Yliopiston etusivulle Suomeksi På svenska In English Helsingin yliopisto

I svarandens frånvaro : Förenklade brottmålsrättegångar i tingsrätten

Show full item record

Files in this item

Files Size Format View

There are no files associated with this item.

Use this URL to link or cite this item: http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-855-324-6
Vie RefWorksiin
Title: I svarandens frånvaro : Förenklade brottmålsrättegångar i tingsrätten
Author: Liukkonen, Iiro
Contributor: University of Helsinki, Faculty of Law
Thesis level: Doctoral dissertation (monograph)
Belongs to series: A-sarja N:o 311 - URN:ISSN:0356-7206
Abstract: The dissertation explores criminal proceedings in Finnish law which, after the accused person has been notified of the charges, are conducted in court without him or her attending in person, with the focus on why, i.e. for which reasons and for which aim, these simplified modes of procedure are made use of. The methodological approach is systematisation and interpretation of the statutory norms in the spirit of traditional legal methods, with input however from comparative law and hermeneutical philosophy.

With a view to adversarial argument, it is commonly and, in particular in the case-law of the European Court of Human Rights, found appropriate that criminal accusations are normally tried in the presence of the accused where all the evidence is produced, enabling thus him or her to present evidence and comment and challenge the proof brought by the prosecution. Nevertheless, the accused person may waive, either expressly or tacitly, the guarantees of a fair trial and the right to be present in particular, provided that the waiver is unequivocal and does not run counter to any important public interest such as the public hearing of charges for grave offences. Furthermore, for the waiver to be effective, the accused should reasonably have foreseen what the consequences of his or her conduct would be, i.e. that there will not be any adversarial hearing.

Consequently, the basic rule in Finnish law is the personal attendance of those charged for a criminal offence. Their attendance may be safeguarded, in line with ECHR case-law, by remand. In the stated objective of balancing the legal protection of the interests of the defence to be present at trial against an efficient case-management by the courts with regard to available resources, the law provides for two simplified modes of criminal proceedings, i.e. a trial in the absence of the accused and a written procedure. Whereas the trial in absence only follows from the accused remaining passive vis-à-vis the charges, the written procedure presupposes considerable activity from him or her: the offence has to be affirmed in the police investigation and again confessed to court in writing. Simultaneously, the accused shall sign an explicit waiver of his or her right to an oral hearing. Both of the procedures are only available for prosecuting minor offences that can be punished by a fine or a custodial sentence not exceeding three months in the proceedings in the absence of the accused and six months in the written procedure. In the written procedure, there is also a limitation that the offence may not in abstracto be punishable more severely than with up to two years imprisonment. The trial in absence is not subject to a similar restriction. Under specific conditions of explicit agreement of the accused person to be tried in his or her absence or, in the written procedure, after he or she has been given an opportunity to comment, the custody may be of three months more in each of the procedures.

International comparison of the situation in a few European countries, namely Sweden, Germany, France and England and Wales, prove that similar kinds of simplified systems are frequently used for the same objective of rationalisation of the prosecution and sentencing.

The decisive difference with adversarial proceedings being that the charges are decided solely on the basis of written material, the question is put whether this can produce as reliable evidence as oral testimonies. Hermeneutical thought, both Heidegger's and Derrida's, actually seems to suggest that writing is capable of transmitting truth with even more accuracy than personal statements. In spite of this discovery, it can be criticised that so shortly after a reform aligning in the 1990s Finnish procedural law on the principles requiring an oral procedure, immediacy and coherence, these to a large extent have been abandoned without a profound reflexion in a considerable part of criminal proceedings.

An empirical study of cases decided in 2008 in some first instance courts namely confirmed that meanwhile about 60 per cent of all prosecutions in court are still tried in an adversarial process, one quarter in the written procedure and slightly below 20 per cent in the absence of the accused from trial. Since then, the written procedure has become even more commonplace in routine cases and now represents 35 per cent of all criminal cases dealt with by first instance courts. Somewhat surprisingly, not all the cases were decided in a purely routine manner: some defendants were found not guilty and witnesses were sometimes heard in the absence of the accused.

