Suomen tie Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvajoukkoihin : Suezin kriisi 1956

Abstract

Suomen toisen maailmansodan jälkeinen ulkopolitiikka oli ollut hyvin pidättyväistä. Pyrkimys pysyä taustalla oli myös seurausta Neuvostoliiton halusta vaikuttaa Suomen politiikkaan. Suomen osallistuminen Suezin rauhanturvaoperaatioon tapahtui lähes 1956 heti YK:n jäseneksi liittymisen jälkeen. Tutkimuksessa selvitän niitä taustoja ja prosesseja, jotka olivat osana Suomen päätöksentekoa rauhanturvaoperaatioon liittyen. Tapahtumaa edelsi kaksi yleiskokouksen äänestystilannetta, joissa Suomi joutui ottamaan kantaa suurvaltojen toimintaan. Neuvostoliiton suorittaman Unkarin miehityksen yhteydessä Suomi pidättäytyi äänestyksestä peläten Neuvostoliiton suhtautumista asiaan, mikä herätti negatiivista huomiota. Pari päivää myöhemmin äänestettiin Suezin kriisin tuomitsemisesta, jossa Suomelle avautui mahdollisuus paikata tahrattua mainettaan. Tässä yhteydessä YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöld pyysi Suomea lähettämään joukkoja muiden Pohjoismaiden yhteiseen osastoon. Päätös tästä tehtiin Suomen valtiojohdon osalta nopeassa, mutta ristiriitaisessa tilanteessa. Pyrkimys välttää joutumasta suurvaltojen konfliktin osapuoleksi joutui koetukselle. Päätöstä edelsi kuitenkin epäilys joukon merkityksestä, niin entisen presidentin J.K. Paasikiven, kuin istuvan presidentin U.K. Kekkosen mielessä. Mahdollisuus edistää rauhan kehitystä Suezin kriisialueella ja olla samassa rintamassa muiden Pohjoismaiden katsottiin kuitenkin poliittisesti edulliseksi toimenpiteeksi. Täysin valmistautumattomana uuden tyyppiseen sotilaalliseen operaatioon pakotti Suomen hallituksen luomaan tarkoitukseen sopivan joukon lähes tyhjästä. Tässä yhteydessä osoitettu poliittinen rohkeus avasi mahdollisuuden, josta syntyi myöhemmin Suomen maine "rauhanturvaamisen suurvaltana".