Kemijärven vaakuna, Paavo Halosen sääriluusta uhripetäjään

Abstract

Suomalainen kunnallisheraldiikka on ammentanut tunnuksiinsa runsaasti kansatieteellistä esineistöä välttäen samalla mannermaista heraldista traditiota kotkineen, leijonineen ja aseineen. Aihepiiristä on mielenkiintoinen selvitys Maunu Harmon artikkelissa "Käyttötavaralla koristetut vaakunat" Hiidenkivi-lehdessä vuonna 1996. Maunu Harmon mukaan toiseen maailmansotaan saakka vaakunoita oli ainoastaan kaupungeilla ja muutamilla kauppaloilla. Kunnalliselämän kehittyminen ja kotiseutuharrastusten vilkastuminen johtivat ajatukseen, että myös kaikilla maalaiskunnilla voisi olla oma vaakunansa. Vaikutteet tulivat Ruotsista Maalaiskuntien liiton kautta. Laki kunnanvaakunoista (1949) lähti periaatteesta, että jokaisella kunnalla on oikeus käyttää omaa vaakunaa. Aloite vaakunan hankkimisesta annettiin kunnalle, mutta vaakunan lopullinen vahvistusoikeus määrättiin sisäasiainministeriölle. Vaakunan tuli olla laadittu yleisiä heraldisia sääntöjä noudattaen. Heraldisena asiantuntijana toimi Valtionarkisto. Kahdenkymmenen vuoden aikana vuodesta 1949 vuoteen 1969 vahvistettiin 466 maalaiskunnan ja 27 kauppalan vaakunaa. Seuraavassa tarkastellaan edellä mainitun artikkelin innoittamana, mutta kokonaan toisesta näkökulmasta, Kemijärven vaakunan kolmea vaihetta: Kemijärven maalaiskunnan vaakunaa, Kemijärven kauppalan vaakunaa ja Kemijärven kaupungin vaakunaa pohtien sitä, mitä vaakuna ja vaakunan valintaan liittyvä prosessi kertoo Kemijärvestä ja sen ihmisistä. Lähteenä on käytetty Kemijärven kaupunginarkistossa säilytettäviä, vaakunoihin liittyviä asiakirjoja.