De lege ferenda, I finally suggest that the scope of the various modes of prosecution and trial be redefined with more care to avoid both overlapping and also arbitrary boundaries in relation to purely summary proceedings such as fixed penalty notices on the one hand and full trials on the other. The two existing procedures might also be combined into one, trial in absentia with explicit consent. If guilty pleas are introduced in law in the future as is currently being envisaged, this certainly also has an impact on the rationalisation of criminal court proceedings globally and may induce new thought on the simplified procedures.Tutkimus koskee rikosasioiden käsittelyä käräjäoikeudessa muuten kuin täysimittaisessa oikeudenkäynnissä, vastaajan olematta henkilökohtaisesti läsnä. Suomessa tähän käytettävät menettelytavat ovat poissaolokäsittely oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 8 luvun 11 ja 12 §:n mukaan sekä lain 5 a luvun mukainen kirjallinen menettely.

Tutkimuksen tulokset voidaan lyhyesti tiivistää siten, että kansallisesti ja myös vertailumaissa on tehokkuusnäkökohdista eriytetty rikossyytteiden käsittely teon vakavuuden ja todistelutarpeen mukaan. Pyrkimyksenä on luoda yksinkertaistettuja menettelyjä rikosasioille jotka ovat verraten lieviä ja joiden rangaistusarvo siten on alhainen. Esim. Suomen kevennetyissä menettelyissä voidaan tuomita poissaolokäsittelyssä lähtökohtaisesti enintään 3 ja kirjallisessa menettelyssä 6 kuukauden vankeusrangaistus tai sakkoa. Poissaolokäsittely perustuu vastaajan pysymiseen passiivisena, jäämiseen oikeuden luvalla pois asian istuntokäsittelystä. Kirjallinen menettely sen sijaan edellyttää häneltä aktiivisuutta. Hänen tulee jo esitutkinnassa mutta ainakin haasteen tiedoksi saatuaan tuomioistuimelle kirjallisesti tunnustaa menetelleensä syytteessä kuvatuin tavoin ja ilmoittaa luopuvansa oikeudestaan täysimittaiseen suulliseen oikeudenkäyntiin.

Pääsääntö oikeudenmukaisessa oikeudenkäyntiympäristössä on, että rikossyytteet käsitellään täysimittaisessa oikeudenkäynnissä vastaajan henkilökohtaisesti läsnä ollessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä sallitaan tästä poikkeaminen edellyttäen, että vastaaja menettelynsä merkityksen täysin ymmärtäen hyväksyy yksinkertaistetun menettelyn. Lisäksi vaaditaan, ettei yksinkertaistetun menettelyn käyttäminen ole vastoin tärkeää yleistä etua. Kirjallinen menettely tai poissaolokäsittely on näin ollen käytännössä mahdollinen vain koskien todistelullisesti selviä syytteitä vähäisistä tai enintään vakavuusasteeltaan keskitasoa olevista rikoksista kun taas vakavammat teot todistelusta riippumatta samoin kuin lievät asiat, joissa todisteluun sisältyy epävarmuustekijöitä, kuuluu käsitellä täysimittaisessa oikeudenkäynnissä.

Tutkimukseen sisältyy empiirinen kartoitus kevennettyjen käsittelymuotojen käytöstä rikosasioissa käräjäoikeuksissa. Tältä osin tutkimus tuottaa erityisesti poissaolokäsittelystä uutta tietoa, mm. sen että siinä yllättävästi tuomitaan suhteessa useammin ehdotonta vankeutta kuin missään muussa käsittelymuodossa mukaan lukien täysimittaiset oikeudenkäynnit. Osoittautui myös, että kirjallisen menettelyn luomisesta v. 2006 huolimatta poissaolokäsittelyjä edelleen käytetään vakiintuneesti. Kaikkiaan rikosasioista noin kolmannes ohjautuu kirjalliseen ja hiukan alle viidennes poissaolokäsittelyyn. Lukumäärät eivät kuitenkaan suoraan kuvasta työmääriä, koska kevennetyissä menettelyissä käsiteltävät asiat ovat yksinkertaisempia kuin täysimittaiseen oikeudenkäyntiin suunnattavat.

