Theatre Academy Helsinki

Recent Submissions

  • Takeda, Yuko (2018)
    In this thesis, the author searches pedagogical principles for actor training fueled by two questions: 1. How can the content of the training be made relevant to acting in theatre so that it is not just a physical workout? 2. How can the training be made flexible and sustainable so that it becomes something that not only caters to the individual needs of actors but also provides a structure for continuation? The thesis consists of four major components: the author's personal history of actor training in theatre, the content of actor training, the pedagogical principles for sustainable, flexible actor training, and the case studies for the implementation of the principles. By reflecting on various influences in her life as an actor and pedagogue, the author illuminates the path of forming her point of view for acting and actor training in theatre. Presence in actor training is redefined as the ability to connect with the other and regarded as the element that should be cultivated throughout the actor's life. The author also presents reference points in physical training for actors to make the content of training relevant to acting. The pedagogical principles for sustainable, flexible actor training deal with the concept of practice, the language used in training, the teacher-student relationship, the flexible training content, and the identity of the teacher. The implementation of the principles is evaluated in the case studies. The studies are about two pedagogical projects: a long-term physical training, for which the author has been the leader, and the Imagination of Violence course where the author participated as the second pedagogue. For the first project, the author conducted an interview and collective reflection with a long-time participant in the training to gauge the impact of the long-term process. For the second one, the feedback from the main pedagogue and the interview with the students of the course are presented and assessed to show how the author's pedagogical presence affected others in the course. There are also excerpts from the interview with the author's former acting teacher Amy Herzberg as a concluding phase of the thesis. They give moral support and pedagogical underpinnings for the next step of the author's artistic growth as an actor and pedagogue.
  • Ribeiro, Camila (2018)
    This research delves into the conceptualization, design and implementation of an artistic pedagogic methodology: the 'Fictional Documentary' (FD). Its justification and theoretical framework are in the context of artist's education and autobiographical performance, by outlining the author's background to translate postcolonial theory into pedagogical practice. FD has two main goals: to facilitate the review of one's self-perception in the face of outer contexts and to develop empathy bridges to prevent hierarchized relationships with the Other, opposing the perpetuation of cultural, racial and geopolitical biases. The FD's empirical pilot project, the 'Reinventing Roots' workshop, will be also analyzed, commenting on how it negotiated with complex issues of identity, collaboration and ownership in a context of North-South dialogue. As the author's master thesis international project, the five-days' workshop was held at the Theater Department of the Federal University of Rio Grande do Sul, Brazil, in January 2018. The Reinventing Roots workshop associated postcolonial epistemology, specially focused on Spivak's notions of self-reflexivity and deconstruction (1994, 2008) with a set of multimodal arts-based pedagogical proposals. The workshop's practices encompassed creative writing, performance art, theater improvisation and video-making exercises, from the participants' autobiographical family memories, more precisely the gaps in those memories, potential for fictional, and yet, documental creation. Accordingly, those memories evoke questions related to the paths taken to perpetuate some memory narratives and not others. The methodological structure is set to dissect forms of colonial powers by the observation of the perspectives privileged on personal memory narratives, testing the presence of colonial reasonings. The processes happening in the Reinventing Roots workshop tackled the identity of the individual through approaches based on collaborative practices, embracing one's memories 'not-knowingness' as a provoking state for rebuilding narrative gaps through those practices, embodying the uncompletedness and partiality of the self.
  • Nuora, Leena (2018)
    Tässä opinnäytetyössäni tarkastelen teatteripedagogisten opintojeni aikana toteuttamiani Albumi-työpajoja. Olen toiminut ohjaajana kahdessa työpajassa, talvella 2017 Porissa, sekä talvella 2018 Helsingissä. Molemmat työpajat järjetettiin yhteistyössä Syömishäiriöliiton alaisten alueyhdistysten kanssa. Työpajoihin osallistujat olivat syömishäiriöstä toipuvia ihmisiä, kukin eri vaiheessa prosessiaan. Työpajojen innoituksena on toiminut valokuvaaja, sosiaalikasvattaja Miina Savolaisen kehittämä voimauttavan valokuvauksen metodi, jossa jokainen ryhmäläinen luo itsestään prosessin päätteeksi omakuvan. Albumissa tuo kuva oli eräänlainen tapahtuma, ”elävä omakuva”. Omakuvaa edelsi harjoitusjakso, jossa teimme omaan minään luotaavia harjoitteita. Uskon, että arkiset identiteettimme, eri roolimme, ovat vain osa minuuttamme. Sen lisäksi uskon meistä löytyvän jotain, jota opinnäytetyössäni kutsun ”syvemmäksi minäksi”. Uskon tuon minuuden olevan tärkeä osa meitä, ja vaikuttavan jokapäiväiseen elämäämme, tiedostimme sitä tai emme. Syvempi minä voi koostua esimerkiksi persoonamme puolista, joita emme ehkä ole saaneet ilmaista, tai muistoistamme. Tai esimerkiksi elämäntarinamme tapahtumista, joita emme ole koskaan saaneet kertoa kenellekään. Albumi-työpajoissa teimme harjoitteita, joissa tutkimme tuota syvempää minää. Työapajaperiodin lopuksi järjestimme Juhlat, joissa jokainen ryhmäläinen sai asettua katseen alle omakuvansa kautta. Katse on ollut tärkeä osa Albumi-prosessia. Tutkin, kuinka tärkeää meille on se, että tulemme nähdyksi tavalla, jonka saamme itse määritellä. Opinnäytetyössäni tutkin katsetta myös oman näyttelijäntyöni näkökulmasta. Opinnäytetyössäni tutkin myös omaa pedagogista ajatteluani. Millainen on ihmiskäsitykseni? Miten siihen vaikuttaa oma henkilökohtainen historiani? Millaisia asioita haluaisin omassa pedagogin työssäni vaalia ja kehittää? Pohdin esimerkiksi dialogisuuden käsitettä pedagogisten opintojeni aikana kohtaamieni ajattelijoiden, Martin Buberin ja Emmanuel Levinasin esittämiin ajatuksiin peilaten. Opinnäytetyössäni korostuu yhteiskunnallisuus. Näen Albumin kaltaisen taidepedagogisen toiminnan jonkinlaisena vastavoimana sille, mitä meissä arkipäivässä tulee näkyväksi. Koen, että arkipäiväinen minämme on paljolti ulkoisten vaatimusten ja odotusten puristuksessa, vaatii meitä olemaan tehokkaita ja hyödyllisiä, reippaita ja pärjääviä. Minusta on tärkeää, että näille vaatimuksille esitetään vastaääniä. Opinnäytetyöni on oma, syvästi henkilökohtainen kurotukseni kohti taidepedagogiikkaa, jossa ihminen nähdään ehdottoman arvokkaana, hyväksyvän katseen arvoisena olentona.
