsitteen teoretisointia Ruth Frankenbergilta, Niko Hallikaiselta ja Robin Di Angelolta ja lännen teoretisointia Hallilta. Syvennän suhdettani valkoisiin tarinoihin reflektoimalla lapsuuden kulttuurissa toistettuja tarinoita, jotka neutralisoivat valkoisen länsimaisen subjektin dominanssia. Huomaan, että näitä ovat kristityn Suomen myytti, homogeenisen Suomen myytti sekä myytti porvaripolitiikan kristittyydestä ja itsen hillitsemisen yläluokkaisuudesta. Kartoitan, miten valkoisuus näkyy ohjaamiseni praktiikoissa ja huomaan, että peittämisen praktiikan tuottaman minimalistinen estetiikka on yhteydessä valkoisuuteen siten, että teoksen ydin puhdistetaan esiin ja sitä suojellaan anomalialta. Huomaan, että minän sijoittamisen praktiikka kerii teosteni koko universumin valkoisen, terveen, nuoren, cis-naisen ympärille. Sovellan tekemiäni havaintoja tuleviin töihini siten, että tarkastelen Rouva C näytelmäni ohjaussuunnitelmaa Stuart Hallin stereotyyppien vastustamisen taktiikoiden läpi. Tutkielma osallistuu feministiseen ja postkolonialistiseen keskusteluun taiteilijan vastuusta ja pohjautuu ajatukseen, että minulla on eniten vastuuta ja eniten sokeutta alueilla, joilla olen etuoikeutettu. Valkoisuus on tällainen alue.
  • Larsen, Ida-Elisabeth S. (2020)
    In relation to the traditional expression of the term choreography, the formulation of movement appears to be something that the choreographer as an activating agent sets into motion. In this thesis, I will illustrate a transformation in my own reasoning around that concept and present the three terms choreographer, choreographic object, Movement as Constant Condition (MCC) and their reciprocal relationship. Through an evolution of my own research and practice, I will show how I have come to understand that if either choreographic object, choreographer or a prevailing concept of movement change, then the other two must undergo reformulation too. This thesis will show how these variables have become intrinsically connected to each other in my work, with none having more agency or influence over the other. The argumentation of this paper will use the research and presentations of the collaborative choreographic works of TRANS- (2015) and in particular Ality (2018) as defining models for how the concept of MCC came into fruition, and then transformed my thinking and influenced my approach to choreographing as well. I will start by illustrating how in the work TRANS- we found the seed from which the idea of MCC grew. I will then show how it became the starting point for the work Ality. This is where the idea of Movement as Constant Condition developed even further through the concept of the virtual and my studies in the Theatre Academy - University of the Arts Helsinki (TeaK) during MA program in Ecology and Contemporary Performance.
  • Blad, Liisa (2020)
    I samband med en föreställning uttryckte en person i publiken att en scenaktör alltid är ansvarig för scenrummet och antydde att publiken inte kan ställas till svars för sitt agerande om inte hen fått klara anvisningar i vad som förväntas av hen. I arbetet Kan det vara farligt? – Om ansvar i mötet mellan scenaktör och publik. diskuterar och reflekterar jag över hur en skådespelare kan förbereda sig för det oförutsägbara mötet med en okänd publik och ställer frågan om ett kontrakt verkligen instiftas mellan scenaktören och publiken som ger publiken rätt att agera utan konsekvenser. Jag närmar mig denna fråga med forskning i publikmötet inom performanskonst. Under en arbetsprocess inför en performans utgår man ofta från publiken, medan publikkontakten lätt kan glömmas bort då man skapar teaterföreställningar. Jag drar paralleller mellan konventionell teater och performanskonst, och diskuterar om inte samma praxis från forskning jag presenterar i mitt arbete kunde tillämpas på konventionell teater. I mitt arbete belyser jag varför jag tycker det kunde vara skäl att lägga mer fokus i publikkontakten i all scenkonst. För att fördjupa denna frågeställning, innefattar arbetet två fall där en skådespelare blivit kränkt av publiken. Jag analyserar dessa fall, söker orsaker till att fallen skett och fokuserar på de faktorer som skådespelaren eller arbetsgruppen kunde ha påverkat eller förberett sig på. Jag vill med mitt arbete uppmuntra skådespelare att bli mer medvetna om sin integritet, om sin rätt att arbeta i en trygg miljö och rätten att ifrågasätta. Jag vill uppmuntra scenkonstnärer att lägga mer fokus i arbete med publiken och att ta hand om sin publik så att mötet mellan publiken och scenaktören blir tryggare för både de som producerar samt de som konsumerar scenkonst.
