Teatterikorkeakoulu

 

Teatterikorkeakoulun väitöskirjat löytyvät Acta Scenica–julkaisusarjasta.

Kokoelmat

Uusimmat julkaisut

  • Tolonen, Ilkka (2018)
    Kirjallinen lopputöni Loppukevennys koostuu kymmenestä esseestä, joissa käsittelen tekijyyttäni äänisuunnittelijana ja rumpalina. Laveana teemana on sopeutuminen kaikessa moninaisuudessaan. Sopeutuminen olosuhteisiin, muutoksiin ja olosuhteiden muutoksiin. Muutoksiin niin ympäristössä kuin omassa itsessä. Avaan ajatteluani yleisemmän pohdinnan, henkilökohtaisten havaintojen ja muutamien metodien kautta. Esseet on otsikoitu väljähkösti tarkastelemaan tekemistä jostakin tietystä näkökulmasta: Kurt Cobainista käsittelee ulkopuolisuutta voimavarana ja identiteetin peruskivenä, Rock’n’Rollista teatterin ja rockin peruseetosten erilaisuutta ja sen hyödyntämistä, Äänisuunnittelusta pyrkimystä selittää maallikolle oma toimenkuvansa, Rummuista ja äänisuunnittelusta eroavaisuuksia ja yhtäläisyyksiä rumpaliuden ja äänisuunnittelijuuden välillä, Maailmankuvasta ja moraalista oman arvomaailman tuomia etuja ja rajoitteita tekemiseen, Työskentelemisestä ja ideoinnista metodeja luomistyön helpottamiseksi ja yksinkertaistamiseksi, Jäämisestä, lähtemisestä ja kuolemasta suuriin ja ei-toivottuihin muutoksiin sopeutumista, Tavotteista tavoittellisuuden tärkeydestä motivaation säilyttämiseksi, Tasalaatuisuudesta pyrkimyksestä asioiden hallintaan ja suoritusvarmuuteen sekä Rajoille menemisestä vaaran tunteen saavuttamisesta. Kirjoitukset eivät pyri erityisiin väittämiin tai lopputulemiin, vaan käsittelemään aiheita eri kanteilta ja tarjoamaan avauksia omasta näkökulmastani. Muusikkona ja äänisuunnittelijana, kaupunkilaistuneena maalaisena ja meikkaavana miehenä olen monessa asiassa rajapinnoilla ja eri näkökulmien välimaastossa, ja pyrin näin ollen kirjoituksissani ammentamaan ajatuksia eri suunnista. Näiden lisäksi on kirjoitukset taiteellisista lopputöistäni Drumming, jossa käsittelen tekemääni ääniteosta kolmellekymmenellekuudelle rumpalille, sekä Täydellinen, jossa käsittelen äänisuunnitteluani Iira Halttusen kirjoittamaan ja Tuomas Vaahtoluodon ohjaamaan esitykseen. Nämä kirjoitukset toimivat käytännön esimerkkeinä siitä, kuinka esseissäni kuvaamani ajattelu vaikuttaa taiteelliseen työskentelyyni konkreettisesti tällä hetkellä. Drumming perustui vahvasti konseptille. Esityksessä loin erityislaatuisen ja hauskan kehyksen esitystilanteelle, jonka sisältö oli täysin improvisoitua. Siinä liikuttiin äänisuunnittelun ja musiikin, vakavastiotettavan taiteen ja huumorin, sekä hallitun ja hallitsemattoman rajapinnalla. Teos oli mittaluokassaan kohtuuton, ja se perustui paljon ajatukseen siitä, että tekijänä mihinkään ei pitäisi suhtautua mahdottomana. Täydellinen on monessa mielessä perinteinen teatteriäänisuunnittelu. Lähestyin teosta Drummingin sijaan tiukkojen rajoitteiden kautta, asettamalla ennakkosuunnitteluvaiheessa tietyt tekniset rajoitteet ja tekniikat, joiden avulla pyrin ratkomaan koko äänisuunnittelun. Drummingissa olin keskushenkilönä, Täydellinen-esityksessä olen täydentämässä jonkun toisen ideaa. Yritän kirjoituksillani valottaa äänisuunnittelijan roolin moninaisuutta ja olosuhteisiin sopeutumisen tärkeyttä.
  • Dry storm 
    Lönnqvist, Tom (2018)
    The work Dry Strom, is the theoretical part of my thesis. It contains a theoretical frame work and a process description of my artistic part of the thesis, the piece Dry Strom. The theory of the work aims to create an understanding of how sound relates to the complex experience of thought and body. It uses theory of immersion, participatory creation, artistic work, human voice and phenomenology to do so. Within immersion it looks at how immersion within immersive theatre can be related to the experience of sound. The participatory theory is used to compare the theory of participatory theatre to an active listening experience. Within theories of artistic work, the text discusses how our subjectivity can be seen as problematic, and how it affects our experience of what we encounter. The human voice theory is used to bring a personal view of how voice relates to the experience of sound and silence, while a final phenomenological approach is used to tie together what has been discussed. Beyond this, there is a chapter aiming to give perspective on how we can relate to our body, in relation to our subjectivity, and through a more direct contact to our body, discussed throughout the text. The process description aims at opening up the process of creating the piece Dry Storm. Parts of the piece are opened up as part of the theory as an opening to comparison. Further, the process description discusses the process in relation to the participants of the process. The process description also looks into the sounds used within the performance and ends by forming a reaction to the process in relation to the theoretical frame. The text ends by introducing a theory for possible further studies.