  • Männistö, Tanja (2018)
    Tämä on opinnäytetyöni Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun Teatteriopettajan maisteriohjelmasta. Opinnäytetyöni on taidepedagoginen tutkielma ja se vastaa kysymykseen: Mitä elementit tila, hiljaisuus ja sakeus mahdollistavat taidetekijyydessäni? Opinnäytetyö rakentuu siten, että ensin avautuu pedagogiikan lähtökohdat, holistinen ihmiskäsitys, dialogisuus ja oleilu taidepedagogisena lähestymistapana. Pohdin, miten nämä heijastuvat praktiikassani. Selvennän opinnäytetyön lähtökohtia avaamalla työpajojen ja ryhmän merkitystä elementtien tarkastelussa. Tästä siirryn tarkastelemaan taidetekijyyden elementtejä tilaa, hiljaisuutta ja sakeutta. Kukin elementti käsitellään omassa luvussaan. Elementtien tarkastelun taustalla ovat taidetekijyyden elementtejä tutkivat työpajat, joita ohjasin Teatterikorkeakoululla. Työpajoihin osallistui taideopiskelijoita ja taiteilijoita. Työpajoja oli viisi ja aiheet olivat: tila, hiljaisuus, kosketus sekä etäisyys, yllätys ja hämmennys. Abstraktit elementit tarvitsivat toiminnan, mitä kautta tarkastelu olisi mielekästä. Työpajoista kerätty reflektio avaa osallistujien kokemuksia ja havaintoja, jotka toimivat opinnäytetyöni aineistoina. Peilaan ainestoa vasten kokemuksiani ja taidepedagogista ajatteluani. Reflektiokysymykset ovat opinnäytetyöni liitteenä. Teoreettisena pintana toimivat alan tutkimus dialogisuudesta, taidekasvatuksesta, tilasta, performanssista ja performatiivisuudesta. Lähtökohta elementtien tarkastelulle on ollut suuntaavuus työelämään. Teatteriopettajaksi valmistuessani palaan työskentelemään Helsingin kaupungin kulttuuri -ja vapaa-ajan toimialaan teatteri-ilmaisun työnkuvaan. Lähtökohta elementtien tarkastelulle lähti pohdinnasta, miten säilytän taidetekijyyteni ilman ympäröivää taiteen kontekstia. Miten opinnoissa mahdollistunut kasvu kohti teatteriopettajuutta säilyisi työelämässä. Elementit juurruttavat ja palauttavat taidetekijyyttäni kohti taidepedagogista praktiikkaa. Tilan elementtiä avaan paikantumisen, alkutilan, kosketuksen, etäisyyden ja kumppanuuden kautta. Lähestymistavat selkiyttävät ja avaavat tilaa elementtinä. Hiljaisuutta lähestyn retriitin kautta. Avaan kokemustani retriitistä, sekä työpajan havaintoja uimahallissa pidetystä retriitistä. Sakeuden termi avautuu Etelä-Pohjanmaan murresanan sakia kautta. Murresana sakia avautuu niin, että sakia touhu tarkoittaa oudohkoa ja kummallista toimintaa. Sakeuden termi avaa performanssia ja performatiivisuutta. Opinnäytteessäni lähestyn sakeutta hämmennyksen ja yllätyksen kautta. Nämä avautuvat työpajakokemusten äärellä. Lopuksi havainnoin taidepedagogista ajatteluani ja kasvuani suhteessa elementtien tarkasteluun. Opinnäytetyöni luonne on pohdiskeleva, itsereflektiivinen ja lähestymistapani on oleileva ja viipyilevä. Elementtilukujen jälkeen on muutamia tehtävälaatikoita, jotka konkretisoivat elementtejä käytännössä. Tehtävät palauttavat itseni elementtien äärelle ja lukija voi halutessaan tarttua toimintaan. Opinnäytetyössäni kulkee myös kuvallinen polku. Kolme piirtämääni kuvaa avaavat opinnäytteeni prosessia kuvallisesta kulmasta. Kuvia on kolme. Kansikuva, kuva alussa ja kuva lopussa.