  • Castrén, Emma (2020)
    Täysi tila: Tilasuhde näyttelijäntaiteessa käsittelee tilallista ilmaisua sekä näyttelijän näkymätöntä sidettä tila-aikaan. Aiheen katalysaattorina ja yhtenä lähteenä on ohjaajan ja kirjailija Peter Brookin teos Tyhjä tila, jonka kanssa työn nimi on myös dialogissa. Leikittelen sanoilla, jotka kiinnittyvät tähän mittavaan teemaan, jonka olen aiheekseni valinnut, jotta ne kehystäisivät kuvaa ja johdattaisivat lukijaa. Työ on runollinen matka tilan teoriaan näyttelijäntaiteessa ja -työssä. Puhun paljon teatteri- ja esitystaiteesta, mutta myös liikkuva kuva on tiukasti aiheen piirissä, sillä näyttelijä on näytellessään aina suhteessa tilaan, oli se sitten näyttämöllä, kameran edessä tai muissa esityskonteksteissa. Työ koostuu johdantoineen ja loppusanoineen viidestä pääluvusta. Lopusta löytyvät lähteet ja liitteet. Työn johdannossa luvussa määrittelen, mitä tila tarkoittaa minulle. Toisessa luvussa määrittelen tarkemmin, mistä näkökulmasta tarkastelen tilaa juuri tässä työssä. Näkökulmia tilaan, paikkaan ja aikaan on moninaisia. Nojaan sosiaali- ja maantieteilijä Doreen Masseyn kirjoituksiin tilasta ja paikasta sekä tila-ajasta. Vaikka sisäiset ja ulkoiset tilat ovat erottamattomasti yhteydessä toisiinsa, tarkastelen niitä erillisinä. Väitän, että sana tutkii tilaa kehollisen olemisen ja ilmaisun jatkeena. Aloitan matkan lähtien liikkeelle makrokosmoksesta (suuresta mittakaavasta, maailmankaikkeudesta; laajakuvasta, näyttämöstä) ja zoomaan sieltä mikrokosmokseen (ihmiseen, kaikkeuteen pienoiskoossa; sisäisiin tiloihin ja tunteisiin). Kolmannessa luvussa Makrokosmos piirrän tilan kehittyvää olemusta näyttelijän näkökulmasta: harjoitustilasta aina näyttämölle saakka. Artikuloin omaa tilallista ajatteluani ja prosessiani, jota värittää vahvasti Jacques Lecoqin koulussa viettämäni vuodet. Viittaan pitkin koko työtä Jacques Lecoqin oppeihin. Viittaan myös Mihail Tšehovin työhön useampaan otteeseen. Puhun tilan sosiaalisesta ulottuvuudesta, joka on aina työssämme läsnä. Luvun lopussa haastattelen Manifesto Poetico -nimisen ryhmän ydintekijöitä Carlos Garcia Esteveziä ja Paige Allertonia, jotka ovat taiteellisessa ja opetustyössään kehittäneet ns. tilallista dramaturgiaa. Neljännessä luvussa Mikrokosmos tarkastelen kehoa, joka on koti tunnetiloille. Puhun mm. Mihail Tšehovin energiakehosta näyttelijän työkaluna. Psykofyysisen kehon tuntemuksia käsittelevässä luvussa tuon mukaan tieteellistä tutkimusta. Tulen lähelle lukijaa kuvaillessani tunnetiloja, jotka ovat itse kokemiani. Käsittelen lyhyesti elokuvallista ajattelua, joka kulkee aina mukana omassa työssäni tyylilajista riippumatta. Lopussa pohdin suhdettani menneeseen. Palaan Peter Brookin ajatuksiin, joista haluaisin oppia niin paljon. Pohdin kaiken ohimenevyyttä. Koska tämä on opintojeni tietynlainen loppukaneetti ja huipentuma, kirjoitan oppimisestani. Muotoilen oman kotikutoisen teoriani siitä, kuinka näyttelijä oppii ja kehittyy – muistutuksena sekä itselleni että muille siitä, että tämä ei ole päätepiste. Ajatteluni ja osaamiseni kehittyvät ja muuttavat muotoaan tämänkin jälkeen.
