Aluerakentaminen paikallisena asuntopoliittisena ratkaisuna Turussa 1963–1967

Abstract

Tutkielma käsittelee Turun kaupungin asuntopolitiikkaa aluerakentamisen näkökulmasta vuosina 1963–1967. Aluerakentamisella viitataan lähiöiden alueittain toteutettuun teolliseen rakentamiseen, jossa rakennusyhtiö myös usein erillisen sopimuksen turvin vastasi kunnallistekniikan, eli teiden ja viemäreiden, rakentamisesta alueelle. 1960-luvulla rakennemuutoksen ja palveluyhteiskuntaan siirtymisen seurauksena ja edellytyksenä oli voimakas kaupungistuminen. Asuntopula ratkaistiin rakentamalla olemassaolevan kaupunkirakenteen ulkopuolelle teollisesti tuotettuja lähiöitä, joita toteutettiin yleensä aluerakentamiskohteina.

Tutkielman pääasiallisena viitekehyksenä toimii valtakunnallinen asuntopolitiikka ja -rakentaminen. Tarkastelen kuinka kiinteästi Turun asuntotuotantoratkaisut liittyivät valtakunnalliseen kehitykseen ja mitkä ratkaisut olivat Turun asuntopolitiikalle piirteenomaisia. Turussa alueittain rakentamiseen siirryttiin vaiheittain: aluerakentamiskokeiluja oli toteutettu 1950-luvulta lähtien, mutta lähtölaukaus varsinaiseen aluerakentamiseen tehtiin vuonna 1963, kun kaupunki teki suuria aluevarauksia paikallisille rakennusyrityksille. Vielä suuremmat aluevaraukset tehtiin neljä vuotta myöhemmin ”hätäohjelman” myötä. Näiden aluevarausten seurauksena on rakennettu muun muassa Runosmäen lähiö.

Tutkielmassa rakennetaan kronologinen ja temaattinen kuvaus Turun aluerakentamiseen liittyvästä asuntopolitiikasta vuosina 1963–1967. Pääasiallinen lähdeaineisto on kaupunginvaltuuston ja -hallituksen kokousten pöytäkirjat, joita täydentävät aikakauden paikalliset sanomalehdet. Valtakunnallisen asuntopolitiikan taustoitukseen on käytetty tutkimuskirjallisuutta. Pääasiallisena metodina on lähdekritiikki.

Tutkielma osoittaa, että Turun asuntopolitiikka aluerakentamisen suhteen oli vahvasti ylipaikallisten ehtojen sanelemaa, mutta siinä oli huomattavia paikallisia piirteitä. 1960-luvulla asuntopolitiikkaan vaikutti Turun yleiskaavatyön pitkittyminen ja valtakunnallinen asuntopolitiikka, joka ohjasi kohti aluerakentamista. Keskeneräisenä yleiskaava ei estänyt kaavojen tapauskohtaista toteuttamista. Asuntotuotantolaki 1966/1968 puolestaan pakotti Turussakin asuntotuotanto-ohjelman laatimiseen, mikä johti hätäohjelmaan. Paikalliselle asuntopolitiikalle oli luonteenomaista ei-politiikka; kunnallinen päätöksentekojärjestelmä ei ollut aktiivinen toimija asunto-ongelman ratkaisussa vaan rakennusteollisuus. Edellytyksiä asunto-ongelman ratkaisuun luotiin maapolitiikan keinoin.

Tutkielma peilaa siten aiempaa tutkimusta piirtämällä kuvan maaltamuuton paineisiin valmistautumattomasta Suomesta, jossa rakennusyrityksillä ja niiden toimintaa rahottaneilla pankeilla oli historiallinen tilaisuus kehittää omaa liiketoimintaansa. Turku ei ollut tästä poikkeus, kuten tutkielma osoittaa. Toisaalta asuntoteollisuuden toimintatapojen hyväksyntä asuntopolitiikan keinoiksi kertoo myös siirtymävaiheesta kunnissa pitkäjänteisempään, kokonaisvaltaiseen suunnitteluun, jonka 1960-luvulle ominaisena piirteenä oli usko rationaalisuuteen ja laskelmiin ongelmien ratkaisussa.