  • Jäärni, Heidi (2018)
    Kenen kertomus? – Kertomukset vallankäyttönä yhteisöllisen teatterintekijän näkökulmasta käsittelee kertomuksia vallankäyttönä eri teorioita tutkien. Työn tutkimuskysymys on: Miten kertomukset näyttäytyvät vallankäyttönä eri teorioiden valossa yhteisöllisen teatterintekijän näkökulmasta? Työssä liikutaan muun muassa kirjallisuustieteen, yhteiskuntatieteen ja filosofian alueilla. Yhteisöllisen teatterintekijän näkökulma on lähtöisin opinnäytetyön kirjoittajan omasta taustasta. Tekijä haluaa haastaa työn avulla omaa ajatteluaan ja hyödyntää työn tuloksia tulevaisuudessa käytännön teatterityössä yhteisöjen kanssa. Työn taustalla on ajatus teorian ja käytännön tiiviistä yhteistyöstä. Tutkimuksellisia vaikutteita työ on saanut teoreettisen tutkimuksen lisäksi autoetnografisesta tutkimuksesta sekä narratiivisesta analyysista. Työssä pyritään rakentamaan kertomusta tutkittavasta aiheesta niin, että tekijän oma näkemys limittyy muiden näkemysten kanssa ja tutkittavasta aiheesta nousee esille keskeisiä teemoja. Postmoderniin tiedonkäsitykseen nojautuen työssä myös ajatellaan tietämisen tapahtuvan aina jostakin näkökulmasta. Konstruktionismista ajatuksia lainaten tiedon ajatellaan rakentuvan aikaisemman tietämyksen ja kokemusten varaan. Työ etenee pohtivana kertomuksena. Aluksi esitellään työn lähtökohdat ja sitten siirrytään tutkimaan itse aihetta. Työssä määritellään ensin kertomus terminä ja punnitaan kertomusten oleellisten osien määrittelyä teatterintekijän kannalta. Sitten siirrytään pohtimaan valtaa ja teatterin kertomuksia vallankäyttönä. Loppupuoli keskittyy käsittelemään yhteisöstä kerrottavia kertomuksia vallankäyttönä ja kertomuksia vallankäyttönä yhteisöllisissä teatterin tekemisen prosesseissa. Katkelmat kirjoittajan tämän työn aikana kirjoittamasta päiväkirjasta rytmittävät tekstiä aika ajoin. Päiväkirjakatkelmat on haluttu ottaa mukaan, jotta kirjoittajan henkilökohtainen näkemys ja pohdinta tulisi paremmin esille. Kertomukset näyttäytyvät työssä ympäröivään maailmaan vahvasti kietoutuneina. Kertomukset rakentuvat kulttuurisesti ja niistä voi tunnistaa yhteisöjen erityispiirteitä. Niiden avulla voi myös vaikuttaa tehokkaasti kokonaisiin yhteisöihin. Kertomukset eivät vain peilaa niitä ympäröivää maailmaa, vaan ne osallistuvat aktiivisesti keskusteluun ja jopa taisteluun esimerkiksi yhteiskunnan osallisuuden rajoista tai yhteisön arvoista. Kertomusten ajatellaan osallistuvan jatkuvaan uudelleen määrittelyyn siitä, keitä me olemme ja miten toimimme. Kertomusten avulla käytettävä valta kuvaillaan tässä työssä myös hallitsevaksi vallaksi Michel Foucault'n valtakäsitykseen nojaten. Tukiessaan yhteiskunnallisia suuria hallitsevia kertomuksia kertomukset ohjailevat meitä toimimaan yleisesti hyvänä pidettyjen päämäärien mukaan. Työssä nostetaan esille suurten kertomusten sekä niiden vastakertomusten kamppailu ja nähdään teatterin kertomusten osallistuvan tähän kamppailuun. Työssä ehdotetaan, että teatterintekijän tulisi ottaa kantaa siihen, kenen kertomusta hän kertoo. Yhteisöä, yhteisöllisyyttä ja yhteisöjen kertomuksia määritellään työn loppupuolella. Lopussa otetaan myös tarkasteluun kertomusten omistajuus yhteisöllisen teatterin prosesseissa ja päädytään pohtimaan yhteisen kertojuuden mukanaan tuomia vallankäytöllisiä haasteita. Työ päätyy korostamaan aidon kohtaamisen tärkeyttä yhteisöllistä teatteria tehdessä.
  • Harakkamäki, Jatta (2018)
    Opinnäyte käsittelee ilmaisutaidon opetusta, teatteritaiteen opetusta ja teatteripedagogiikkaa suomalaisissa peruskouluissa. Keskiössä on vuonna 2016 voimaan astunut opetussuunnitelmauudistus, jossa draama on mainittu useita kertoja erityisesti menetelmänä, mutta myös sisältönä. Tämä työ tutkii sitä, mikä todellinen tilanne kouluissa on. Miten tämä uudistukset toteutuvat käytännössä? Miten sen draamaan, teatteri-ilmaisuun ja ilmaisutaitoon liittyvät kohdat käytännössä toteutuvat? Miten opettajat kokevat uudistuksen mukanaan tuoman työkentän laajenemisen? Millaista teatteripedagogiikkaa kouluissa harjoitetaan? Millaisia ajatuksia teatteripedagogiikka herättää opettajissa? Opinnäytettä varten on haastateltu kuutta peruskoulun opettajaa. Haastatteluista saatujen vastausten ohella opinnäytteessä on käytetty aineistona kirjoittajan moninaisia, omakohtaisia kokemuksia teatteriopettajan työstä peruskouluissa, sekä ajankohtaista kirjallista materiaalia. Opinnäytteessä pohditaan peruskoulun teatteripedagogiikkaan liittyviä mahdollisuuksia, mutta myös haasteita. Lisäksi esitetään ehdotelmia teatteritaiteen opetuksen laajentamiseksi ja parantamiseksi, esimerkiksi tekemällä peruskouluissa tilaa ammattimaisille teatteripedagogeille ja siten tasokkaalle taideopetukselle. Opettajien vastausten perusteella teatteri-ilmaisun määrä ja laatu luokassa ja kouluissa riippuu pitkälti opettajan omasta ammattitaidosta, erityisosaamisesta, mielenkiinnon kohteista, harrastuneisuudesta ja käytettävissä olevan suunnitteluajan määrästä. Opettajat toivoivat tukea ja koulutusta, sekä helppokäyttöistä materiaalia helpottamaan työskentelyään. Opinnäytteessä selviää, että peruskoulun teatteripedagogiikka on edelleen paikoin hyvin pienimuotoista ja sisällöiltään vanhanaikaista, ja vastuu sen toteutumisesta lepää vapaaehtoisten luokanopettajien hartioilla. Keskeisiksi syiksi teatteriopetuksen nykytilanteeseen havaittiin koulujen huonon rahatilanteen ja säästöt, opettajien vähäisen erikoisosaamisen sekä teatteriopettajan puuttumisen, taideaineiden arvostusten puutteen, tiukan tuntijaon ja aikatauluongelmat. Haastatteluvastaukset antavat opettajien ajatuksia sekä teatterista taideaineena, että draamasta ja muista menetelmistä opetuksen välineenä. Keskeinen osa opinnäytettä on myös pohdiskelu taiteen kasvattavasta tehtävästä. Taiteen avulla ja taiteesta oppiminen mahdollisuuksine ja haasteineen, taiteen tuottama tieto ja tietämisen muotojen pohdiskelu ovat olennainen osa opinnäytettä. Millaista oppimista taide, taitaminen voi synnyttää? Miten taiteen keinoin voidaan oppia? Yksi opinnäytteen keskeisimmistä luvuista on teatteripedagogiikan kentän sisäinen ongelmaan pureutuva luku teatteripedagogiikkaan liittyvästä termistöstä. Opinnäytteessä avataan ongelman taustoja, termistön nykytilaa sen moninaisuudessaan. Lisäksi se sisältää yhteenvedon sanastosta sekä ehdotuksen siitä, millaista nykyaikaista termistöä alan toimijat voisivat jatkossa käyttää koulutustaustasta riippumatta.