  • Lehtinen, Lauren (2020)
    Kirjallisessa opinnäytetyössäni kerron omista töistäni haastattelumuodossa. Avaan kokemuksiani elokuvantekemisestä. Sekä mitä se merkitsee minulle. Tämän lisäksi tuon elokuvaajan äänen kuuluviin, koska kuvaaja on erittäin olennainen tekijä elokuvaa tehdessä. Pyrin myös avaamaan elokuvasanastoa sekä antamaan vinkkejä käsikirjoittamiseen. Ensimmäisessä luvussa kerron siitä, miten olen tullut tähän pisteeseen ja avaanelokuvaprojektejani. Elokuvani, joista puhun eniten ovat taiteellinen opinnäytetyöni King of the West sekä aiempi tuotanto The Animal Trilogy. Molemmat työt olen tehnyt itsenäisesti ilman rahoitusta. Toisessa luvussa elokuvaaja Aki Virtanen haastattelee minua. Haastattelussa kerron kokemuksiani näyttelemisestä, ohjaamisesta sekä käsikirjoittamisesta. Kerron myös unelmaroolista ja millaisia elokuvia olisi kiva ohjata. Kolmannessa luvussa minä puolestaan haastattelen Aki Virtasta. Halusin kysyä häneltä kysymyksiä sekä antaa mahdollisuuden kuulua, koska olen tehnyt hänen kanssaan paljon töitä. Kysyn häneltä mm. ”Millainen ohjaaja on ihanneohjaaja?” ja ”Olisiko sinulla jotakin vinkkejä näyttelijöille?”. Neljännessä luvussa annan vinkkejä käsikirjoittamiseen oman kokemukseni pohjalta sekä annan esimerkin eri kuvakoista. Viimeisessä osiossa puhun Teatterikorkeakoulusta sekä tulevaisuudesta. Kerron kuinka kouluun pääsy oli unelman täyttymys ja viimeiseksi mainitsen oman elokuvatuotantoyhtiöni Dacapost Films Oy:n.
  • Laine, Verna (2020)
    In this thesis the author introduces a concept (leap of faith) and traces back its practical application as an artistic-pedagogical premise and method in the making of a performance (Leap Beyond). The central concept and the concepts surrounding it have been explored by the author previously in another artistic research context (wherein the author theorised a possible approach to actor movement training based on the concept of a leap of faith) and have been expanded and explored further in this thesis. The thesis focuses around two questions: 1) How do I (the author) as an art pedagogue implement ideas of Leap of Faith in a rehearsal process for a performance? 2) What kind of pedagogy does this call forth? The first question allows the author to map out the training and rehearsal process towards the performance Leap Beyond in the light of the concept of a leap of faith and relate them with the surrounding concepts of anxiety, the unknown and that-which-is-not-yet. The surrounding concepts enable the author to contextualise and place the work within a larger discourse on art practice, art pedagogy and learning. The author presents and outlines the practical application and means with which the implementation of ideas of a leap of faith was made, with specific focus on the aerial work and the developments towards it. The second question acts as a follow-up question that opens up possibilities for further investigation in the future. It allows the author to reflect on the pedagogical choices that were made before and during the process. Through the second question it also becomes possible for the author to reflect on features about the work that have clarified their meaning to the author only after the official part of the production process had come to an end. The author concludes the thesis by proposing potential future developments and prospects.