  • Karjalainen, Riikka (2018)
    Teatteritaiteen maisterin tutkinnon opinnäytteeni kirjallinen osio Vastuu vapaudesta käsittelee valosuunnittelijan eettistä vastuuta niin työryhmän jäsenenä, kuin itsenäisesti toimivana taiteilijanakin. Työni liittyy osaksi keskusteluja muun muassa intersektionaalisesta feminismistä, representaatioista ja toiseudesta, joita viimeisten muutaman vuoden aikana on alettu käymään laajemmin myös esittävien taiteiden kentällä. Työni alussa avaan käyttämiäni käsitteitä lukijalle luvussa Keskeisiä käsitteitä. Sen jälkeen luvussa Omasta arvomaailmastani kerron arvomaailmastani ja suhteestani feminismiin aktivismin muotona. Perustelen, että arvojen ja tekemämme taiteen eettisyyden arvioiminen – ja niitä koskevaan keskusteluun osallistuminen – on nimenomaan valosuunnittelijalle merkittävää. Valosuunnittelija on edelleen monissa työryhmissä alisteinen esimerkiksi ohjaajalta tai koreografilta tulleelle idealle. Näissäkin tilanteissa valosuunnittelijan tulee kyetä avaamaan omaa arvomaailmaansa ja kyetä toimimaan arvojansa vastaavalla tavalla – se tekee valosuunnittelijasta itsenäisen ja omaäänisen taiteilijan. Kerron myös, millainen on se maailma, josta haaveilen, ja jota kohti pyrkiessäni eettisesti omien arvojen mukaisesti toimiminen on välttämätöntä. Luvussa Vastuu – vapaus käsittelen jatkuvan itsereflektion tärkeyttä sekä arvoja. Jokainen valinta kuvastaa arvojamme, ja tämä pätee myös valintoihimme taiteen tekijöinä. Tästä syystä tarvitsemme jatkuvaa itsereflektiota ja kriittisyyttä. Kirjoitan myös koulutuksen, instituutioiden, työryhmien ja katsojien vastuusta näyttämöidemme monimuotoisuuteen. Vastuu on jaettua ja yhteistä. Se on vuorovaikutusta, johon kaikilla tulisi olla mahdollisuus vaikuttaa. Kohti eettistä kestävyyttä -luvussa tuon esiin joitakin näkökulmia ja kysymyksiä, joiden avulla voimme liikkua kohti eettisesti kestävämpää taidetta. Kattavaa listaa aiheesta ei voi yksi henkilö koostaakaan, mutta yhdessä toisiltamme oppien, toisiamme kunnioittaen ja kuunnellen, voimme päästä pidemmälle. Tasa-arvoisemman taidekentän (ja maailman) tavoitteleminen hyödyttää meitä kaikkia muun muassa ahtaita rooleja ja valtarakenteita murskaten. Kerron kirjallisen työni lopussa opinnäytetyöni taiteellisesta osioista, Henkiolennosta, jota esitettiin keväällä 2017 Lapinlahden Omenapuutalossa. Esittelen opinnäytetyöni taiteellisen osion erillisenä muusta kirjallisen osion teoreettisesta pohdinnasta, koska esityksen prosessissa ei ole työni muun eettisen pohdinnan kannalta resonoivaa pintaa. Ajallisesti suurin osuus esityksestä oli kuunnelmaa – vähintäänkin mielenkiintoinen lähtökohta ja haaste valosuunnittelijan työlle. Kerron esityksen kulusta, ja analysoin ratkaisujani ja toimenkuvaani tässä monilta osin erityislaatuisessa teoksessa. Tämä kirjallinen opinnäytetyö kuvastaa ajatteluani tällä hetkellä. Tulen kehittymään ja kypsymään ajattelussani, samoin tulee kehittymään koko yhteiskunta ja esittävien taiteiden kenttä, ja tämä työ on siis välietappi ajattelussani.
  • Siren, Kenneth (2018)
    The aim of this research is to examine the role of disruption in an artistic process and the possibilities of utilizing disruption in contemporary theatre. The theoretical starting point is John Dewey’s view of disruption as the onset of all learning and problem solving, and hence crucial for all pedagogy and education. The two research questions are: (1) in what ways could disruption be made a more central, productive, and visible element of an artistic process by means of contemporary theatre practices, and (2) what kind of a theatre performance results from an artistic process which aims to provide the audience with experiences of disruption? The basis of this research is the artistic process of the devised theatre performance Names of Plants, as well as its four performances. A group of nine performers, aged 19–48, and myself as the director experimented with various contemporary theatre practices used to create potential for disruption for the participants. An added pedagogical dimension to the process was acknowledging the gender diversity in the group as some of the participants and the author do not identify with binary terms for gender. The resulting performance, staged in an art gallery, was devised from the ideas, elements, autobiographical accounts, and movement sequences which originated in these exercises and practices. The artistic outcomes were created with the aim that the members of the audience would have possibilities to experience disruptions. Material for this practice-led research was collected in a research diary, through questionnaires to the participants and by an exit questionnaire to the audience. The theatre practices used turned out to have different results in cultivating experiences of disruption. Particularly fruitful were exercises that didn’t provide a clear model of a successful completion but rather allowed for the unexpected to happen. Both primarily physical and primarily verbal approaches seemed to produce disruptions and recollections of past moments of disruption. Other useful means included shifting the rehearsal structure multiple times. Some disruptions arose from the concrete aspects of the rehearsal situation itself; some of these fed the creativity while others caused tension and stress. Focusing on experiencing disruptions seems to have fostered a warm, caring atmosphere and acceptance towards mistakes, unfinishedness, and individuality. Aiming to provide the audience with experiences of disruption, Names of Plants combined a collage-like collection of elements with a unified, cohesive aesthetic quality throughout the performance. The elements were created through collecting autobiographical material from the participants as well as crafting scenic ideas from the experiences come upon during the exercises. The collage-like structure allowed for a diversity of autobiographical voices and was intended to provide opportunities for the audience to self-identify with, to recall past unexpected moments, and to experience new ones. The audience members found various unexpected elements in the performance, even in the kind of artistic context where people expect to be surprised.