  • Vilja, Heikki (2018)
    Taiteellis-pedagoginen opinnäytetyöni koostuu Kallio komedibolagetissa tekemästäni stand up -sooloesityksestä sekä siihen liittyvästä kirjallisesta työstä. Kirjallisessa osiossa käsittelen stand up -komiikkaa ja sen oppimista kokemuksellisen oppimisen kautta. Stand up -komiikkaa voi oppia vain tekemällä. Erityisen stand up -komiikasta tekee se, että oppiminen tapahtuu stand up-lavalla yleisön edessä. Harvassa muussa taiteenlajissa jo ensimmäiset haparoivat askeleet otetaan julkisessa tilanteessa. Tätä oppimisen julkista prosessia sekä stand up -komiikan erityislaatuista yleisösuhdetta käsittelen työssäni. Työssäni käyn myös läpi stand up -komiikan perus- ja erityispiirteitä. Stand up -komiikka on toki esittävää taidetta ja itse näen sen eräänlaisena teatteritaiteen muotona, mutta se eroaa niistä silti huomattavasti. Työssäni pyrin avaamaan sekä alan käsitteitä, toimintamalleja että sen mitä hyvä stand up -komiikka vaatii niin tekijältä kuin esiintymispaikalta. Stand up -komiikka on Suomessa vielä varsin nuori laji ja kuvaankin työssäni alan syntyä ja nykytilaa. Lisäksi stand up -komiikka on varsin demokraattinen taiteenlaji, sillä kuka tahansa voi nousta lavalle esittämään komiikkaa. Alalle ei ole kouluja tai tutkintovaatimuksia. Työssäni pyrin kertomaan myös sen, miten loppujen lopuksi alalle on mahdollista päästä. Kokemuksellisessa oppimisessa stand up -komiikassa on kaksi eri näkökulmaa. Oppimisen syklinen luonne tulee hyvin ilmi koomikon oppimisprosessissa. Koomikko tekee keikan, havainnoi tapahtumaa sekä tekemisen aikana, että jälkeenpäin. Sitten hän reflektoi tapahtunutta kriittisesti ja päätyy ratkaisuehdotuksiin. Niitä hän kokeilee seuraavalla keikalla. Tämä sykli toistuu koko koomikon uran. Stand up -komiikka ei ole teoreettinen laji vaan kaikki tieto mitä stand up -komiikasta voi saada, esimerkiksi kirjoista, perustuu jonkun kokeneemman koomikon omiin kokemuksiin. Toinen kokemuksellisen oppimisen näkökulma on se, että juuri koomikon omat kokemukset ovat myös hänen materiaaliaan stand up -rutiineissa. Koomikko puhuu elämästään, kokemastaan ja tunteistaan sekä mielipiteistään. Kun näitä omia sisempiä tuntojaan sanallistaa, niistä myös oppii huomattavasti. Stand up -komiikka on myös kasvua ihmisenä. Työssäni isossa osassa on oma kehitykseni koomikkona. Käyn läpi omia askeleitani komiikan parissa aina alkuaskeleista nykypäivään. Opinnäytteeni taiteellisena osiona tein stand up -sooloesityksen. Tämä kirjallinen osio avaa sen tekemisprosessia ja sen tekemiseen liittyneitä motiiveja. Yksi stand up -alan haasteista on tehdä koko illan esitys yksin. Itse tartuin työssäni juuri tähän haasteeseen. Työ pitää sisällään myös tarkkoja otteita työpäiväkirjastani jota pidin koko harjoitusprosessin ajan. Tämän opinnäytetyön päämäärä on siis stand up -soolon valmistamisen kautta tarkastella omaa kokemuksellisen oppimisen prosessia suomalaisella stand up -kentällä.
  • von Bagh, Jenni-Elina (2018)
    This written part of my final theses work focuses on my own choreographic work through a nomadic framing. I go through methodologies and principles in choreographing, that bring us closer to a question of non-identification, pre-individuality and nomadism. I am curious to consider the phase of my artistry as a transitional phase concerning my personal relationship to dance and choreographing but also considering a general atmosphere in philosophical discourses and art; a step from postmodern and poststructuralist discourses to the realm of new materialism and posthumanism. Through my writing and exemplification of my own artistic works, especially my artistic final work: a life -nomadic melodrama, I want to analyze how a co-resonance of specifically Gilles Deleuze’s philosophy influence and give support to artistic work and artistic thinking. In the first chapter I go through couple of general aspects in my choreographic working. I articulate three different perspectives that can be generalized as artistically valuable. These are such as translation as a choreographic method, semantic and somatic as compositional co-partners, and the question of body in the realm of becoming. In the second chapter I introduce theoretical backgrounds to my artistic working through philosophic concepts such as ”becoming”, ”assemblage”, ”nomadism” and ”a life” that specifically resonated in the way I approach my artistic work as non-essentialist. The third chapter is an investigation of my artistic final work a life -nomadic melodrama. First I elaborate some theoretical and artistic influences for the starting point of the process. Then I introduce some methodologies used in the process. I will also introduce the structure of the piece to exemplify how the before mentioned concepts concretize in this particular work. In the fourth chapter I go through certain nomadic principles that has affected especially the artistic process of a life - nomadic melodrama and my artistic thinking in general.