Kevennetyt menettelyt ovat käyttöalaltaan paljolti päällekkäisiä, minkä vuoksi asioiden ohjautuminen yksinkertaistettuun menettelyyn ja niistä jompaankumpaan voi olla sattumanvaraista. On myös yhdenvertaisuusnäkökohdista pohtimisen arvoista, tuleeko rikosasioiden käsittelyjärjestyksen olla siinä määrin ja sillä tavoin eriytetty kuin nykyisin. Käsittelyn yhdenmukaisuudella on tältä kannalta arvonsa. Toisaalta käsittelyn eriyttäminen voi osaltaan perustellusti ilmentää teon moitittavuuden eri asteita. Oma kysymyksenasettelunsa on, onko käsittelymuotojen eriyttäminen erityisen kustannustehokasta. Kysymys liittyy laajempaan kokonaisuuteen, siihen miten ymmärretään rikosprosessin rikosvastuun toteuttamisesta käytännössä, erityisesti missä määrin uusista rikoksista luopumista ja restoratiivisia päämääriä myös pidetään tavoittelemisen arvoisina. Vastaajan henkilökohtainen läsnäolo oikeudenkäynnissä edistää näiden tavoitteiden saavuttamista.

Edelleen voidaan kysyä, missä määrin on ollut perusteltua näinkin pian 1990-luvun oikeudenkäyntiuudistusten jälkeen voimakkaastikin tinkiä niiden menettelyllisistä perusperiaatteista, suullisuudesta, välittömyydestä ja keskityksestä ja palata kohti vanhaa asiakirjaprosessia tukeutumalla esitutkinnassa annettuihin lausumiin todisteina yksinkertaistetuissa menettelyissä. Tiukasti ajateltuna luottamus kirjalliseen aineistoon kyseenalaistaa koko todistelun välittömyyden oikeutuksen myös muissa, vakavammissa yhteyksissä, vaikka oikeusturvasyistä onkin selviö, että todistelu niissä esitetään kontradiktorisessa menettelyssä, jossa sen uskottavuus voidaan tehokkaasti kyseenalaistaa tai todentaa.

Vaikka Suomen voimassa olevaan oikeuteen sisältyvät kevennetyt rikosasian menettelyt vaikuttavat sinänsä olevan Euroopan ihmisoikeussopimuksen nykyisen tulkinnan valossa hyväksyttäviä, niiden käyttöalaa ja toteutusta voi olla eduksi osaksi tarkastella uudelleen. Voidaan kysyä, onko niiden käytettävyys rajattu tarkoituksenmukaisesti alaspäin, suhteessa aidosti summaarisiin rangaistusmääräykseen ja rikesakkoon sekä ylöspäin, suhteessa täysimittaiseen oikeudenkäyntiin. Saattaisi olla perusteltua harkita, tarvitaanko kahta erillistä, käytettävyydeltään kuitenkin laajasti päällekkäistä kevennettyä käsittelymuotoa vai voitaisiinko ne esimerkiksi yhdistää uusimuotoiseksi poissaolokäsittelyksi, jossa edellytettäisiin tunnustusta ja/tai vastaajan suostumusta tähän käsittelymuotoon.
URI: URN:ISBN:978-951-855-324-6
http://hdl.handle.net/10138/37594
Date: 2012-12-08
Copyright information: This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
This item appears in the following Collection(s)

Show full item record

Search Helda


Advanced Search

Browse

My Account