  • Leppäniemi, Virpi (2018)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun tanssinopettajan maisteriohjelmassa pohjautuu Häivähdys-tanssiteokseen ja sen ryhmäkeskeiseen, taiteelliseen prosessiin. Ensi-iltansa Teatterikorkeakoulussa lokakuussa 2016 saanut Häivähdys-teos muotoutui neljän taiteilijan yhteisestä matkasta kohtaamisen äärellä. Teoksessa itseni lisäksi tanssijana toimi Riina Kalmi, valosuunnittelijana Mia Jalerva ja ääni- ja videosuunnittelijana Joonas Pernilä. Improvisatorinen teos rakentui kahden tanssijan liikkeellisestä vuoropuhelusta varjojen välityksellä. Varjojen maailma heijastettiin kankaalle, joka jakoi tilan kahteen katsomoon tanssijoiden esiintyessä eri puolilla. Teos kuvasi työryhmällemme yksinäisyyden olemusta, toiseuden läsnäoloa, mutta ennen kaikkea inhimillistä pyrkimystä yhteyteen. Opinnäytteeni sai alkunsa kiinnostuksestani itseni ja toisen kohtaamiseen. Teoksen ryhmäkeskeisessä luomisprosessissa tutkin, millä tavoin koreografisessa prosessissa ohjaajana, opettajana ja esiintyjänä toimiminen mahdollisti dialogisuuden ja vuorovaikutuksen. Tavoitteenani oli olla läsnä oleva ja sisäisesti ohjautuva taiteilija-pedagogi. Tutkin, kuinka mahdollistan läsnä olevan taiteilijuuden teoksen prosessissa. Pohdin työssäni ihmisen kokonaisvaltaisen huomioimisen merkitystä Lauri Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen pohjalta. Käsittelen myös tanssin kokemuksellisuutta, kehonkuuntelua ja improvisaatiota keinoina saavuttaa syvempi suhde itseen, tanssiin ja läsnäoloon. Kuvailen myös teoksen rakentumista valon, äänimaailman ja improvisaatioharjoitteiden kautta. Monitaiteellisen työryhmän kanssa työskennellessä tavoitteekseni muodostui toimia ryhmän ehdoilla. Ryhmäkeskeisyys ja yhteistoiminnallinen oppiminen mahdollistavat sen, että työryhmäläisten erilaiset näkökulmat pääsevät esiin. Koin, että ohjaajana minun tuli tämänkaltaisessa prosessissa astua sivuun ja antaa tilaa ideoille ja vapaalle luovalle työskentelylle. Ohjauksellisina kysymyksinä Häivähdyksen prosessissa mietinkin sitä, kuinka liitän kohtaamisesta syntyneet ideat osaksi teosta sekä miten ohjaajana toimin kannustaen ja pyrkien saamaan työryhmän täyden potentiaalin esiin. Tanssiteoksen esityksellinen konteksti käsittää myös yleisön kohtaamisen. Kirjoitan suhteesta yleisöön, heidän tulkinnoistaan sekä esiintyjien läsnäolon kokemuksista esitystilanteessa. Taideteos voi herättää mielikuvia, ajattelua ja oppimista. Häivähdys-teoksesta esiin nousseet tunnelmat ja tulkinnat kertoivat taiteen puhuttelevan ja luovan yhteyden teoksen ja yleisön välille. Aito kohtaaminen edellyttää hyväksyvää asennetta, läsnäoloa, dialogisuutta ja kuuntelun taitoa. Kirjoitan dialogisuudesta ja pohdin sitä myös Martin Buberin, Emmanuel Levinasin sekä Paulo Freiren filosofioista käsin. Koen dialogisuuden ja vuorovaikutuksen avulla teoksesta tulleen työryhmämme näköisen. Huolimatta kohtaamistani haasteista opinnäytteeni ohjaajana koin, että Häivähdys-teos syntyi ryhmäkeskeisen prosessin tuotoksena, jossa jokainen taiteilija sai äänensä kuuluviin. Opin ohjaamisen lisäksi monissa rooleissa taiteillessani kuuntelemisen ja läsnäolon arvokasta taitoa.
  • Koponen, Mari (2018)
    Opinnäytetyöni lähtökohtana oli konkreettisen Tunneli-teoksen suunnittelu ja toteutus sekä metaforisen tunneli ajatukseni keskustelevuus. Tutkin työssäni kohtaamista. Miten ajatuksellinen ja konkreettinen tunneli kohtaavat? Miten minä kohtaan toisen? Voiko kohtaamisesta oppia välitilojen ymmärtämisen avulla? Tunneli oli eräänlainen välitila, jonne ihminen saattoi tulla kokemaan, aistimaan ja kohtaamaan. Voiko rakentamalla välitilan löytää uusia keinoja toisen kohtaamiselle? Aistiminen ja aistien käyttö tanssin opettamisessa on ollut kiinnostukseni kohteena koko maisteriopintojeni ajan. Taiteellisessa osiossa halusin rakentaa tilan, jossa herkistyttiin aistimaan ja kokemaan sekä kohtaamaan itsensä ja toinen. Toisella ajattelen toista ihmistä, mutta myös esineitä ja tilaa missä olla. Metaforisen tunneliajatuksen taustalla on kaksi eri filosofista suuntausta: kokemuksellisuutta käsittelen pääasiassa Maurice Merleau-Pontyn avulla ja prosessuaalisuutta käsittelen Albert North Whiteheadin avulla. Nämä kaksi suuntausta ovat avanneet ajatteluani välitiloihin. Siihen mitä on hetkien välissä ja kohtaamisessa, ja mitä nämä tapahtumat ovat ylipäätään. Käsittelen työssäni myös erilaisia esitysmuotoja, jotka ovat Tunneli-teoksen tavoin kokijoita osallistavia ja perinteisestä esitystavasta poikkeavia. Peilaan Tunnelia näihin esitysmuotoihin. Kerron työssäni harjoitusprosessista sekä konkreettisen Tunnelin rakentamisesta ja esityksistä. Tunneli-teos oli prosessina yhteisöllinen. Loimme sen yhdessä työryhmäni sekä kokijoiden kanssa. Myös kaikki Tunnelissa olleet esineet ja asiat ja Studio 3 tilana olivat tärkeässä roolissa Tunnelin luomisessa. Valo- ja äänisuunnittelu loi erityisen tunnelman teokseen. Tunnelissa tilalla ja siellä olleilla esineillä oli oma käyttömahdollisuutensa, jota jokaisen kokijan oli mahdollista tutkia. Kokijat ja esiintyjät tekivät valinnoillaan tilasta koko ajan muuttuvan. Sattumanvaraiset tapahtumat olivat isossa roolissa Tunnelin dramaturgiassa. Tunneli-teoksessa esiintyjät olivat suurimmaksi osaksi oppilaitani. Käsittelen työssäni minun ja oppilaiden oppimisprosessia ja vaikutuksia, joita sillä ja teoksella oli meihin. Viimeisessä kappaleessa pohdin, mitä Tunneli-prosessi antoi minulle taidepedagogina. Mietin myös, miten Tunneli-projektia voisi jatkaa.