  • Näkki, Iiro (2018)
    This written thesis is an analysis of my artistic thesis work provide from 2017. The thesis outlines a multiplicity of frameworks included in the making of provide and situates those frameworks into wider discourses. In doing so, the thesis presents the analysis of one’s own artistic work as a form of self-reflection that both generates understanding and, simultaneously, re-structures the original artistic work. The oldest included parts of this thesis were written in May 2017, the most recent chapters being from March 2018. The structure of the thesis starts from the most recent, moving towards the oldest: the text proposes a return towards its initiative. However, this flow of time is not exact. Old chapters have been re-written and more recent chapters have been built on some of the very first texts. Through its structure, this thesis presents its own writing process as one of continuous re-writing, reflecting the artistic process of its analysis. Both this thesis and the artistic thesis work provide are then similar in that they both contain a possibility to pay attention to the complexity of time and to address the transformation from a place to another. They both try to contextualise their situation, and to understand the frameworks they operate in and through. These frameworks are presented as a fragmentary, yet creating coherence in their interconnections. In the first section Themes, Methods, Interests I open up two central interests of provide and this analysis: the process of artistic creation as building a place for choreographic work to appear in, and acts of re-enactment as a means to research ideological realms of text or performance. The first of these interests I discuss alongside texts of Edward S. Casey and Marc Augé. The latter I discuss through all the artistic creations realized during my MA studies in the programme of choreography. In the middle section I discuss provide concentrating on spatiality and score. I attempt to situate the piece in the genealogy of installation art and to depict the dramaturgical whole of the performance in relation to the spectator alongside texts of Claire Bishop, Kirsten Maar and Christian Teckert. I also decompose the work to present its segments one at a time. Towards the end of this thesis, I open the thought context of the work, building on William Forsythe and Hans-Georg Gadamer. The text is concluded with a “speculative preface” written before starting to work on provide.
  • Arppo, Krista-Julia (2018)
    Opinnäytetyössäni tarkastelen tanssijuuden vaikutusta kielellisyyteeni. Opinnäytetyöni kirjoitusprosessin lähtökohtana on ollut nauttia kirjoittamisesta sekä ymmärtää kirjoittamisen merkitystä minulle. Työni aiheet ovat syntyneet käsin kirjottamieni runojen kautta. Runoissani nostan esille kodin, häpeän, kivun sekä surun. Runot ovat toimineet ajatusteni esiintulopaikkana ja ovat avanneet minulle maisemia, joita olen pohtinut työssäni. Tekstin tuottamisen menetelmänä runojen lisäksi olen käyttänyt tajunnanvirtatekniikka. Käsittelemäni teemat muodostavat laajan kokonaisuuden sisäisestä ja subjektiivisesta runollisesta todellisuudestani. Samaan aikaan ne liittyvät toisiinsa, samoin kuin hyvin erilaiset ruumiinosat liittyvät erottamattomasti yhteen kokonaiseen kehoon, muodostaen ajatusteni kudelman. Kutsun lukijani matkalle seuraamaan tajuntani virtaa - sekä tanssijana, että kirjoittajana - ruumiin ja sanojen kohtauspaikassa. Aloitan työni esittelemällä lukijalle runollisen kieleni. Opinnäytetyössäni johdattelen lukijaa runojen avulla eteenpäin. Aluksi avaan kodin merkitystä minulle - sieltä ajatukseni polveilevat käyttämääni kieleen ja siihen, kuinka tilat vaikuttavat siihen. Kirjoitan siitä, kuinka ja mitä kotonani kirjoitan. Pohdin kirjoittamisen ja tanssin suhdetta ja kerron mikä sai minut kirjoittamaan. Avaan opinnäytetyössäni omakohtaisia kokemuksiani kirjoittamisesta ja tanssista. Runon avulla tarkastelen ruumiissani asustavaa häpeää ja sitä, miten se minussa ilmenee. Häpeän kautta ajatukseni polveilevat vapauden käsitteeseen. Pohdin vapautta lempeästä näkökulmasta suhteessa kehon harjoittamisen historiaani. Vapaus herättää minut ajattelemaan rajojani jotka näyttäytyvät kivun kokemuksessa. Kuljetan lukijan runolla kohti kipua ja annan hetken kivulle. Pohdin, millaista on hyvä ja huono kipu ja miksi minua sattuu. Kivun vastapainoksi olen halunnut ajatella itsestäni huolehtimista, kuinka se tulee minulle näkyväksi harjoittelussa ja hengittämisessä. Viimeiseen osioon johdattelen lukijan jälleen runon avulla. Runo avaa minulle surun ja itkun maiseman. Pohdin surun ruumiillisuutta ja katseen alle asettumista. Avaan ajatuksiani tärkeistä esiintyjän työkaluista. Opinnäytetyöni läpileikkaava tyyli on runollinen ja sen rakenne tajunnanvirran kaltainen. Luova kirjoittaminen on tärkeä osa tanssijuuttani, joten koen luonnolliseksi lähestyä opinnäytetyötäni runollisin keinoin. Kirjoittamaan minua ovat inspiroineet Virginia Woolf teoksellaan Oma huone (1928/1980) ja Hélène Cixous teoksellaan Medusan nauru ja muita ironisia kirjoituksia (1975/2013).