  • Perttunen, Johanna (2020)
    Opinnäytetyöni on muodoltaan taidepedagoginen tutkielma, jossa kysyn: Millaisia työkaluja ja toimintatapoja taidepedagogi voi kehittää auttaessaan osallistujia avartamaan kokemustaan taideteosta kohdatessa? Mitkä olisivat pedagogisesti sopivat toimintatavat auttavat toisia kohtaamaan taideteoksia? Millaisia työkaluja ja kysymyksiä kurssikokeiluni tuo esiin tämän kysymyksen valossa? Lähestyn näitä kysymyksiä tutkielmani taidepedagogisen kurssikokeilun avulla, jonka järjestin alkuvuodesta 2020. Kurssikokeilu toimii työni käytännöllisenä tutkimusmenetelmänä, keskeisenä aineistona sekä tutkimustuloksena. Kurssiohjelmaan kuului kolme eri teosvierailua. Jokainen vierailu oli eri taidekohteessa, jotta kurssilaiset saisivat kokemusta eri taiteenalojen teosten kohtaamisesta. Teosvierailujen kohteet olivat Tatsuo Miyajiman teos Sky of Time Espoon modernin taiteen museossa, Berstad/Helgebostad/Brunin esitys Phantasmagoric Tanssiteatteri Zodiakilla sekä Arturo Tallinin konsertti Musiikkitalolla. Ennen jokaista vierailua valmistauduimme taiteen kohtaamiseen harjoitteiden ja tehtävien avulla, jotka olin valinnut erikseen jokaista taidevierailua silmällä pitäen. Kurssilaiset saivat vierailuja varten ohjeet, jotka sisälsivät harjoitteita ja joita olimme harjoitelleet etukäteen. Osallistujat kirjoittivat minulle teosvierailujen jälkeen reflektiot, joissa he kuvailivat kokemustaan sekä teosvierailusta, että ohjeissa olevista harjoitteista. Nämä reflektiot toimivat opinnäytetyöni keskeisenä aineistona. Kuvaan opinnäytetyössäni kurssikokeilun eri vaiheet käymällä läpi jokaista teosvierailua varten valmistavan harjoituskerran sekä itse teosvierailut. Nostan esiin jokaisesta teosvierailusta keskeisimpiä havaintoja, joita tein kurssilaisilta keräämistäni reflektioista. Myöhemmin opinnäytetyössä pohdin aineistosta nousseita laajempia taidepedagogisia teemoja ja kysymyksiä. Teemoina ovat taiteen tekemisen tärkeys, ei-ymmärtämisen tuska, läpinäkyvä ja heittäytyvä pedagogi. Lopuksi tarkastelen omaa taidepedagogin rooliani ja vastuuta työssä, jossa saatan toisia ihmisiä kohtaamaan taideteoksia ja jakamaan tästä nousutta kokemusta. Työni keskeisimpinä teoreettisina lähteinä toimivat Marjo Räsäsen teokset Sillanrakentajat: kokemuksellinen taiteen ymmärtäminen (2000) sekä Visuaalisen kulttuurin monilukukirja (2015). Muita tutkielmani keskeisiä taidepedagogisia lähteitä ovat kolme artikkelia kirjasta Taiteen jälki: Taidepedagogiikan polkuja ja risteyksiä (toim. Anttila, 2010). Käytän teoksesta erityisesti Liora Breslerin (2010) artikkelia Epilogi: Taiteen vitaalisuus ja pedagoginen voima, Eeva Anttilan (2010) artikkelia Taiteen tieto ja kohtaamisen pedagogiikka sekä kirjan Johdantoa, jolla on useita eri kirjoittajia.