  • Koskinen, Anni (2018)
    Opinnäytetyöni kirjallinen osio pohjaa tammikuussa 2017 ensi-iltansa saaneeseen näyttämöteokseen KOSTO I-IX, koreografina Elina Pirinen. Kirjallinen työni on teosprosessin sekä vuosien opintojen myötä nousseiden ajatusten kokonaisuus. Sitä kehystävät seuraavat esiinnousseet sanat: välisyys, vaikutus, valinnat. Nämä kolme v-sanaa muodostavat rajauksen antaen suunnan ja lukuohjeen kirjoituksilleni, jotka mitä suuremmissa määrin koskevat pohdintoja esiintyjän positiosta sekä erilaisista valinnanteon prosesseista. Avaan opinnäytteeni taiteellista prosessia reflektoiden tanssijantyöllistä osuuttani teoksessa KOSTO I-IX. Palaan kirjallisen työni eri vaiheissa pohtimaan erityisesti henkilökohtaisen ja henkilökohtaisuuden merkityksellisyyttä taiteellisissa prosesseissa. Kuvailemalla ja analysoimalla erilaisia konkreettisia työtilanteita tarkastelen sitä, miten erilaiset läsnä olleet ja hiljaisemmin taustalla vaikuttaneet tekijät, ajatukset, kokemukset ja käsitykset tulivat osaksi käsillä ollutta prosessia. Mietin, millä tavoin niin ympäristö kuin oma kokemusmaailmani vaikuttivat toimintaani Koston työprosessissa. Tuon taiteellisen työn kokemuksellisen reflektoinnin rinnalle myös teoreettisempia näkökulmia, viitaten erityisesti Stuart Hallin (1999) kirjaan Identiteetti, samoin kuin Pilvi Porkolan (2014) väitöskirjaan Esitys tutkimuksena – Näkökulmia poliittiseen, dokumentaariseen ja henkilökohtaiseen esitystaiteessa. Lisäksi ajatteluani ja kirjoittamistani ruokkivat Martha Ruhsamin (2010) sekä Andre Lepeckin (2012) ajatukset nykyesityksen sisällön tuottamisesta, representaatiosta sekä uusista dramaturgisista praktiikoista. Unohtamatta sitä suurta määrää toisen, kolmannen ja yhdeksännen käden tietoa, joka tässäkin tapauksessa hämärtää ajatusten niin sanottua "alkuperäisyyttä", tuoden samalla esiin jotakin olennaista ajattelun, tiedon ja kanssakäymisen erilaisista tasoista ja välisyyksistä. Taiteellisen prosessin vaikuttamana käsittelen erilaisia identiteetin kysymyksiä, esiintyjää eletyn elämän läpäisemänä entiteettinä sekä näyttämölle asettuvan tai asetetun ruumiin poliittisuutta. Kuljetan mukana myös henkilökohtaisempia kirjoituksiani, jotta en tulisi ohittaneeksi tai unohtaisi paljastamisen ja piilottamisen välistä monisyistä suhdetta, tai erehtyisi luomaan kuvaa yksiäänisestä ja ristiriidattomasta kirjoittajasta. Hahmottelen omien ja jaettujen historioiden yhteen kietoutumista sekä erilaisten diskurssien vaikutusta niin teoksen rakentumiseen kuin omaan toimijuuteeni. Koen näin pääseväni lähemmäs joitakin niistä moninaisista ja kompleksisista vallan muodoista, joita kulttuuriimme ja minuun on rakentunut, juurtunut ja piiloutunut.
  • Wenner Tångring, Klara (2018)
    blicken Jag vill skriva om att bli sedd och avsaknaden av att bli sedd. Jag vill undersöka hur jag förhåller mig till blicken i olika sammanhang: på scenen, i naturen, i äldrevården. Vad som sker i mig. I min kropp. Jag vill skriva om huruvida scenkonsten kan utgöra en plats för möten där egot upplöses och skådespelare och publik ser varandra. Och om vi möts, kan och vill vi då ta hand om varandra? när världen är för mycket skriv om vad du tycker är jobbigt med världen. vad är det som hotar ditt varande? skriv om patriarkatet. den manliga blicken. skriv om egot. skriv om hur scenen och teatern ofta utgör en plats där dessa hot blir extra tydliga. skriv om att du inte orkar med det. att vårda mig själv skriv om vad du behöver. skriv om när du har upplevt frid. frälsning. förlösning. lugn. glädje. njutning. extas. skriv om när du upplever att du förlorat ditt ego (har du?). skriv om dansen. improvisationen. skriv om naturen. om Lappland. skriv om möten. att omge mig av tysta snölandskap när världen utanför är för högljudd, för mycket. att vårda en patient skriv om hemtjänsten. om erik. om hur du blir sedd där. hur du ser. vilka roller du tar. vad som händer med ditt ego. på vilket sätt formas det? blir det mindre? Vad sker i själva omvårdandet? att vårda en public skriv om hur en relation till en publik skulle kunna se ut. skriv om konstnärens längtan efter att ta hand om. (slitningen mellan narcissism och självuppoffring) hur teatern eventuellt kan skapa möten mellan människor. eventuellt förlösa oss.
  • Holmlund, Alexander (2018)
    'God intuition?' är en moralfilosofisk essä där jag reder ut begreppet intuition. Under min utbildning på teaterhögskolan har olika pedagoger sagt på olika sätt att jag har god intuition. Mot slutet av min utbildning upplevde jag att det hade blivit lättare för mig att använda min intuition och jag upplevde intuitionen starkare när den var närvarande. När jag då fick en till komplimang om min intuition av min rörelsepedagog Anita Valkeemäki kändes det intressant och viktigt för mig att börja formulera mig kring intuition. Jag ville ta reda på vad det var som jag var bra på. Jag tänkte mig att jag hade blivit bättre på intuition, och att det måste betyda att andra kunde bli det också. Eftersom jag är intresserad av att undervisa bestämde jag mig för att hålla fyra lektioner med temat 'intuition' som en del av det här arbetet, med syftet att reda ut huruvida det är möjligt att lära sig och lära ut intuition. Ju mer jag redde ut begreppet intuition desto tydligare såg jag den moraliska aspekten. Därför blev mitt slutarbete en moralfilosofisk essä där jag reflekterar kring vad begreppet intuition inbegriper och hur det används, främst inom teatern. En del av essän handlar om lektionerna. Men eftersom den moraliska aspekten innebar en möjlighet för mig att förstå mer blev det den väsentliga delen av essän, medan kapitlet om lektionerna blev ett underordnat delmoment i utredningen av begreppet. Inledningen redogör för varför jag har valt det här ämnet och problematiserar fröet till den här essän, kommentaren 'du har god intuition'. Kapitlet 'Det går att lära sig' handlar om lektionerna med temat 'intuition'. I kapitlet 'Hur klär man intuition i ord?' försöker jag redogöra för utgångspunkten för min begreppsutredning: hur andra klär intuition i ord. Jag utvecklar också problematiseringen av begreppet intuition. I kapitlet 'Avklädning av begreppet intuition' reflekterar jag kring begreppet intuition och dess användning inom teatern med hjälp av kapitlet 'Intuition' ur skådespelerskan Maria Johanssons doktorsavhandling 'Skådespelarens praktiska kunskap'. Här arbetar jag fram mina mest väsentliga tankar om intuition. I det sista kapitlet 'Intuitionens moraliska problematik' sammanfattar jag vad jag kommit fram till. Det är ett sista förtydligande av mina tankar och den moraliska problematiken med intuition.