  • Nurmi, Marko (2018)
    Minä olen Marko Nurmi ja tämä on minun opinnäytteeni. Se kertoo näyttelijäntaiteen kehollisuudesta, treenaamisesta ja tavoitteista kohti parempaa näyttelijää. Näyttelijäntaide on yksilöllinen, ainainen ja muuttuva matka. Tämä opinnäyte on tutkimusmatka tämän hetkisiin ajatuksiini ja mielipiteisiini näyttelijäntyöstä. Opinnäyte pohtii näyttelijän ammatinkuvaa tässä ajassa. Ajatukset voivat olla alati muuttuvassa tilassa, joten opinnäytteeni on kuin isomman teoksen 35 sivua, jostain sieltä kirjan alkupäästä. Opinnäytteeni kulkee ajatuksen kulkua, etsien sitä punaista lankaa, joka mahdollisesti voisi yhdistää opinnäytteen kokonaiseksi teemaksi. Valitsin opinnäytteeni otsikoksi Vauhtia ja Voimaa jo vuodesta 1990, koska kehollisuus on opinnäytteeni pohdinnoissa vahvasti läsnä. Olen myös syntynyt vuonna 1990, joten tässä viitataan Marko Nurmeen, eli minuun ja minun pohdintoihini versus, että puhuttaisiin yleisesti näyttelijäntyöstä. Opinnäyte sisältää paljon sekä kansanopistoissa että teatterikorkeakoulussa tekemiäni havaintoja näyttelijäntyöstä. Opinnäytteeni on osoitus siitä, että Marko Nurmi on valmis kohtaamaan ammattikentän ja hallitsee sen vaatimat näyttelijäntaidot. Marko Nurmi on kuitenkin ihminen ja hän korostaakin opinnäytetyössään näyttelijäntyön olevan humaania yhteisöllistä puuhaa, yksilöiden kehoilla. Opinnäytteeni on ylistys teatterille, yksilön heikkouksien voittamiselle, yhteisöllisyydelle ja kehollisuudelle. Opinnäyte käsittelee flow-tilaa ja sen saavuttamista, vapautta, luovuutta, itsensä ylittämistä sekä teknologian, että itsensä avulla, näistä koituvaa euforiaa, sekä tämänhetkistä kilpailuhenkistä euforianhakuista yhteiskuntaa. Opinnäytteessä pohditaan myös teknisesti näyttelijäntaidetta. Tästä esimerkkinä kappale ”Pienesti ja suuresti näytteleminen sekä etäisyydet lavalla”. Opinnäytteeni on siirtymäriitti opiskelijaelämästä kohti työelämää. Se on osoitus itselleni, että olen valmis haastamaan itseni työelämässä - teatterikorkeakoulussa oppimillani taidoilla.
  • Louhivuori, Ronja (2018)
    Opinnäytetyöni kirjallisessa osiossa pyrin haromaan kohti jälkifossiilisen esittävän taiteen mahdollisuuksia. Keskeinen kysymykseni on, miten globaali ekologinen kriisi ja jälkifossiilinen diskurssi ovat vaikuttaneet esityskäsitykseeni ja taiteelliseen praktiikkaani, ja minkälaisia seuraamuksia edellisten asettamilla ajattelun haasteilla voisi muun muassa olla suhteessa näyttämön materiaalisuuteen ja tilallisuuteen. Keskeisimmät kanssa-ajattelijani ovat öljyn filosofit Tere Vaden ja Antti Salminen, joiden naftologisia huomioita kuljetan läpi tämän opinnäytetyön. Opinnäytetyöni taustalla vaikuttavat myös muun muassa posthumanistinen, uusmaterialistinen ja feministinen filosofia ja teoria, joiden kytköksiä praktiikkaani en avaa samalla tavalla eksplisiittisesti kuin suhdetta öljyyn. Salminen ja Vaden pyrkivät naftologisessa esseessään Energia ja kokemus määrittämään öljyn 150 vuotta kestäneen historian keskeisimpiä kokemuksellisia piirteitä. Rajaan näkökulmani näistä piirteistä erityisesti kolmeen, oman tähänastisen esityskäsitykseni muotoutumisen kannalta keskeisimpään: aineellisen tajun heikkenemiseen, paikallisuuden katoon ja totalisaatioon eli yhdenmukaistamiseen. Pyrin näiden näkökulmien kautta etsiytymään kohti joitakin tapoja, joilla esitys voisi osaltaan rakentaa uudenlaista materiaalintajua, paikkaa ja heterogeenista, eriaineksista todellisuuskäsitystä. Opinnäytetyöni jakautuu nähdäkseni kahteen päälinjaan. Aluksi käsittelen esityksen materiaalisuutta ja tilallisuutta esittelemääni teoreettista taustaa vasten; lopuksi yritän hahmotella sitä, mitä tarkoitan huokoisen dramaturgialla. Opinnäytetyön 5. luku, Epilogi: plasmodio, on äänitetty ja litteroinnin pohjalta dramatisoitu versio keskustelusta, jonka kävimme 14.3.2018 Elina Minnin ja Tarleena Laakon kanssa huokoisesta. Kirjoitan esityksen näkökulmasta ja dramaturgisen esityksentekijän positiosta. Käytän esimerkkeinä ja ajatteluni tukena kahta vuonna 2017 ensi-iltansa saanutta esitystä: materiaalisen näkökulman yhteydessä käsittelen taiteellista opinnäytetyötäni istujaisia, huokoisen dramaturgian yhteydessä puolestaan kolmiosaisen Sinun varaasi jään - esityksen viimeistä osaa Äärelle, jonka ohjasimme yhdessä dramaturgi Tarleena Laakon kanssa Ilves-teatterille. Siitä huolimatta - tai: juuri siksi - että teoreettinen viitekehykseni on hahmottomuuteen saakka laaja, jopa abstraktin tuntuinen, pyrin lähestymään aihetta sen kokemuksellisten ulottuvuuksien kautta. Kirjallinen opinnäytetyöni on kaiken kaikkiaan luonteeltaan spekulatiivinen: mikäli otamme vakavasti ajatuksen siitä, että öljyllä, ja laajemmin ekologisella kriisillä on ja tulee olemaan enemmän tai vähemmän kohtalokkaita seuraamuksia (lähi)tulevaisuudessa, mitä tämä voisi tarkoittaa esityksen kannalta? Minkälaisia esityskäsityksiä jälkifossiilinen todellisuus muun muassa ehdottaa? Miten jälkifossiilinen filosofia voisi vaikuttaa energian ja materiaalisuuden ajatteluun esityksen kontekstissa? Tyylini on paikoin kärkäs, jopa pamfletinomainen, mutta myös hyvin henkilökohtainen - ja aiheenmukaisesti kohti heterogeenista, huokoista ilmaisua pyrkivä.
