Identiteettivarkausrikoksen säätämisprosessi ja säännöksen ensimmäinen vuosi

Show full item record



Permalink

http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201702081254
Title: Identiteettivarkausrikoksen säätämisprosessi ja säännöksen ensimmäinen vuosi
Author: Ahonen, Tuija
Other contributor: Helsingin yliopisto, Oikeustieteellinen tiedekunta
University of Helsinki, Faculty of Law
Helsingfors universitet, Juridiska fakulteten
Publisher: Helsingfors universitet
Date: 2016
Language: fin
URI: http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-201702081254
http://hdl.handle.net/10138/175438
Thesis level: master's thesis
Discipline: Viestintä- ja informaatio-oikeus
Communication and information law
Kommunikations- och informationsrätt
Abstract: Säännös identiteettivarkaudesta astui voimaan 4.9.2015 tietoverkkorikosdirektiivin implementoinnin yhteydessä. Samalla päättyi keskustelu siitä, pitäisikö aiheesta säätää oma itsenäinen rikoksensa vai olivatko jo olemassa olevat säännökset riittäviä kattamaan kaikki tilanteet, joissa tätä tekoa voi esiintyä. Tätä keskustelua oli käyty alkaen sisäasiainministeriön ns. Identiteettiohjelmasta v. 2010 siihen saakka, kunnes tietoverkkorikosdirektiivin myötä päädyttiin siihen, että itsenäisen rikoksen säätäminen oli järkevin vaihtoehto. Pohdinnassa keskeisinä olivat olleet mm. kriminalisointiperiaatteet; kaikelle rikoslainsäädännölle tuli olla hyväksyttävä peruste ja painava yhteiskunnallinen tarve. Rikoslakia haluttiin pitää viimesijaisena puuttumiskeinona (ultima ratio -periaate) ja nähtiin, että nämä rikokset olivat varsin erilaisia, joten ne olivat laillisuusperiaatteen näkökulmasta haastavia säätää riittävän täsmällisesti ja tarkkarajaisesti kattamaan kaikki mahdolliset teot. Kriminalisoinnin tuli olla lisäksi ennaltaehkäisevää ja toimivaa, ja pelättiin, että näihin yleensä hyvin vähäisiin ja usein esimerkiksi ulkomaisissa verkkopalveluissa tehtyihin rikoksiin ei päästäisi tehokkaasti puuttumaan. Valmistelevien eri työryhmien ja lausuntokierrosten jälkeen oltiin lopulta kuitenkin varsin yksimielisiä siitä, että uusi säännös auttaa ennen kaikkea sen uhrin tilannetta, jonka henkilöllisyyttä on oikeudetta käytetty. Tämä sai nyt vihdoin suojaa ja rikoksen asianomistaja-aseman. Identiteettivarkaussäännös sijaitsee rikoslain 38 luvussa tieto- ja viestintärikoksista 9 a §:ssä, ja se kuuluu: ”Joka erehdyttääkseen kolmatta osapuolta oikeudettomasti käyttää toisen henkilötietoja, tunnistamistietoja tai muuta vastaavaa yksilöivää tietoa ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa tai vähäistä suurempaa haittaa sille, jota tieto koskee, on tuomittava identiteettivarkaudesta sakkoon.” Säännös kiteytyy siis “henkilö- tunniste- ymv. yksilöiviin tietoihin”, jotka on määritelty henkilötietolain (HTL 1:3.1) ja pakkokeinolain (PKL 10:6.1) mukaan, ja ovat sellaisina varsin laajat kattamaan kyseiset teot. Säännöksen kohta “muut vastaavat yksilöivät tiedot” merkitsee sitä, että säännöstä sovelletaan myös oikeushenkilöihin, vaikka näillä ei perinteisessä mielessä “identiteettiä” ole katsottu olevan. Aihepiirin taustakartoitusta tehdessä kiinnostavaksi kysymykseksi nousi siis se, miksi aiheesta säätäminen ei ollut niin selvää kuin olisi voinut lähtökohtaisesti olettaa? Miten säännöstä lainsäädäntöprosessin eri vaiheissa puollettiin, ja miksi ja millä perusteilla lain säätämiseen ei taas heti haluttu lähteä? Entä se, miten uuden säännöksen ajateltiin toimivan rikosten torjunnassa? Tutkielmassa on lähestytty aihetta lainopillisesti itse säännöksen tulkinnan osalta, mutta myös laajemmin, sosiologisen oikeustieteen näkökulmasta, jossa säännöstä tarkastellaan ilmiönä, ensin siten, miltä nämä teot näyttivät ennen kuin identiteettivarkaudesta säädettiin rikos, ja sitten myöhemmin; miltä tilanne näytti rikostilastojen (PolStat) ja tuomioistuimien osalta siinä vaiheessa, kun säännös oli ollut voimassa yhden vuoden. Otoksessa on mukana 15 tuomiota eri tuomioistuimista. Tutkimusmetodi mukailee Aarnion pyramidimallia (1989), jossa edetään lainopillisen teknisen osaamisen tasolta eri ymmärtämisen tasoille selvittäen matkalla lain systematiikkaa ja perusteluja, ja lopulta pyritään saamaan vastauksia myös “miksi”-kysymyksiin. Identiteettivarkaudesta tuli varsin vähäinen rikos. Sen seuraamuksena voi olla ainoastaan sakkoa ja asianomistajalla on sen osalta yksinomainen syyteoikeus. Koko valmisteluprosessin ajan selvää oli se, että näiden tekojen yhteydessä esiintyisi muitakin rikoksia, mitkä mahdollistaisivat tarvittaessa ankarammat rangaistukset sekä rikosten selvittämiseen vaadittavat pakkokeinot. Ensimmäisen vuoden aikana ilmoitettiin reilut 2 500 identiteettivarkautta. Valtaosassa näissä oli mukana muita rikoksia, useimmin petoksia tai niiden yrityksiä. Pelkkiä identiteettivarkauksia esiintyi noin 310 kpl (12 % kaikista). Ennakko-oletusten mukaan nyt rikostilastojen perusteella myös näytti, että näissä tekijän selville saaminen oli vaikeampaa, eivätkä ne vähäisinä olleet edenneet syytteisiin asti. Johtopäätöksenä voitiin siis todeta, että säännös on määritelmältään ja systematiikaltaan hyvin rakennettu täyttämään tarpeen, johon se on suunnattu. Uhrin suojan lisäksi sillä on merkittävää arvoa siinä, että se välittää viestiä teon moitittavuudesta. Maailman muuttuessa lainsäädännön on kyettävä vastaamaan kansalaisten oikeusturvan tarpeisiin ja tehtävä se riittävän ymmärrettävästi.


Files in this item

Total number of downloads: Loading...

Files Size Format View
TAhonen Gradu Identiteettivarkaus 11_ 2016.pdf 1.233Mb PDF View/Open

This item appears in the following Collection(s)

Show full item record