  • Heinonen, Tuuli (2018)
    Denna essä behandlar ansvar och ansvarslöshet. Främst mitt personliga behov av att vara ansvarslös i en konstnärlig kontext, och varifrån detta behov har fötts. Huvudteman är "Ansvarslöshet som metod i en konstnärlig process" samt "Det privata ansvaret". Genom exempel ur olika processer redogör jag för mina erfarenheter av ansvarslösa arbetssätt inom konstnärliga projekt samt diskuterar deras inverkan på mig och mitt sceniska arbete. Hur ett lustbetonat arbete känns viktigt samtidigt som det öppnar möjligheter för nya slags uttryck. Är det alltid någon som måste ta ansvar och i så fall vem? Vad händer om ingen tar ansvar. Kan ansvarslösheten bli farlig i sådana fall? Jag diskuterar även mitt personliga ansvar som rasifierad person i scenkonstvärlden. Är det ansvaret något som jag definitivt måste bära på, eller är ett ansvarslöst förhållningssätt till det ansvaret mer produktivt och ansvarsfullt? Är det min uppgift att göra viktig konst? Jag funderar även över vem det är som lägger ansvar på mig. Är det jag själv? Är det samhället/ "Den store andre"? Jag i mig själv är en representation. Måste jag ta ansvar för den representationen? Jag diskuterar också pionjärspositionen som jag är i, vad är mitt ansvar i den kontexten, med tanke på hur få icke-vita skådespelare det finns på teaterfältet i Svenskfinland. Vad är det bästa sättet för mig att vara ansvarslös, eller i alla fall upprätthålla känslan av ansvarslöshet? Vad är Receptet för ansvarsfull ansvarslöshet?
  • Aalto, Ville (2018)
    Lopputyöni kirjallinen osio käsittelee lintujen laulua ja sen imitoimista äänisynteesin keinoin. Olen imitoinut lintuja useissa projekteissa, joissa olen ollut äänisuunnittelijana ja koen, että siitä on muodostunut yksi olennainen osa ammatillista identiteettiäni. Linnunlaulun lisäksi käsittelen myös erilaisia signaaliääniä, jotka koen arjessa kiehtoviksi ja joita usein käytän myös äänisuunnittelussani. Vertaan signaaliääniä ja linnunlaulua myös keskenään, sillä niissä on paljon yhteistä. Käyn kevyesti läpi äänen perusominaisuuksia kuten äänenväriä sekä synteesin terminologiaa, jotta jossain määrin yksityiskohtainen synteesillä matkimisen käsittely olisi ymmärrettävissä myös niille lukijoille, joille synteesi ei ennestään ole tuttu aihe. Synteesillä imitoimisesta kirjoittaessani pyrin käymään yksityiskohtaisesti läpi sen prosessin, jonka käyn läpi, kun pyrin matkimaan jotakin tiettyä lintua. Käyn läpi myös pyrkimyksiäni luoda keinotekoisia lintuja, jotka eivät ole minkään tietyn lintulajin kuuloisia vaan yleisemmin sähköisiä, synteettisiä lintuja. Käsittelen tekstissä useita teoksia mutta pääpaino on Kolmas Tila –teatteriryhmän näyttämöteoksella Legenda pienestä luusta, osa IV – Ran, joka sai ensi-iltansa 23.2.2018 vierailuesityksenä Turun kaupunginteatterin Sopukka-näyttämöllä. Esitys kuvaa ihmislajin historiaa maapalloa kiertävien lintujen, mm. eläinkunnan pisimmän muuttomatkan tekevän lapintiiran näkökulmasta. Tulevaisuudesta, vuodesta 2063, taaksepäin neandertalinihmisen aikoihin ja takaisin matkaava esitys on näynomainen matka ihmiskunnan historiaan. Tekstin loppupuolella käsittelen syitä sähköisten lintujen tuottamiseen sekä niiden mahdollisia vaikutuksia niin itseeni kuin teoksiin ja yleisöön. Legenda pienestä luusta –esityksen työryhmä: Seppo Parkkinen – käsikirjoitus Susanna Airaksinen & Juha Malmivaara – ohjaus Ville Aalto - äänisuunnittelu (Ä, tait. opinnäyte, TeM) Kari Mäkiranta - sävellys & musiikki Eero Erkamo – valosuunnittelu Sari Salmela – skenografia Minna Kangas, Raimo Karppinen, Sofia Törnqvist, Tuula Väänänen, Kristina Vahvaselkä - esiintyjät
  • Salvesen, Alexander (2018)
    Teatteritaiteen maisterin opinnäytteeni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valosuunnittelun koulutusohjelmassa käsittää taiteellisen työn sekä tämän kirjallisen osion. Taiteellisena työnä tein Mindscapes Landscapes -nimisen esityksen, joka toteutettiin kymmenen esityksen kiertueena Suomen eri kansallismaisemissa heinä–elokuussa 2017. Teoksen ensi-ilta oli 6.7.2017 Kilpisjärvellä. Toimin teoksen koollekutsujana. Työryhmään kuuluivat tanssijat Karoliina Kauhanen, Katriina Tavi ja Pinja Poropudas ja äänisuunnittelija Eero Nieminen. Huomaan haikailevani kaupungista metsään. Ulos maisemaan, auringon alle. Luonnossa liikkuminen on minulle tärkeä tapa muistuttaa itseäni hengittämisestä. Samalla ulkona maisemissa oleminen vapauttaa mieleni harhailemaan ja saa minut inspiroitumaan ympäröivästä maailmasta. Niinpä halusin tehdä taiteellisen opinnäytteeni ulos, pois esittävän taiteen konventionaalisista tiloista. Näistä lähtökohdista syntyi Mindscapes Landscapes. Tässä kirjallisessa osassa pohdin teoksen herättämänä ja siihen viitaten maisemassa olemista ja esittämistä, kokemusta sekä havaintoa. Olen jakanut tämän työn kahteen päälukuun ja niiden alalukuihin. Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen Mindscapes Landscapes -esityksen syntyprosessia ja teoksen esityskiertuetta. Avaan omia lähtökohtiani teoksen tekemiseen ja pohdin omaa taiteellista työskentelyäni avaamalla usein käyttämääni työskentelymetodia. Puran teoksen rakennetta ja toteutumista käsittelemällä teoksen ennakkosuunnittelua, harjoituksia ja kiertuetta. Pyrin tämän avulla tarjoamaan lukijalle pohjan, jota vasten ymmärtää teoksen minussa herättämiä ajatuksia ja assosiaatioita. Pohdin myös teoksen suhdetta maisemaan ja esityspaikkaan. Ensimmäisen pääluvun viimeisessä osassa käsittelen auringonvalon käyttöä esityksen valosuunnittelullisena lähtökohtana sekä auringonvalon laatua ja ominaisuuksia. Toisessa pääluvussa käsittelen havaintokokemusta Mindscapes Landscapes -esitykseen nojaten. Avaan teoksessa suuressa roolissa olleen camera obscuran merkitystä länsimaisessa havainnoinnissa, ja pohdin, miten maisemaan sijoitetun katsomona toimineen, telttamaisen camera obscuran käyttö vaikutti yleisön katsojakokemukseen. Camera obscuran historia on myös vahvasti kytköksissä näkemiseen ja sitä pidettiinkin satoja vuosia näkemisen ja havainnoinnin metaforana. Camera obscuran jälkeen käsittelen näkemisen eri vaiheita ensin yleisemmin, sitten syventyen ensin värien havainnointiin ja sen jälkeen pimeän havainnointiin. Päätän havaintoa käsittelevän luvun pohtimalla mielensisäistä maailmaa, jonka valon ja varjon näkökokemus minussa synnyttää, ja jonka tuote Mindscapes Landscapes -esitys oli. Havainto käsitteenä on laaja, enkä tällä kirjoituksella pyri mitenkään kattamaan aihetta kokonaisvaltaisesti. Tämän kirjallisen opinnäytteen päällimmäisenä tarkoituksena on purkaa itselleni teoksessa tapahtuneen havainnoinnin eri tasoja sekä sitä, millaisia reaktioita ne minussa herättivät. Mindscapes Landscapes -teoksen esitystallenne löytyy tämän kirjallisen osion liitteistä.
