Lihasvammat urheilussa: kirjallisuuskatsaus

Abstract

Lihasvammat ovat urheilijoiden yleisimpiä vammoja sekä ammattiurheilijoilla että harrastajilla. Ammattijalkapalloilijoiden vammoista noin joka kolmas on lihasvamma, mistä 92 % sijoittuu alaraajan neljän suuren lihasryhmän alueelle. Useimmin vammautuu takareiden lihasryhmä, mistä johtuen suurin osa lihasvammaluokituksista ja kuntoutusprotokollista on kehitetty takareisivammojen hoitoon.

Lihasvamman diagnoosi perustuu anamneesiin, lääkärin kliiniseen tutkimukseen ja mahdollisiin radiologisiin kuvantamistutkimuksiin. Kuvantamistutkimusten kehittyessä etenkin magneettitutkimus on noussut suureen osaan lihasvammojen diagnostiikassa ja nykyään laajimmassa käytössä olevat lihasvammojen luokitukset perustuvat pitkälti magneettitutkimuksen löydöksiin. Yleislääkärin kannalta tärkeimmät diagnostiset välineet ovat anamneesi ja status, joiden perusteella lääkäri voi luotettavasti aloittaa hoidon tai tarvittaessa lähettää potilaan tarkempia tutkimuksia varten erikoissairaanhoitoon.

Tieteellinen näyttö lihasvammojen hoitomuotojen tehosta on puutteellista. Erilaiset hoitomenetelmät pohjautuvat havaintoihin solu- ja kudostason tutkimuksista ja asiantuntijamielipiteisiin. Kliinisiä vertailututkimuksia on vähän, mutta ne ovat antaneet alustavaa näyttöä eksentrisen harjoittelun tehosta lihasvamman hoidossa. 2010-luvulla on saatu lupaavaa näyttöä eksentrisen harjoittelun hyödyistä lihasvammojen preventiossa. Nordic hamstring niminen harjoite näyttää vähentävän merkittävästi takareisivammojen esiintyvyyttä kahden satunnaistetun vertailututkimuksen perusteella.