  • Tuoresmäki, Heini (2020)
    Opinnäytetyössäni perehdyn kehomuistiin. Keskityn kehon muistamiseen, kehoon kerääntyneisiin kokemuksiin; niiden aktivoimiseen ja herättelyyn. Ensimmäiseksi työssäni pyritään käsitteellistämään lukijalle ihmisen muistia ja ymmärtämään kehollista tietoa teorian myötä. Käsitteiden ja määritteiden pohjalta sekä Efva Liljan koreografiseen työskentelyyn perehdyttyäni loin harjoituksia, joiden ajattelen herättelevän kehomuistia ja siirtävän keskittymisen kehollisuuden havainnointiin. Harjoitukset ja kiinnostus nähdä, miten kehomuistot kehollistuvat, johtivat opinnäytetyön taiteelliseen työskentelyyn, lyhytelokuvan valmistamiseen ”Waste of Mind”. Lyhytelokuva näyttää läheltä, miten muistot ja kokemukset näkyvät kehossa, ja miten ne pyrkivät ihmisestä ulos. Elokuvan kolme esiintyjää ilmentävät aihetta heidän kehollisuudestaan käsin. Lyhytelokuva paljastaa sen, että yksilö kantaa paljon itsessään; kokemuksia, huolia, jännitystä, väsymystä, toisten sanoja ja suhtautumista. Negatiiviset muistot nousivat helpommin kehosta esiin. Nimesin ne mielenjätteiksi. Mielenjätteet ovat niitä tunteita ja kokemuksia, jotka vuotavat kehostamme läpi. Kehomuistoja ei pääse pakoon, vaan ne vaikuttavat muun muassa siihen, miten vastaanotamme eri tilanteet elämässä ja miten toimimme sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Taiteellisen työni innoittajana toimi ohjaaja Jerzy Grotowskin ajatukset kehomuistista taiteellisessa prosessissa. Kehomuisti aiheena on abstrakti ja piiloutunut ja koen, että aihe vaatii kirjoittamista, keskusteluja ja visuaalisia havaintoja, jotta se kirkastuisi ja konkretisoituisi. Opinnäytetyön kirjallisen työn lisäksi olen kirjoittanut teemasta lyhyitä tekstejä, jotka ovat konkretisoineet teemaa henkilökohtaisella tasolla. Olen sisällyttänyt niistä otteita kirjalliseen työhöni. Opinnäytetyön materiaali ja aineisto koostuu ajatuksistani ja päiväkirjamerkinnöistäni koko maisteriohjelman aikana, teksteistäni, havainnoistani sekä esiintyjien kokemuksista taiteellisen työn prosessissa. Kehomuisti vaikuttaa siihen, miten seisomme, kannamme kehomme ja miten liikumme. Haluan korostaa pedagogisessa työssä herkistymistä kehollisuudelle; opiskelijoiden keholliselle tiedolle ja heidän henkilökohtaisille kehohistorioilleen. Pyrkimykseni on nostaa esiin kehollisen tiedon arvo, ja tulla tietoiseksi siitä, että me olemme koko ajan, toimiessamme vuorovaikutuksessa, tuottamassa toisillemme kehomuisto-kokemuksia. Lähtökohtaisesti toivon niiden kokemusten olevan työssäni positiivisia. Positiiviset kehokokemukset määritin opinnäytetyöni pohjalta ihmisen tukipilareiksi, kehon ja mielen kannattajiksi, jotka mahdollistavat toimimisen muiden kanssa, itsensä hyväksymisen, innostumisen, uuden oppimisen ja negatiivisista kokemuksista ylipääsemisen
  • Turkki, Nella (2020)
    This research aims to examine methods of an artistic-pedagogical process and their potential for working with a diverse group. The theoretical reference point is EcoJustice education, a framework for ecologically and socially just pedagogy. The two research questions are: (1) How can my artistic-pedagogical methods as a dance pedagogue open a dialogue about climate crises, fostering more ecologically and socially just awareness in diverse groups? Moreover, (2) how do my pedagogical methods utilised in the given process of ILMA relate to the EcoJustice framework? The basis of this research is the artistic process of the devised dance performance ILMA (Finnish for “air”) which is the artistic part of my artistic-pedagogical thesis. ILMA is a dance performance about climate emotions and nature relationships in today’s world, and it premiered at the Zodiak New Dance Centre in Helsinki, Finland on 7th of March 2020. The working group of ILMA consisted of a diverse group of people from various backgrounds and aged between 14–84 years, a scenographer, light designer and musician and myself as the facilitator and director. The 13 performers of ILMA were found through an open call and workshop that handled the emotions related to climate change through dialogue, autobiographical writing and dance improvisation. The pedagogical dance practices turned out to foster connection and a sense of belonging in the group, that allowed the participants to reflect on their narratives concerning the bigger picture of our society and the ecosystem in a supportive atmosphere. Through dance improvisation, sensing exercises and embodiment practices, the participants found possibilities to express climate emotions in creative ways of working creating movement material and scenes for the ILMA performance. The analysis of the movement-based methods was framed by three main elements of my pedagogy; diversity, connection, and belonging. From the EcoJustice point of view, dance performance projects like ILMA can also foster the connectedness and feeling of hope due to the practices of recognition and connection. EcoJustice education can also work as a framework for ecologically and socially aware dance pedagogy offering space for imagination, feeling of interconnectedness, and questioning the modern destructive behaviour. To further develop the methods utilised in ILMA, an initial framework of a Pedagogy of (Be)longing was created. The pedagogy is based on the bodily practices that foster diverse ways of knowing. With open dialogue and autobiographical practises it also advances the connection to one’s own body, the others and the more-than-human world – and that way a sense of belonging. The Pedagogy of (Be)longing will be further developed in my future studies and practices.