  • Oksanen, Riikka (2018)
    Opinnäytetyöni käsittelee ohjaajantyön etiikkaa, katseen kulttuurista ehdollistumista, representaatiota, toiseutta ja intersektionaalisen feminismin kysymyksiä. Pyrkimyksenäni on etsiä keinoja tasa-arvoisemman näyttämön ja ihmiskuvan saavuttamiselle esityksissäni. Lähden opinnäytetyössäni liikenteeseen siitä, että minun olisi ohjaajana tärkeä tunnistaa ne ideologiat, jotka olen sisäistänyt kasvaessani tässä kulttuurissa. Etsin työssäni keinoja tunnistaa katseessani sokeita pisteitä, jotka johtuvat siitä kulttuurista, jossa olen kasvanut ja siitä yhteiskunnallisesta positiosta, jossa olen elänyt läpi elämäni. Olennaisina keinoina näiden sokeiden pisteiden kartoittamiselle toimivat intersektionaalisen feminismin peruskysymykset, ajatus simuloivasta empatiasta, sekä bell hooksin esittämä ajatus vastakatseesta. Käyn työssäni läpi minulle itselleni merkityksellistä teoriaa katseesta, kuvasta ja representaatiosta. Teoriaosion tarkoituksena on liittää opinnäytetyöni sen historiallisen diskurssin kontekstiin, jota katseesta ja representaatiosta on käyty. Etsin teoriaosiossa myös itselleni keinoja, joiden avulla voin laajentaa sitä perspektiiviä, josta katson esityksiä. Yritän löytää tapoja katsoa toisin ja nähdä niitä asioita, jotka ovat hämärtyneet todellisuudestani oman yhteiskunnallisen positioni takia. Toisessa osiossa analysoin kahta elokuvaa, Peter Weirin, Kuolleiden runoilijoiden seura (1989) ja Sofia Coppolan, Lumotut (2017) intersektionaalisten kysymyksenasetteluiden avulla. Pyrkimyksenäni näissä analyyseissä on nähdä minulle tuttu materiaali uudesta näkökulmasta. Keinona tämän näkökulman löytämiselle käytän teoriaosiossa löytyneitä työkaluja vastakatse ja simuloiva empatia. Kolmannessa osiossa analysoin purkavalla katseella kolmea Teatterikorkeakouluopintojeni aikana ohjaamaani esitystä, Huikee reissu, Sädekehävaikutus ja HÄÄT. Pyrin katsomaan näitä esityksiä intersektionaalisten linssien läpi ja miettimään, miten tekemäni ratkaisut ohjaajana joko mahdollistivat tai estivät moninaista kokemuspintaa näyttämölläni ja monimuotoista käsitystä ihmisyydestä. Tässä osiossa pohdin myös taiteen luonnetta ja vapautta. Neljännessä osiossa ehdotan itselleni konkreettisia keinoja tasa-arvoisemman näyttämön rakentamiseksi. Tarkennan myös suhdettani feminismiin ja ideologioihin. Pohdin myös tässä osiossa vapautta ja käsityksiäni sivistyksestä. Lopuksi avaan vielä omaa henkilöhistoriaani ja yhteiskunnallista positiotani, ja yritän hahmottaa syitä sille, miksi olen Teatterikorkeakouluopintojeni aikana päätynyt pohtimaan juuri tasa-arvoon ja vapauteen liittyviä kysymyksiä.
  • Hyökyvaara, Jarno (2018)
    Pohdin kirjallisessa opinnäytetyössäni jalkapallon ja teatterin kautta yksilön asemaa ryhmässä. Kirjoitan omista kokemuksistani huippu-urheilijana ja teatterin tekijänä. Käsittelen ennen kaikkea harjoituskautta ja pyrin löytämään ihanteellisen harjoitustilanteen tuntomerkkejä. Pohdin paljon näyttelijän ja ohjaajan suhdetta jalkapalloilijan ja valmentajan näkökulmasta. Vertailen omia kokemuksiani ja kerron esimerkkien kautta, mitä olen oppinut. Rehellisyyden ja kommunikoinnin merkitys nousee isoon osaan kirjoituksessani. Harjoitusten tavoite on oltava selvillä sekä ohjaajalle ja näyttelijälle jotta tekeminen olisi miellyttävää. Yhteiset ja selkeät tavoitteet lisäävät motivaatiota ja luottamusta ryhmän sisällä ja sen vuoksi keskustelu on iso osa työskentelyä. Pelkkä keskustelu ei kuitenkaan riitä vaan on tehtävä jotain konkreettista, jotta harjoitus jäisi kokemukseksi eikä vain ajatukseksi. Lähestyn näyttelijäntyötä perinteisen tekstilähtöisen teatterin kautta vaikka täysin samat periaatteet koskevat kaikkea näyttelijäntyötä kuten improvisaatiota tai kameratyöskentelyä. Tein oman taiteellisen opinnäytetyöni Kansallisteatterissa näytelmässä Julia & Romeo jonka ensi-ilta oli 7.3.2018. Näytelmän ohjasi Jussi Nikkilä ja dramaturgina työskenteli Anna Viitala. Kirjoitustyössäni pohdin joitain harjoitustilanteita sekä esitystilanteita Julia & Romeo produktiosta, mutta suurin painopiste on kilpaurheilu historiassani ja Teatterikorkeakoulun opinnoissani. Olen ottanut työhöni mukaan yksinkertaisia harjoitteita jalkapallosta, joiden kautta tutkin näyttelijän olemista ja työskentelyä lavalla. Näyttelijän ja jalkapalloilijan suorituksissa on runsaasti samankaltaisuutta. Pohdin työssäni suoritusten aikana vaadittavia keskittymisen suuntia ja energiaa. Lopetin jalkapallon pelaamisen noin kymmenen vuotta sitten. Väärät valmennusmetodit aiheuttivat itsetunnon hajoamisen ja motivaation loppumisen. Opintojeni aikana olen oppinut keskustelemaan ja olemaan rehellinen muille sekä itselleni. Rehellisyys on avainasemassa, kun pyritään ylläpitämään turvallista harjoitusympäristöä. Ohjaajan ja näyttelijän kommunikointi tulisi olla molemminpuolista ja kunnioittavaa. Näyttelijän tehtävänä on kertoa epäilyistä, kysyä miksi jotain harjoitusta tehdään ja vaatia ohjaajalta selkeät ohjeet. Ohjaajan vastuulla on antaa yksinkertaisia tehtäviä näyttelijöille ja katsoa kohtauksia ulkopuolelta sekä kertoa miltä ne vaikuttavat. Pohdin tekstissäni myös sitä, mikä on oikeanlaista ja konkreettista palautetta ja milloin sitä tulisi antaa. Teatteri on joukkuepeli, jossa yksilöllä on omat tehtävät sekä roolit. Kun lavalle astutaan, ollaan siellä aina yhdessä.