  • Maunuksela, Klaus (2018)
    Ekologisen surun poetiikkaa käsittelee sitä, miten ekologinen kriisi vaikuttaa näytelmien kirjoittamiseen, katsomiseen ja lukemiseen. Se lähestyy ekologista kriisiä ajattelun ja taiteen tekemisen kriisinä, joka tuo esiin kaikkien asioiden yhteenkytkeytyneisyyden. Siksi tekstin pyrkimyksenä on kyseenalaistaa kirjoittamisen, katsomisen ja ajattelun tottumuksia ja hyökätä hyötyyn pohjaavaa välineellisyyttä vastaan. Sen sijaan teksti puolustaa kokemusten yhteismitatonta arvoa sekä kielen ja ajattelun monimielisyyttä. Esseen lähtökohtana toimii ekologisen surun kokemus. Teksti pyrkii tuomaan suruun uuden näkökulman purkamalla yksilösubjektin ylivaltaa. Pyrkimyksenä on ymmärtää dramaturgian kysymyksiä ekologisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa ja lähestyä olemassaoloa ja yhteiskunnallista nykytodellisuutta näytelmän kirjoittamisen kysymysten läpi. Lähtökohtana toimii ajatus että ekologinen kriisi koskee kaikkea nykyään tehtävää taidetta, riippumatta siitä onko teoksen intentiona tuoda esiin ekologisia kysymyksiä vai ei. Tyyliltään Ekologisen surun poetiikkaa on filosofinen, mutta se ei myöskään kaihda kaunokirjallisia keinoja. Systemaattisen ja argumentoivan lähestymistavan sijaan se pyrkii lähestymään aiheitaan mielenliikkeiden, assosiaatioiden, sitaattien ja rinnastusten avulla. Viittaamalla kirjallisiin ja filosofisiin kirjoituksiin ja blogimerkintöihin teksti pyrkii kehittämään itsessään tekstienvälisyyttä yhtenä ekologian muotona. Essee rakentuu kahdeksasta luvusta ja niiden alaluvuista, minkä lisäksi liitteenä on näytelmä Maanalainen päiväkirja. Johdanto-osuus käsittelee ekologisen surun kokemusta. Siinä keskeinen löydös on ekologisen sensibiliteetin käsite, joka on olennaisesti poeettinen, kirjoittamista koskeva ja siitä ammentava ilmaisu kuvaamaan ei-tuhoavaa suhdetta asioiden välillä. Ensimmäisessä luvussa pohdin kielen roolia nykykapitalismissa, jossa subjektiivisuuden tuotanto on keskeinen työn ja lisäarvon tuottamisen muoto. Toisessa käsittelen draaman asemaa Peter Szondin modernin draaman teorian valossa. Kolmas luku on kirjoitus kirjoittamisesta. Siinä ajatusta kirjoittamisen tekniikasta lähestytään subjektin kritiikin näkökulmasta. Neljäs luku on poikkeus kieltä ja kirjoitusta koskeviin alkulukuihin, ja siinä aiheeksi nousee dramaturginen katse. Luvussa esitetään muutamia ajatuksia esityksen ja katsojan välisestä suhteesta sekä esityksestä kirjoittamisesta. Viidennen luvun aiheena on näytelmän lukeminen pinnallisesti. Kuudes luku käsittelee kielen, näyttämön ja todellisuuden välisiä suhteita. Siinä lähestytään kysymystä näytelmien ja tekstiteatterin tekemisestä ekologisen kriisin aikakaudella. Viimeinen luku kysyy taiteen tekemisen edellytyksiä vallitsevassa todellisuudessa. Samalla se tulee esittäneeksi hypoteesin rakkaudesta.
  • Purovaara, Johannes (2017)
    Opinnäytteeni kirjallisessa osassa pohdin kollektiivisen työskentelyä taiteellisissa prosesseissa. Määrittelen tässä tekstissä kollektiivisuuden siten, että taiteellisen työryhmän jäsenet ovat työskentelyssä tasa-arvoisia ja taiteelliset ja työmenetelmälliset päätökset tehdään ainakin jossain määrin yhdessä. Pääkysymykseni on, minkälaiset työryhmässä tehtävät teot lisäävät tätä kollektiivisuuden tuntua ja toteutumista teosprosesseissa. Lisäksi pohdin sitä, minkälaisia taitoja tanssija tarvitsee samanarvoisuutta korostavassa ryhmätyöskentelyssä, jossa ihmisillä toisaalta on vapaus ja toisaalta vastuu tulla näkyviksi enemmän yksilöinä kuin ammattiroolien kautta. Näkökulmani aiheeseeni on, että kollektiivinen työskentelyn tapa manifestoituu päivittäisessä elämässä pieninä tekoina, jotka jokainen vaikuttavat ryhmän ilmapiiriin. Näkökulmani on siis niin sanotusti arkinen. Arkisuudessa tärkein mittari on ajankäyttö. Jotta kollektiivisuus työskentelyssä saavutetaan, sille on budjetoitava aikaa työskentelyajasta. Silloin kollektiivisuus ei jää puheen tasolle, vaan se toteutuu ryhmän jäsenten kehollisessa ja eletyssä kokemuksessa. Pohjaan ajatukseni arkisuudesta Teija Löytösen artikkeliin "Tanssi-instituutioiden kulttuurisia virtoja". Työni keskimmäisen osan alussa kirjoitan siitä, miten erilaisilla tavoilla ihmiset voivat lähestyä kollektiivista työskentelyä. Sen jälkeen avaan teoreettisesti tavoitteellisen ryhmän käsitettä sekä ryhmien toimintaa, tavoitteita ja vaiheita. Lisäksi käsittelen