  • Nowack, Maia (2020)
    This is an art-pedagogical thesis that is a continuation of a process of artistic-pedagogical practice as inquiry grounded in my work in Winter 2019-2020 at a vocational special education training program in contemporary dance, where I co-taught with fellow Dance Pedagogy MA student Mercedes Balarezo. Through this process, I came to clarify that I was focusing on what reflections, perspectives, and/or questions emerged when I aimed to artistically-pedagogically explore states of presence in a way that enabled students to be as they are. I was and am not aiming to somehow describe or phenomenologically research the students' experiences or states of presence, but rather to see what reflections, challenges, possibilities, etc. came from a pedagogical process in which my intention was for the students to do that first-person exploration in a way that didn’t demand a certain way of being. I also do not want to generalize anything within this project to any sort of defined populations. My goal is rather to use the intertwining of mine and the students' reflections with existing discourse to open further conversation amongst dance pedagogues. I will discuss elements around exploration, the unknown, reflective practices, and visibility. I am working within a larger context of disability studies, neurodiversity, and mad studies, as well as existing developments and work around disability and/in dance, not in order to make any claims about disability (which is already something that escapes definition) and dance, but rather to bring to the surface questions or approaches that I believe are important to dance pedagogy in many contexts.
  • Convertito, Giorgio (2020)
    In this thesis I look at some of the ethical issues involved in one-to-one practices, observing how they offer a uniquely compress example of dialogical, experiential and transformative pedagogy, providing the most obvious representation of the meeting with the Other and with the otherness within oneself. I look in particular at the idea of ‘perceived obligation’, the way we respond to a situation as we think we are expected to by an authority figure. Another crucial concept of this research is that of safe space / brave space, a space where risks are acceptable and even welcome, and where a transformative experience can take place. I use Van Manen, Antila and Arao&Clemens to advocate that a safe space cannot be just a container for rules and that there are no universal procedures that can guarantee safety, suggesting instead a dialogical approach. The proposal is that a caring approach to ethics, combined with the integrity, insight, generosity and sensitivity of the practitioner, and a mutual interest and respect for the material, are the ingredients that create a safe environment for learning through transformation. I use my artistic project “Hotel Room Encounters” as a laboratory where the issues mentioned above can be observed and studied. Most of this research is based on observing my own personal experience, but also on comments made by the participants during the encounters as well as in the notes they wrote and left to me after the encounter. The project aims to create a situation favourable to the meeting with the unknown and to a transformative experience. In accordance with Rancière’s and Biesta’s idea that in order to learn and grow, one has to move out of one’s comfort zone, I tried to create the conditions for a safe discomfort and for a gentle push of boundaries; a move into the risk zone designed to set the conditions for an unusual experience and potential for learning something about oneself. I also look at the “Hotel Room Encounter” as improvisational and somatic practice, using my experience in such practices to guide me through the experience of meeting the unknown, especially within the format of one-to-one participatory performance, with what I had no previous experience as a practitioner. I also briefly link this work to my experience of somatic practices and eventually reflect on my positioning as a middle-aged white man in society.