  • Belghiti, Silva (2018)
    Puran siitä, että miten minun näyttelijän urani on alkanut. Urani tielle on tullut paljon kuoppia, mutta ylitin ne joka kerta. Käsittelen minun vaikeuksiani opiskelun aikana. Olen kasvanut ja kehittynyt näyttelijänä, mutta työni esteitä on yhä näkyvissä. Esimerkiksi teatterikorkeakoulussa opinnoissa monet opettajat tai kohtaamani ohjaajat eivät ole olleet varmoja, miten minua tulisi kohdella. Pohdin, että koulun olisi pitänyt lähettää heille etukäteen tietopaketti viittomakielestä ja kuuroudesta valmistaakseen heitä työhön kanssani. Tähän työhön liitetyn elokuvakäsikirjoituksen avulla nähdään, miten todellisuudessa kuurot kohtaavat erilaisia asenteita tai esteitä. Käsittelen saavutettavuutta, että miten sitä voitaisiin parantaa, jotta kaikki voisivat tuntea itsensä tasa-arvoisiksi ja asiat tulisivat perille kaikille. Esittelen myös inkluusion ja intersektionaalisuuden ajattelumallit sekä sitä, miten ne vaikuttaisivat yhteistyöhön. Kerron myös, miten paljon tulkit vaikuttavat teatterityöhön. On siis erittäin tärkeää, että saadaan alalle hyviä tulkkeja, jotka soveltuvat teatterimaailmaan. Purin myös tähän työhön projekteja, joissa työskentelin kuulevien kanssa: mikä toimii ja mikä ei. Ohjaajan tietoisuus kuurojen kanssa työskentelystä on erittäin tärkeää. Se vaikuttaa paljon siihen, miten ryhmä toimii tasa-arvoisesti. Myös ohjaajan on huomattava, miten esitys tehtäisiin saavutettavammaksi. Mietityttää välillä, mitä opiskelujeni kaksivuotinen antoi minulle. Onko toiveeni nyt toteutunut
  • Albaos, Jay Mar (2018)
    Migrant Filipinos are neither here nor there. It is from this blurry position where I drew inspiration for my research. Migration is more than just a physical movement; it also involves the creation and recreation of spaces and destinations. The state of precarity that migrants belong to makes them an interesting group of people to study with. Departing from the nuanced collaborative piece of Bayanihan, my research focuses on the question: How did the Filipino labor migrants perform 'becoming' during the Bayanihan 2017 in Helsinki? This research aims to contribute, if not to widen, the discourse on migration not only as political and/or economic occurrence but also as a performative phenomenon. The research introduced artistic immersion as a method of doing community work. Ethnography was the initial methodological foundation of my research, but its tenets were limiting the depth of that which I wanted to capture. Hence, I introduced the notion of artistic immersion, which is based on recognition, inclusivity, and participation. Artistic immersion challenges the notion of 'interpretation' and stresses the importance of recognition. By doing so, we not only arrive merely at an understanding, but a recognition of those who are in the peripheries and, hopefully, eventually nurture inclusive coexistence. The thesis surveyed how 'becoming' happened in different, yet almost simultaneous, nuanced vectors. The process of 'becoming' became reliant to the human, ecological, political, and geographical environments it was into. It also touched many layers of theoretical concepts like performativity, place and site, reconstituting, to mention a few. Through Bayanihan, I realized that 'becoming' was momentary. Materially, it was constructed and eventually got destroyed in a span of time or days. Such momentariness of existence strongly relates to that of labor migrants. The precariousness of their situation suggests that one day they might lose their grant to stay and work in a foreign land. The thesis also included feedback from the participants of the artistic immersion and Bayanihan. This showed how the project treaded along the hazy act of collaboration by deploying recognition. In many ways, the work should not be solely credited to the author alone but also to the body-minds who made the process and project possible. Finally, it is proper to state that as much as problems arise in community work, so was in artistic immersion and Bayanihan. Communities and/or groups constantly change and adapt to dynamic environments. Artistic immersion itself is not finite and is subject to changes. Further assessments on its ideological implications, especially in different contexts, is encouraged. Bayanihan and artistic immersion, reveal so much how humans perform complex relationships (towards each other, institutions, identities, and so on).
  • Gurevitsch, Sara (2018)
    This paper explores findings of connectivity and feeling relating to my latest artistic process Dry storm in Theateracademy of Helsinki. It sheds light on experiencing relative sensing of time and space through body’s structures of communication in a framing of choreography. I share experiences and observations of practicing choreography that reveal my interest towards processual being and embodied connectivity. I will highlight experience as a starting point for a choreographic process and ponder translation as a choreographic tool, to bring fourth transformability of a body and processual composition. In relation to feminist, philosopher Rosi Braidotti’s and mathematician, philosopher Alfred North Whitehead’s thinking I find support in articulating the creative realm of Dry storm. I will explore some of the interfaces and relativities that Whitehead’s speculative realism and choreography create and what they seemed to communicate. I will map out the thought and experience -processes leading towards somatic imagining and open more the physical practices that formulated Dry storm. Besides using Whitehead’s process ontological concepts and Braidotti’s thinking, this paper draws terminology and ideas from i.e. philosopher Elizabeth Grosz and dramaturge Jeroen Peeter’s. In this paper I attempt to leave endings open, return and cycle around, reflect ways to organize through relativity of feeling.