vuorovaikutussuhteissa toteutuvia rooleja ja avaan ajatuksiani ja oletuksiani taiteellisessa työskentelyssä vallitsevista valtasuhteista sekä tanssijan ja koreografin rooleista. Näiden osioiden lähteenä käytän Raimo Niemistön kirjaa Ryhmän luovuus ja kehitysehdot. Seuraavaksi käsittelen ryhmän julkilausumatonta kommunikaatiota minkä jälkeen pohdin tunteiden käsittelemistä ryhmissä. Sen jälkeen avaan vielä dialogisen ja monologisen keskustelun eroja ja luettelen dialogista puheentapaa taiteellisessa työssä mahdollistavia ohjeita. Nämä osiot pohjaan Kirsi Törmin väitöskirjaan sekä Jaakko Seikkulan ja Tom Erik Arnkilin kirjaan Dialoginen verkostotyö. Keskimmäisen osan lopuksi kuvaan dialogisen puheentavan käyttöä Autenttisen liikkeen menetelmän kurssilla, johon osallistuin kesällä 2017. Työni kolmas osa on prosessikuvaus opinnäytteeni taiteellisesta osasta Flashdance. Keskityn kuvauksessani prosessin vahvaan kollektiivisuuteen vaikuttaneisiin tekijöihin. Avaan työskentelyämme omien muistikuvieni kautta. Puran myös auki epätavallista esiintyjäntyötäni teoksessa selittääkseni päätöstäni keskittyä ryhmäprosessin kuvaamiseen. Kuvailen prosessin etenemistä melko kronologisesti, minkä lisäksi poraudun teosprosessin teemoihin. Lopulta avaan kokemustani itse esityksestä ja pohdin lopullisen esityksen suhdetta teosprosessiin. Loppuluvussa summaan yhteen kirjoitusprosessin tuomia löytöjä ja ajatuksia, katsahdan prosessin alkujuurille ja ymmärrän tavoittaneeni jotain sille alun perin asettamistani tavoitteista.
  • Markkula, Outi (2017)
    Tässä kirjallisessa opinnäytteessä aiheenani on työ. Pitkien opintojen jälkeen olen vihdoin valmistumassa ammattiin: tanssitaiteilijaksi. Valmistumisen kynnyksellä yritän hahmottaa, mitä ammatissa toimiminen käytännössä tarkoittaa. Kirjoitan työn tekemisestä konkreettisen työesimerkin, Ulkorastilla-projektin, läpi. Ulkorastilla on Anna Kuparin kanssa toteuttamamme "oma taiteellinen projekti", eli eräänlainen varjolopputyö. Dialogimuotoisessa johdannossa vyörytän esiin ryöpyn ääniä, jotka kilvan keskustelevat aiheeni ympäriltä. Johdanto toimii paitsi introna opinnäytteeni teemoihin ja Ulkorastilla-projektiin, myös tapaan, jolla kirjoitan. Pyrin tekstissäni moniäänisyyteen: spontaani, analyyttis-teoreettinen ja henkilökohtainen käyvät keskustelua läpi tekstin. Sisällöllisessä ja metodologisessa johdannossa tarkennan taktiikoita, joiden avulla eri ääniä kutsutaan esiin. Pelkään ja haaveilen kuvaa näkökulmaa, jolla lähestyn tulevaisuutta. Se ei ole optimaalinen, mutta toivoa on. Luvussa Tanssi kohtaamisen tiellä kuvaan Ulkorastilla-projektin vastaanottoa kahdessa erilaisessa instituutiossa: palvelutalossa ja tanssifestivaalilla. Reaktioiden avulla tuon esiin asenteita, joita ulkopuolelta asetetaan esimerkiksi tanssin, esityksen, tiedon ja asiantuntijuuden käsitteisiin. Pohdin ennakkoasenteiden merkitystä kohtaamisen tapahtumassa. Lisäksi kirjoitan tiedon ja vallan sekä ajan ja ajattelemisen suhteesta. Pidän arvokkaana erimielisyyttä, jota vasten minun tulee mahdolliseksi piirtää omaa ajatteluani esiin. Sitten on vuorossa Väliaika. Epäusko valtaa, hermostun. Ennen seuraavaa pitkää lukua tulee tarpeelliseksi paikantaa, missä seison. Olen huolissani lähdekirjallisuuden ja oman ääneni sekoittumisesta: kuka täällä oikein puhuu? Lopulta löydän jälleen syyt, miksi lähteisiini tartuin. Luvussa Asenteet työelämän kohtaamisen tiellä tongin lähdemateriaalejani löytääkseni selityksen kiusalliselle ajatusvääristymälle: jokin estää minua näkemästä tanssitaiteen tekemistä oikeana työnä. Löydän ajattelustani kaksi työn tekemiseen liittyvää uskomusta: työn kuuluu olla raskasta ja siitä kuuluu saada palkkaa. Pohdin työn tekemisen motiiveja, työn ja vapaa-ajan välistä liukumaa sekä rahan läsnäoloa taidekeskustelussa. Katson tulevaan kasvavalla kauhulla: työelämä näyttäytyy kiireenä ja kilpailuna, jossa levolle ei ole sijaa. Pohdin, millaisia ajallisuuksia taiteen tekeminen tarvitsee ja kuinka ne ovat ristiriidassa jatkuvan kasvun ideologian kanssa. Kirjoitan kilpailuympäristöstä, joka altistaa turvattomuuden tunteelle ja ylläpitää vaihtoehdottomuutta sekä työn tekemisen käytänteissä että yksilön ajattelussa. Päätän luvun pohtimalla, miksi kriisipuhe lannistaa ja kuinka ongelmat voisi ehkä sittenkin nähdä ratkaisuina. Loppupäätelmissä en summaa mitään, vaan annan yksityiskohdan puhua puolestaan. Epilogi on loppukevennys.