  • Rönkkö, Anne (2020)
    Lähtölaukauksena tälle työlle on hiljakseen kasvanut kysymys siitä, kenen ideat tulevat kollektiivisessa työssä esiin ja kenen ideat rajautuvat pois ja miksi. Olen siksi kokenut tärkeäksi kehittää työtapoja, joissa jokaisen ryhmässä olevan yksilön ideat ja luovuus pääsevät kehittymään. Tässä taidepedagogisessa opinnäytetyössäni tutkin, yhdessä tanssin ammattilaisista koostuvan työryhmän kanssa, miten kuvitelmaan perustuva, improvisatorinen harjoitus nimeltä Fake rehearsal tukee yksilöiden luovuutta ja omien ideoiden esiin tuomista. Tutustuin harjoitukseen tanssitaitelija Rebecka Berchtoldin kautta vuonna 2018 ja hän kannusti minua kehittämään harjoitusta eteenpäin. Feministisestä pedagogiikasta olen saanut tukea tilan ottamisen ja antamisen tarkasteluun. Työ pohjautuu osallistavaan pedagogiikkaan, ja sen kautta turvallisemman ja rohkeamman tilan luomiseen. Tämän vuoksi Fake rehearsal -harjoituksen ympärille rakennetut yhteiset keskustelut ovat tärkeä osa kokonaisuutta. Fake rehearsal –praktiikka muodostuu kolmesta eri osasta. Ensimmäinen toimii alustuksena, jossa harjoitusta tarkennetaan ja yhteisistä pelisäännöistä sovitaan. Toinen osa koostuu Fake rehearsal –harjoituksesta, jonka perusidea on se, että koolla oleva ryhmä harjoittelee yhdessä kuviteltua tanssiesitystä. Kuviteltu esitys rakentuu jaetulle tietotaidolle esitystaiteesta, luomisprosesseista ja tanssin eri praktiikoista. Sen avulla voi myös tunnustella omia rajojaan ja harjoittaa itselleen vieraampia työskentelytapoja. Praktiikan kolmas osa koostuu reflektoinnista, jossa harjoitus puretaan yksilö- ja ryhmätasolla. Nämä reflektiot ja harjoituksen synnyttämät toiveet ja tarpeet luovat pohjan seuraavalle harjoituspäivälle, jolloin kuvitellaan jälleen uusi esitys. Tämä syklinen rakenne toistui päivittäin opinnäytetyöhöni suunnittelemani työjakson aikana ja muodosti taiteellisen toimintatutkimuksen perustan. Tutkimuksen aikana keräämäni aineisto koostuu työryhmän kirjallisista reflektioista, äänitetyistä keskusteluista, yksilöhaastatteluista sekä omista työpäiväkirjamerkinnöistäni. Koronapandemian lauettua työjakso supistui kolmesta viikosta yhteen viikkoon ja yleisölle avoimet neljä praktiikan esittelytilaisuutta jäivät pois. Tämän takia tutkimuksen loppupäätelmissä korostuu enemmän se, minkälaisia suuntia praktiikka tarjoaa tekijöilleen, kuin alkuperäinen suunnitelmani siitä, minkälaista oppimista pidempiaikainen tekeminen olisi tekijöissään synnyttänyt Fake rehearsal –harjoituksessa mielikuvituksen ja yhteisen tietotaidon hyödyntäminen koettiin tuovan raikkaita tuulahduksia luovan työn kontekstiin. Harjoituksen mahdollistaman improvisoidun roolityön ansiosta rohkenimme ehdottaa ja ottaa vakavasti sellaisiakin ideoita, joita normaalisti karsisimme pois. Harjoituksen koettiin opettavan myös paljon sosiaalisista tilanteista, ryhmän dynamiikasta ja valta- asetelmista. Opinnäytetyöni viimeisessä luvussa pohdin, miten työni kiinnittyy taiteen kenttään ja avaan joitain niistä suunnista, joihin haluan työtäni jatkossa viedä. Näitä ovat esimerkiksi yleisösuhteen huomioon ottaminen ja sen tutkiminen yhtenä praktiikan osa-alueena. Pohdin myös, millä tavoin Fake rehearsal –praktiikkaa voisi hyödyntää tanssin opetuksessa ja tanssin harrastajien keskuudessa. Sen sisältöä voi tehtävänannon tarkennuksilla viedä tiettyä teemaa, kontekstia tai kiinnostusta kohti. Näitä ovat esimerkiksi yksilöiden oman luovuuden vahvistaminen, heittäytyminen, tekemisen sanoittaminen ja kollektiivisen päätöksenteon tasapuolistaminen.

View more