  • Takeda, Yuko (2018)
    In this thesis, the author searches pedagogical principles for actor training fueled by two questions: 1. How can the content of the training be made relevant to acting in theatre so that it is not just a physical workout? 2. How can the training be made flexible and sustainable so that it becomes something that not only caters to the individual needs of actors but also provides a structure for continuation? The thesis consists of four major components: the author's personal history of actor training in theatre, the content of actor training, the pedagogical principles for sustainable, flexible actor training, and the case studies for the implementation of the principles. By reflecting on various influences in her life as an actor and pedagogue, the author illuminates the path of forming her point of view for acting and actor training in theatre. Presence in actor training is redefined as the ability to connect with the other and regarded as the element that should be cultivated throughout the actor's life. The author also presents reference points in physical training for actors to make the content of training relevant to acting. The pedagogical principles for sustainable, flexible actor training deal with the concept of practice, the language used in training, the teacher-student relationship, the flexible training content, and the identity of the teacher. The implementation of the principles is evaluated in the case studies. The studies are about two pedagogical projects: a long-term physical training, for which the author has been the leader, and the Imagination of Violence course where the author participated as the second pedagogue. For the first project, the author conducted an interview and collective reflection with a long-time participant in the training to gauge the impact of the long-term process. For the second one, the feedback from the main pedagogue and the interview with the students of the course are presented and assessed to show how the author's pedagogical presence affected others in the course. There are also excerpts from the interview with the author's former acting teacher Amy Herzberg as a concluding phase of the thesis. They give moral support and pedagogical underpinnings for the next step of the author's artistic growth as an actor and pedagogue.
  • Ribeiro, Camila (2018)
    This research delves into the conceptualization, design and implementation of an artistic pedagogic methodology: the 'Fictional Documentary' (FD). Its justification and theoretical framework are in the context of artist's education and autobiographical performance, by outlining the author's background to translate postcolonial theory into pedagogical practice. FD has two main goals: to facilitate the review of one's self-perception in the face of outer contexts and to develop empathy bridges to prevent hierarchized relationships with the Other, opposing the perpetuation of cultural, racial and geopolitical biases. The FD's empirical pilot project, the 'Reinventing Roots' workshop, will be also analyzed, commenting on how it negotiated with complex issues of identity, collaboration and ownership in a context of North-South dialogue. As the author's master thesis international project, the five-days' workshop was held at the Theater Department of the Federal University of Rio Grande do Sul, Brazil, in January 2018. The Reinventing Roots workshop associated postcolonial epistemology, specially focused on Spivak's notions of self-reflexivity and deconstruction (1994, 2008) with a set of multimodal arts-based pedagogical proposals. The workshop's practices encompassed creative writing, performance art, theater improvisation and video-making exercises, from the participants' autobiographical family memories, more precisely the gaps in those memories, potential for fictional, and yet, documental creation. Accordingly, those memories evoke questions related to the paths taken to perpetuate some memory narratives and not others. The methodological structure is set to dissect forms of colonial powers by the observation of the perspectives privileged on personal memory narratives, testing the presence of colonial reasonings. The processes happening in the Reinventing Roots workshop tackled the identity of the individual through approaches based on collaborative practices, embracing one's memories 'not-knowingness' as a provoking state for rebuilding narrative gaps through those practices, embodying the uncompletedness and partiality of the self.
  • Nuora, Leena (2018)
    Tässä opinnäytetyössäni tarkastelen teatteripedagogisten opintojeni aikana toteuttamiani Albumi-työpajoja. Olen toiminut ohjaajana kahdessa työpajassa, talvella 2017 Porissa, sekä talvella 2018 Helsingissä. Molemmat työpajat järjetettiin yhteistyössä Syömishäiriöliiton alaisten alueyhdistysten kanssa. Työpajoihin osallistujat olivat syömishäiriöstä toipuvia ihmisiä, kukin eri vaiheessa prosessiaan. Työpajojen innoituksena on toiminut valokuvaaja, sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä voimauttavan valokuvauksen metodi, jossa jokainen ryhmäläinen luo itsestään prosessin päätteeksi omakuvan. Albumissa tuo kuva oli eräänlainen tapahtuma, ”elävä omakuva”. Omakuvaa edelsi harjoitusjakso, jossa teimme omaan minään luotaavia harjoitteita. Uskon, että arkiset identiteettimme, eri roolimme, ovat vain osa minuuttamme. Sen lisäksi uskon meistä löytyvän jotain, jota opinnäytetyössäni kutsun ”syvemmäksi minäksi”. Uskon tuon minuuden olevan tärkeä osa meitä, ja vaikuttavan jokapäiväiseen elämäämme, tiedostimme sitä tai emme. Syvempi minä voi koostua esimerkiksi persoonamme puolista, joita emme ehkä ole saaneet ilmaista, tai muistoistamme. Tai esimerkiksi elämäntarinamme tapahtumista, joita emme ole koskaan saaneet kertoa kenellekään. Albumi-työpajoissa teimme harjoitteita, joissa tutkimme tuota syvempää minää. Työapajaperiodin lopuksi järjestimme Juhlat, joissa jokainen ryhmäläinen sai asettua katseen alle omakuvansa kautta. Katse on ollut tärkeä osa Albumi-prosessia. Tutkin, kuinka tärkeää meille on se, että tulemme nähdyksi tavalla, jonka saamme itse määritellä. Opinnäytetyössäni tutkin katsetta myös oman näyttelijäntyöni näkökulmasta. Opinnäytetyössäni tutkin myös omaa pedagogista ajatteluani. Millainen on ihmiskäsitykseni? Miten siihen vaikuttaa oma henkilökohtainen historiani? Millaisia asioita haluaisin omassa pedagogin työssäni vaalia ja kehittää? Pohdin esimerkiksi dialogisuuden käsitettä pedagogisten opintojeni aikana kohtaamieni ajattelijoiden, Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin esittämiin ajatuksiin peilaten. Opinnäytetyössäni korostuu yhteiskunnallisuus. Näen Albumin kaltaisen taidepedagogisen toiminnan jonkinlaisena vastavoimana sille, mitä meissä arkipäivässä tulee näkyväksi. Koen, että arkipäiväinen minämme on paljolti ulkoisten vaatimusten ja odotusten puristuksessa, vaatii meitä olemaan tehokkaita ja hyödyllisiä, reippaita ja pärjääviä. Minusta on tärkeää, että näille vaatimuksille esitetään vastaääniä. Opinnäytetyöni on oma, syvästi henkilökohtainen kurotukseni kohti taidepedagogiikkaa, jossa ihminen nähdään ehdottoman arvokkaana, hyväksyvän katseen arvoisena olentona.

Näytä lisää