Experience in Michel Foucault's Philosophy

Abstract

In everyday language the word “experience” is used in different senses: it might refer to a subjective phenomenon, expertise that is gained through time or something people have in common and share with others. Scientific, experiential knowledge is commonly considered opposite to personal experience. In the history of Western thinking, however, “experience” is frequently associated with scientific knowledge, and the ways in which the concept is understood are also related to different conceptions of mental distress.

This thesis is an investigation of Michel Foucault’s (1926‒1984) concepts of experience and of the issues he addresses when he refers to these terms. Previous studies on the subject focus only on some aspects of experience in Foucault’s philosophy or are framed according to a specific theme. He is often considered an anti-experientialist thinker, but this thesis places experience at the core of his philosophy and reveals the crucial theoretical functions of the different concepts of experience in his work. The research explicates the meanings of these concepts and analyses their interrelations and similarities when Foucault uses them in different contexts.

A further focus in the thesis is on the continuities between Foucault’s early and late philosophies of experience. He refers to experience throughout his work, especially in his early writing on psychiatry and psychology from the 1950s and 1960s and in his late work from the 1980s. “Experience” thus constitutes a thematic link between his earlier investigations into medical, especially psychiatric knowledge and his late research on ancient virtue ethics that is closely connected to the medical tradition and the topics of health and care. His writings do not constitute a system, but these texts are brought together in the same study because, independently, none of them allows a comprehensive grasp of his philosophy of experience. Terms such as “lived experience”, “background experience”, “contradictory experience”, “forms of experience”, “fields of experience”, “limit-experience”, “transformative experience” and “experience of the self” are explicated. The meanings of these terms are not always entirely fixed.

The thesis consists of two main parts. Part One is a systematic study of the theoretical and argumentative roles of the different concepts and notions of experience in Foucault’s early works on psychiatry, psychology and medical knowledge, and in his late articles and interviews. Part Two of the thesis is based on the argument that it is necessary to analyse the different concepts of experience to understand Foucault’s late work on ethics as a study on intersubjectivity. The thesis discusses the ways in which it is possible to experience the self in cultural contexts in which people are encouraged to listen to, turn to, observe and find themselves. Foucault’s investigation into “experiences of the self” is understood as a normative and critical study of cultural practices, activities and techniques, including therapeutic and confessional procedures, through which one forms a relationship with oneself and with others.

Thus, analysing the concepts of experience in Foucault’s philosophy helps to enhance understanding of his work as a whole: “experience” opens the discussion to themes such as mental distress, the social and intellectual exclusion of madness, ethical skills and, in the end, the virtue of critique.

Arkikielessä sanaa “kokemus” käytetään monissa eri merkityksissä: sillä voidaan viitata täysin subjektiiviseen ilmiöön tai esimerkiksi ajan kanssa kartoitettuun osaamiseen. Voimme myös puhua jaetuista kokemuksista, rajakokemuksista tai kokemusperäisestä tiedosta. ”Kokemus” asetetaan usein vastakkain tieteellisen tiedon kanssa. Julkisissa keskusteluissa on vedottu kansalaisten kokemukseen poliittisissa yhteyksissä, ja huolta on kannettu muun muassa siitä, voiko kokemusasiantuntijoita pitää terveyttä koskevan tiedon auktoriteetteina.

Länsimaisen ajattelun historiassa eri kokemuksen käsitteet ovat kuitenkin olleet kytköksissä siihen, miten tieteellinen, vaikkapa mielenterveyttä koskeva tieto on ymmärretty. Se, missä merkityksessä kokemuksen käsitettä käytetään, liittyy myös esimerkiksi siihen, sijoitammeko mielenterveyden yksilön sisäpuolelle, ihmisten välisiin suhteisiin vai osaksi yhteiskunnan rakenteita.

Väitöskirja tutkii ranskalaisfilosofi Michel Foucault’n (1926‒1984) kokemuksen käsitteitä sekä teemoja, joita hän käsittelee kokemuksen käsitteiden avulla. Foucault’n vaikutus ihmis- ja yhteiskuntatieteisiin, oikeustieteisiin sekä kasvatustieteisiin on ollut mittava. Usein häneen viitataan ajattelijana, joka kyseenalaistaa kokemusnäkökulman lähtökohtana tieteelliselle tiedolle. Väitöskirja kuitenkin asettaa kokemuksen Foucault’n filosofian keskiöön ja osoittaa eri kokemuskäsitteiden olennaisen roolin hänen tuotannossaan. Tutkimus analysoi kokemuksen käsitteiden teoreettisia tehtäviä ja merkityksiä.

Kokemuksen käsitteillä on erityisasema sekä Foucault’n varhaisissa, psykiatriaa ja psykologiaa käsittelevissä kirjoituksissa että hänen myöhäisissä etiikkaa tutkivissa teksteissään, joissa hän palaa käsittelemään terveyden ja huolenpidon teemoja. Teksteistä löytyy runsaasti viitteitä ”elettyyn kokemukseen”, ”taustakokemukseen”, ”transformatiiviseen kokemukseen”, ”rajakokemukseen”, ”kokemuksen kenttään” ja ”kokemuksen muotoihin”. Tutkimus käsittelee myös sitä, minkälaiseksi kokemuksen itsestä on ajateltu muodostuvan kulttuureissa, joissa kehotetaan kuuntelemaan ja tarkastelemaan itseä, kääntymään itseen, uskomaan itseensä sekä löytämään itsensä.

Analysoimalla eri kokemuksen käsitteitä Foucault'n filosofiassa voimme paitsi ymmärtää paremmin hänen länsimaiseen ajatteluun olennaisesti vaikuttanutta työtään, myös peilata nykykäsityksiämme terveydestä, mielenterveysongelmista ja itseen kohdistuvista käytännöistä.